Koottu.html

Englanninkielinen alkuteos The Underside of Joy

Suomenkielinen kansi Satu Kontinen

ISBN 978-952-279-187-0

bazarkustannus.fi

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Omistettu Stanille

Ensimmäinen luku

Luin hiljattain tutkimuksen, jonka mukaan onnelliseksi ei voi tulla. Onnelliset ihmiset ovat syntyjään onnellisia. Onni riippuu geeniperimästä, raportissa todettiin – hilpeä geeni periytyy iloisesti vihellellen yhdeltä hymyilevältä sukupolvelta seuraavalle. Olen tarpeeksi kokenut ymmärtääkseni vanhat viisaudet siitä, ettei ihmisen onni voi riippua toisesta ihmisestä tai ettei rahalla voi ostaa onnea. Mutta en usko tähän teoriaan, että ihmisen geenit muka rajoittaisivat hänen autuuttaan.

Kolmen vuoden ajan heittelin kärrynpyöriä oman rajattoman onneni niityllä.

Ilo oli käsinkosketeltavaa ja usein äänekästä. Toisinaan se oli hienovaraisempaa – Zachin maidontuoksuinen hengitys kaulallani, Annien hiukset sormieni lomassa kun letitin niitä, Joe hyräilemässä jotakin vanhaa Crowded Housen laulua suihkussa sillä välin kun pesin hampaita. Höyrystynyt peili sumensi näköni, muutti kuvajaiseni utuiseksi, kuin valokuvaksi jonka pehmeä tarkennus silitti ryppyni, mutta edes rypyt eivät harmittaneet minua. Naururyppyjä ei tule, jollei hymyile, ja minä hymyilin paljon.

Nyt monta vuotta myöhemmin tiedän jotain muutakin: kaikkein aidoin onni ei ole niin puhdasta, niin syvää ja niin sokeaa.

Varhain vuoden -99 ensimmäisenä kesäaamuna Joe veti peittoa alemmas ja suuteli otsaani. Raotin toista silmää. Hänellä oli harmaa collegepusero ja kameralaukku olalla, haistoin hammastahnan ja kahvin kun hän kuiskasi aikovansa käydä Bodegassa ennen kuin avaisi kaupan. Hän sipaisi käsivarttani siitä kohtaa, mistä väitti pystyvänsä lukemaan pisamista oman nimensä. Pisamia oli kuulemma niin paljon, ettei niistä erottunut pelkästään nimi Joe, vaan koko litania – Joseph Anthony Capozzi jr. Sinä aamuna hän lisäsi: ”Ai hurja, junior on kirjoitettu auki.” Hän peitteli minut taas. ”Olet sinä ihmeellinen.”

”Senkin viisastelija”, sanoin jo nukahtamaisillani. Hymy karehti kuitenkin huulillani. Meillä oli ollut hieno yö. Joe kuiskasi jättäneensä minulle lapun, ja kuulin kuinka hän asteli ulos ovesta ja alas kuistin portaita, sitten lava-auton ovi narahti ja moottori murisi yhä äänekkäämmin, kunnes vähitellen hiljeni, ja hän oli poissa.

Myöhemmin aamulla lapset kömpivät kikatellen sänkyyn. Zach nosti auringon täplittämän lakanan päänsä päälle purjeeksi. Annie äänesti tavalliseen tapaan itsensä kapteeniksi. Lähdimme kartoittamattomalle ulapalle, kohti tuntematonta määränpäätä jo ennen aamiaista, ja tyyni pinta kätki alleen kaiken sotkuisen ja liukkaan.

Takerruimme toisiimme vanhalla kuoppaisella joustinpatjalla, mutta emme olleet vielä kuulleet uutista, joka muuttaisi kaiken. Leikimme laivaa.

Lapset ilmoittivat, että tiedossa olisi rankka aamu, ja minun oli pakko saada kahvia. Aivan pakko. Nousin istumaan ja kurkkasin purjeen yli lapsia. Molempien kullankeltainen tukka oli yön jäljiltä takussa. ”Minäpä soudan Keittiösaarelle muonan hakuun.”

”Ei onnistu, kun vaarat väijyvät”, Annie sanoi. Väijyvät? Olinko itse edes kuullut sanaa kuuden vanhana? Hän ponkaisi seisomaan ja tasapainotteli tutisevalla patjalla kädet lanteilla. ”Voimme menettää sinut.”

Nousin sängystä iloisena siitä, että olin huomannut pukea pikkuhousut ja Joen t-paidan ennen kuin nukahdin. ”Mutta kuinka, oi kallis kapteenini, voimme taistella merirosvoja vastaan ilman keksejä?”

Lapset katsahtivat toisiaan. Silmistä paistoi äänetön kysymys: siis ennen aamiaista? Onko äiti tullut ihan hulluksi?

