Vappu-Tuuli Fagerson

Special Edition

1.

Koolla on väliä. Se on karu totuus silloin, kun puhutaan hiertämättömistä kengistä, sisäfileestä tai hissistä, jonne pitäisi mahtua sähkökäyttöisellä pyörätuolilla. Puhun henkilökohtaisesta kokemuksesta. Viimeksi mainitusta olen saamassa taas yhtä elävää esimerkkiä. Olen asettunut niin lähelle takaseinää kuin pääsen. Punertavanruskeaan puupaneeliin painuu kaksi vaaleampaa viirua. Koko hissi tuoksuu vanhalle puulle, historialle ja menneelle tekniikalle. Suoraan peilin yläpuolella räpsyttää kelmeä putkilolamppu. Varpaani koskettavat seinää jo niin tiivisti, että ne ovat nousseet kärjistä hiukan koholle. Se ei auta hitustakaan. Hissin ovi rysähtää päin tuolin lokasuojaa ja vetäytyy nopeasti uudelleen auki kuin nolostuneena omasta törmäilystään.

Vieressäni seisoo tanakka keski-ikäinen mies. Hän raapii neuvottomana korvallistaan. Rehellisesti sanottuna tilanpuute on pakottanut hänet vähän liiankin viereen. Muhkea vatsa roikkuu käsinojan yli. Se on käytännössä painunut minun syliini. Haistan myös vaivatta hiestä ja tupakansavusta koostuvan cocktailin, joka lemahtaa miehestä. Toisella puolella seisoo skottiruututyttö. Hän on tuskin muuta kuin luuta ja nahkaa, mutta vetää vatsaa sisään. Yleensä suomalaiset kuulemma seisoskelevat hisseissä kuin uittotukit, hengittämättä, nauramatta ja aivastamatta, jottei kanssaihmisiin vain vahingossakaan syntyisi minkäänlaista kontaktia. Tässä ei ollut häivähdystäkään sellaisesta.

– Mites, pitäisiköhän tässä vaan todeta, ettei mahdu? mies kysyy.

– On olemassa vielä se mahdollisuus, että jalkalaudat otetaan irti, vastaan.

– Ne vievät jonkin verran tilaa, ja jos nostaisin lisäksi jalkojani hieman koholle seinää vasten, ovi saattaisi mennä kiinni. Minun olisi tähdellistä päästä yläkertaan.

Tulen ulos hissistä, ja niin tekevät myös mies ja skottiruututyttö. Kumpikin jalkalauta napsautetaan irti. Skottiruututyttö on oppinut hommassa aika näppäräksi. Kun palkkasin hänet, hän taisteli niiden kanssa minuuttitolkulla. Hän vertasi itseään isäänsä, jolle venkulat työkaverit olivat antaneet 50-vuotislahjaksi pulmapelin taakse piilotetun Bourbon-pullon. Isäpolo oli räpeltänyt monta tuntia puisia tappeja eri asentoihin päästäkseen käsiksi suosikkijuomaansa. Se, mikä perheessä hävitään teknisessä ongelmanratkaisussa, korvataan suvereenisti sitkeydellä.

Hissin ovi ehtii mennä kiinni. Mies painaa sen uudestaan auki. Skottiruututyttö sanoo jäävänsä oven ulkopuolelle ja ottavansa portaat, jos me mahdumme sisään. Hän pitelee kummassakin kädessään jalkalautaa. Mies kehaisee tuolini ohjauslaitetta, tikkua, jonka päässä on pallo.

– Meidän MSX:ssä oli aikoinaan tuollaiset samanlaiset hienot ohjaimet, hän sanoo.

Alan hivuttautua hitaasti eteenpäin. Koko jalkateräni liimaantuu nyt seinään. Mitä lähemmäs ajan, sitä pystympään jalka kohoaa. Varpaita kirpaisee pienesti, mutta jatkan eteenpäin niin kauan kuin pääsen. Mies asettuu vasemmalle puolelleni samoin kuin äskenkin. Hän yrittää parhaansa mukaan työntää rinnan ulos.

