J.Tapio

SULJETUT VAUNUT

Eli kadonnutta aikaa etsimässä

Ernolle ja Marielle

Kaiken mitä sanomme menneisyydestä,
sanomme omasta itsestämme.

Egon Friedell

1. painos Kirja kerrallaan (2012)

©copyright J.Tapio 2012

2., täydennetty ja korjattu painos

©copyright J.Tapio 2014

Teos on ilmestynyt viroksi nimellä „Kinnises tõllas – ehk kadunud aega otsimas“ (Atlex ja Tartu Linnaraamatukogu 2013) Tarton kaupunginkirjaston 150-vuotisjuhlien juhlajulkaisuna.

Kannen kuva: Kattohaikara, graffiti Toomemäellä (valokuva J.Tapio 2011)

j.tapio.fi@gmail.com

Suljetut vaunut „Kinnises tõllas“ -blogi: http://jtapio.wordpress.com

ISBN 978-952-282-733-3

E-kirjan toteutus: Elisa Kirja 2014

I

TÄHTVEREN PUISTOSSA ERÄÄNÄ HEINÄKUISENA PÄIVÄNÄ 1937

Djaah, onko nyt sitten parempi kirjoittaa prologi vai epilogi, sekin on ratkaistava. Esipuhe antaisi lukijalle ikään kuin kartan jonka kanssa lähteä eteenpäin, suunnistamaan, tulkitsemaan – ja kuten esipuheet aina, se kumisee onttouttaan. Lukijan aliarviointia, tulee ehkä paljastettua liikaakin. Jälkisanoilla puolestaan, niillä yleensä vain selitellään ja perustellaan omia ratkaisuja. Jonkun biografian kohdalla ei tämmöisiä tarvinnut pohtia, asia oli selvä, kohteenahan oli elävä ihminen. Nyt on toisin, tämä on abstraktimpaa. Toki tässäkin pätee se, ettei tätä pidä nähdä puhtaasti kaunokirjallisena teoksena – yhtä vähän kuin puhtaasti tieteellisenäkään esityksenä. Joka näin tekee, on auttamatta hukassa, olinpa sitten laatinut minkälaiset ohjeet ja opasteet tahansa. Niin, oikeastaan tämä on kuin mosaiikkia, kirjava sommitelma, jossa jaspis, kristalli ja lasi sekoittuvat keskenään. Kuin jossakin bysanttilaisessa kirkonikkunassa. Mutta jonkinlainen Jälkihuomautus lienee kuitenkin paikallaan, varmuuden vuoksi aiheellista kirjoittaa. Valistunut lukija sen kyllä löytää tarvitessaan kirjan lopusta.

II

TARTTOHAN ON EUROOPPAA!

Kesä 1937. Eurooppa valmistautuu jälleen sotaan. Syttyykö peräti uusi maailmansota, sitä ei vielä kukaan tiedä, virallisen statuksen ja järjestysnumeron sota tulee saamaan aikanaan. Mutta Espanja käy jo omaansa, Guernica on pommitettu huhtikuussa. Pariisin maailmannäyttely avataan, kesä on helteinen.

Kirjailija Tatu Vaaskivi (tai T. Vaaskivi, kuten hän haluaa nimensä kirjoitettavan) viettää kesänsä Tartossa kirjoittaen ja lomaillen, eurooppalaisia tuulia haistellen. Suomessa Vaaskiven esikoisteos, Sillanpää-elämäkerta odottaa pääsyä kauppojen hyllyille: kirjailijan-kutsumus on viimein johdattamassa Tatun menestykseen, hän ei ole enää vain kriitikko, vaan oikea kirjailija!

Dosentti Martti Haavio oli laittanut Tatun matkaan ja tiedottanut saapuvasta vieraasta Tarttoon. Siellä kokematonta matkaajaa ovat vastassa heti ensipäivinä lukuisa joukko “paikallisuuksia”, professoreja, tohtoreita, kirjailijoita, runoilijoita...

Jos Tatu on jo aiemminkin kuvitellut Euroopan ja eurooppalaisuuden alkavan vasta Suomenlahden etelärannan takaa, niin pian Tarttoon saavuttuaan hän on vakuuttunut siitä, että eurooppalainen sivistys alkaa juuri sieltä, Tartosta.

Vanhan yliopistokaupungin ilmapiiri, kirkot eri vuosisadoilta, keskiaikaiset kaupunkikorttelit, Toomemäen lehtevät rinteet ja Tähtveren hämyisät puistot saavat hänet ihastuksiinsa. Yhtälailla Tatu huumaantuu uusien tuttavuuksiensa laaja-alaisesta sivistyksestä; kielitaidosta, kirjallisuuden ja kulttuurin tuntemuksesta; siitä helppoudesta jolla he pystyivät keskustelemaan mistä tahansa – ja lähes millä kielellä tahansa, kuten hänestä näyttää. Kun tähän kaikkeen vielä yhdistyy isäntien vilpitön ja mutkaton asenne ja ylitsevuotava vieraanvaraisuus nuorta suomalaiskirjailijaa kohtaan – professori August Tammekann luovuttaa hänelle Tähtveren puistokaupunginosassa Kreutzwald-kadulla sijaitsevan kotinsa avaimet koko heinäkuuksi, professori Ants Oras puolestaan lainausoikeuden yliopiston kirjastoon, ja professori Gustav Suitsin Aino-rouvalta Tatu saa kunnollisen suomalaisen kahvipannun (kehaistuaan tietysti proferssorskan keittämää kahvia...) –, haltioituu Tatu tyystin. Mikä kauneus ja viisaus ja humaanisuus tästä pienestä kiusatusta maasta versoikaan. Tartto on Eurooppaa!

