Vastavoimat

Finncon 2013 novellikilpailun 10 parasta novellia

Jenni Kauppinen, N.M. Koski, Mikko Arjanmaa, Stina Maria Saari, Henna Vainio, Seppo Rautio, Satu Leisko-Järvinen, Mari Saario, Katri Alatalo & Anni Nupponen

Esipuhe

Finncon ja Elisa Kirja järjestivät yhteistyössä novellikilpailun teemalla Vastavoimat. Kilvan teema vastasi Finncon 2013:n teemaa: vastakkainasettelun voimia, status quo -tilanteita, ja niiden murtumista tai vastavoimien katoamisen seurauksia, konfliktien juuria ja käynnistäjiä... Teema oli toisin sanoen varsin avoin, ja tarkempi genrekin jätettiin kirjoittajien mietittäväksi – tyylilaji sai edustaa tieteisfiktiota, fantasiaa, tai mitä tahansa näiden alalajia. Vain mielikuvitus oli novelistin rajana.

Kilpailu olikin menestys: liki kahdeksankymmenen kovatasoisen osallistujan joukosta erottui lukuisia helmiä, joista tässä kokoelmassa esitellään kymmenen parasta. Kilpailun voitti Jenni Kauppinen novellilla Jalokivihovi, jota tuomaristo kehui erityisen eheäksi kokonaisuudeksi, joka teemaa turhaan alleviivaamatta esitteli ja käsitteli kauniisti monia erilaisia vastavoimia. Toiselle sijalle ylsi N.M. Koski Nuru-nu-kang-novellillaan, ja kolmannen sijan jakavat Mikko Arjanmaan Tapaus Jii ja Stina Maria Saaren Pedot.

Antologian potkaisee käyntiin Satu Leisko-Järvisen melankolinen eristäytyneisyydestä ja eristyksestä kertova Ja kaikki janoaa, jota seuraa Seppo Raution jännitystä tihkuva tieteisseikkailu Hehkulehdet. Jenni Kauppisen enkeleitä ja piruja tihkuva kilpailun voittajanovelli Jalokivihovi siirtää tapahtumat fantasian puolelle, josta kolmannen sijan jakanut Mikko Arjanmaan samaan tematiikkaan nojaava Tapaus Jii päivittää menon moderniksi ja huumorilla ladatuksi.

Kilpailun toisen sijan voittaneessa N. M. Kosken Nuru-nu-kangissa lukijan vastuulle jää ymmärtää maailma ja genre tärpeistä ja sanavalinoista. Anni Nupposen Tuuli aavikolla tarjoaa perinteisempää scifiä surumielisessä, pohdiskelevassa päiväkirjamuodossa, ja Henna Vainion Hiipivä antaa sirpalemuotoisen väläyksen pedon sieluun. Lisää väläyksiä petojen sielunelämään tarjoaa kilpailun kolmannen sijan jakanut Stina Saaren humoristinen mutta pistävä Pedot, jossa vampyyrien metsästys jatkuu nykypäivän huoltoasemien varjoissa. Mari Saarion klaustrofobinen tieteisdystopia Harvinaisia metalleja tarjoaa esimerkkejä ehdollistamalla luoduista vihollisuuksista, ja kokoelman päättää Katri Alatalon etnistä vastakkainasettelua ja rajojen luontia kuvaava Viestinviejä.

Antoisia lukuhetkiä!

Mika Loponen
Finncon 2013

JA KAIKKI JANOAA

Satu Leisko-Järvinen

Meri tyyntyi, purjeet raukeni,

tuli kuolonhiljaisuus;

vain uhmaks meren aution

joku lauloi taikka huus.

Yli taivaankannen hehkuvan

kuin verenkarvainen kuu

nyt kiertää kehrä auringon,

pääll’ aluksen seisahtuu.

Näin vaihtuu päivät – pursi vain

jää hiljaa paikalleen

kuin laiva, joka maalattu

on öljykankaaseen

Vettä, vettä määrätt’ on,

ja kaikki janoaa,

vettä silmänkantamat:

et vettä juoda saa.

Katkelma Samuel Taylor Coleridgen (1772–1834) runosta Vanhan merimiehen tarina.

Suomentanut Yrjö Jylhä.