Keksejä ennen aamiaista… Hemmetti, mikä ettei? Olin melkein juhlatuulella. Tämä oli moneen viikkoon ensimmäinen aamu ilman sumua. Tuhlaaja-auringon paluu täytti hehkullaan koko talon, ja minua painanut huoli oli poissa. Otin yöpöydältä vesilasin ja lapun, jonka Joe oli jättänyt sen alle. Märkä lasi oli vähän sotkenut sanoja: Ella Bella, käyn ikuistamassa merenrantaa ennen kuin avaan. Viime yö oli ihana. Pusuja A&Z:lle. Tule käymään, jos… mutta viimeisten sanojen muste oli tuhriintunut lukukelvottomaksi.

Minustakin viime yö oli ollut ihana. Lasten mentyä nukkumaan olimme jutelleet keittiössä pimeän tuloon saakka, nojailleet työtasoihin, Joe kädet syvällä housuntaskussa, niin kuin aina. Pysyttelimme turvallisissa aiheissa: Anniessa ja Zachissa, eväsretkessä jota olimme suunnitelleet sunnuntaiksi, päättömässä juorussa, jonka hän oli kuullut kaupassa – puhuimme kaikesta paitsi itse kaupasta. Hän nauroi pää takakenossa jollekin mitä sanoin. Mitä minä mahdoin sanoa? En enää muistanut.

Toissapäivänä olimme riidelleet. Viisikymmentäyhdeksän vuotta toiminut Capozzin kauppa oli vaikeuksissa. Halusin Joen kertovan isälleen. Joe halusi yhä teeskennellä, että kaikki oli hyvin. Joe kykeni hädin tuskin tunnustamaan totuuden itselleen, saati sitten kertomaan sitä isälleen. Järkevämpinä hetkinään hän saattoi kertoa, että jokin lasku oli rästissä tai että tavara vaihtui hitaasti, ja minä sain hepulin, joka sulki hänen suunsa saman tien. Olimme noudattaneet samaa ikävää käytösmallia jo useamman kuukauden. Joe lakkasi nojaamasta työtasoon, tuli luokseni, tarttui harteisiini ja sanoi: ”Meidän täytyy opetella puhumaan vaikeistakin asioista.” Nyökkäsin. Olimme samaa mieltä siitä, että viime aikoihin saakka ei ollut liiemmin ollut vaikeita asioita, joista puhua.

Minusta me olimme onnekkaita. ”Annie, Zach. Me kaksi…” Sen sijaan, että olisimme ryhtyneet käsittelemään vaikeita aiheita saman tien, olin suudellut Joeta ja taluttanut hänet makuuhuoneeseen.

Soudin leikisti kapeaa käytävää pitkin, kunnes lapset eivät enää nähneet minua, astuin mennessäni Zachin brontosauruksen ja puolivalmiin legolinnan yli ja yritin keittiöön päästyäni taltuttaa tukkapehkoni letille. Talomme oli vähän niin kuin minun punainen tukkani – yhtä värikäs ja epäsiisti. Olimme purkaneet keittiön ja olohuoneen välisen seinän, joten näin keittiöstä olohuoneen hyllyt, jotka oli ahdettu kattoa myöten täyteen kirjoja, ruukkukasveja ja kaikenlaisia kuvaamataidon töitä. Sieltä löytyi muun muassa keltavioletiksi maalattu jäätelötikkuvene ja muotopuoli savimaljakko, jossa luki makaronikirjaimin ”Hyvää äitienpäivää”, joskin yksi kirjaimista oli aikaa sitten pudonnut ja sen paikalla oli pelkkä kuoppa. Joen mustavalkokuvia oli suurina ryhminä niissä harvoissa kohdissa, joissa ei ollut seinään upotettuja hyllyjä tai ikkunoita. Olohuoneessa oli valtavan iso ruutulasiovi, joka avautui etukuistille ja siitä pihalle. Vanha lasi ei liiemmin pitänyt lämpöä, mutta emme raaskineet hankkiutua siitä eroon. Meistä se sai ulkomaailman aaltoilemaan mukavasti, aivan kuin olisimme katselleet sitä veden lävitse: kuistille kurottavia hortensioita, laventelipeltoa joka odotti korjaamista, kanalaa ja karhunvatukkapensaita, vanhaa vinoseinäistä latoa, joka oli rakennettu kauan ennen kuin Sergio-pappa osti tilukset kolmekymmenluvulla, sekä tietenkin kasvimaata, perheen iloa ja ylpeyttä, jonka takana avautui ensin niitty ja sitten punapuu- ja tammimetsä. Vajaan puolen hehtaarin tontti oli enimmäkseen auringossa, kokonaan tulvarajan yläpuolella, ja joestakin näki vilauksen, jos seisoi juuri oikeassa kohdassa.

Minä ja Joe nautimme puutarhatöistä, ja sen myös huomasi. Sen sijaan talossa kukaan perheessä ei ollut erityisen hyvä pitämään paikkoja järjestyksessä. En antanut sen häiritä. Edellinen taloni – ja elämäni – oli ollut äärimmäisen siisti, mutta karu ja tyhjä, joten jätin sotkun omaan arvoonsa ja pidin sitä täysipainoisen elämän väistämättömänä sivutuotteena.