Mutta Tatulla on myös työnsä. Kesä kuluu lähinnä Vaistojen kapinaa, “suurta kulttuurihistoriallista teosta” viimeistellessä. Materiaalia on tosin kertynyt jo niin runsaasti että Gummeruksen Esko Aaltosen kanssa sovitaan jatko-osan julkaisemisesta. Esseejärkäleen ohessa valmistuu myös koko joukko matka-artikkeleita Tartosta.

Ja sangen ilmeistä on, että joutohetkinään, helteen raukaisemana ja tähdellisempään kykenemättömänä, Vaaskivi alkaa jo kehitellä päässään uutta aluevaltausta, romaania. Idea historiallisen romaanin kirjoittamisesta on syntynyt keväällä kolmikon Martti Haavio, Esko Aaltonen ja T. Vaaskivi yhteisissä pohdinnoissa. Eräänä myöhäiskevään päivänä jompikumpi näistä Gummeruksen voimahahmoista sitten sanoo, että kuulehan Vaaskivi, miksipä et kirjoittaisi seuraavaksi Kustaa Mauri Armfeltista. Että Suomen historiassa ei juuri ole toista semmoista henkilöä, jonka eurooppalainen kosketuspinta olisi niin laaja ja vaikuttava. No, mitä sanot? Tatu lupaa harkita asiaa, romaani ja tarina – parooni Gustaf Mauritz Armfelt – alkaa itää hänen mielessään.

Juhannuksen jälkeen Tatu saa Suomesta vielä yhden toimeksiannon. Otavasta tiedustellaan, Aino Kallaksen aloitteesta, olisiko Tatu halukas kirjoittamaan lyhyen kirjailijaesittelyn Valkeaan Laivaan, Aino Kallaksen valittujen teosten ensimmäiseen osaan. Tatu innostuu tästäkin ja ryhtyy tutustumaan perin pohjin Kallaksen tuotantoon (sitähän epäilemättä löytyy hänen uusien ystäviensä hyllyistä), päättääpä vielä tavatakin runoilijattaren jossakin kesän vaiheessa, viettäähän tämä kesäänsä Kassarin saaressa, Hiidenmaalla. Tatu lukee myös Hiidenmaasta ja Kassarista – sellainen oli hänen tapansa, myöhemmillekin matkoilleen valmistautuessaan, tutustua ennakkoon matkakohteeseensa. Kieliopinnot tahtoivat aina jäädä, kuten olivat talvella jääneet viron kielen osalta ja jäävät vähille yhä Tartossakin, mutta matkakohteen historiaan, oloihin, jopa flooraan ja faunaan Tatu paneutuu suorastaan tutkijan innolla. Ja kyse on nyt kuitenkin vain esipuheeksi ajatellun lyhyehkön esittelyn kirjoittamisesta. Mutta Kallaksen merkittävimmät teokset sijoittuvat Hiiumaalle ja siellä ne kaikki myös ovat syntyneet – hanketta tuli siis lähestyä riittävällä vakavuudella.

Aino Kallaksen henkilöstä Tatulla on tietolähteitä runsaasti käytettävissään. Tarton kulttuuripersoonista useat lukeutuvat suurlähettiläs (tai ministeri, kuten Virossa sanotaan) Kallaksen ja tämän kirjailijavaimon tuttavapiiriin, läheisiin ystäviin jopa. Eräillä heistä on myös peräti viehkeä tapa ja taipumus hyväntahtoiseen juoruiluunkin. Puhumattakaan sitten niistä parista ammattiveljestä, jotka olivat jo pitkään olleet oppositiossa Kallaksiin nähden.

Lisäksi Vaaskiven matkaseura ja morsian, runoilija Elina Vaara – “Tulenkantajien Lumottu Prinsessa” ja “Suomen Sappho” – oli tavannut Aino Kallaksen jo joitakin vuosia aiemmin. Ja kun Tatu helteisessä Tarton kesässä, mahtavien poppelien ja jalavien vilpeässä katveessa vertailee Kallaksen kirjoittaman Koidula-monografian vastikään ilmestynyttä uusintapainosta alkuperäiseen, syventyy Elina hänen vieressään omaan työhönsä Koidulan, “Emajoen satakielen” runojen suomentamiseen. Ehkä siinä työn tiimellyksessä joku sana Kallaksestakin vaihdetaan. Varmaan.

