78 kierrosta minuutissa

Äänilevyn historia 1877–1960

Pekka Gronow

78 kierrosta minuutissa - Äänilevyn historia 1877–1960

ISBN 978-952-5901-94-8 (EPUB)
Copyright Pekka Gronow
Huhtikuu 2014

Kansikuvan levyaihe:Victor Talking Machine Companyn levyetiketti 1920-luvun lopulta

Kuvat: Suomen äänitearkiston ja Suomen Jazz & Pop Arkiston kokoelmat

Yhteistyössä julkaisseet Suomen Jazz & Pop Arkisto ja Klaava Media

Klaava Media
www.klaava.fi
kirja@klaava.fi

Suomen Jazz & Pop Arkisto
www.jazzpoparkisto.net

Sisällysluettelo

Esipuhe

Maailma vuonna 1900

Fonografin nousu ja tuho

Ensimmäinen fonografi

”Parannettu fonografi”

Ääniteteollisuuden synty

Fonografi Euroopassa

Fonografin häviö

Äänilevyteollisuuden synty

Berlinerin gramofoni

Amerikan äänet: Victor, Columbia ja Edison

Eurooppa alkaa levyttää

Gramophone ja kilpailijat Isossa-Britanniassa

Saksa nousee äänilevyn suurvallaksi

Pathé – markkinajohtaja Ranskassa

Venäjä – äänilevyn suurvalta

Pohjola seuraa mukana

Maailmanlaajuiset markkinat

Alkuvuosien tekniikka

Ohjelmisto – jokaiselle jotakin

Oopperalaulajat tuotannon kärjessä

Populaarimusiikki oli paikallista

Huippuunsa viritetty markkinointi

Maailmansota muuttaa valtasuhteita

Yhteenveto

Maailmansodasta gramofonikuumeeseen

Sota on päättynyt – uusi nousu alkaa

Äänilevyn kulta-aika Yhdysvalloissa

Markkinajohtajat Victor ja Columbia

Uusia kilpailijoita

Euroopan valtiaat

Britanniassa nousukausi

Äänilevykuumetta Saksassa

Muu Eurooppa

Yritteliäs Australia

Äänilevykuume levisi koko maailmaan

Tekniikka ja talous

Vilkas levymyynti

Klassinen ohjelmisto uudistuu

Tanssimusiikki nousee kärkeen

Kansallinen linja populaarimusiikissa

Siirtolaismusiikki ja ”race records”

Äänilevyjen kansainvälinen levikki

Yhteenveto

Musiikkiteollisuus löytää itsensä uudelleen

Lama ja uudet kilpailijat

Levyteollisuuden rakennemuutos

Yhdysvallat nousee jaloilleen

Iso- Britannia elpyy hitaammin

Saksa kieltää juutalaiset levyt

Paikallisten toimijoiden Eurooppa

Neuvostoliitto eristäytyy

Muu maailma

Kolmekymmenluvun ohjelmisto

Populaarimusiikin levytykset

Äänilevyn historia ”löydetään”

Äänilevy ja radio

Äänilevy ja tekijänoikeudet

Yhdysvallat oli poikkeus

Yhteenveto

Äänilevyn uudet markkinat 1945–1960

Äänilevyteollisuus toipuu

Uusi äänitystekniikka

Uudet kierrosluvut ja stereoääni

Äänilevyn liittolaiset

Radion murros

Listojen valta

Yhdysvallat

Valtavirran musiikki

Klassinen musiikki ja jazz

Country and western ja rhythm and blues

Nuorisomusiikin nousu

EMI ja Decca Britannian valtiaat

Saksan talousihme

Uusia eurooppalaisvaikuttajia

Itsenäistä toimintaa Ruotsissa

Neuvostoliitto ja sen vaikutuspiiri

Muu maailma

Ohjelmiston kehitys Euroopassa

Klassisen musiikin kulta-aika

Jazz Euroopassa

Yhteenveto

Äänilevy Suomessa

1920-luku ja gramofonikuume

1930-luvun lama ja toipuminen

Levytukku ja Saaristokauppa

Sotavuodet

Sodan jälkeen ala uudistuu

Yhteenveto

Tallennetun äänen vuosisata

Pitkä kasvu päättyy

Monikansalliset osoittautuivat vahvimmiksi

Ohjelmisto

Uusi vaihe alkaa?