Ilman jalkalautoja pääsen noin viisi senttiä lähemmäs. Ovi alkaa sulkeutua. Se nuolee tuolin akkulaatikkoa, etenee selvästi pidemmälle, mutta lennähtää jälleen auki.

– Jalat täytyisi saada vielä ylemmäs, ähkäisen.

Mies tarjoutuu pitelemään jalkojani koholla ilman eri kehotusta. Me sulloudumme asetelmaan. Sillä tavoin tuoli ujuttuu vielä puoli senttiä eteenpäin. Voin vannoa, että mies pidättää hengitystään, kun ovi alkaa jälleen liikkua. Se painuu kiinni koko mitaltaan.

– Menen seitsemänteen kerrokseen, ilmoitan. Tunnen lievää voitonriemua.

– Jahas, neiti on varmaankin menossa ravintolaan syömään, mies tokaisee. Hän painaa hymyillen nappulaa, johon on painettu numero seitsemän. Siihen syttyy vihreä valo.

– Itse asiassa en ole menossa ravintolaan, vaan kokoustilojen puolelle. Minulla on luento, sanon.

– Jaa niinkö? mies kysyy. Hänen kiinnostuksensa herää selvästi.

– No mutta sehän on hienoa, että jaksaa kaikesta huolimatta harrastaa ja puuhata! Mitä sinä opiskelet?

Hymyilen miehelle herttaisesti.

– En minä enää opiskele. Minä pidän sen luennon.

2.

Palaan takaisin toimistolle. Hillevi mulkaisee minua mustanpuhuvasti työpöytänsä takaa. Olen puoli tuntia myöhässä koko päivän aikataulusta. Luentoyleisöni antoi minulle anteeksi, kun kerroin heille edesottamuksistani hissin kanssa. Tällä erää kukaan luennolle saapunut hyväntahtoinen sielu ei edes tullut ohjaamaan minua pois puhujapöydän luota sanomalla, että minun paikkani on varattu luennoitsijalle. Kukaan ei epäillyt minun tunkeutuneen heidän firmansa yksityiseen tilaisuuteen. Luojan kiitos minun ei tarvinnut myöskään yrittää tahkoa uteliaisuuden aikaansaamaa jääkerrosta rikki. Yleensä joudun kertomaan tarinan siitä, kuinka äiti puraisi muutamaa kuukautta liian aikaisin puolikkaan chiliä ja vedet tulivat. Lääkäreiden mielestä se ei ehkä ollut se chili. He totesivat ykskantaan, että tytölle tuli siinä hötäkässä diplegia spastica. Siksi asiat ovat päällepäin, miten ovat. Tänään pystyin huoletta kälättämään vain siitä, miten ihminen voi itse tehdä itsensä onnelliseksi.

Hillevi on tarkka kuin kello. Me sanomme aamulla huomenta ja hei hei iltapäivällä. Se tapahtuu minuutilleen samaan aikaan. Muun ajan päivästä Hillevi on keskittyvinään omiin puuhiinsa oman työpöytänsä takana, mutta vahtii minua herkeämättömästi samalla. Jos toimitussihteeristä pitää joka tasolla huokua pedanttisuus, Hillevi on oikealla alalla. Hän on isokokoinen, kuuttakymppiä lähentelevä nainen. Hän pukeutuu päästä varpaisiin sekä helteellä että paukkupakkasilla. Suosikkiväreihin kuuluvat tummanruskea, oliivinvihreä ja klassinen musta. Harmaantuneet hiukset eivät ole nutturalla, mutta kaartuivat nekin kurinalaisesti hieman korvien alapuolelle. Silmälasit roikkuvat ketjussa kaulalla.

