Alkusanat

Avioero tarkoittaa avioliiton päättymistä ennen kummankaan puolison kuolemaa. Länsimaissa avioerojen määrät ovat kasvaneet huomattavasti 1900-luvulla. Oikeuselin päättää avioeron voimaantulosta.

Suomessa avioliitto voidaan purkaa tuomioistuimen päätöksellä. Asiaa käsiteltäessä tuomioistuin ei tutki, minkä vuoksi puolisot tai toinen puoliso vaatii avioeroa eikä myöskään puolisoiden välisiä henkilökohtaisia suhteita. Avioeron voi saada puolen vuoden harkinta-ajan jälkeen, tai kun puolisot ovat asuneet erillään viimeiset kaksi vuotta. Avioeroa koskeva asia pannaan käräjäoikeudessa vireille kirjallisella hakemuksella, jonka joko molemmat tai toinen puolisoista on tehnyt.

Wikipedia

1.

1.

Onnea vaan ja kyllähän te kohta eroatte

Istumme kauniina kuulakkaana kesäpäivänä Kaivopuiston kallioilla. Opiskelut ovat päättyneet ja nautimme kesän vapaudesta. Mutustamme tonnikalapatonkejamme ja lipitämme spumantea. Juttu poreilee ja polveilee. Lotta on eronnut, Hanna on iki-sinkku, Kirsi on rakastunut ja elää elämänsä tähtihetkiä uudessa parisuhteessa ja minä seurustelen kurjan tyypin kanssa josta minun pitäisi pikaisesti päästä eroon.

Hääauto ajaa ohitse. Kiiltävä musta mersu, joka on koristeltu paksuin satiininauhoin ja kukkakimpuin. Takapenkille on sulloutunut kermakakkumorsian muhkean pukunsa kanssa, ja hän suutelee nuorta aviomiestään. Auto vetää perässään vanhoja kenkiä, oluttölkkejä ja tietokoneen näppäimistöä.

Lotta nostaa riehakkaasti kuohuviinilasinsa ilmaan ja skoolaa: ”Onnea vaan teillekin ja kyllähän te kohta eroatte!” remahdamme nauruun ja kilistelemme halvan kuohuviinimme kanssa. Hiprakassa viisastelemme ja ihmettelemme, miten ihmiset oikeasti enää uskaltavat mennä naimisiin kun kaikkihan nykyään eroavat. ”Miettikää nyt hei oikeesti, yli puolet pariskunnista eroo”. ”Terhi ja Kaitsukin, mitä ne oli kaks vuotta yhdessä ja nyt ne on jo eronnut. Niina ja Seppo erosivat, Tanja ja Aarne on ihan eroamassa. No joo Kirsi, teillä menee nyt hyvin, mutta odotas kun toi rakastumisvaihe on ohi…” Kirsiä ei naurata. ”Mä en ainakaan vois kuvitellakaan meneväni enää koskaan naimisiin”, sanoo Lotta. Minä nyökkäilen: ”No, en mä ainakaan tässä suhteessa voi kuvitella, pitäis löytää joku kunnon tyyppi…” Horina jatkuu ja muuttuu levottomammaksi sitä mukaa kun toinenkin spumante tyhjenee.

Kukaan ei seurustele, muuta toisen kanssa yhteen, kihlaudu tai mene naimisiin siinä toivossa ja suunnitelmassa, että muutaman vuoden päästä suhde päättyy eroon. Saati, että joku hankkisi lapsen, toisen lapsen, kolmannen ja neljännen mielessä ajatus, että kuuden vuoden päästä kun lapsihärdelli on kiivaimmillaan, olisi hyvä ajatus laittaa ero vireille, jakaa kupit ja lusikat. Kukaan tuskin viettää toisen kanssa kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta vain todetakseen, että kasvoimme erilleen, kantamme alkoivat osoittamaan eri suuntiin.