Lähteet

Kirjallisuus

Internet-lähteitä

Aikakauslehtiä

Merkittävimmät levy-yhtiöt ja levymerkit

Kirjailija

Esipuhe

Julkaisin vuonna 1990 Ilpo Saunion kanssa Äänilevyn historia -nimisen kirjan. Sen täydennetty englanninkielinen painos ilmestyi vuonna 1998 nimellä An International History of the Recording Industry. Kirjan tavoitteena oli kattaa äänilevyn historia alusta loppuun, ja sellaisena se on väistämättä aikansa elänyt. Tavoitteena oli myös käsitellä äänilevyillä ilmestyneitä musiikkityylejä, mikä oli liikaa yhdelle teokselle.

Käsissäsi oleva kirja on uusi, itsenäinen teos. Vuoden 1990 jälkeen äänilevyn historiasta on tullut esiin niin paljon uutta tietoa, että on syytä käydä läpi se vielä kerran. Esimerkkinä voidaan mainita Peter Martlandin Gramophone Companyn historiaa käsittelevä väitöskirja, Frank Andrewsin lukuisat julkaisut Ison-Britannian äänilevyteollisuuden alkuvaiheista, Allen Suttonin tutkimukset Yhdysvalloissa, Rainer Lotzin ja kumppaneiden aineistot Saksan äänilevyteollisuuden kehityksestä, Björn Englundin työ Ruotsissa sekä uusin tutkimus, joka ulottuu Itä-Aasiasta Etelä-Amerikkaan.

Tämä kirja päättyy 1950-luvun loppuun, jolloin 78 kierroksen levy tuli tiensä päähän ja uusi 1990-luvulle jatkunut kasvuvaihe alkoi. Vinyyli- ja CD-levyn aikakausi toki tarvitsisi sekin uuden kartoituksen, mutta jätän sen jonkun muun kirjoitettavaksi.

Kirjan nimi – 78 kierrosta minuutissa – viittaa formaattiin, joka oli pitkään äänilevytuotannon standardina. Alussa tarkastellaan lyhyesti edeltävää fonografiteollisuutta, jonka voidaan sanoa antaneen mallin äänilevyn kehitykselle. Kirjassa käydään aikajärjestyksessä läpi ääniteteollisuuden kehitys sen synnystä 1950-luvun loppuun. Näkökulma on globaalinen, kuten äänilevyteollisuuskin. Pääpaino on suurilla teollisuusmailla ja monikansallisilla yhtiöillä, jotka ovat ohjanneet alan kehitystä, mutta tavoitteena on esimerkkien avulla tarkastella ääniteteollisuutta myös muiden maiden ja pienempien yhtiöiden kannalta. Lopussa käydään vielä läpi alan vaiheet Suomessa.

Koska kirja on yleisesitys, tekstissä ei ole yksityiskohtaisia kirjallisuusviitteitä. Loppuun on koottu ajanjaksoa koskevat tärkeimmät lähteet. Syvällisempi perehtyminen edellyttää myös tutustumista alkuperäislähteisiin. Useimmissa maissa on nykyisin kansallinen äänitearkisto, usein kansalliskirjaston yhteydessä.

Levy-yhtiöiden omat julkaisut ja alan ammattilehdet kertovat, miten teollisuus näki itsensä. Joidenkin levy-yhtiöiden arkistoja on myös säilynyt. Näistä kattavin on EMI Music Archives, joka on kuitenkin vain rajoitetusti avoinna tutkijoille. Suomessa Fazerin Musiikkikaupan aineistoja on muun muassa Suomen Jazz & Pop Arkistossa ja Scandia-materiaalia Suomen äänitearkistossa. Lisäksi on tietysti välttämätöntä tutustua aikakauden levytuotantoon.