Luulen, että Hillevin mielestä työntekijällä pitäisi yleisestikin ottaen olla kaksi toimivaa jalkaa ja kättä. Hänestä jalattoman ja kädettömän ei ehkä ainakaan pitäisi olla ilmaisjakelulehden toimittaja, joka takoo näppäimistöään ihan muista aiheista kuin vammaispoliittisista kysymyksistä. Arvelen Hillevin kasaavan myös jonkinlaista todistusaineistoa näiden mielipiteidensä tueksi. Kyyhötän toimistossa raapustellen lähinnä päivän horoskooppeja ja vastauksia lukijoiden älyvapaisiin kysymyksiin, kuten Kuka on keksinyt kumiankat?. Kaiketi sillä ei ole merkitystä Hilleville. Minä en ole kirjallisuuden alan Stephen Hawking. Olen kaukana nerosta. Se vika usein on vammaisena olemisessa, että ollakseen hyvä jossakin, pitää olla ilmiömäisen hyvä: Forrest Gump juoksee kuin riivattu, Sademies laskee kortit pokeripöydässä ja Stephen Hawking löytää mustat aukot. Normaali tietotaitotaso ei riitä mihinkään. Huomattava erityistaito mukamas ikään kuin kompensoi huomattavaa vajavuutta. Minun onnekseni Ossi ei uskonut sellaiseen. Kuulemani mukaan olin ollut pätevin siinä työhakemusnivaskassa, joka oli tulvinut päätoimittaja Ossi Valtosen sähköpostiin kolme vuotta sitten. Luennot tulivat kuvaan myöhemmin. Aloin tehdä niitä isän kehotuksesta, koska minulla oli kuulemma värikäs supliikki.

Toisaalta vältän myös väritöntä pukeutumistyyliä. Se saattaa hämmentää joitakuita, etenkin jos on tottunut hillitympiin väreihin. Hillevi taatusti on. Monet myös liittävät pyörätuolien käyttäjät laitosmaailmaan ja pukevat nämä mielikuvissaan ilmeettömiin kaapuihin. Ei ihme, jos paljaan dekolteen vilahtaminen aiheuttaa reaktioita. Minulle ei ole tavatonta kiskaista päälleni esimerkiksi auringonkukkakuosisia legginsejä. Saatan myös käyttää toppia, jonka kaula-aukon koristeluun on rikottu kokonainen peilipallo. Tukkani ei sekään ole yhtään sen laitosmaisempi. Se on tumma, luonnonkihara ja sitä riittää joka suuntaan. Useimmiten kannustan sitä vielä pontevampaan pörheyteen tupeerauskammalla ja hiuslakalla.

Ehkä Hilleviä hämmentävät myös alati vaihtuvat avustajani. Olen ehtinyt kuljettaa muassani juppia, hippiä ja punkkaria, melkein kaikenlaisia nuoria tyttöjä. He rahoittavat opintojaan tekemällä muutaman tunnin mittaisia osa-aikatöitä muutamina vuoroina viikossa. Työsuhteet päättyvät useimmiten, kun tytön opiskelu ei enää anna myöden työnteolle. Joskus käy niinkin, että tyttö osoittautuu työtehtäviin nähden kaikkea muuta kuin nappivalinnaksi. Vaihtelu on syystä epäsyklistä. Totta puhuakseni olen itsekin pudonnut kärryiltä vuosien saatossa, ystävistäni puhumattakaan. Olen itsekin alkanut nimittää heitä mielessäni enemmän ominaisuuksilla, kuten esimerkiksi kissanomistaja, kaurissilmä tai skottiruututyttö.

Istun työhuoneessa, jossa on suuret ikkunat ja sälekaihtimet. Niiden raoista avautuu näkymä suoraan kadulle. Ihmiset kulkevat ohi muovipusseineen ja kärrykasseineen. He eivät juuri kiinnitä huomiota ympäröivään maailmaan. Toimisto tuoksuu paperille, tulostusmusteelle ja pannukahville. Hiljainen näppäimistön nakutus on yleensä ainut ääni, jonka siellä voi kuulla.