Otin jääkaapista maitoa ja kiinnitin Joen lapun oveen magneetilla. En tiedä miksen heittänyt sitä pois; ehkä halusin säilyttää jotakin edellisyön suloisesta sovusta, ehkä se johtui Ella Bellasta…

Nimeni on Ella Beene, ja kuten arvata saattaa, minulla on riittänyt lempinimiä papua muistuttavan sukunimeni ansiosta. Kaikista lempinimistä Joen antama on minulle rakkain. En ole mikään kaunotar – en tosin rumakaan, mutta näyttäisin aika lailla erilaiselta, mikäli itselläni olisi ollut sananvaltaa asiassa. Toki punainen tukka kiehtoo monia. Mutta kaikki muu onkin sitten aika tavanomaista. Ihoni on vaalea ja pisamainen, ja joidenkin mielestä olen liian pitkä ja laiha. Kasvonpiirteet ovat mukiinmenevät – ruskeat silmät, ihan kivat huulet – ja nekin ovat enemmän edukseen, kun muistan laittaa meikkiä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että tiesin Joen tykkäävän koko paketista. Sisäpuolesta, ulkopuolesta, kaikesta niiden välissä, jokaisesta 178 sentistä. Ja koska kaikki lempinimeni ovat olleet osuvia silloin kun ne on annettu, annoin itselleni luvan nauttia tästä nykyisestä: Bella. Siinä minä siis olin. Kolmenkymmenenviiden, italiaksi kaunis, keittämässä lauantaiaamuna vahvaa kahvia ja laittamassa lapsillemme aamiaisen alkupaloiksi keksejä ja maitoa.

”Keksiä. Haluu keksiä.” Merimiehet olivat hylänneet laivan ja pullistelivat hirviömäisesti silmiään hakiessaan keittiön tiskiltä maitolasit ja muutaman kaurakeksin. Koiramme Callie, keltaisen labbiksen ja huskyn sekoitus, osaa halutessaan näyttää mahdottoman säälittävältä, ja se istui takomassa häntää lattiaan, kunnes annoin keksin ja päästin sen ulos. Siemaisin kahvia ja katselin, kun Annie ja Zach tunkivat keksejä suuhunsa, murahtelivat ja pärskyttelivät muruja. Lapset oppivat Seesamtiestä monenlaista, mutta tämän Keksimonsterin tavan se olisi minun puolestani saanut jättää opettamatta.

Aurinko houkutteli meitä ulkosalle, joten kehotin lapsia panemaan kiireesti vaatteet päälle, kävin itse pukemassa sortsit ja menin laittamaan satsin tummaa pyykkiä koneeseen. Kun olin työntämässä viimeisiä farkkuja pesukoneeseen, Zach ryntäsi paikalle ilkosen alasti pyjamapuku kädessään. ”Laitan ihan ite”, hän sanoi. Olin otettu, kun hän ei jättänytkään pyjamaa tällä kertaa lattialle, ja nostin hänet syliini, jotta hän ylsi pudottamaan oman osuutensa koneeseen. Pylly tuntui kylmältä käsivarrellani. Katselimme, kunnes rumpu kiepautti paloautot ja sinisen fleecen vaahtoavaan veteen. Laskin Zachin maahan, ja hän kipaisi tiehensä niin että paljaat jalat läpsyivät käytävän puulattialla. Lukuun ottamatta kenkien sitomista, johon Zachilta menisi vielä muutama vuosi, molemmat lapset olivat oppineet huolestuttavan omatoimisiksi. Annie oli ilman muuta valmis aloittamaan ensimmäisen luokan, ja Zachillakin alkaisi jo esikoulu, vaikka minä en heidän lähtöönsä valmis ollutkaan.

Tähän vuoteen osuisi monta virstanpylvästä: Joe pelastaisi hiipuvan ruokakaupan, joka oli ollut hänen perheellään kolmen sukupolven ajan. Minä palaisin työelämään, sillä aloittaisin syksyllä uuden työn kala- ja luontoviraston oppaana. Ja Annie ja Zach säntäisivät joka aamu ulos ovesta alati venyvillä raajoillaan, ottaisivat valtavia harppauksia lapsuutensa alati lyhenevällä polulla.