Tämän kirjan kirjoittaminen ei olisi ollut mahdollista ilman monien henkilöiden apua. Harold Flakser opetti minulle matriisinumeroiden merkityksen ja tarjosi tilaisuuden tutustua eurooppalaisten jazzlevyjen kokoelmaansa, joka on nykyisin Rutgersin jazzinstituutissa. Björn Englundiin tutustuin ensi kerran vuonna 1962, kun salakuljetin hänelle Yhdysvalloista Duke Ellingtonin Peer Gynt -sarjan levytyksen, joka oli kielletty Ruotsissa moraalisista syistä. Siitä lähtien Björn on ollut lahjomaton kriitikkoni. Richard Spottswood, Rainer Lotz, Hugo Strötbaum ja Christiane Hofer ovat olleet hyviä ystäviä ja korvaamattomia tietolähteitä. Suomessa olen paljon velkaa monivuotisille työtovereilleni Yleisradion äänilevystössä, sekä Suomen äänitearkiston aktivisteille, joista on erityisesti mainittava Rainer Strömmer, Timo Wuori, Atsu Kylänpää, Toivo Tamminen, Veli-Jussi Koskinen, Tero Halvorsen ja edesmennyt Urpo Haapanen. Kiitos muillekin, joilta olen vuosien mittaan saanut apua ja oppia.

Janne Mäkelä on kustannustoimittajan roolissa osaltaan huolehtinut kirjoituksen johdonmukaisuudesta ja tehnyt teräviä kysymyksiä, jotka ovat auttaneet täsmentämään tekstiä.

Suomen tietokirjailijat ry on myöntänyt teokset kirjoittamista varten kohdeapurahan.

Pekka Gronow

Helsinki 1.6.2013

Maailma vuonna 1900

Ensimmäisen äänilevyt julkaistiin 1800-luvun lopulla. Äänilevyteollisuuden läpimurto puolestaan tapahtui heti vuosisadan vaihteen jälkeen. Vuosista 1900–1906 käytettiin alan ammattilehdissä myöhemmin nimitystä ”seitsemän lihavaa vuotta”. Äänilevyn innostunut vastaanotto muistuttaa television tai tietokonepelien nopeaa leviämistä vuosia myöhemmin.

Millainen oli se maailma, joka otti äänilevyn niin innostuneesti vastaan?

Vuosista 1870–1913 on käytetty nimitystä ”toinen teollinen vallankumous”. Ensimmäinen oli sata vuotta aikaisemmin tuonut höyrykoneet tehtaisiin ja pannut liikkeelle rautateiden rakentamisen. Toinen toi mukanaan polttomoottorin, sähkön ja kemialliset tehtaat. Se loi innovaatioihin perustuvan kevyen teollisuuden ja pani alulle maatilojen ja kotitalouksien koneellistumisen. Markkinatalous korvasi maaseudullakin vanhan luontaistalouden. Vanha sääty-yhteiskunta murtui ja keskiluokka vaurastui. Kaupunkeihin syntyi suuri työväenluokka, jonka ostovoima alkoi vähitellen nousta.

1800-luvun jälkipuolisko oli ollut maailmankaupan nopean kasvun aikaa. Vuosien 1870 ja 1913 välillä se nousi kolminkertaiseksi. Euroopan suuret valtiot ja Yhdysvallat jakoivat lähes koko maailman keskenään. Säännölliset höyrylaivareitit yhdistivät mantereet ja kuljettivat kauppatavaraa ja siirtolaisia maasta toiseen.

Tämä aikakausi oli myös kaupunkien kasvun aikaa. Vuonna 1900 Euroopassa oli seitsemän miljoonakaupunkia, Yhdysvalloissa kaksi. Myös Buenos Airesin väkiluku oli saavuttamassa miljoonan rajan. Kaupunkien väestö seurasi innostuneena ajan tapahtumia ja uusia keksintöjä. Se tungeksi sirkukseen katsomaan intialaisia elefantteja ja ihasteli huvipuiston kojulla merenneidon muumiota ja sen vieressä loistavaa sähkölamppua, Edisonin uutta keksintöä. Jules Vernen suosituissa romaaneissa ihminen lensi kuuhun ja matkusti maan keskipisteeseen.