Avaan sähköpostin. Kysymyspalstalle on tullut taas muutamia uusia kysymyksiä. Lisäksi Samilta on tullut yksi kirkkaanpunaisella huutomerkillä varustettu viesti, jossa hän komentaa minua menemään Facebookiin. Hän on ladannut sinne valokuvan uudesta lookistaan. Vilkaisen kelloa. Kaipa joidenkuiden ihmetykset siitä, painaako litra vettä saman verran kuin kilo jäätä, voivat odottaa vielä sen hetken, että vilkaisen ohimennen yhtä kuvaa. Klikkaan Facebookin auki. Hillevin pää heilahtaa oitis merkitsevästi. Käsi tarttuu lyijykynään ja raapustaa jotakin lehtiöön.

Heti ensimmäisenä etusivulleni levahtaa iso kuva. Sami virnistelee otoksessa punaiseen BMW:hensä nojaten. Hänen päänsä on täynnä pieniä vaaleita hiuspiikkejä. Muutos on radikaali ottaen huomioon, että aiemmin hän kulki mustassa polkkatukassa. Sen otsaosaan oli muotoiltu tinttimäinen töyhtö. Kuvan teksti julistaa, että kampaaja sanoi hänen muistuttavan nyt enemmän David Beckhamia. Seitsemän ihmistä on tähän mennessä klikannut peukkua. Tämä on Samille iso juttu, sillä hän on hulluna Beckhamiin. En tajua sitä. En välitä siitä. Urheilu on aihepiiri, joka saa miehet sekaisin. Jopa sellaiset miehet, jotka eivät suhtaudu kovin luontevasti kosketteluun, voivat alkaa halailla toisiaan, kun tulee maali. Chat-ikkuna ponnahtaa ylös ruudun oikeasta alalaidasta.

Vappu, onko kampaajani mielestäsi oikeassa?

Klikkaan heti Tykkää-painiketta Samin kuvan alla. Se on ainut keino pitää hänet tyytyväisenä.

:)

Olisi yksi iso juttu. Tulisinko huomenna käymään?

Vilkaisen uudestaan kelloa. Aikaa ei ole kulunut vielä paljoakaan. Hillevi pälyilee pöytänsä takaa. Näpyttelen pikaisen vastauksen.

Ei onnistu. Armilla.

3.

Olen parkkeerannut itseni Armin kotisohvan eteen. Sohvapöydällä on läpikuultavassa kristallimaljakossa tummanpunaisia ruusuja, joita Armi on saanut eilen oppilailtaan.

– Siis tarkoitatko, että ne siellä kongressihotellilla sanoivat, että paikka on esteetön, mutta jouduit sulloutumaan hissiin väen väkisin jonkun miehen kanssa? Armi huikkaa keittiöstä. Astiakaapin ovi kolahtaa.

– Joo, minä vastaan.

– Joillekin esteettömyys on sama asia kuin se, että hissi on olemassa. Joidenkin mielestä pyörätuolissa istumisen luulisi harmittavan. Jotkut eivät ymmärrä, ettei kai sentään liikunnallisten rajoitteiden syytä ole, että ympäröivä maailma on rakennettu täyteen esteitä.

Armi tulee olohuoneeseen kahvimukiaan hämmennellen ja kömpii sohvalle istumaan. Hän puhaltaa mukiin ennen kuin ottaa kulauksen.

– Voi hyvät hyssykät.

Armi on konservatiivisuuden perikuva. Hän ei koskaan sanoisi Ei perkele tai muuta vastaavaa. Hänen lempivärinsä on luonnonvalkoinen yhdistettynä lämpimään ruskeaan. Se käy ilmi hänen kotinsa sisustuksesta ja vaatekaappinsa sisällöstä. Hän ei koskaan käyttäisi Hawaii-paitaa. Hän on ala-asteen kolmannen luokan opettaja, joka on asiallinen ja hillitty asiassa kuin asiassa. Olemme lähes täydellisesti toistemme vastakohdat. Ehkä on totta, että vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa ja täydentävät toisiaan myös ystävyyssuhteissa.

