Alkusanat

Minä haluan tulevaisuuden,

haluan päästä lapsuuteeni

takaisin.

HANNU MÄKELÄ: Vuoret ovat pilviä (1972)

Isän määritelmä

Isän määritelmä

ISÄ on kuvitteellinen henkilö, hänestä on moneksi. Isä voi tehdä elämästä helvetin tai antaa sellaisen myötätuulen, että jälkikasvu voi syyttää epäonnistumisista vain itseään. Isä voi hallita jonkin asian niin hyvin, ettei lapsi opi siitä koskaan mitään.

Isä sukeltaa lastensa maailmaan ja oppii hengittämään siellä.

Aina jaksetaan kertoa isästä, joka tarttuu kirveeseen ja ajaa perheensä maantielle. Oikeasti isää ei saa jättämään lapsiaan, kirveelläkään.

Miehen saa.

ISÄ ei ole kokonaisuus, isä on muistoja: reipas onnitteluhalaus, pauhaavaa naurua, varottavien asioiden jankkaamista, kiihtymistä liikenteessä, kiduttavaa hiljaisuutta mopon ostosta päätettäessä, kalaonnea tuova sylkäisy matokoukkuun.

ISÄ on yksin.

Jos elokuvateatterin päivänäytökseen saapuu vain kourallinen katsojia, ei ole kohteliasta mennä istumaan samalle riville toisen kanssa.

Isän odotetaan pärjäävän.

ISÄ laskee jäätyneellä ryssällä mäkeä. Isä ihannoi Neuvostoliittoa. Isä organisoi avustusrekan rajantakaiseen Karjalaan.

Isä on enemmän aikansa lapsi kuin isänsä lapsi.

ISÄ yrittää olla suvaitsevainen, mutta vaimo ei pärjää vieraalla paikkakunnalla jos joutuu kuorimaan perunoita erilaisella kuorimaveitsellä kuin kotona.

ISÄN itkuvirret olisivat lyhyitä, herkkiä miehen kipupisteitä, joissa välähtelee satiiri:

Alussa oli Isä, joka lauloi auringon ensimmäiset säkeet ja ihastui kuvaansa niin että tuotteisti sen ja kirosi tulevia sukupolvia.

Isällä oli valtaa.

Sellaisellakin isällä voi olla onnellisia lapsia.

ARMEIJASTA kotiutuu sotilas, joka huonon näkönsä vuoksi luokiteltiin heti alussa b-mieheksi. Mutta sodan ajan tehtävä on toimia tähystäjänä.

SANOTAAN, että isä ei puhu.

Isä ei saa puheenvuoroa, ja kun puheenvuoro annetaan tai sitä vaaditaan, hetki ei välttämättä tunnu oikealta, sanoille ei synny tarkoittamisen painoa. Ei isä puhu vaikeista asioista vaikeasti.

Kun isä vihdoin puhuu, hänen sanomalleen ei myönnetä totuuden asemaa: ”Se on vain sinun mielipiteesi.”

Isän totuus on väärä, se on ihmisen.

Vasta itkun vyöryttämänä se saa armon.

Itketty on ajateltu.

Miehelläkin.

ISÄ vetäytyy sivummalle. Siellä hän rutistaa nyrkkiinsä kaiken sen mistä ei osaa puhua.

Se on isän paikka. Käymistila.

KUKAAN muu ei saa selvää isän vuorosanoista kuin hän itse. Isä on huono näyttelijä. Joskus vaimosta on kuiskaamaan. Mutta se on jonkun toisen tekstiä. Ehkä vuosisatojen takaa. Siinä on paljon totta, mutta se ei ole omaa. Isän tekemisiin jää enemmän tulkinnan vaaraa kuin on tarkoitus.

Isä lähtee kumartamatta, jos hänelle buuataan. Isä ei mene verhon taakse vaan kävelee sivuovesta ulos. Isää ei taputeta koskaan useampaa kertaa lavalle. Onhan se jo nähty, ei siitä mitään tullut.

Isä luulee liian usein, että uusi mahdollisuus on sääliä. Se ei ole enää sama kuin ensimmäinen mahdollisuus. Jos se on mokattu, isän on vaikea hyväksyä, ettei hän saakaan enää kaikkea.