Toinen teollinen vallankumous merkitsi myös palvelujen kysynnän voimakasta kasvua. Omalla tavallaan palveluihin kuuluivat myös julkiset huvit, kuten konsertit, teatterit ja tanssiaiset. Aikana, jolloin radiota ja televisiota ei ollut keksitty ja elokuva ja äänilevy olivat vasta mielenkiintoisia teknisiä kokeiluja, julkisten huvien tuottaminen sai teolliset mittasuhteet.

Pelkästään Yhdysvalloissa oli vuosisadan vaihteessa lähes tuhat suurta ja noin neljätuhatta pienempää varieteeteatteria (amerikkalaisittain vaudevilleä), joissa oli parhaimmillaan esityksiä kahdesti päivässä. Teatterit työllistivät kymmeniätuhansia laulajia, soittajia, koomikoita, akrobaatteja ja muita esiintyjiä.

Britanniassa jokaisessa merkittävässä kaupungissa oli vähintään yksi ”music hall”. Vuonna 1899 Lontoossa oli 39 music hallia ja maakunnissa 226. Vastaavaa tarjontaa oli myös Berliinissä, Pariisissa, Wienissä, Pietarissa ja Euroopan muissa suurissa kaupungeissa. Harvemmin asutuilla seuduilla huveista vastasivat kapakoitsijat tai kansanliikkeiden kokoontumistilat, kuten Suomessa seurain- ja työväentalot.

Yhteiskunnan parempiosaisten keskuudessa oopperalla oli sama tehtävä. Kuninkaallisten hovioopperoiden rinnalle oli 1800-luvun aikana noussut suuri määrä uusia oopperataloja, jotka palvelivat kasvavan porvariston kulttuurin ja ajanvietteen tarvetta. Euroopassa ja Amerikassa oli 1800-luvun lopulla useita satoja oopperataloja, jotka työllistivät tuhansia soittajia ja laulajia. Oopperan valtakieli oli italia. Milanosta muodostui ”kansainvälisen oopperateollisuuden” keskus, josta käsin agentit organisoivat laulajille kansainvälisiä kiertueita. Sama laulaja saattoi muutaman vuoden aikana esiintyä Etelä-Amerikassa, Australiassa ja Siperian varuskuntakaupungeissa.

Elintason nousu lisäsi musiikin harrastusta, ja kasvava soitinteollisuus toi instrumentit yhä useampien ulottuville. Koteihin hankittiin piano, teollisuuslaitokset ja kansalaisjärjestöt perustivat omia soittokuntia. Britanniassa arvioitiin 1800-luvun lopulla toimineen 30 000 – 40 000 vakituista puhallinorkesteria. Musiikin kasvanut kysyntä antoi hyvän pohjan myös musiikkikustantajien toiminnan laajenemiselle. Kustantajat painoivat vuosittain nuotteja tuhansista uusista sävellyksistä.

Nuottikaupan taloudellisesta kehityksestä on niukalti yksityiskohtaisia tietoja, mutta Yhdysvalloissa, jossa edulliset nuotit kuuluivat tavarataloketjujen valikoimaan, arvioitiin 1910-luvulla myydyn jopa sata miljoonaa nuottia vuodessa. Kustantajat valvoivat myös julkaisemiensa sävellysten esitysoikeuksia, joiden merkitys kasvoi kansainvälisen tekijänoikeusjärjestelmän kehittyessä 1800-luvun lopulla.

Musiikin kysyntä ja tarjonta siis kasvoivat voimakkaasti, mutta musiikin esittäminen säilyi edelleen käsityönä. Ihmiset esittivät itse musiikkia tai maksoivat siitä, että toiset lauloivat ja soittivat heidän ilokseen, mutta musiikkia ei voinut ostaa säilöttynä. 1800-luvun jälkipuoliskolla syntyi kuitenkin useita yrityksiä tuottaa soivaa musiikkia koneellisesti, mikä kuvastaa teollisen tuotannon leviämistä yhä uusille alueille.