Tapasimme ensimmäisen kerran pikkunaperoina. Armi oli samassa alakoulussa. Hän oli vuotta minua nuorempi ja vuotta alemmalla luokalla. Jokaiselle luokalle oli oma luokkahuoneensa, mutta välituntisin koulun piha oli kaikille yhteinen. Muistan vieläkin, miltä hän näytti. Hänellä oli pitkät vaaleat saparot kummallakin puolen päätä, harmaa puuvillahame ja oranssi kollegepusero, jossa oli hymyilevän auringon kuva. Siinä hän seisoi seinän vierustalla ja hymyili herttaisesti kaikille ohikulkijoille. Hän näytti pieneltä enkeliltä, jolta puuttui etuhampaat. Kukaan ei ollut huomaavinaankaan. Kaikki säntäsivät pelaamaan polttopalloa tai koettelemaan välituntivalvojan hermoja mitä monipuolisimmilla tavoilla. Seurasin tilannetta muutaman päivän. Kun enkeli pysyi välitunnista toiseen yksin, menin hänen luokseen.

Kehitimme keskustelun siitä, kuka on paras hahmo Kauniissa ja rohkeissa. Armi ei ollut suoranainen suupaltti. Toisaalta hän ei ollut arkakaan. Olimme kumpikin sitä mieltä, että Brooke oli kaunis, mutta jokseenkin tyhmä. Seuraavana päivänä Armi tuli itse luokseni. Hän tarjosi minulle pastillin. Se oli sellainen valkoinen minttutyyny, joista ei tiedä, ovatko ne oikeastaan karkkeja vai kurkkupastilleja. Otin pastillin vastaan. Se sinetöi meidän ystävyytemme alkaneeksi.

Alakoulun päätyttyä minun oli siirryttävä yläasteelle toiseen kouluun. Armi seurasi vuoden kuluttua perässä. Olin siinä vaiheessa tutustunut joihinkin luokkani tyttöihin, jotka olivat yläasteen alkaessa unelmoineet omista hevosista ja poptähteydestä. Armin ilmestyessä paikalle tilanne oli ehtinyt muuttua toiseksi. Uudet ystäväni katsoivat karsaasti tyttöä, joka oli aidosti kiinnostunut koulunkäynnistä ja toivoi hyvää kaikille kanssaihmisilleen. Armi rakasti etenkin äidinkieltä ja lauloi yhteishenkeä nostattavia kappaleita koulun kuorossa. Yritin parhaani mukaan olla lojaali kumpaankin suuntaan. Kykenin siihen aina siihen asti kunnes uusien ystävieni suunnanmuutos kävi päivänselväksi. He vaihtoivat vaaleanpunaiset farkkunsa mustiin minihameisiin, aloittivat tupakanpolton ja humaltumisen. Heille tuli tavaksi nousta keski-ikäisten miesten autoihin keskustan kävelykaduilta. Minua ei enää huolittu mukaan. Sitä en olisi suuremmin halunnutkaan. Minulla oli kokemukseni perisuomalaisesta juomakulttuurista eräältä juhannukselta, kun maistelin rennosti isän jallupullosta. Ajoin sen jälkeen suoraan järveen. Pyörätuolini joutui olemaan huollossa kokonaisen viikon. Nykyään mietin aina kahdesti ennen kuin korkkaan.