Kun ensi kerran tapasin lapset, Annie oli kolme- ja Zach puolivuotias. Olin lähtenyt San Diegosta etsimään uutta elämää, mutta en ollut ollenkaan varma, missä tai millainen se olisi. Pohjois-Kaliforniassa olin poikennut Elbowin omaleimaiseen pikkukaupunkiin. Kaupunki oli saanut nimensä siitä, että Redwoods-joki teki sillä kohtaa neljänkymmenenviiden asteen mutkan, mutta paikalliset vitsailivat, että nimi tuli mutkamakaronista, sillä siellä asui tavallista enemmän italialaisia. Olin ajatellut hankkia voileivän ja jääteetä ja mahdollisesti jaloitella joerantaan johtavalla patikkapolulla, josta olin lukenut, mutta tummatukkainen mies oli juuri lukitsemassa ruokakaupan ovea. Pieni tyttö kiemursi irti hänen otteestaan, kun hän yritti ujuttaa avainta lukkoon vauva toisella käsivarrella. Tyttö lähti juoksemaan minua kohti ja törmäsi jalkoihini. Vaalea tukka pyyhki polviani, ja hän nauroi ja nosti kätensä. ”Syliin.”

”Annie!” mies huusi. Hän oli hoikka, hitusen epäsiistin ja huolestuneen oloinen, mutta melkoisen komea.

Kysyin: ”Sopiiko, jos otan hänet syliin?”

Hän hymyili helpottuneena. ”Jos et pistä pahaksesi.” Pistä pahakseni? Nappasin tytön syliini, ja hän alkoi leikitellä letilläni. Mies sanoi: ”Vekara ei ole ujostelusta kuullutkaan.” Tunsin pulleat jalat, jotka kiertyivät lanteilleni, haistoin vauvansampoon, leikatun ruohon, savun, häivähdyksen mutaa. Rypälemehun hajuinen hengitys hiveli poskeani. Hän oli pidellyt lettiäni tiukasti nyrkissä mutta ei ollut kiskonut.

Callie haukkui, ja näin keittiöstä Frank Civilettin partioauton. Omituista. Frank tiesi, ettei Joe olisi kotona. He olivat olleet parhaita kavereita kouluajoista asti, ja he jutustelivat aina aamukahvin äärellä kaupassa. En ollut kuullut auton ääntä, mutta niin vain sora ratisi, kun Frank ajoi hitaasti pitkin pihatietä. Sekin oli outoa. Frank ei ikinä ajanut hitaasti. Ja hän huudatti aina sireeniä kääntyessään risteyksestämme. Se oli hänen rituaalinsa lasten iloksi. Katsoin mikron kelloa: 8.53. Oliko se jo niin paljon? Tartuin puhelimeen, mutta panin sen sitten pois. Joe ei ollut soittanut kun pääsi kauppaan. Joe soitti aina.

”Ottakaa nämä.” Nappasin munakorit ja annoin ne lapsille. ”Käykää katsomassa kanarouvia ja tuokaa meille aamiaistarpeita.” Avasin keittiön oven ja katsoin, kuinka he juoksivat kohti kanalaa, heiluttivat ja huusivat: ”Frank-setä! Pistä sireeni päälle!”

Mutta sireeni ei ulvahtanut; Frank pysäytti auton. Seisoin keittiössä. Tuijotin tiskillä olevaa kompostiastiaa. Joen aamukahvin purut, aamiaiseksi syödyn banaanin kuoret. Onneni reunat alkoivat muuttua ruskeaksi ja käpristyä.

Kuulin autonoven avautuvan ja sulkeutuvan, Frankin askeleet soralla, kuistilla. Naputuksen etuoven ikkunassa. Annie ja Zach keräsivät touhukkaina munia kanalassa. Zach nauroi heleästi, ja halusin pysähtyä siihen hetkeen ja kääriä naurun elämämme ympärille niin että se säilyisi ehjänä ja kokonaisena. Pakotin itseni lähtemään keittiöstä käytävään, astuin lattialla edelleen lojuvien lelujen yli ja näin vesimäisen ikkunalasin läpi Frankin, joka tuijotti univormunsa nappia. Katso ylös ja virnistä taas niin kuin Jim Carrey. Lompsi vain sisään niin kuin aina ennenkin, senkin ryökäle. Rohmua jääkaapista ruokaa ennen kuin edes tervehdit. Seisoimme nyt oven molemmin puolin. Hän katsahti minuun punoittavin silmin. Käännyin, palasin käytävää takaisin ja kuulin, kuinka hän avasi oven.

”Ella”, hän sanoi takaani. ”Mennään istumaan.”

”Ei.” Hänen askeleensa seurasivat minua. Kääntymättä viitoin häntä pois. ”Ei.”

”Ella. Jättiaalto Bodega Headissa”, hän sanoi selälleni. ”Se iski täysin varoittamatta.”

Hän kertoi, että Joe oli ollut kuvaamassa rantakalliota First Rockilta. Silminnäkijät kertoivat huutaneensa varoituksia, mutta hän ei ollut kuullut tuulen ja meren kohinalta. Aalto tönäisi hänet nurin ja vei mukanaan. Hän oli poissa ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään.

”Missä hän on?” Käännyin kun Frank ei vastannut. Tartuin häntä kauluksesta. ”Missä?”

Hän vilkaisi taas lattiaa, mutta pakottautui sitten vastaamaan katseeseeni. ”Emme tiedä. Häntä ei ole vielä löydetty.”