Ensimmäisenä tulivat soittorasiat ja mekaaniset instrumentit. Vuosisadan lopulla soittorasioiden valmistus kasvoi erityisesti Sveitsissä ja Saksassa. Vanhimmat soittorasiat toistivat vain yhtä lyhyttä melodiaa, mutta 1800-luvun lopun modernit soittimet pystyivät toistamaan useita sävelmiä, jotka oli taltioitu rei’itetyille metallilevyille. Soittorasioiden sointi oli parhaimmillaankin konemainen, mutta automaattipianot toistivat paperirullalle koodatun sävelmän niin uskottavasti, että sitä oli vaikea erottaa elävän muusikon esityksestä. Kehittyneemmissä malleissa pystyttiin jopa jäljittelemään dynamiikan vaihteluja.

Automaattipianot olivat yleisiä vielä 1920-luvulla, ja useat yritykset tuottivat musiikkirullia niitä varten. Ihmisääntä mikään laite ei kuitenkaan pystynyt toistamaan ennen Edisonin ja Berlinerin keksintöjä, siksi ”puhuva kone” herätti niin paljon huomiota. Vuonna 1900 maailma oli innokas ottamaan vastaan koneen, joka pystyi toistamaan lieriöltä tai levyltä (aikalaisten mielestä) uskottavasti musiikkia. Nyt jokaisella – tai ainakin jokaisella riittävän varakkaalla henkilöllä – oli mahdollisuus saada maailman kuuluisimmat oopperalaulajat kotiinsa esiintymään tai kuunnella mielin määrin varieteeteatterista tuttua uusinta iskusävelmää.

Uuden keksinnön vaikutus ei rajoittunut pelkästään Eurooppaan ja Amerikkaan. Kansainvälisen kaupan laajuutta sata vuotta sitten kuvastaa se, miten äänitetty musiikki levisi nopeasti kautta maailman. Syrjäisimmästäkin kylästä tuntui löytyvän joku, jolla oli varaa siihen. Lady Catherine Macartney asui 1900-luvun alussa useita vuosia Kashgarissa, Kiinan Turkestanissa (Sinkiangissa), jossa hänen miehensä toimi Britannian konsulina. Kashgariin ei vielä ollut tietä. Rautatieyhteys Eurooppaan alkoi Shymkentistä, nykyisestä Kazakstanista. Kashgariin oli Tiensanin vuoriston yli kahden kuukauden matka, joka taitettiin hevosilla, jakilla ja jalan. Muistelmissaan Lady Macartney kertoo, miten hän vuonna 1908 vuoristoa ylittäessään yöpyi pienessä kylässä, jossa kylänvanhin viihdytti matkalaisia gramofonin soitolla.

Kesti kuitenkin kauan ennen kuin äänilevyteollisuudesta tuli tärkein musiikin kehitystä ohjaava voima. Se sai pitkään kilpailla elävän musiikin kanssa, ja jopa vanhemmat mekaanisen musiikin muodot tarjosivat sille vastusta. Irving Berlinin laulu All alone oli vuonna 1924 mukana amerikkalaisessa musikaalissa Music Box Revue of 1924, jota esitettiin Broadwaylla 184 kertaa. Sen jälkeen musikaalia esitettiin lukuisissa teattereissa eri puolilla Yhdysvaltoja ja sävelmä kuului monien orkestereiden ohjelmistoon. All alone oli yksi vuoden 1924 suosituimmista sävellyksistä. John McCormickin Victor-yhtiölle tekemää äänitystä meni kaupaksi neljännesmiljoona kappaletta. Nuottia myytiin kuitenkin paljon enemmän, noin miljoona kappaletta, ja jopa sävelmästä valmistettu pianorulla ylti 160 000 kappaleen myyntiin.