Muodostin mielelläni tylsimysparivaljakon yhdessä Armin kanssa. Tuohon aikaan aloin kiinnostua yhä enemmän kirjoittamisesta. Armi kiinnostui kirjoitusteni hiomisesta. Hän oli jo silloin kielioppifriikki. Minä kirjoitin, ja Armin punakynä viuhui. Lukiossa hän tarkisti kaikki esseeni ja aineeni. Jatkoimme jälleen samaan lukioon vuoden välimatkalla, mutta tällä kertaa meidän ei tarvinnut olla eri opinahjoissa. Yläaste ja lukio sijaitsivat saman katon alla. Vasta minun ylioppilasjuhlieni jälkeen opinnolliset tiemme erkanivat lopullisesti. Aloin lukea mediaviestintää ammattikorkeakoulussa. Armi suuntasi vuotta myöhemmin yliopistolle kasvatustieteelliseen. Opiskelujeni alettua ilmoitin kotiväelle, että muuttaisin omaan kämppään. Armi muutti vastaavassa tilanteessa opiskelijasoluun.

Voisi kai sanoa, että vietimme kumpikin rauhallista opiskelijaelämää. Mustat minihameet ja huviajelut sopivat Armin tyyliin vielä vähemmän kuin Hawaii-paita. Seksuaalisuuteen vähäisimmälläkään tavalla liittyvissä aihealueissa hän on kuin simpukka, kuori kiinni ja maastoutuneena. Jos televisiosta tulee Cheekin musiikkivideo tai joku hänen oppilaistaan sanoo pippeli, hän ottaa sen tyynesti ja punastumatta, mutta omista yksityisasioistaan hän ei maailmalle kailottele. Hän on silti toivottoman rakastunut kollegaansa, historiaan hurahtaneeseen luokanopettaja Hermanniin. Hermannin nimi nousee aina esille enemmin tai myöhemmin. Yleensä Armi päivittelee, miten poikkeuksellisen huomaavainen työkaveri voikaan olla jättäessään kahvipannun pohjalle kupillisen ihan häntä varten tai pidellessään opettajanhuoneen ovea auki hänen tullessaan luokasta. Itse hän ei myönnä asioiden todellista laitaa.

– Hermannikin lähtee kesällä Saksaan katsomaan keskitysleirejä, Armi huokaisee.

Ehkä meitä vetää yhteen myös se, että Armi osaa toisinaan kuin lukea ajatukseni.

– Auschwitz ei ehkä ole ihan sitä, mitä itse haluaisin, mutta Hermannille se on elämys. Hän on kiinnostunut kaikesta tuollaisesta. Itse asiassa kyllä kunnioitan sitä. Harva ihminen on niin omistautunut omalle kiinnostuksenkohteelleen kuin Hermanni on.

Mietin hetken omia harrastuksiani. Minä itse en ole eläessäni käynyt Ruotsia pidemmällä. Silloin irvistin hytin ikkunasta ihan vain siltä varalta, että joku onneton ruotsalainen olisi sattunut näkemään. Ulkona oli säkkipimeä. Kivikkoisilla niemillä ei taatusti liikkunut siihen aikaan ketään. Olin ominut vaikutteita isän jääkiekkokausin ilmenevistä patriarkaalisista käytösmalleista.

– Haluaisitko sinä matkustaa jonnekin? kysyn.

– Niin kuin nyt mihin? Armi naurahtaa. Hän läpäyttää kädellään sohvatyynyä ja laskee mukinsa sohvapöydälle. Tiedän, että hän yrittää kuvitella itsensä jonnekin Shanghaihin, jossa tarjoilija laskee pöytään vadillisen heinäsirkkoja. Hän ei onnistu kuvitelmassaan. Lomaparatiisi on hänelle sama kuin Turun saaristo, jossa hänen vanhemmillaan on mökki. Hänen ilmeensä kysyy, miksi pitäisi ylipäätään matkustaa.

– No ei me tästä enää nuorrutakaan, perustelen. Se on kyllä totinen tosi. Olemme molemmat kohta kolmekymppisiä. Juuri eilen laulettiin Suvivirsi. Se tarkoittaa sitä, että armas aika kuluu. Armi on taas luopunut yhdestä luokallisesta pieniä oppilaita. Hänen täytyy elää sen tosiasian kanssa, että pian nämäkin pikkupiiperot tulevat kadulla liki tuntemattomina vastaan äänenmurroksineen ja hämmentävine kasvuharppauksineen. Minäkin pystyn saavuttamaan tuon tunteen. Suvivirsi on kappale, jonka pelkkä ajatteleminenkin panee punnitsemaan elämää ja kuolemaa.