On pakko odottaa, kunnes aurinko kääntyy lopullisesti alaspäin taivaan laelta. Vasta sitten voi lähteä ulos, etsimään. Entisen terassin tukipuut törröttävät vedestä vinossa seinän vierellä, niitä meri ei vielä ole vienyt. Heijastinkangas roikkuu apaattisena niiden varassa ja sen alla on Jannin riippumatto. Ei tuule, ilma ei liiku. Suolainen vesi ja muta haisevat.

Janni pyörittelee sormusta sormessaan, kiertää sitä nimettömän ympäri ympäri ympäri, vaikka metalli kuinka tahtoisi tarrautua ihoon kiinni. Sormus on kehä – niin kuin Jannin elämä – ja se takertuu kantajaansa joka puolelta. Siltä ainakin tuntuu, vaikka Janni on todistanut, kuinka äkkiä senkaltaiset asiat voivat olla poissa. Sormukset, lupaukset ja elämät.

Toistetaan loputtomasti:

Etsin syötävää, tislaan juomakelpoista vettä, piileskelen kuumuudelta ja mereltä ja ihmisiltä.

Miksi sinun oli pakko. Miksi kävi niin, miksi ei käynyt näin. Miksei tämä sormus koskaan ehtinyt oikeasti olla minun.

Horisontissa odottavat laivat ovat lähempänä, uinuvat koiranuntaan. Aurinko heijastuu niiden kyljistä ja saa ne näyttämään vitivalkoisilta, kiiltäviltä huvipursilta erilaisine lippuineen ja viireineen. Laivoja on kaikenlaisia, suuria ja pieniä, kalliita ja vanhoja rämiä, aseistettuja mutta myös varustamattomia. Vapaaehtoista väkeä, suurin osa.

Kun laivat tulivat, niitä pidettiin harmittomina. Kaikki saarelaiset uskoivat, että ne kantoivat ihmisiä, jotka tahtoivat tarkkailla tai välittää tietoa tilanteesta. Ehkä niiltä saisi apuakin, jos tilanne muuttuisi vielä pahemmaksi.

Sitten se muuttui ja sitten apua mentiin pyytämään. Sinä menit.

Yksi laivoista seilaa aivan talon editse ja Jannin pää kääntyy sen mukana. Laiva kaartaa ohi välinpitämättömästi, tasaisella nopeudella, vaikuttaa kiertävän saarta. Etsii tai partioi. Muuta ei kuitenkaan kuulu kuin sen moottorin vaaniva purina. Kannella istuu joku, pienikokoinen hahmo vaaleassa suojapuvussa, ja tähystää Jannin talon suuntaan. Heijastinkankaan läpi ei onneksi näe ulkopuolelta, sisäpuolella on piilossa. Ruorin takana seisoo pitkä mies, katsoo hänkin. Janni kohottaa käden sylistään, tähtää etusormella ja vetää peukalollaan näkymättömän iskurin taakse. Sitten pari nopeaa painallusta keskisormella – kuolit, kuolit. Hitaasti, madellen laiva ehtii ohi ja jatkaa matkaansa.

Jos laivoja ei olisi, en olisi tässä yksin.

Viha on niin turvallinen ja hyvä, se on suojeleva kämmen; ne vihaavat meitä ja minä vihaan niitä. Jos meille olisi jätetty aseita, tappaisimme niitä takaisin.

Sen asian sentään voi korjata.

Isän kirjasta löytyi sattumalta sana aniitti. Kirja oli tietokirja, tehty johonkin kunnolliseen maailmaan. Siinä selitettiin myös, miten sellaista ainetta voi tehdä. Enää täytyy kerätä kokoon ainekset ja suurin osa minulla jo on. Vielä puuttuu kotelo, puuttuu sytytysaine. Ne löytyvät kyllä, jos aikaa vain riittää.

Suola on kiivennyt ylemmäs seinää pitkin. Se tunkee rappauksen sisälle ja hapertaa seinät, murustaa ne vähitellen mereen. Vedessä oleva osa seinää näyttää mustalta, niin kuin merikin nykyisin. Kuivunut osa seinästä on valkoinen. Vain katonharjassa on ripaus alkuperäistä maalia, katseen ulottumattomissa.

Vihan takana tietenkin tiedän:
jos kukaan ei haluaisi lähteä, laivoja ei olisi.
Jos meri ei söisi saarta, kukaan tuskin lähtisi pois.
Jos muualla olisi tilaa, jos sinne olisi pääsy...
JOS!