Ihmisen perustarve liittyä, tuntea että on erityinen jollekulle, voida kokea itsensä kokonaiseksi toisen kanssa, ajaa meitä yhteen, rakastumaan, rakentamaan pesää, yhteistä kotia, yhteistä perhettä. Perustarpeemme viedä asioita eteenpäin puoltaa sitä, että kehitämme suhdettamme, hoidamme sitä, vaalimme ja kasvamme yhdessä.

EROAMINEN ON TUSKALLISTA, MUTTA HELPOTTAVAA

Päiväkirjamerkintäni eroilmoituspäivänä: Olen aina sanonut, että ero ei koskaan voi tulla yllätyksenä. Ei koskaan! Ehkä juuri siitä syystä oma eroni tuli TÄYSIN puskista. ”En ole tainnut koskaan elämässäni rakastaa. En ole koskaan ollut onnellinen. Haluan aloittaa uuden elämän. Jätän sinut.” Tällaisia sanoja muistan keskustelusta, jonka seurauksena minusta tuli sinkku, ensimmäistä kertaa elämässäni, 22:n parisuhteessa vietetyn vuoden jälkeen.

Anja 43

Suhteen päättyminen eroon on tuskallinen asia. Jokainen sen kokenut tietää, miltä se tuntuu: kuin sydäntä revittäisiin rinnasta irti, kuin jalat eivät kantaisi, kuin seisoisi keskellä sumuista synkkää metsää vailla minkäänlaista yhteyttä ulkomaailmaan. Kuin kädet irtoaisivat, samoin pää ja jalat, hengitys ei kulje, tärisyttää. Pää huutaa yhtä ainoaa kysymystä: miten minulle saattoi käydä näin? Sosiaalinen häpeä valtaa mielen ja tekee mieli hautautua, vajota meren pohjaan ja antaa veden huuhtoa kaiken mennessään. Unohtaa, nukahtaa ikuiseen uneen.

Jos kuulostaa tutulta, olet kokenut eroamisen kipeyden ja kivuliaisuuden. Jos ei kuulosta tutulta, ole onnellinen ja toivo, että et koskaan joudukaan kokemaan sitä. Anna tämä kirja eronneelle ystävällesi ja suunnista itse kukoistavaa parisuhdetta käsittelevien kirjojen äärelle. Tee silloin suhteesi eteen niitä asioita, joita kirjoissa kehotetaan tekemään. Tee suhteestasi paras mahdollinen ja kilvoittele joka päivä sen eteen, että rakkautesi nykyistä kumppaniasi kohtaan kasvaa ja voi hyvin.

Jos et ole koskaan ollut parisuhteessa, tämä kirja ei ole sinulle, eikä sinun kannata lukea tätä. Teet itsellesi karhunpalveluksen, jos valmistat itseäsi eroon ennen kuin mitään on lähtenyt kasvamaan. Sinun täytyisi keskittyä johonkin aivan muuhun.

KENELLE TÄMÄ KIRJA ON KIRJOITETTU?

Olen kirjoittanut tämän kirjan eronneille ja eron keskellä kamppaileville naisille. Kirja sopii erinomaisesti myös eronneen läheiselle, joka haluaa ymmärtää, mitä läheinen ystävä on käymässä läpi. Kun itse erosin, parin kuukauden kuluttua joku tuttavani kysyi, mitä nyt kuuluu. Kerroin, että aika rankkaa on, kun itkettää niin paljon. Siihen tuttavani hämmästeli: ”Ai vieläkin itkettää?” Ystävät eivät ilkeyttään tee tyhmiä tai vääriä kysymyksiä, he eivät vain ymmärrä, koska eivät ole käyneet asiaa itse läpi.

Kirjan tarkoituksena ei ole kannustaa ketään eroamaan tai lähtemään eroamisen helvetilliselle tielle. Eroaminen on puhdasta paskaa enkä voisi kuvitella rohkaisevani edes pahinta vihamiestäni eroamaan, paitsi jos suhde on lukuisista yrityksistä ja panostuksista huolimatta kuivunut erämaaksi. Siinä tapauksessa tätä kirjaa voi käyttää itsensä kannustamiseen ja sen oivaltamiseen, että elämällä on varmasti muutakin tarjottavaa kuin henkisesti kuihduttavassa suhteessa eläminen.