Pianorullien tuotanto loppui pian tämän jälkeen. Emme tiedä varmasti, milloin äänilevyjen myynti ohitti nuottien myynnin, mutta se on ehkä tapahtunut 1920-luvun lopulla tai viimeistään toisen maailmansodan jälkeen. Nykyisin nuottien myynti muodostaa vain vähäisen osan musiikkikustantajien tuloista verrattuna tuottoihin, joita kustantajille kertyy äänitteiden myynnistä ja niiden esittämisestä radiossa, elokuvissa, peleissä, mainoksissa ja erilaisissa mediayhteyksissä.

Äänilevystä tuli elokuvan, radion ja television ohella yksi niistä uusista teollisuuden haaroista, jotka vaikuttivat ratkaisevasti 1900-luvun kulttuurin kehitykseen.

Fonografin nousu ja tuho

Ensimmäinen fonografi

Äänentallennuksen historia alkaa Édouard-Léon Scott de Martinvillen (1817–1879) vuonna 1857 Ranskassa patentoimasta fonautografista. Se oli tieteellinen koje, joka pystyi muuttamaan ääniaallot graafiseen, näkyvään muotoon. Ulkoisesti se muistuttaa myöhempää fonografia: äänitorveen kapeammassa päässä on värähtelevä kalvo, johon kiinnitetty neula kirjoittaa ”kuvan” ääniaalloista rummun ympärille kierretylle noetulle paperille. Laite havainnollisti tutkijalle ääniaaltojen värähtelyä ja antoi mahdollisuuden muun muassa verrata eri taajuuksia toisiinsa.

Scottilla ei ollut tarkoitusta toistaa tekemiään äänitteitä, eikä siihen soveltuvaa tekniikkaa olisi 1850-luvulla ollut olemassa, mutta vuonna 2008 amerikkalaiset tutkijat saivat Ranskan patenttitoimistosta Scottin paperiliuskoille tekemiä äänitteitä käyttöönsä ja toistivat ne digitaalitekniikan avulla. Näin saatiin kuultavaksi maailman vanhin säilynyt äänite, 20 sekunnin näyte vuonna 1860 äänitetystä kansanlaulusta Au clair de lune.

Scottin fonautografi tallensi ääntä, mutta ei toistanut sitä.

Ensimmäisen äänen tallennukseen ja toistoon soveltuvan laitteen, fonografin, patentoi Thomas Alva Edison (1847–1931) Yhdysvalloissa vuonna 1877. Sekä Scottin että Edisonin laitteissa ääni tallennettiin rummun ympäri kierretylle kalvolle, mutta Edison käytti tinafoliota, johon ääniaallot kaiverrettiin pystysuunnassa, vertikaalisesti. Laite pystyi myöhemmin toistamaan tehdyn äänityksen jokseenkin ymmärrettävästi. Äänitteet eivät kestäneet useita toistokertoja, eikä niitä voitu monistaa.

Edisonilla ei näytä olleen erityistä liiketoimintasuunnitelmaa fonografin varalle. Vuonna 1877 hän oli nuori keksijä, joka oli tullut tunnetuksi lennätinlaitteisiin kehittämiensä parannusten ansiosta. Edisonin ”puhuva kone” herätti julkisuudessa suurta huomiota, mutta sillä ei vaikuttanut olevan merkittäviä käytännön sovelluksia.

Ajankohta oli kuitenkin otollinen uusille keksinnöille. Ranskassa Jules Verne oli 1860-luvulla kirjoittanut ensimmäiset tieteisromaaninsa. Puhelin oli keksitty vuotta ennen fonografia, ja uudet keksinnöt sähkövoiman, mekaniikan ja optiikan alalla kiehtoivat yleisöä. Edisonin elämänkerta ilmestyi suomeksi jo vuonna 1898 Juhani Ahon käännöksenä.