Janni pudottautuu riippumatosta ja testaa jalallaan veden pehmentämää hiekkaa. Se nuljuu mutaisena jalan alla, mutta kantaa kyllä riittävästi. Hän vetää nopeasti niskaansa suojapuvun takin ja lähtee kohti maantietä, ei malta pysähtyä pukemaan kenkiä. Vesi roiskuu kävellessä viilentämään ihoa, mutta seisoskelemaan ei kannata jäädä, ei tähän veteen. Reitti on tuttu, vaikka polku ei erotu vielä kokonaan. Notkelmissa on vettä melkein polviin saakka ja niissä on kuljettava varoen, väisteltävä veden viemiä tavaroita, kaikenlaista romua, joka piiloutuu heijastavan pinnan alle.

Tavarat ovat läpikulkumatkalla täällä, ne kuuluvat jo merelle ja oikutellen se jättää niitä viimeisten saarelaisten ulottuville. Jotakin niiden joukosta voi vielä korjata talteen, yksittäisiä aarteita, mutta suurin osa kaikesta mitä oli, on lopullisesti poissa. Janni on lukenut, että meri kuljettaa samaan paikkaan kaiken sen, minkä se on itselleen ottanut. Orgaaninen hajoaa tai tulee syödyksi, mutta se, mitä meri ei kykene murskaamaan, ajelehtii samalle alueelle ja jää sinne vangiksi, ristiaallokon hiottavaksi. Kun ilmiö alun perin huomattiin, siitä tietysti huolestuttiin kovasti. Puhuttiin meren siivoamisesta, perustettiin järjestöjä ja lähetettiin pelastuspartioita keräämään roskaa pois merestä. Mutta roska ei koskaan loppunut, sen pohjaa ei näkynyt.

Nyt kukaan ei puhu meren siivoamisesta, ääneen. Kun saarelaiset viimeksi kuulivat ulkomaailmasta, lähetyksessä puhuttiin heistä ja siitä, mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä. ”Ilmiölle ei näy loppua, meren paisumiselle ja ihmisten virralle”, niin lähetyksessä toisteltiin.

Sitten tulivat laivat.

Laivojen saavuttua kaikki muuttui: Aloit puhua muille, suostutella. Sanoit, että meidän täytyisi nyt yhdessä toimia, yrittää ratkaista tilanne rauhanomaisesti. Kääntää kohtalomme toiseksi. Yrittää.

Minulle väitit vain: ”menen edeltä, odota minua.” Silitit sormustani. Kun ajattelen sitä, muistan väkisinkin, miltä sormesi tuntuivat, millainen oli niiden kosketus.

Silloin vihaan sinuakin.

Pinnan alla jokin käy jalkaan. Janni nostaa sen äkkinäisellä liikkeellä ja heittää tieltään, niin pitkälle kuin jaksaa. Pala betonia vain, ehkä entistä perustuskiveä jostakin romahtaneesta rakennuksesta. Kappale lumpsahtaa takaisin veteen naurettavan lähellä. Janni hieroo jalkaansa ja varmistaa, ettei saanut haavaa. Iho on ehjä eikä kipeässä kohdassa näy mitään. Jannin on silti pakko odottaa hetki, ennen kuin voi jatkaa. Häntä nöyryyttää, kuinka avuttomaksi kipu hänet tekee. Hänen olisi pitänyt ottaa kengät. Rannan puolella puiden latvat työntyvät näkyviin vetäytyvän veden alta. Puut ovat suolan valkaisemia. Oksat harovat vettä kuin pinnan alta ponnistelevat kädet. Niiden paikalla oli ennen laakso ja rakastavaisten metsä. Joskus kauan sitten.

Tieltä vesi on jo laskenut ja meren unohtamat tavarat pilkuttavat sen halkeillutta pintaa. Kauempana joku muukin näkyy pyrkivän apajille, mutta Janni on nopeampi, tietää pääsevänsä tielle ensin. Tulijan kasvoja peittää sotkuinen parta ja alhaalla roikkuva huppu. Hänellä on yllään liian isot vaatteet, vanha kalastushaalari ja eripariset kengät, kaikki mudan ryvettämiä, mustankirjavia. Tulija pui nyrkkiä Jannille, mutta luovuttaa ja lähtee linkuttamaan pois.