Seuralaisestaan Tatu ei kylläkään Suomeen hiisku: 30-luvun sopivuussäädökset ovat senkaltaiset, ettei käynyt matkata vihkimättömänä parina. Eikäpä ehkä Aaltonenkaan, vaikka joviaali mies olikin, olisi – ihan finanssisyistä – ilahtunut joutuessaan käsitykseen, että hänen maksettavanaan oli yhden sijasta kaksi seikkailijaa! Mutta juuri Elinan ja hänen kielitaitonsa ansiosta arjesta selvitään. Tatu ei, kuten sanottu, juuri hallinnut vieraita kieliä, Oulun-ruotsia ja koulun kevytsaksaa enempää – ja käytännön elämän hallinta oli hänelle usein vielä kieliäkin vaikeampaa. Kun Tatu kertoo kirjeissään Esko Aaltoselle ja tädilleen Lyyli Niskaselle lukuisista kirjallisista tapaamisistaan ja käymistään keskusteluista, niin – vaikka useimmat uusista tuttavuuksista ovat hyvin suomenkielentaitoisia – morsiamen kontoille epäilemättä jää tulkin tehtäviä kaiken aikaa. Ja kassanvartijan. Tilanteista jossa kieli menee solmuun kun kuitenkin selviää yleensä helpommin kuin tilanteista, joissa raha-asiat menevät. Tatulla usein menivät.

Kun tulevan herrasväki Vaaskiven majapaikaksi Tartossa jo pian vielä sattuu erään venäläisen emigranttirouvan, madame Tkatschefin pikku pensionaatti ja kun matkustavaisille selviää osoite samaksi, jota Kallasten lapset olivat aikoinaan koulukodikseen kutsuneet, tulee runoilijatar Tatulle yhä tutummaksi – vanha madame kun hänkin sangen mieluusti kertoilee kuuluisasta asiakkaastaan ja tämän perheestä.

Mitä enemmän Vaaskivi kuulee Aino Kallaksesta ja lukee tämän tuotantoa, sen voimakkaammin hän tuntee, että Kassariin tulisi keretä. Eikä runoilijattarella itselläänkään tunnu olevan mitään ajatusta vastaan: Tatun korviin kantautuu pian, että häntä Kassarissa jo kovin odotetaan. Mutta työkiireitä riittää, tapaamisia Tartossa, ja hellekin vaatii veronsa. Auringonpalvoja ja rantauimari ei kovin kauas Emajoen ujulasta malta. Lähtö lykkääntyy...

III

TALLINNASTA TARTTOON – YLI 70 VUOTTA MYÖHEMMIN

Tartto. Saavumme tänne leppeän lahdenylityksen ja rivakan junamatkan jälkeen aivan kuten Tatukin aikoinaan. Matkaan ei enää sisälly sellaista romantiikkaa kuin joskus, höyry käyttövoimana on kadonnut sekä laivasta että junasta. Kantosiipialus muistuttaa enemmän ylisuurta linja-autoa kuin laivaa, A/L Aegnan kaltaisia virtaviivaisia mertenkyntäjiä ei enää Suomenlahdella reittiliikenteessä tapaa. Joskin matkalla tarjotun kahvin laatu saa meidät yhtä ilahtuneiksi kuin erään vaativan merimatkaajan vuosikymmeniä sitten, ja junakin on sentään dieselaikakauden eittämätön tuote, ei mikään sähköistetty pendolino eli muu luotijuna.

Mutta jo pian Tallinnan esikaupungit ohitettuamme joudumme lievän hämmennyksen valtaan. Millaisina nämä radanvarret olivat näyttäytyneet Tatulle? Kertoiko hän lukijoilleen silloin (ja meille nyt, matkataanhan tässä hänen matkakertomuksensa ja -kirjeensä kourassa, hänen opastaminaan) siitä mitä hänen silmänsä näkivät? Vaiko enemmän siitä, mitä hän halusi niiden näkevän? Ehkä “ruosteenruskeat rämeet” on myöhempien aikojen kuluessa kuivatettu ja otettu maatalouden käyttöön ja siksi meille nyt näkymättömissä; ja poppelien ja lehmusten “silmän valokalvoissa yltäkylläisesti tanssivat muodot” jäävät nekin maiseman herkeämättömästä tarkkailusta huolimatta lyhyiksi välähdyksiksi kovin suomalaisen maisemavilinän keskellä. Tai ehkä myös puut on joskus kaadettu, leikkuupuimureiden armadojenko tieltä... Kilometreittäin tasaisten peltojen, havupuuvoittoisten sekametsien, puhtaiden kuusikoiden, pusikoiden ja kyläpahasten kirjomaa radanvartta, josta vain järvet ja muut vesistöt puuttuvat: ainakaan junasta käsin ei tämän maan kauneus katsojalle heti avaudu.