– Elämässä on hyvä olla tavoitteita, sanon.

– Minä teen aina listan niistä kirjoista, jotka minun pitäisi lukea loman aikana, Armi mietiskelee. Hän sipaisee hiussuortuvan otsaltaan korvan taakse.

– Olen yrittänyt vähän seurailla sitä listaa sadasta kirjasta, jotka pitäisi lukea elämänsä aikana. Se julkaistiin joskus Helsingin Sanomissa muistaakseni.

Mietin asiaa.

– Tuo on viisasta, tuumin.

– Se alkuperäinen lista on vain jonkun näkemys asiaan, Armi hymähtää. Hän ottaa jälleen kahvikuppinsa ja juo.

– Eivät kaikki sillä listalla välttämättä ole kirjoja, joita minä haluaisin ehdottomasti ehtiä lukemaan ennen kuolemaani.

Pudistan päätäni.

– Tarkoitan, että toimit viisaasti, kun noudatat sitä listaa hyvissä ajoin ennen kuolemaasi, ainakin noin oletuksellisesti puhuen. Noita listoja aletaan yleensä miettiä vasta siinä vaiheessa, kun toinen jalka alkaa lipsua hautaan, saadaan syöpädiagnoosi tai muuta vastaavaa.

Armi katsoo minua. Hänen päänsä painuu kallelleen ja hän hymyilee. Hän katsoo sillä tavalla aina oppilaitaan, jotka väittävät vääjäämätöntä lapsenuskoa uhkuen esimerkiksi, että astronautit voivat kävellä auringon pinnalla talven pakkassäiden aikaan. Katsottuaan ensin sillä tavoin hän oikaisee virheellisen tietämyksen lujasti, mutta herttaisesti.

Luon Armiin haastavan katseen.

– Toisaalta elämä on arvaamaton. Minähän olisin voinut kuolla vaikka tänään, esimerkiksi sinne hissiin. Meidän pitäisi elää koko tämä tuleva kesä niin kuin olisimme kuolemassa. Meidän pitäisi laatia lista, sanon.

Armi hymyilee yhä, mutta hänen päänsä ei enää kallistu. Hän näyttää nyt enemmän mietteliäältä. Nähtävästi hän puntaroi asiaa päässään joka kantilta.

– Mitkä asiat sinä listaisit, jos tietäisit kuolevasi syöpään syksyllä? kysyn.

Armi kulauttaa mukinsa kerralla tyhjäksi ja laskee sen sohvapöydälle ennen kuin vastaa.

– Tuo ei ole helpoin mahdollinen kysymys, mutta yhden asian ainakin siinä tapauksessa keksisin. Tahtoisin laulaa suurelle yleisölle.

Olen kuullut Armin laulavan. Hän osaa sen homman. Vuodet kuorossa eivät ole olleet vain tekemättömyyttä karkottavaa puuhastelua. Hän laulaisi Jos sä tahdot niin tulipunaisessa leningissä, ja kaikki pyyhkisivät silmäkulmiaan.

– Hyvä. Tällaisten listojen asioiden on oltava sellaisia, joita ei ole ennen tehnyt tai joissa rikkoo omia rajojaan ja toisten ennakkokäsityksiä, sanon tyytyväisenä.

Armi puhkeaa nauruun.

– Mitä sitten sinun listallasi enää olisi? hän sanoo.

Minä virnistän.

– Enhän minä ole vielä koskaan edes osallistunut flash mobiinkaan!

4.