Tunsin kuinka pieni toivonkipinä virisi. ”Hän on elossa. Ihan varmasti on! Minun pitää lähteä rannalle. Meidän pitää lähteä. Soitan Marcellalle. Missä puhelin on? Missä kengät?”

”Lizzie on jo tulossa hakemaan lapsia.”

Juoksin kohti makuuhuonetta, astuin brontosauruksen päälle, kaaduin kipeästi polvelleni ja ponnistauduin pystyyn ennen kuin Frank ehti auttaa.

”El, kuuntele. En olisi kertonut, jos uskoisin, että Joe voi olla vielä hengissä. Joku sanoi jopa nähneensä veripisaroita. Luultavasti hän löi päänsä. Hän ei enää noussut pintaan hengittämään.” Frank sanoi jotakin siitä, kuinka tällaista sattui joka vuosi, niin kuin olisin joku ulkopaikkakuntalainen. Niin kuin Joe olisi.

”Tällaista ei satu Joelle.”

Joe jaksoi uida kilometritolkulla. Hänellä oli kaksi lasta, jotka tarvitsivat häntä. Hänellä oli minut. Kaivelin komerosta vaelluskenkiäni. Joe oli elossa ja minun piti löytää hänet. ”Vähän verta? Hän varmaan raapaisi kätensä.” Löysin kengät ja otin peiton sängystä. Joella olisi kylmä. Nappasin kiikarit käytävän naulasta. Avasin verkko-oven ja kompastuin maata laahaavaan peittoon kun astuin kuistille. Huusin sisälle: ”Ajanko itse? Vai tuletko sinä?”

Frankin vaimo Lizzie nosti juuri Zachia vetokärryihin heidän tyttärensä Mollyn seuraksi, ja Annie työnsi kätensä kahvan läpi ja huusi kädet torvella: ”Me soudetaan maihin. Varo merirosvoja.”

Vilkutin ja yritin kuulostaa iloiselta. ”Selvä. Kiitos, Lizzie.” Hän nyökkäsi vakavan näköisenä. Lizzie Civiletti ei ollut ystäväni; hän oli sanonut niin pian sen jälkeen kun tulin kaupunkiin. Mutta ei hän ilkeäkään ollut. Hän ei antaisi lasten huomata hätäännystä. Vaikka minun teki kamalasti mieli mennä lasten luo ja ottaa heidät syliin, hymyilin ja vilkutin uudestaan ja lähetin lentosuukkoja.

Toinen luku

Frank ajoi mutkaista tietä vilkkuvalot päällä. Suljin silmät enkä katsonut kumpuilevia kukkuloita. Tiesin, että ne kimmeltäisivät ja niillä laiduntaisi ”poikkeuksellisen onnellisia kalifornialaislehmiä”, niin kuin Joe niitä kutsui. Ei hänellä ole hätää. Ei ole! Hän on pökerryksissä. Hän löi päänsä. Ei oikein tiedä missä on. Ehkä hän sai aivotärähdyksen. Hän harhailee rannalla Salmon Creekissä. Niin tietenkin! Aalto veti hänet merelle ja kiidätti pitkästi rannikkoa eteenpäin, mutta siellä hän on. Juttelee parin lukiolaispojan kanssa. Heillä on surffilaudat. Terve, mitä jäbä. Veditkö menemään sillä mahtiaallolla? He ovat virittäneet nuotion, vaikka se kylteissä kielletäänkin. Tarjoavat olutta ja nakkeja. Sämpylät unohtuivat matkasta, mutta sinappia löytyy. Hän on kamalan nälissään. Päässä välähtää muistikuva. Yhtäkkiä hän muistaa kaiken.

Meidät. Sopimassa riitaa. Vasta viime yönä. Seisomassa keittiössä, lähentymässä vähitellen toisiamme, kaatumassa sitten helpottuneina sänkyyn. Olimme huonoja riitelemään, mutta sopimisessa ylsimme palkintosijoille. Joe oli suudellut vatsaani aina vain alempaa kunnes vaikersin, hän oli suudellut reisiäni kunnes uikutin, kunnes annoimme molemmat periksi. Myöhemmin, kun olin vaipumassa uneen, hän nousi kyynärpäänsä varaan ja katsoi minua. ”Minun pitää kertoa yksi juttu.”

Yritin taistella unta vastaan. ”Haluatko sinä jutella? Siis nyt?” Hän pyrki ihailtavasti olemaan avoimempi, mutta juutas sentään, pitikö sen tapahtua heti seksin jälkeen? Eikö se ollut naissukupuolen kaikkein ärsyttävin taktiikka? Käyttäydyin siis kuin mies ainakin ja sanoin: ”Et sinä voi saattaa minua nirvanaan ja sanoa sitten, että meidän täytyy jutella.” Arvelin, että kyse oli taas kauppaan liittyvistä ikävistä uutisista.