Isä rakastaa vaikka ei osaisikaan kohdata.

JOS isän ilmaisua rajoitetaan, hän ilmaisee itseään vaikenemalla. Isä kivettyy kallioksi, josta läheiset saavat kaikuja. Viemäriksi, jonka suuritilän kiukku kasvattaa umpeen.

Päiväkausien murjotus lyhentää elinikää, mutta se hinta vakavasti ottamisesta on maksettava. Naamasta näkee, ettei vaikeneminen ole helppoa, koska sisällä pauhaa puhe.

Kun viha menettää voimaansa ja tylsyy, isä muuttuu ilmeettömäksi. Hän ei havahdu tuijotuksestaan edes lasten ääniin. Vaikeneminen päättyy, kun vaimo tulee vastaan.

Aina on vaihtoehtoja, sanotaan, vaikka yhtäkään niistä ei kokisi omakseen.

JOS isää yrittää lukea kuin avointa kirjaa, ei näe taitetuimpia sivuja: silmien ryppyjä. Ne ovat ilon, liikutuksen ja hymyn piilottamat.

Ne ovat pehmeäksi haurastunutta simpukankuorta. Tatuoitua ääntä, jota vaimon sormenpää, kyyneleen pyyhkivä, osaa yhä lukea.

I

Isäksi

YÖMYÖHÄ.

Hoitaja ilmoitti kauan aikaa sitten, että perhehuoneita ei ole vapaana. Mitä se tarkoittaa, alkaa valjeta minulle vasta nyt: pitää lähteä. Mutta minun paikkani olisi Veeran ja vastasyntyneen lapsemme luona.

Halataan.

Itku tulee, yritän koota itseni. Veera jää imettämään, makaa sängyllä väsymyksen voittamana. Vauva on hauras, kuin pehmusteisiin kääritty malja, takaraivo hiusviiruiksi värjättyä lasia.

Kävelen autolle. On uudenvuodenyö. Tyrskähdän vilkaistessani taakse, ylös, kelmeästi valaistuun huoneeseen, josta minut pakotettiin pois kuin rintamalle lähtevään junaan, hortoilemaan keskitalven mustaan yöhön.

Kolme miestä horjahtelee iloisesti vastaan, tölkit kädessä. Ajattelen, että heillä ei ole mitään yhteistä kanssani. He kulkevat omien lelujensa maailmassa, asettelevat tyhjiä tölkkejä yksiönsä seiniä kiertäväksi miehisyyden voitonnauhaksi.

Istun ratin taakse, tyrskähdän, mutta ajan kotiin hallitusti.

Havahdun rakettien paukkeeseen, ne valaisevat tyhjää kotia. Pinnasänky häilähtää nurkassa kuin vankilan kolkko selli. Yritän nukkua taas. Päässä risteilee värien, kuvien ja äänten nopea sekamelska. Lupauksia on turha tehdä, saati luvata itselleen mitään. Se olisi näpertelyä. Vauva vaatii kaiken.

KEHUN, että ”lastenleikkiä”, ja naurahdan sukkeluudelleni. Miehenä, jolle itsekseen touhuaminen ja hiljaisuus ovat monin verroin luontevampia tapoja olla kuin puolituttujen kahvipöytäkeskustelu.

Hämmennän kuppia. Vastustan lusikallani, ettei hetki seisahtuisi yhtä mustaksi, hiostavaksi. Mutta tuoreelta isältä halutaan rakkaudentäyteisiä sanoja, herkkyyttä väriseviä tunnustuksia, avointa isän onnea.

Minusta irtoaa vain epäilyttävää virnuilua, kiusaantunutta hartioiden kohauttelua, katseen kiertämistä muualla huoneessa. Naisvieraat puhuvat vauvasta ja katsahtavat ällöttävän laupeasti minuun, ja arasteluuni turhautuneina hymyilevät toisilleen enää pettyneen liikkumatonta hymyä.

Minulla on muka jokin tärkeä asia tekemättä ja poistun huoneesta. Veera helpottuu ja vaihtaa puheenaihetta.