Mutta ehkei syy olekaan maassa tahi maisemassa vaan junassa, rautatiessä. Kirjoittihan kirjailija Friedebert Tuglas, Soome sildaa jo yli sata vuotta sitten mutta päinvastaiseen suuntaan matkannut seikkailija, nuoruudenmuistelmiinsa seuraavat rivit: “Järviä tuskin nimeksi, paljon metsää, siellä täällä jokunen kalliokyhmy, mutta toki myös kyliä, peltoja ja laidunmaita.” Ja Friedebart jatkoi: “Etelä-Suomi ei vaunun ikkunoista katseltuna kuitenkaan ollut mikään satumaa”.

Edes komeita kattohaikaroita ei katseemme tavoita, niitä sentään Tallinnan lounaisissa taajamissa esiintyy vielä runsaastikin. Ja meille, ikämme vaatimattomampien ja värittömämpien harmaahaikaroiden parissa eläneille, Eurooppa alkaa juuri kattohaikaroista, noista valkosulkaisista (tai ainakin niiden lähisukulaisista), joista Tatu myöhemmin kirjoitti kauniisti, että “ne symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Aurinko paahtaa, helle tuntuu yhä jatkuvan. Jollakin nopeasti sivuutettavalla pikkuasemalla seisoo pitkä letka neuvostoaikaisia säiliövaunuja, ruosteenruskeita, ikävän harmaita, rumia. Takavuosikymmenien Express pysähtyi ainoastaan Tapassa, jossa Tatu kertoi poikenneensa perin surkealla kahvilla. Nyt tuo asemarakennus on sen näköinen, ettei siellä ole tarjottu kahvia, minkäänlaista, enää sangen pitkiin aikoihin. Kymmenen minuutin pysähdyksen aikana olisi kahvimaistiaiset toki ehtinyt ottaa... Millaisiahan kahviloita täällä on? Ravintoloita? Tapas Bar?

Taivaanrannassa näkyy muutamia pilviä, ikkunasta vilahtaa jotakin sinistä, pieni järvi tai lampi, ja junankuljettaja yrittää epätoivoisesti ottaa kiinni sen Tallinnan rata- ja rakennustyömailla hukatun ajan jonka olemme nyt aikataulusta jäljessä: Dieseljunan vauhti on huikea (hurjaksi kuvaili Tatukin oman höyry-ekspressinsä vauhtia...), vaunu tärisee ja heittelehtii, natisee ja naksahtelee. Kuvitelkaa vuoristorata tasamaalla, ja itsenne sen kyytiin – se on tässä! Pitkä apea säiliövaunuletka tulee vastaan, vaunujen kyljissä kyrillisiä merkkejä. Sitten taas viljapeltoja, laidunmaita, keskenkasvuisia koivikoita. Äkkiä taivas tummuu, alkaa sataa, kaatamalla. Joku syöksyy sulkemaan ikkunan, olemme pelastetut. Ikkunat sumenevat, vaunu hämärtyy… Ja juna vain kiitää, kovaa, myöhässä, heittelehtien. Epäselvä kuulutus rämisee vaunun kovaäänisestä: ...järgmine Tartu...

Ja niin siinä sitten käy, että ensimmäinen vierailumme Tartossa alkaa kuten Tatullakin: uteliaana ja innokkaana, myöhäisenä kesäiltana – sateen keskellä.

Tartto, Emajoen Heidelberg!

Pian jo seisomme siinä sateesta kiiltävällä asvaltilla, vähine kapsäkkeinemme, kastanjapuut tuoksuvat, sade vihmoo nyt lempeästi. Tulemme matkamme aikana huomaamaan, että vironkielinen sadetta tarkoittava sana vihm on perin kuvaava täkäläisille kesäsateille, juuri vihmomalla täällä usein sataa, ei pisaroimalla kuten kotona olemme tottuneet. Muut Tarttoon jääneet kiiruhtavat taksijonoon, autoihin, koteihinsa, ties minne. Me seisomme vain tässä aseman edessä, vihmovassa sateessa, odotamme haltioitumista, annamme sille aikaa paikantaa meidät; varmoina siitä että se tulee.

Ei tule kuitenkaan haltioitumista vielä sillä erää, vain vettä ja viimein vilu. Lähdemme siitä mekin kyytiä etsiskelemään, katsomaan jos vielä yksi taksi olisi tolpalle jäänyt. Ehkä olimme väärässä paikassa, ehkei se vain löytänyt meitä. Tai ehkä haltioitumiset eivät liiku sateessa, kesäisen vihmovassakaan – eivät edes Tartossa. No, hieman alavireinenhän se oli Tatunkin ensikontakti tähän tuhatvuotiseen kaupunkiin.

Ilta on jo myöhä, taksi suuntaa kohti erästä edullista hotellimajoitusta kaupungin eteläisellä rajalla. Illalla viimeiseksi seuraamme katseellamme huoneen ikkunasta loputtoman pitkää tavarajunaa, säiliövaunuja, jotka hitaasti etenevät poikki tasangon. Juna viheltää käheästi, nuhaisesti. Pääsemme laskuissamme lukuun 41, sitten maisema on jälleen autio ja hiljainen.