Tien reunalla on pystyssä enää yksi rakennus, vanha kioski, joka erottuu pitkälle. Kioski on näköeste ja Janni varoo sitä automaattisesti. Suolavesi on kupristanut sen seinät, rannalta kerätyn laudan ja vanerin, joilla se on aikanaan pelastettu pystyyn jokaisen kaatumisen jälkeen. Puu on nytkin alareunastaan kuin valkoiseen kastettu ja harottaa ulospäin. Kun Janni pääsee lähemmäs, hän tajuaa, että sisällä on joku. Takaovi on auki ja ikkunoiden vaneriluukut on avattu, aivan kuin kioski olisi avoinna ja odottaisi asiakkaita. Sisällä istuvaa hahmoa ei ole vaikea tunnistaa; kioskissa on Pablo.

Meitä on nykyään niin vähän, hirveän vähän. Kaikki kuuntelivat sinua. Heidän mielestään olit oikeassa, sinulla oli hyvä suunnitelma.

Se olisi pitänyt estää.

Entinen Pablo leveäharteinen, entinen Pablo iloinen istuu kioskissa hihattomassa paidassa ja hänen ihonsa näyttää palaneelta. Jannia puistattaa. Kioskin takaseinää vasten nojaa kuparinväriseksi ruostunut polkupyörä. Vain ketjut näyttävät rasvatuilta, jollakin ilveellä? Pyörän koriin on kerätty sekalaista tavaraa tieltä. Ehkä Pablo on ajatellut voivansa ajaa kotiin, kun nousuvesi on ohitse. Se on aivan älytöntä, ja niin hänen tapaistaan.

Olisit pitänyt tuosta polkupyörästä. Olisit sanonut, että siinä on taistelutahtoa. Mutta sellainen Pablo oli aina. Muistan, kuinka kerran tokaisit ääneen, mustasukkaisena: Pablo saakeli kyttää sinua taas. Ja Pablo vain virnisti meille sen kuullessaan, iski silmää.

Janni muistaa istuneensa viereisessä penkissä, samassa luokassa Pablon kanssa. Kumpikin katseli, kuinka opettaja heijasti seinälle maailmankartan ja pyyhki siitä maita ylitse, otti entiset maat pois. Korjaukset eivät tarkoittaneet oppilaille mitään, lapsille. Kartta oli pelkkä kuva.

Janni kulkee varovaisesti kioskille ja kurkistaa Pabloa luukusta. Pablo pudistaa päätään:

”Ei ole mitään myytävää enää.”

”Mitä sinä oikein teet siellä?” Janni koettaa kysyä.

Kurkku on puhumattomuuden kangistama, se ei tahtoisi toimia. Sanat valikoituvat hitaasti ja vaivalloisesti.

”Tämä on minun työni,” Pablo suuttuu ja alkaa huutaa: ”Mitäkö minä täällä teen! Mene helvettiin siitä!”

Janni katselee Pablon metelöimistä, muistaa, että joskus Pablo piti tätä kioskia isänsä kanssa. Siitä on noin miljoona vuotta. Janni nauraa ääneen, kaikelle entiselle ja kuinka kaukana se on, ja kuinka hänen nyt pitäisi mennä helvettiin. Pablo vaikenee. Hänen nyrkkinsä nojaavat kioskin luukun lasiin, kuin hän yrittäisi murtaa sitä tai jotakin näkymätöntä vihollista. Pablon suuttumus haipuu ja hän valahtaa lysyyn, otsa kioskin lasia vasten. Ei kannata riehua, kannattaa säästää voimiaan. Mutta kun Janni menee lähemmäs, Pablo itkee.

”Älä ole meri,” Janni sanoo ja Pablo pyyhkii poskensa, ymmärtää heti.

”Äiti meni yöllä,” Pablo toteaa ja nyökkää kohti horisonttia.

Äiti. Mieli käy kankeasti sanan ympärille. Janni on onnistunut unohtamaan sen. Ihmisiä hän ei ole pystynyt unohtamaan, mutta sanat tuntuvat pian järjettömiltä, kun niitä ei enää käytä puhumiseen. Pablolle sana ja ihminen ovat todella olleet olemassa tähän saakka. Hetken mielijohteesta Janni kumartuu sisälle kioskin luukusta ja suukottaa Pabloa, sitä vanhaa Pabloa, joka virnisti.