Odotettu kohokohta on ohi.

SEURAILEN vauvan kehitystä. Kun vauva oppii konttaamaan, hän seuraa minua joka paikkaan. Vauva tunnistaa avaimen kääntymisestä, että tulen kotiin. Hän konttaa öhisten ovelle vastaan.

Vauva oppii kävelemään. Seuraan häntä joka paikkaan. En ehdi omenaa kuoria, kun vauva jo seisoo keittiön pöydällä ja läpsii lamppua edestakaisin. Ajattelen, että voisi elämään muutakin sisältyä kuin vauvan nostelua pois jokaiselta korokkeeksi kelpaavalta.

Pelkään, että vauva satuttaa itsensä. Sitä en saisi Veeralta anteeksi. Se olisi tapahtunut isän vahtivuorolla. Isän, jonka on oltava valmis kerta toisensa jälkeen näyttämään toteen että ei ole vanhemmista huonompi. Silti vaimoaan parempaan isään ei osata suhtautua. Hän on kummajainen. Sellaista isää ihaillaan, sellaisesta haaveillaan. Mutta:

Mistä isää sitten voisi syyttää ja syyllistää?

TAAPERO kaivelee kenkälaatikkoa, valikoi jalkineet jotka asettelee sieväksi riviksi. Kengät suunnitelleilla ei ole ollut aavistustakaan, millaista polkua hän elämänsä aikana taivaltaa. Yleispäteviä ominaisuuksia kengässä tietenkin on: jonkinlainen pohja tai ainakin kehys, ja kiinnitystapa. Kengän on pysyttävä jalassa.

Lelutehtailija keksii lelun, lapsi keksii lelun mistä tahansa.

Taapero kiskoo tarrakenkää auki. Se ritisee kuin tuli kuivassa puussa. Välillä pyörähdetään muualla, suojeleva isä samoja jalanjälkiä, mutta kengät vetävät ennen pitkää puoleensa, takaisin kokeilemaan.

Ihmislajin kohtalo on kurja. Lapsi keksii itseään suurempia asioita jotta kasvaisi aikuiseksi ja voisi pitää niitä vähäpätöisinä:

Lapsena vuori on vuori, puu on puu ja meri on meri. Kun ihminen kasvaa, vuori ei ole vuori, puu ei ole puu, meri ei ole meri. Ja kun ihminen on vanha, vuori on vuori, puu on puu ja meri on meri.

Näin siteerasi Bo Carpelan jotakin vanhaa japanilaista runoa.

Perhe

TOINEN.

Palaan aamuviideltä laitokselta. Äitini säpsähtää hereille.

”Kumpi tuli!”

”Poika.”

”Onneksi olkoon!”

”Nukkuuko Simo vielä?”

”Nukkuu. Halusi ukin viereensä.”

Raotan Simon huoneen ovea. Ukki nostaa päätään.

”Poika tuli.”

Kahvittelemme. Viinerit on ostettu valmiiksi. Yritän muistaa pituuden, painon. Kaikki meni hyvin, Veera voi hyvin. Kun Simo kävelee unisena luoksemme, kerron, että hänelle on syntynyt pikkuveli. Simo ihmettelee, miksi mummo itkee.

”Mummo on niin onnellinen, niin kuin isä, ja ukkikin.”

”Tässä on Simollekin viineri”, ukki sanoo.

”Herkkua.”

Puen Simon ja vien päiväkotiin. Soitan töihin. Jään kotiin nukkumaan.

Illalla menemme laitokselle. Simo vilkaisee vauvaa, juoksee ja hyppii pitkin huonetta. Viimein itkeskelevä ja ikävöivä äiti saa esikoisen syliinsä.

Kannan vauvaa, joka on yhtäkkiä hirvittävän pieni.

RISTIÄISISSÄ vauva saa nimen, Lassi. Siitä alkaa kuvittelu: millainen hänestä tulee, millaisia samannimisiä tunnetaan ja millaisia he ovat.

Lapsivieraat leikkivät koristeellisissa mekoissa, jäykissä liiveissä kauluspaitoineen. Se on kuvittelua. Myös pappi kertoo oma...