Tatun ensimmäisten öiden kortteeri on Grand Hotelissa, ykkösluokan majoitusliikkeessä aivan kaupungin keskustassa. Ja se, ettei siellä pitempään viihdytä, taloudellisista syistä, voidaan varmasti laskea Elinan tiliin (jos kohta ehkä sekin, että sieltä ylipäätään aloitetaan: hotelli kun on Elinalle tuttu jo hänen aiemmalta Tarton-matkaltaan). Heidän onnekseen Tatu huomaa eräässä ikkunassa Maarian kirkon luona pienen ilmoituksen: Zimmer frei.

IV

KASSARI

Pääskysten kireänkorkeat äänet repivät taivaansineä. Haa, Giden Rahanväärentäjät on lisättävä esimerkkinä rohkeasta romaanirakenteen rikkomisesta. “Romaani kokeilkoon itse itsensä ratkaisuun”, sanoi Zola, se on muistettava myös. Yksi probleemi tuli taas ratkaistua. Mutta tämä kirje. “H. Kirjailija Herra T. Vaaskivi”, hän kirjoittaa. Kyllä, kyllä minä ymmärrän että aikatauluja on vaikea sovitella yhteen, ja omakin vikani kun en ole tullut aiemmin lähteneeksi, helteestä laiska kun olen. Niin paljon pitäisi ehtiä nähdä ja kokea, on jo pian elokuu, kohta tämä kaikki päättyy. Ja kuinka tätä kaikkea tuntuukaan riittävän, aivan käden ulottuvillakin. Olisi vain saatava tavata hänet, nähtävä tämä runoilijatar, hänen saarensa, hänen erakon-majansa!

Perhonen, Vanessa antiopa. Leinaliblikas, kuten sitä täällä kutsutaan, suruperho. Latinalainen nimi on valoisampi, lähempänä iloa ja valoa. Kaiketi kreikkalaisen prinsessan, Antiopen, mukaan. Mutta mitä hän juuri nyt on tekemässä, kirjoittaako päiväkirjaansa vai onko kävelemässä Kassarin katajaisilla dyyneillä? Tekeekö ehkä lounasvalmistuksia Marien seurana? Pelaa pasianssia pihapensaiden katveessa, jääden aina välillä muistoissaan tuijottamaan heleänsiniselle taivaalle, jolla pääskyset kiitävät pieninä parvina kuin mustat sirpit? Tai ehkä hän juuri nyt vain keskustelee Oskarin kanssa, mistä? Ehkä lasten tulevasta syntymäpäivävierailusta, siitä että se kaikki Kassarissakin oli kohta jo tältä vuodelta ohi, tai ehkä kerääntyvistä pilvistä Euroopan yllä. Mitä hän sanoisi ilmestyessäni hänen suvemajansa pihaan. Ja sitten voin jo nähdäkin talon edessäni, punaiseksi mullatun, paksun ruokokattonsa alle kyyristyneen vankan rakennuksen, kalastajan majaksi muhkean. Siinä Marien – sillä Marie hänen täytyy olla – hommakas hahmo kulkee pihan poikki, pian hän huomaisi minut, tulisi ottamaan selvää kuka aikoi hänen emäntänsä rauhaa häiritä. Mustankirjava koira kieppuu hänen jaloissaan, havaitsee saapujan ja ryntää velvollisuudentuntoisesti haukahdellen luokseni.

Yritän tietysti tervehtää ja itseäni esittää, Marie käännähtää kannoillaan ja katoaa mökin ovesta. Ja samassa portailla seisookin jo runoilijatar itse, katselee minua hetken korkeuksistaan ja astuu sitten pihalle.

– Tervetuloa, kirjailija Vaaskivi. Ääni on tumma ja syvä. – Sangen mukavaa, että lopulta pääsitte saapumaan...

Koira toteaa tilanteen turvalliseksi ja jolkuttaa matkoihinsa, vilkaisee kuitenkin vielä kerran laihan olkansa yli, katoaa sitten marjapensaiden taa, tuskin kovin kauas kuitenkaan. Ja Mariekin.

– Parhaimmat syntymäpäiväonnittelut, näin hieman etukäteen, sanon.

Ei minulla tietenkään mitään viemisiä ole, sellaista en tullut ajatelleeksi.

V

ERÄS KUVITTEELLINEN TAPAAMINEN

Käännymme Ülikoolilta Vallikraaville – ja siinä ne kaksi nyt sitten istuvat, penkillä, hiljaisella kujalla. Kaksi Wildea, tai toisen soukistettua nimeään: Vilde ja Wilde. Eestin kirjallisuudenhistorian ensimmäinen ammattikirjailija ja tunnustettu eepikko ja maan novellitaiteen luoja Eduard, ja häntä hieman vanhempi dublinilainen Oscar, viktoriaanisen Englannin dandy ja pahapoika, mies joka maalasi Dorian Grayn muotokuvan. Tai, yhtä lailla, myös kirjoitti herkän sadun ruususta ja satakielestä. Kumpikin tarinoita, jotka jättivät aikoinaan, kauan sitten lähtemättömät jäljet erään herkän oululaispojan sieluun...