”Olet oikeassa”, hän sanoi. ”Puhutaan huomenna. Mennään treffeille. Kysyn ottaisiko äiti lapset.”

”Ooooh. Että oikein treffit.” Ehkä kyse ei ollutkaan kaupasta. Helkkari, ajattelin. Ehkä uutiset olisivatkin hyviä.

Hän hymyili ja hipaisi nenääni. En ollut sanonut: Ei kun meidän täytyy puhua nyt. En ollut ollut huolissani. Olin nukahtanut saman tien.

Joten ei. Joe ei voinut olla kuollut. Hän söi nakkeja, joi olutta ja rupatteli surffauksesta. Hänen täytyi vielä puhua kanssani jostakin. Avasin silmät.

Frank kaasutti läpi Bodega Bayn – ohi kalaravintoloiden ja matkamuistokauppojen, ohi suolattua toffeeta myyvän, vaaleanpunavalkoraidalliseksi maalatun kaupan, johon lasten oli aina pakko päästä poikkeamaan – ja lähti sitten lahtea myötäilevälle kaarevalle tielle, jonka varrella käsinmaalatut kyltit mainostivat tuoretta saalista ja jossa ilma tuoksui savustetulta lohelta, mereltä ja niittykukilta. Viimein nousimme ylös harjua Bodega Headiin, joka oli Joen lempipaikka koko maapallolla.

Sieltä alkoi rantakalliota noudatteleva polku, jolla olimme patikoineet monta monituista kertaa. Polun toisella puolella alhaalla oli meri ja toisella puolella levisi rannikkokukkien preeria – paikallista kärsämöä ja verbenaa, Achillea borealis ja Abronia umbellate – jota riitti aina ruohoa kasvaville dyyneille saakka. Joehen teki aina vaikutuksen kun en pelkästään tunnistanut lintuja ja kukkia, vaan osasin myös lasketella niiden latinankieliset nimet – lahja jonka olin perinyt isältäni.

Täydellä parkkipaikalla oli useita seriffin partioautoja, paloauto, ensihoitajia sekä kaikkein kauimmaisena polun vieressä Joen vanha lava-auto. Hän oli ristinyt sen Vihreäksi herhiläiseksi. Otin kiikarit mukaan, nousin poliisiautosta ja paiskasin oven kiinni. Helikopteri lensi rantaviivaa noudatellen kohti pohjoista. Lavat jumputtivat kuin jylisevä, liian nopea sydämen syke, joka kävi vähitellen vaimeammaksi.

Minulla ei ollut takkia, ja tuuli piiskasi paljaita käsivarsiani, kirvelsi silmiä. Frank kietoi peiton harteilleni. Sanoin: ”Ethän pakota minua puhumaan kenenkään kanssa.”

”En tietenkään.”

”Minun pitää mennä yksin.” Hän veti minut vierelleen halaukseen ja päästi sitten irti. Astelin Joen autolle. Se ei luonnollisestikaan ollut lukossa. Penkillä oli hänen sininen untuvatakkinsa, tahrainen ja käytössä kulunut, juuri sellainen josta hän piti. Vedin sen päälleni. Aurinko oli lämmittänyt takin. Jätin peiton autoon, jotta sekin olisi lämmin kun Joe palaisi. Lattialla lojui termospullo. Ravistin sitä: tyhjä. Nostin kumimattoa, löysin avaimet sieltä mistä oletinkin ja panin ne taskuuni.

Vesi välähteli kun katsoin sitä kiikareiden läpi, aivan kuin meri olisi ottanut valokuvia omasta rikospaikastaan.

Olimme maalis- ja huhtikuussa pakanneet eväskorin ja tuoneet lapset rannalle valaita katsomaan. Tähystimme horisonttia näillä samoilla kiikareilla ja ihailimme harmaavalaita, jotka nousivat pintaan hengittämään tai ponnistivat viehkeästi ilmaan. Kerroimme lapsille tarinan Joonasta ja valaasta, siitä kuinka Joona lensi veneen laidan yli mereen ja hänet nielaisi valas, joka kuljetti häntä pitkän matkaa vatsassaan. Annie pyöritteli silmiään ja sanoi: ”Joopa joo. Niin varmaan.” Olin nauranut ja tunnustanut, että minullakin oli aikoinaan pyhäkoulussa vaikeuksia uskoa tarinaa.

Mutta nyt olin valmis uskomaan mihin tahansa, rukoilemaan mitä tahansa, lupaamaan mitä tahansa. ”Ole kiltti, ole kiltti, ole niin kiltti…”

Lähdin alemmalle polulle ja näin Joen astumassa jokaista askelta vahvana ja elossa. Helppo nousu First Rockille, tyrskyt velloivat vaarattomina kaukana alhaalla. Mutta sinä unohdit noudattaa omaa sääntöäsi, etkö unohtanutkin? Sitä jota aina teroitit minulle, Annielle ja Zachille: Älä koskaan käännä selkääsi merelle. Rannikkovartioston vene eteni tasaisesti, pysähtelemättä. Vilkaisin olkani yli kalliota. Se näytti Jumalan nyrkiltä, ja punertava mehikasvi sen raapiutuneilta ja verta vuotavilta rystysiltä. Ole niin kiltti ja kerro, missä hän on.