Tarkistan viestini. Olen saanut kaksi Facebook-viestiä kissanomistajalta. Ensimmäisessä hän ilmoittaa, ettei tule illan työvuoroonsa, koska hänen kissallaan on kuumetta. Se on jo kolmas kerta tässä kuussa. Kuume on joka kerralla myös noussut äkillisesti parin tunnin varoitusajalla. Toisessa viestissä kuvaillaan yksinomaan niitä kauheita asioita, joita Mimu-ressukan yksinjättäminen vääjäämättä aiheuttaisi. Kirjoitan olleeni hellämielinen tähän asti. Huomautan, ettei kissan sairastumisesta saa sairaspäivää. Lähetän viestin.

Juuri, kun näpyttelen Googleen sanaa flashmob, Skype alkaa soittaa pulputtavaa melodiaansa. Samin pää ilmestyy kuvaruutuun. Hän on epäilemättä räiskinyt itsestään koko setin kuvia uudessa lookissaan. Hän on valinnut beckhameimman profiilikuvakseen.

Väkerrän headsetin paikoilleen. Napsautan näköpuhelukuvaketta ja tervehdin Samia.

– Moikka, miten menee? Sami hihkuu yhteyden toisesta päästä, joka näytölle muodostuvan videokuvan perusteella paljastuu hänen asuntonsa keittiöksi. Hän on virittänyt läppärinsä keittiön pöydälle. Valkoiset tiskikaapinovet hohtavat hänen vaalean päälakensa takaa.

– No, yritän tässä parhaillaan miettiä, miten hitossa järjestelen tämän illan, irvistän.

– Kissanomistajan kultamurulla on taas kuumetta.

Sami ähkäisee epäuskoisena.

– Mutta hei, voinhan minä lähteä sinne, hän tarjoutuu.

– Voin paistaa taas pannukakkuja!

Tuijotan Samiin pistävästi.

– Tästä on puhuttu jo monet kerrat, minä napautan.

– Sinä et ole etkä tule missään olosuhteissa olemaankaan ihminen, joka pyyhkii minun pyllyni.

Sami tirskahtaa. Hän tietää, että minulla raja ystävyyden ja henkilökohtaisen avustamisen välillä kulkee tismalleen vesirajan alapuolella. Ystäväni voivat avustajan poissa ollessa avata minulle oven tai kaataa kahvia kuppiini, mutta erilaisia ruumiineritteitä sivuavissa tilanteissa kielto on ehdoton. Sami on ystäväni parhaasta päästä. Tapasimme kaksi vuotta sitten Internetissä. Menin eräänä tylsänä iltana chattiin ja säikyttelin ihmisiä kuvattomalla profiililla ja yhteiskunnallisilla puheenaiheilla. Sami kirjautui sisälle. Hän avasi keskustelun kirjoittamalla Terve. Olen aika mörmö, mutta jutellaanko silti?. Ihmiselle, joka käyttää sanaa mörmö, on hyvin vaikea sanoa ei.

Monet luonnehtivat Samia sanoilla ADHD. Hänellä ei ole diagnosoitu mitään, mutta toisaalta en ole varma, onko ADHD-kuvauksilla enää mitään tekemistä lääketieteen kanssa. Hänen energiansa on loputon. Ulospäin vaikuttaa siltä, että hänellä on joulu, juhannus ja vappu yhtä aikaa. Minusta se on pelkästään hyvä asia. Hän tekee myös erittäin hyviä pannukakkuja.

– Tuo uusi kampaus on oikein kiva videokuvassakin, sanon. Samin ilme muuttuu muikeaksi kuin kissalla, joka on vainunnut kermakipposen. Se ilme pukee häntä tietyllä tavalla. Muistan, että Samilla oli kerrottavanaan jokin iso juttu.

– Sinulla oli jotain kerrottavaa, sanon.

Kermakuppikissailme katoaa salamana Samin kasvoilta. Se on hämmentävää, sillä hän on hymytön todella harvoin. Vatsanpohjaani nipistää. Tiedän, että kysymys on nyt todella vaikeasta asiasta. ...