Siinä he istuvat hieman jäykästi, ovat jutustelevinaan, mistä? Ehkä kirjallisuudesta tai teatteritaiteesta, ehkä vain irlantilaisesta oluesta, pubin edessä tässä kai istuskellaan. Kohtaaminen on puhtaasti hypoteettinen: sukunimikaimat ja suuret kirjailijat ovat saattaneet tavata, mutta mitään viitteitä, saati todisteita, sellaisesta ei kuitenkaan ole. Mutta jos olisivat, niin sitten 1890-luvun varhaisina vuosina Berliinissä (näin kerrotaan), jossa nuori Eduard oli viettänyt muutamia vuosia imien itseensä eurooppalaisuutta, lumoutuen Berliinistä ja sen näyttämöillä tuolloin esitetyistä Tolstoin näytelmistä, sellaisista kuten Macht der Finsternis.

Tämä teos, siis patsas, pistää pohtimaan, kuinka sivistynyt ihmisen pitäisi olla, että tunnistaisi hahmoista molemmat (hevosennaamainen Oscar on helpompi)? Tai toisaalta: kuinka moni tunnistaisi heidät valokuvastakaan? Entä jos kävelisivät vastaan? Mutta ehkä tuollainen kaksoisveistos aina jonkun pysäyttää, poimii turisteja kuvauttamaan itseään “Wildeksien” välissä. Ja aina niistä joku saattaa keksiä juuri ansaitsevansakin pintin tai pari.

Pubissa ei – yllättäen – ole Oscar-tyyppistä rekvisiittaa, viittaa, lierihattua, keikaroivaa kävelykeppiä, noita joka dandyn perusaseita, eikä se itse asiassa edes ole pub vaan Lokaal & kohvik Eduard Vilde. Joka onkin lähes täysin Eduardille ja hänen muutamille virolaisille kollegoilleen omistettu. Tai no onhan seinille kehystetty myös sellaiset dublinilaiset kuten tuo Oscar W, James Joyce ja Samuel Beckett... – mutta mihin on mahtanut jäädä suuri Bernard Shaw?

Emme tiedä kuinka tehokkaasti tuo sisäänheittäjäkaksikko toimii, mutta Lokaal & kohvik E.V. ansaitsee kyllä suosionsa aivan ilmapiirinsä, palvelunsa ja maukkaiden lounaidensa vuoksi. Tatun mielipiteeseen tarttolaisista ruokaloista on ainakin tässä osoitteessa helppo yhtyä: “Ruoka on käsittämättömän halpaa ja totisesti hyvää.”

Tällä paikalla Tatu näkee vielä ainoastaan vanhan kirjapainon – puheet siitä, että tuo paino olisi joskus kuulunut eräälle kolmannelle Wildelle, ne ovat pelkkää kaupunkilegendaa, sellaisia tulemme kohtaamaan täällä vielä jatkossakin. Vuosisatojen kuluessa on Tarttoon kerääntynyt varmasti yhtä monta tarinaa kuin kaupungin lumoihin joutunutta herkkäuskoista kuulijaakin. Peter Ernst W:llä oli tosin kirjapaino, vieläpä kuulemma koko laajan Venäjänmaan ensimmäinen yksityinen sellainen, mutta se sijaitsi kuutisenkymmentä kilometriä näiltä sijoilta luoteeseen – ja 1700-luvulla. Niin että se siitä.

Tämä myöhempi Eduard puolestaan lukeutui siihen virolaiseen älymystöön, joka joutui vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen lähtemään maanpakoon – ja Suomeen, kuinkas muuten. Vaikka meillä hallitsikin sama isäntä ja uhka, olivat olot sentään vähemmän ahtaat, olihan kuitenkin se autonomia. Ja ainakin isommat metsät, enemmän hehtaareja piileskellä. Vilden piilo oli Helsingin Lammassaaressa. Ei hullumpi paikka, paitsi tiukan paikan tullen paeta. Mutta Eduard selvisi täpärästi.

Kun seuraava pakolaisaalto saapui joitakin kymmeniä vuosia myöhemmin, itsenäisen Viron miehityksen (“kesäkuun vallankumouksen”) ja toisen maailmansodan vuosina, oli tässä joukossa myös tuttuja kasvoja vuosisadan alusta, ei tosin enää Eduardia, jonka vanhuudenpäivät olivat päättyneet rauhallisesti jo vuosia aiemmin.

Meillä tieteilijät ja taiteilijat saivat elää rauhallista tieteilijän- ja taiteilijan-elämäänsä ja matkailivat sikäli kun sellaiseen jaksoivat tuntea kiinnostusta tai saivat mesenaatteja rahoittamaan retkiään. Sitä vastoin lahden etelärannalla matkailu paitsi avarsi, oli se melkeinpä myös hengissä selviämisen ehto, kun kotimaassa uhkasi vankeus tai kuolema. Parempi oli nähdä nälkää itse valitsemallaan vieraalla maalla kuin Siperiassa. Niinpä tulivat virolaisille taiteilijoille tutuiksi Suomen lisäksi muut Pohjoismaat, Englanti, Ranska, Italia… Kun vapauden ja kotiinpaluun aika sitten aikanaan koitti, oli tuliaisina muutakin kuin pyykkikassi ja krapula. Ja tämänhän Tatu näki isännissään, joista eräät olivat tuon ensimmäisen pakolaiskauden saaneet kokea (ja Luoja paratkoon, tulivat siis kokemaan seuraavankin): eurooppalaisuuden.