Kapusin kalliota alas. Vedenpinnasta heijastuva aurinko sattui silmiin. Alempana näin, ettei välke tullutkaan vedestä vaan metallista, joka oli kiilautunut syvälle kahden kiven väliin. Lähdin katsomaan. Oliko se…? Kompuroin lähemmäs. Joen kolmijalka makasi odottamassa, että huomaisin sen. Kameraa ei näkynyt.

Hetkonen. Siitähän tässä on kyse. Siksi häntä ei löydy. Hän etsii kameraansa. Hän on huolissaan siitä. Hän on dyynien keskellä eksyksissä. Peurojen tallomat lukemattomat polut hämäävät, jokainen dyyni alkaa näyttää samanlaiselta etkä osaa sanoa, minkä niistä olet tutkinut, ja tuulee kovaa ja sinua väsyttää ja sinun on pakko pysähtyä lepäämään. On niin kylmä. Naaraspeura tarkkailee sinua varuillaan, mutta se vaistoaa epätoivosi ja lähestyy, paneutuu maahan lämmittämään sinua ja nuolee suolan nenältäsi.

Sinä olet kunnossa! Yrität vain löytää takaisin. ”Älä ole vihainen”, sanot kun pyyhit kyyneleitäni peukaloillasi, pitelet kasvojani lähellä omiasi sormet hiusteni lomassa. ”Olen kamalan pahoillani”, sinä sanot. Ravistan päätäni kertoakseni, että kaikki on annettu anteeksi, kiitos kun taistelit aaltoa vastaan kiitos kun palasit luoksemme. Hautaan nenän kaulaasi vasten, suola tarttuu poskeeni. Haiset kuivuneelta vereltä, kalalta, levältä, peuralta, savulta ja elämältä.

Vaelsin dyyneillä vielä hämärän laskeuduttua, kauan sen jälkeen kun etsinnät oli lopetettu siltä päivältä. Puolikas kuu ei paljastanut mitään. Frank vielä vähemmän. Yleensä häntä ei saanut vaikenemaan millään.

Joen Vihreän herhiläisen lisäksi parkkipaikalla oli enää Frankin partioauto. Halusin jättää auton Joelle, joten avasin oven ja panin avaimet takaisin maton alle. Riisuin takin ja jätin senkin hänelle, peiton lisäksi.

Kun nousin vaitonaisena Frankin kyytiin, keskus antoi kotihälytyksen osoitteen. Halusin olla lasten kanssa, mutta en halunnut, että kasvoni paljastaisivat kaiken ja he menettäisivät onnellisen tietämättömyytensä. Frank tarjoutui pidättelemään Joen vanhempia ja muuta perhettä ainakin aamuun saakka. Nyökkäsin. En pystyisi kuuntelemaan, kuinka Joen vanhemmat tai veli tai kuka tahansa itkisi, en pystyisi kuuntelemaan mitään, mikä kielisi luovuttamisesta. Meidän täytyi keskittyä siihen, että löydämme Joen.

Kun pääsin kotiin, soitin lapsille. ”Onko teillä hauskaa?” kysyin Annielta.

”On joo”, hän sanoi. ”Lizzie antoi meidän ottaa kaikki tyynyt kaikista huonekaluista ja me rakennettiin talo. Ja se sanoi, että me saadaan nukkuakin siinä.”

”Onpa jännää. Haluatteko te jäädä yöksi?”

”Niin taitaa olla parasta. Molly ei suostu nukkumaan majassa ilman mua. Tiedät kai Mollyn.”

”Joo, taitaa tosiaan olla parasta.”

”Hyvää yötä. Saanko jutella iskän kanssa?”

Kumarruin, vedin kengännauhaa, nielaisin, pakotin ääneni kuulostamaan kepeältä. ”Hän ei ole vielä tullut, Banannie.”

”Okei, ei sitten mitään, anna iskälle tämä.” Tiesin, että hän halasi puhelinta. ”Ja tässä sulle… Heippa.”

Zach tuli linjalle vain sanoakseen: ”Minä tykkään susta isosti.”

Laskin luurin ja jäin istumaan sohvalle. Callie kävi maate jalkoihini ja päästi pitkän huokauksen. Eteisen valo poimi esineitä pimeästä huoneesta. Pystyttäisin Joen kolmijalan nurkkaan toivottamaan hänet tervetulleeksi. Sen kolme jalkaa ja puuttuva kamera tuntuivat nyt kammottavalta enteeltä. Tuijotin Capozzin perheen kelloa, joka raksutti sivupöydällä. Kyllä. Ei. Kyllä. Ei. Avasin lasin. Heiluri heilui: vasen, oikea. Ojensin sormeni ja pysäytin heilurin. Hiljaisuus. Sormenpääni käänsi tuntiviisaria taaksepäin, takaisin aamuun, ja kun tällä kertaa tunsin Joen venyttelevän herätessään, suutelin pehmoista karvaa hänen rinnallaan, tartuin lämpimään olkapäähän ja sanoin: ”Jää vielä. Älä mene. Jää kotiin meidän kanssa.”