Tämä Pablo yrittää tarttua häneen kiinni.

”Et mene,” Pablo sanoo ja katsoo kuin eläin.

Janni perääntyy kioskin luukulta ja Pablo perääntyy kioskin takaovea kohti. Sivuun ei voi katsoa, silmät on pidettävä toisen jokaisessa liikahduksessa. Pablo on isompi ja pidempi, pitkäjalkaisempi. Pablolla on kengät. Janni yrittää silti juosta. Pablo taklaa hänet nurin tien sivuun, lilluvaan mutaan, ja istuu päälle.

”Älä vastusta! Miksi sinä vastustat!” Pablo huutaa ja ravistelee Jannia.

Janni potkii ja rimpuilee, lyö nyrkeillä naamaan, mihin vain ylettyy. Pablo ei siirry hiukkaakaan, vain ärsyyntyy, ja alkaa kiskoa Jannin vaatteita väkisin pois. Janni kirkuu ja huuto leviää autioon maisemaan, sitten katoaa itsekseen. Pablo pysähtyy. Hän puristaa Jannin rannetta niin, että sormet puutuvat, tykyttävät veren puutetta. Pablo on huomannut sormuksen ja katsoo sitä, kuinka se kimaltaa.

”Unohtaisit sen idiootin, sehän tapatti itsensä. Ja puoli saarta. Ihme, ettei sinua,” Pablo sanoo.

Hänen äänensä kuulostaa vilpittömän ihmettelevältä. Janni sylkee Pabloa, haluaisi huutaa ja haukkua, mutta mikään sana ei ole tarpeeksi paha. Pablo päästää Jannin ranteen ja pyyhkii syljen kasvoiltaan. Hän katselee kosteutta sormissaan eikä osaa päättää, onko sylkeminen hyvä vai paha asia.

”Ennen se oli sinulle ystävä,” Janni sihahtaa viimeisen sanan.

Kummatkin pysähtyvät kuuntelemaan, mitä nyt on sanottu. He tuijottavat toisiaan. Pablon ote heltiää. Janni ryömii pois hänen altaan ja kiskoo vaatteita takaisin päälleen. Pablo yrittää pyytää anteeksi. Siitä ei tule mitään, hän ei osaa enää. Janni käyttää tilaisuutensa: hänellä on vahvat jalat ja hän osaa potkaista kovaa. Pablo kumartuu kaksinkerroin, menee polvilleen, ja Janni pääsee pakenemaan. Pablo ei tule perään ainakaan nyt.

Janni juoksee aluksi tietä pitkin ja lähtee sitten oikaisemaan, menee entistä näköalareittiä. Se on nopea tie, mutta tänään se ei riitä, ei auta mitään. Moottorin ääni tulee varoittamatta vastaan raunioiden takaa ja yhtäkkiä laiva on kohdalla. Janni nähdään tietysti heti. Laiva on sama kuin aikaisemmin, pitkä mies ruorissa ja kannella… tyttö? Hän heiluttaa kättään kohti Jannia, kiepahtaa miehen puoleen, viittoo kohti. Vene kääntyy seuraamaan. Se tulee niin lähelle, että Janni erottaa selvästi: Kannella seisoo vaaleahiuksinen tyttö, pelkkä lapsi vasta, ehkä kymmenvuotias. Niin nuori, ettei sen ikäisiä lapsia enää ole saarella. Tyttö on riisunut suojapukunsa, hänellä on lyhythihainen paita ja hame. Niissä on röyhelöitä. Ruorin takana seisova mies osoittelee Jannia, selittää jotakin tytölle. Aseita ei näy.

Janni kääntää selkänsä, yrittää päästä jonnekin suojaan. Vesi loiskuu jaloissa, veden alla roskat ja kivet iskevät jalkapohjiin. Nopeammin hän ei pääse ja laiva tulee vähitellen niin lähelle, että on pian aivan vierellä. Janni ei voi kuin jatkaa kulkuaan, teeskennellä, ettei huomaa koko laivaa.

Mikä niitä oikein vaivaa? Ne tirkistelevät kuin turistit, kuin eläintarhassa.

Sellainenko tämä nyt on? Sekö tapahtuu seuraavaksi?