VI

TARTTO – RAUHAN KAUPUNKI. JA MADAME TKATSCHEF

2. helmikuuta 1920 allekirjoittivat Viron tasavalta ja Neuvosto-Venäjä tässä kaupungissa rauhansopimuksen, jossa Venäjä “vapaaehtoisesti ja ikuisiksi ajoiksi” luopui kaikista vaatimuksista, joita sillä oli ollut Viron maata ja kansaa kohtaan. Se neuvostoikuisuus kesti siis kuten tiedetään noin 20 vuotta. Sen päättäneestä miehityksestä alkanut, virolaisista epäilemättä ikuisuudelta tuntunut neuvostoaika kesti yli kaksi kertaa kauemmin. Kaikki on niin suhteellista, ikuisuuskin.

Ensi katsomalla syntyy Tarton nykykeskustasta satunnaiselle kesäturistille perin leppeä vaikutelma: joukko vanhoja, romanttisen kauniita rakennuksia, kahviloita, ravintoloita, puoteja ja kojuja verkkaan virtaavan vehreärantaisen joen, lehtevien puistojen, muutaman liiketalon ja parin sivummalle jäävän kauppakeskuksen rajaamalla alueella, ystävällisiä paikkakuntalaisia, kiireetöntä elämänmenoa... Kaikkeen kaipaamaansa laiskan-utelias matkaaja törmää muutaman korttelin matkalla. Tai ellei aivan kaikkeen, niin riittävään määrään kuitenkin. Jalkamatka kauniille Toomemäelle ei ole pitkä tai vaikeakulkuinen; Emajoen raukea uimaranta on sekin sangen lähellä.

Mutta jotakin jää myös tämän kepeän-toimivan esillepanon taakse, kuin häilyväksi ja hämmentäväksi varjoksi, jonka liikahduksen saattaa havaita vain sattumalta, tai jos sitä osaa etsiä. Varjo liittyy sellaiseen historian eilispäivään, jolloin kadut vaihtoivat nimeään ja korjasivat kulkuaan; sillat siirtyivät paikoiltaan ja muuttivat muotoaan; puistot kasvoivat kortteleiksi, korttelit murenivat joutomaiksi... Mikään ei ole varmaa, ja kuten sanottu, mitä vanhemmaksi kaupunki elää, sitä enemmän siellä myös elää tarinoita, varmistamattomia anekdootteja ja huhupuheita, jotka tekevät kaikesta vielä hämärämpää, tulkinnanvaraisempaa, unenomaisempaa. Sen saimme tulla pian huomaamaan.

Toiveikkaan matkaajan mielikuvitus joutuisi lähipäivinä suuriin ponnistuksiin. Mitä kaikkea siitä, mihin Tatun innostunut silmä muinoin kiintyi, oli enää löydettävissä? Saatoimmeko vielä täällä Tatun tavoin “vaipua menneisyyden aikamuotoihin”?

Kolme miehitystä ja toinen maailmansota tuhosivat Tartosta noin puolet. Pakenevat venäläiset, pakenevat saksalaiset, palaavat venäläiset... Ja kaiken aikaa vangittiin, kyydittiin tai teloitettiin tarttolaisia, tuhansia kaupungin asukkaita. Seurannut neuvostoaika muutti maisemaa vielä lisää, myös kyyditykset ja karkotukset jatkuivat pitkään. Viimein 50-luvulla alkoi hengissä selvinneiden karkotettujen paluumuutto, samoin massiivinen tehorakentaminen. Onneksi Tarton kaupunginarkkitehti Arnold Matteus piti päänsä, ja joitakin aikanaan jo rapistumaan päässeitäkin asuinalueita säästettiin ja betonirakentaminen ohjattiin joen vastarannalle ja laitakaupungille. Vaikka rahaa enempää kuin raaka-aineitakaan ei tuohon aikaan vanhan korjaamiseen juuri ollut, säilytettiin näin kaupungin väljyys ja jotakin sen vanhasta hengestä. Jota nyt kaivetaan esiin ja vapautetaan. Oikeaa Tarttoa löytyy vielä, oikeastaan koko ajan lisää. Olisipa Tarton erään suomalaisen ystävyyskaupungin kannattanut ottaa oppia, ennen kuin hyvin tunnettu ja tuhoisa epidemia levisi sen turuille ja toreille...

“Osoitteeni on koko kesäkuun: Eesti Tartu, Kindral Põdra 5. Tkatschef”, Tatu kirjoittaa.