Erosta voi selvitä ja sen jälkeen on mahdollista elää ehjää, täysipainoista ja onnen täyttämää elämää. Tasapainoiseen olotilaan pääsemiseen tulee menemään jonkin verran aikaa. Siihen kuuluu ja siihen saa mennä aikaa. Mitä enemmän suostut heittäytymään elämän hellään syleilyyn ja luottamaan, että kaikki asiat kääntyvät hyväksi vaikka juuri nyt ei siltä tunnu sitä nopeammin tulet huomaamaan, että se tosiaankin on totta.

MINUN TARINANI

En kerro seuraavia asioita ylpeänä, mutta tuon ne esiin, jotta tiedät mistä taustasta käsin olen koonnut eroon liittyvät ajatukseni.

Menin ensimmäisen kerran naimisiin 19-vuotiaana. Erosin kun olin 23. Vanhempani erosivat samaan aikaan ja se oli kamalinta, mitä saatoin kohdalleni kuvitella. Uskaltauduin rakastumaan uudelleen ja löysin poikieni isän ollessani 26-vuotias. Saimme kaksi lasta. Yksitoista vuotta myöhemmin erosimme. Koin eron häpeällisenä ja ajattelin, että elämäni loppukoon siihen paikkaan. Tajusin silloin nopeasti, että viisi ja seitsemän vuotiaat poikani tarvitsevat äitiään. Löysin äitiydestä syyn elää ja järjestää elämäni siten, että pojillani olisi hyvä olla.

Se, mitä kaikkea elämässäni on tapahtunut kuluneiden vuosien aikana, on ällistyttävää, enkä kuuna päivänä olisi uskonut, millaiseen suuntaan tämä kohdalleni sattunut tragedia elämääni johdattaa. Olen kulkenut täydellisestä näköalattomuudesta kauaskantoisten ajatusten kautta rauhalliseen ja hyvinvoivaan arkeen, jossa herään uuteen aamuun kiitollisena kaikesta siitä, mitä uusi päivä kulloinkin tuo tullessaan. En olisi voinut kuvitella eläväni näin onnentäyteistä elämää, mitä olen tässä elämänvaiheessa kokenut.

Tunnen kiitollisuutta ennen kaikkea viisaita ystäviäni ja tuttaviani kohtaan. Ainoa päätös minkä tein niiden ensimmäisten synkkien tuntien aikana, jolloin aivoni prosessoivat sitä järkyttävää tosiasiaa, että suhteeni päättyy, oli, että minun on pakko tukeutua ystäviini ja pyytää heiltä apua. Avun pyytäminen ei ollut helppoa, koska jouduin paljastamaan ja näyttämään itseni ystävilleni niin heikkona, alastomana ja raadollisena, että tiesin sen olevan vaikeaa osittain myös heille. Kävin tärisemässä eri ystävieni luona, jotta en kuormittaisi ketään heistä liikaa. Vuoropäivinä ja -viikkoina soitin rinkiä läpi, pyysin päästä yökylään tai kutsuin jotakuta luokseni seuraksi, sillä en uskaltanut olla yksin.

Rankinta oli niinä hetkinä, kun lapset lähtivät isänsä luo. Ennen eloa ja elämää täynnä ollut kotimme muuttui hiljaisuutta huutavaksiputkaksi, jossa yhteisen elämämme aikana rakentunut koti ja tavarat muistuttivat kaikesta siitä mitä ennen oli ja nyt ei enää ollut. Jokainen yhdessä hankittu lamppu, taulu, tavara, tyyny ja päiväpeitto ilkkui epäonnistumistani ja voimisti sitä tuskaa ja epätoivoa, jota tilanne minussa herätti. Olin yksin, totaalisen yksin eikä kukaan voinut pelastaa minua tilanteesta, ei kukaan muu kuin minä itse. Ennen kaikkea häpesin tilannettani.

Haikeiden laulujen säestämänä itketin itseni uneen ja halasin jääkarhua, jonka pojat lahjoittivat minulle omista pehmoleluaarteistaan: ”Äiti, sä voit sa...