Tyttö huutelee hänelle laivasta, koettaa sanoa hei. Sen Janni ymmärtää, mutta ei vastaa. Vähitellen tyttö hiljenee ja mies toteaa jotakin. Hänen äänensävynsä on kuin muta, johon Janni astuu jokaisella askeleellaan. Se pursuaa varpaiden välistä, se muuttaa jalansijan huteraksi ja kätkee sisäänsä meren myrkkyä roskia elukoita, joita ei voi edes ajatella. Sellaista mutaa pitäisi vain väistää.

Kun näköalareitti laskeutuu alemmas, kulkutie jää veden alle. Mutta Janni osaa maiseman, merestä huolimatta tietää: Tässä kohtaa maa laskeutuu loivasti kohti aavaa, tuossa alempana oli ennen hieno talo. Talon rauniot odottavat yhä pinnan alla, sen näkee siitä, kuinka vesi niiden yllä pyörteilee. Juuri siihen mies ohjaa laivansa ja törmää rakennelmiin, laiva heilahtaa niistä poispäin. Vauhti on niin hiljainen, ettei laiva rikkoonnu, mutta mies kaatuu ja kannella seisonut tyttö putoaa. Hän heilahtaa avuttomasti reelingin yli mereen, vesi pärskähtää, tyttö ei ehdi edes huutaa. Hetkessä pinta alkaa taas tasoittua ja tyttö jää uppeluksiin. Mies punnertaa itsensä ylös ja alkaa huutaa, sohii kannelta mereen, ei tiedä oikeaa kohtaa.

Janni pysähtyy ja katsoo miehen hätää. Se on aitoa ja jokin siinä tarttuu, vaikka samanlaista on joutunut katsomaan ja kuuntelemaan jo tuhat kertaa. Janni kipuaa aidan ylitse ja sukeltaa. Pinnan alla ei ole näkyvyyttä: Joka puolella on pelkkää mustaa. Vesi sattuu silmiin ja sen lämpö puuduttaa ihon. Janni potkii eteenpäin ja yrittää nähdä, silmillään tai käsillään, haparoi eteensä.

Viimein sormet lipaisevat jotakin pehmeää, kuin ihoa, pitkällä edessä. Se on ihme. Silmin ei vieläkään näe, mutta kädet löytävät tytön. Janni saa kiinni säärestä ja kiskoo siitä tyttöä pinnalle. Vesi vastustaa, ei tahdo hellittää otettaan, mutta pinta lähestyy, kyllä se lähestyy. Auringonvalo sokaisee hetkeksi, kun Janni kohtaa sen. Hetkeksi kaikki sekalaiset veden ilman laivan äänet järjestäytyvät musiikiksi, melkein tunnistettavaksi säveleksi Jannin korvissa.

Vedessä on köyttä, mies on heittänyt sen. Janni tarttuu siihen ja vetää tytön luokseen pinnalle. Ensin nousee jalka, sitten selkä ja pää. Vaaleat hiukset leviävät läpikuultavaksi kehäksi veteen tytön pään ympärille. Kuinka kapea tytön sääri onkaan ja ihon alla luut ohuet. Tyttö on Jannin sylissä vain hetken, sitten he kumpikin putoavat kannelle. Mies kääntää tytön, nostaa ja painelee ja tyttö alkaa yskiä. Tytön keuhkoista tulee vettä pitkään, huulet sinertävät. Tyttö on niin pieni. Mies on varmasti tytön isä, ja jossakin lähellä tytön äiti odottaa.

Minulle ei koskaan tule lasta. Olisin halunnut, surin sitä, tulin katkeraksi. Sinä jaksoit lohduttaa, lupasit, että meillä voisi olla lapsi, jossakin muualla. Sen lupauksenko tähden menit laivoille, pyytämään apua, turvapaikkaa tai mitä kuvittelitkaan?

Oliko se minun syytäni?

Mies tuo pyyhkeen ja käärii tytön siihen, keinuttaa hetken sylissään. Tyttö värjöttää pyyhkeen sisällä, näyttää väsyneeltä eikä jaksa edes katsettaan nostaa. Mutta hengittää.

Meri ei antanut sinusta mitään takaisin minulle. Muut odottamaan jääneet saivat sentään jotakin: vaatteita, jalkoja, käsivarsia.