Nykyään katu on nimeltään Pepleri, maineikas kenraali Põdder on saanut väistyä historiaan, kadun muinainen nimi on palautettu, Pepleri tänav. Mutta myös vanha rakennus numerossa 5 on kadonnut, ehkä juuri samassa pommituksessa kuin naapurustossa sijainnut Maarja kirikukin, heinäkuussa 1941. Tkatschefin osoitteessa toimii nyt Babysport OÜ. Entisen kirkon jäännöksissä Pepleri 1:ssä puolestaan oli pitkään Viron maatalousyliopiston spordiklubi. Mutta remontoitava rakennus palaa hiljalleen alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa: kesäaikaan siellä pidetään jo jumalanpalveluksia.

Mutta tuona Tatun Tarton-kesänä, menneitä muistellessaan ja elämästään kertoillessaan madame esittelee Elinalle ja Tatulle myös aarteensa ja vanhuuden turvansa: “Pyhää Ceciliaa ja soittavaa enkeliä” esittävän taulun, “alkuperäisen ja arvokkaan”. Maalauksen asetelma on mielenkiintoinen, yleensähän aihetta kuvataan niin, että P. Cecilia soittaa ja enkelit kuuntelevat. Mutta epäilemättä vanha leski tietää, ja Tatu uskoo – uskokaamme siis mekin. Ja madame etsii taululle nyt ostajaa.

Onnistuiko hän siinä? Kuinka kävi tämän vanhan miellyttävän naisen? Ehtikö hän paeta venäläisiä, ja jos niin mihin? Entä hänen tyttärensä ja tämän pieni avioton lapsi, pelastuivatko he? Entä tuon maalauksen kohtalo?

Maarian kirkosta, jonka näkee muistuttavan kovin Oulun tuomiokirkkoa, Tatu maalaa pienen kauniin tuokiokuvan, sen romaanisesta ja taivaita tavoittelemattomasta muodosta, naakoista sen räystäillä, häilyvistä kynttiläkruunuista sisällä, sen avoimista ovista juhannuspäivän hiljaisuuteen leviävistä urkujen hartaista sävelaalloista... Matkaajat myös tunnistavat melodian: “Oi Herra, siunaa ruhtinaamme... – sama ikimuistoinen ja veriin syöpynyt melodia, jonka jokainen venäläistä iettä kantanut kansa on valtaherroiltaan perinyt”, Tatu kirjoittaa.

VII

PIETARI SUURI JA SUSHIBAARI

Kirjailija Jaan Kross muistelee ensimmäisen opiskelijakortteerinsa vuonna 1938 sijainneen Lutsu- ja Gustav Adolfi -katujen kulmassa, ja että talossa väitettiin itsensä Pietari Suuren yöpyneen. Kaupunginmuseon vanha virkailijarouva puolestaan tietää tsaarin majailleen Jaanin ja Lain kulmatalossa, Tarton vanhimmassa säilyneessä kivirakennuksessa. Tämän käsitykseen jakaa myös osoitteessa nykyään toimiva Tarton vanhin sushi bar.

Ehkä Pietari kävi täällä sitten useammankin kerran ja yöpyi useammassakin osoitteessa. Myös Eestin maarahvas kun eli 1700-luvun alkuvuosina omaa Iso-vihaansa: 1704 tsaarin joukot valloittivat Tarton ja seuraavalla käynnillään nelisen vuotta myöhemmin karkottivat sen asukkaat ja polttivat itse kaupungin. Jälleen kerran Tartto paloi. Mutta olipa tuho miten täydellinen tahansa, aina jotakin jää, joku selviää. Sama se sitten, tuikkasivatko Tarton tuleen jonkun tsaarin joukot vai moukaroivatko kaupunkia Stalinin tykistö ja pommittajat – joku selviää, jotakin jää, maa elää kauemmin kuin yksikään tyranni. Ja yhä virtaa Emajoki Võrtsijärvestä Peipsiin, verkkaisesti, vakaasti. Joinakin kausina sen vesi vain on hetken hiukan punaisempaa.

Yksi selviytyjä on tuo mainittu 1500-luvun kivitalokin, sushibaariksi tosin alennettu, vaan ehjänä ja hengissä yhtä kaikki: siihen ei ole tarttunut tuli, ei osunut pommi. Se on jatkanut olemassaoloaan sodista ja miehittäjistä riippumatta, ja sen mukana yksi legenda Venäjän ensimmäisestä eurooppalaisesta tsaarista.

Ehkei kaikkea pidäkään löytää, jokaista tietoaan vahvistaa, kaikkea näkemäänsä varmistaa. Tartto olkoon yhä myös uni tai mielentila, kuten se oli Tatullekin.

VIII

YLIOPISTON KIRJASTO JA TATUN ROKOKOO-TUTKIMUKSEN ALKU

Se maanpäällinen paratiisi, jonne Tatu astuu! Nuoruudessaan hän oli sanojensa mukaan “lukenut Oulun kirjaston”, epäilemättä suurelta osin nyt jo Helsinginkin, ja mitä kaikkea muuta – ja täällä hänellä on vapaa pääsy Tarton yliopiston valtaviin kirjasaleihin. Tatulla on loistava tilaisuus syventää, täydentää ja tarkistaa työn alla olevia kirjoituksiaan. Jos joku Kallaksen teoksista ei...