Seuraavana päivänä sveitsiläinen turisti löysi Joen ruumiin turvonneena ja rakkolevään kietoutuneena, aivan kuin meri olisi jonkinlaisena vajavaisena anteeksipyyntönä muumioinut hänet. Tällä kertaa avasin oven Frankille ja halasin ennen kuin hän ehti sanoa mitään. Kun hän vetäytyi kauemmas, hän ravisti vain päätään. Avasin suuni, mutta ”ei” haipui huuliltani.

Halusin välttämättä nähdä hänet. Yksin. Frank vei minut McCreadyn hautaustoimistoon ja seisoi vierelläni, kun harmaatukkainen, iholtaan vähän oranssinvärinen nainen selitti, ettei Joe oikeastaan ollut vielä valmis nähtäväksi.

”Miten niin valmis?” Outo, kimeä naurahdus pääsi kurkkuani kuristavan palan ohi.

Frank kallisti päätään. ”Ella…”

”No? Onko joku muka joskus valmis?”

”Kuulehan nyt, nuori –” Mutta sitten nainen pudisti päätään, tarttui minua molemmista käsistä ja sanoi: ”Mennään vain, kultaseni.” Hän johdatti minut kokolattiamaton päällystämään käytävään, jota koristi magnoliakuvioinen tapetti ja mahonkipaneeli. Kun poistuimme arvokkaista julkitiloista laboratoriomaisiin takahuoneisiin, käytävä jatkui vihreänä pilkullisena linoleumina, paikoin rikkinäisenä, kutsumukseensa arvottomana.

Kuinka tämä oli mahdollista? Että Joe makasi pöydällä jäähdytetyssä huoneessa, joka muistutti ruostumattomasta teräksestä tehtyä ylisuurta keittiötä? Joku oli kammannut tukan ja laittanut jakauksen väärälle puolelle, kenties piilottaakseen haavan päässä, ja hänet oli peitetty kaulaan asti lakanalla – se oli minulle liikaa. Riisuin takkini ja peittelin Joen hartiat ja rinnan samalla kun toistelin hänen nimeään.

Hänen silmänsä oli suljettu, mutta oikea luomi oli sillä tavoin kuopalla, että tiesin toisen silmän puuttuvan.

Minulla oli tapana sanoa Joelle, että hänen silmänsä olivat kuin maapallon satelliittikuvat – valtameren sinistä ja vaaleanvihreitä pilkkuja. Vitsailin, että hänellä oli globaali näkö, että näin maailman hänen silmissään. Niiden ilme saattoi vaihtua surullisesta kiusoittelevan ilkikuriseksi kolmessa sekunnissa. Ne pystyivät houkuttelemaan minut kotitöistä sänkyyn sitäkin nopeammin. Kun hän pyöritteli niitä sarkastisesti, ärsyynnyin silmänräpäyksessä.

Hänen ihmeellinen valokuvaajan silmänsä, joka näki asiat ainutlaatuisella tavalla – minne se oli kadonnut? Jatkaisiko Joen näkö elämäänsä taivaalla liitelevässä lokissa tai sivuttain kipittävässä likinäköisessä ravussa?

Hänen tukkansa tuntui sormissani suolasta jäykältä eikä pehmeältä ja kiharaiselta. Siirsin jakauksen oikealle puolelle. ”Nyt on parempi”, sanoin ja pyyhin nenää hihaan. ”Olepa hyvä.” Sänkiset kasvot tuntuivat kovin kylmiltä. Joella oli sellaiset vauvankasvot, että hänen tarvitsi ajaa parta vain kolmen tai neljän päivän välein; tämä oli hänen perjantaisänkensä. Hän sanoi, ettei mitenkään voinut olla italialainen – hänet oli varmasti adoptoitu. Hän tapasi hieroskella leukaansa ja manata: ”Pitää ajella joka helkutin viikko.”

Hän oli komea ja seksikäs vajavaisuuksineen kaikkineen. Silitin sormellani aavistuksen vinoa nenää, suurehkojen korvien rustoa. Kun tapasimme, olin arvannut aivan oikein, että hän oli ollut kömpelö teini ja puhjennut kukkaan vasta myöhemmin. Hänestä huokui sellaista viehättävää nöyryyttä, jota miehet eivät osaa teeskennellä, jos ovat alkaneet murskata tyttöjen sydämiä jo seitsemännellä luokalla. Hän aina yllättyi, kun naiset pitivät hä...