Mies pölöttää jotakin vieraalla, säksättävällä kielellä. Puhe kuulostaa vihaiselta, vaikka mies kohdistaa sen lapselleen, hymyillen. Mies kuivaa tyttöä, pörröttää hänen hiuksiaan pyyhkeellä ja puristaa hänet välillä uudelleen itseään vasten. Janni ei ymmärrä miehen puheesta mitään ja voi vain hymyillä jäykästi vastaukseksi miehen elehdintään. Miehelle se kelpaa. Hän näyttää kiitolliselta ja helpottuneelta. Toisaalta miehen vilkuilevissa silmissä tuntuu asuvan myös pelkoa. Jannilta pääsee naurun hirnahdus, kun hän tajuaa sen. Hän on lähtenyt tielle etsiäkseen materiaalia kuolemaan ja on päätynyt antamaan elämän takaisin tämän ymmärtämättömän miehen lapselle. Janni avaa suunsa ja kaivaa oikeat sanat muististaan:

”Go away.”

Pölötys lakkaa ja mies jää katsomaan Jannia. Miehen silmät kapenevat, ne tahtovat kieltää sen, minkä hän on juuri kuullut Jannin sanovan. Hyvin hoidettu ase kiiltää samalla lailla kuin miehen silmät nyt.

Miehen mielestä minun pehmeä kieleni kuulostaa lepsulta ja lapselliselta, sen äänteet turhanpäiväiseltä kielen nielemiseltä. Kieleni kuulostaa hänestä röyhkeältä, erityisesti halutessaan tai vaatiessaan häneltä jotain. Varsinaisilla sanoillani ei ole mitään merkitystä.

Ymmärsitkö sinäkin tämän, kun menit laivoille?

Ehkä tiesitkin sen jo.

Janni osoittaa tyttöä. Mies vain tuijottaa eikä Jannilla ole sanoja selittää paremmin. Hän toistaa lauseen, huutaa nyt:

”Go away!”

Hän osoittaa tyttöä ja sitten horisonttiin, heiluttaa käsivarttaan sitä kohden.

Janni on varma, että tietää, miksi mies ei kuuntele: Miehen mielestä Jannilla ei ole mitään oikeutta komentaa häntä tai lasta. Hehän ovat täällä valvomassa Jannia, villi-ihmistä, joka vilpillisesti yrittää tunkea paikkoihin maihin maailmoihin, joihin hänenlaisillaan ei ole pääsyä. Jannin käytös juuri nyt, hänen valitsemansa sanat, vain todistavat, että mies ja laivojen väki ovat oikealla asialla.

Mies vastaa jotakin terävää vihaisella kielellään, mutta vilkaisee kuitenkin taakseen, Jannin osoittamaan suuntaan. Silloin hän näkee laivat ja tajuaa: Ne tulevat. Niissä on nähty Jannin nousevan hänen kyytiinsä.

Mies kääntyy ja nostaa näkyviin aseen ruorin vierestä. Piippu pysähtyy osoittamaan Jannia. Miehen käsi tärisee, kasvot punottavat. Tyttö alkaa uikuttaa kannella, pyytää, anelee. Siihen mies havahtuu. Hän laskee aseen ja sysää sen viereensä. Aseen tukki raapaisee kantta kovaäänisesti ja vasta sitä Janni säpsähtää. Mies nousee ja ryntää Jannia päin, puskee hänet kannelta veteen, pitkälle ja näkyvästi. Kun Janni pääsee takaisin pintaan, laivan moottori purskuttaa jo vettä hänen päälleen. Tytön kasvot tuijottavat kannelta, kun laiva pärisee kauemmas, pois Jannin luota.

Ainoa asia, mitä tarvitaan pahuuden voittoon, on että hyvät eivät tee mitään. Se pätee sekä meihin että heihin.

Siinä olivat perustelusi. Siksi menit.

Luulin, että valinta tehdään vain kerran, mutta se täytyykin tehdä aina uudelleen. Niin monta kertaa kuin mahdollista.

Kun vesi asettuu, Janni yrittää tähystää pohjaan, mutta mustan lävitse ei näe mitään. Moottorien äänet lähestyvät. Laivoja tulee useampia eikä niitä voi päästä pakoon. Janni jää kellumaan, odottaa vielä tämänkin hetken. Kuuma meri houkuttelee vajoamaan, mutta enää se ei ehdi saada häntä. Eikä hänellä ole valmiina aniittia, ei mitään varusteita, ei vihaa.

Miten lähelle ne tulevat? Kauanko vielä?

Pelkään, pelkään! ...