Edison valmisti pienen erän fonografeja. Ne myytiin pääasiassa yrittäjille, jotka ansaitsivat elatuksensa esittelemällä laitteita maksua vastaan yleisölle julkisissa tiloissa, aluksi tarkoitusta varten vuokratuissa salongeissa ja myöhemmin markkinoilla ja sirkusnäytännöissä. Jokaisella yrittäjällä oli oma reviirinsä, jossa hänellä oli yksinoikeus laitteen esittelyyn.

Fonografin kansainvälinen markkinointi käynnistyi nopeasti. Laite oli esillä Pariisin maailmannäyttelyssä toukokuusta marraskuuhun 1878, ja selostuksia fonografista julkaistiin laajalti eurooppalaisessa lehdistössä. Edisonin eurooppalainen agentti, eversti George E. Gouraud oivalsi laitteen kaupalliset mahdollisuudet ja ryhtyi värväämään agentteja eri maista. Aluksi laite yleensä esiteltiin tiedemiehille ja lehdistölle, minkä jälkeen alkoivat maksulliset esitykset.

Ruotsissa fonografin esittelystä vastasi insinööri A. O. Leffler, joka näytti laitetta yleisölle yhden kruunun pääsymaksua vastaan Tukholmassa 22.–27. lokakuuta 1878. Suomessa laitetta esitteli yleisölle ensimmäisenä Edisonin tanskalainen agentti L. C. Samson Helsingin Ylioppilastalolla 10. helmikuuta 1879.

Gunnar Sandberg ja Sven Hirn ovat kartoittaneet yksityiskohtaisesti ensimmäisiä fonografinäytöksiä Pohjoismaissa ja laitteen saamaa vastaanottoa. Ruotsissa fonografiagentit kiersivät maata pikkukaupunkeja myöten. Yleisö ja lehdistö ottivat uuden keksinnön kiinnostuneina vastaan, mutta se nähtiin yhtenä uutuutena muiden joukossa. Sundsvallissa toukokuussa 1880 fonografia esiteltiin höyrykoneiden, sähkömagnetismin ja fosforivalon rinnalla. Hieman myöhemmin Tukholman tivolissa oli fonografin kanssa vetonumeroina neljä norsua ja 26 ceylonilaista alkuasukasta, jotka Hagenbeckin eläintarha oli tuonut nähtäväksi Eurooppaan. Julkista reaktiota kuvastaa suomalaisen yliopistomiehen ja kirjailijan Zacharias Topeliuksen vuonna 1878 kirjoittama runo ensimmäisestä fonografista:

Ekots rival, ljudets spökande,

härmande, sökande

spegeltal!

Du skall sjunga en framtids visa,

dig skall mången kung Midas prisa…

Mänskans röst är en världsmusik,

så långt går ej din mekanik.

(Den första fonografen. Sånger III)

”Parannettu fonografi”

Fonografi otettiin vastaan mielenkiintoisena uutena keksintönä, mutta sen tulevaisuuden suhteen oltiin vielä epäileviä. Fonografin keksimisen jälkeen Edisonin kiinnostus suuntautui muille aloille. Hän syventyi hehkulampun ja sähköverkkojen ongelmiin, ja ala osoittautuikin hyvin tuottavaksi. Tällä välin muut keksijät ryhtyivät kehittämään fonografia.

Vuonna 1885 Chichester Bell ja Charles Sumner Tainter patentoivat grafofonin. Laite muistutti suuresti fonografia, mutta käytti äänittämiseen tinafolion sijasta vaharullia. Todennäköisesti tämä antoi Edisonille virikkeen palata uudelleen fonografin pariin, ja vuonna 1887 hän esitteli oman parannetun fonografinsa, joka myös käytti vaharullia äänen taltioimiseen (seuraavassa näistä tallenteista käytetään rinnakkain termejä ”rulla” ja ”lieriö”). Alkuperäisestä keksinnöstä oli siis kulunut jo kymmenen vuotta.

Uudella vaharullafonografilla tehdyt äänitykset olivat huomattavasti parempia kuin aikaisemmat. Ne voitiin helposti toistaa toisella laitteella ja niistä voitiin tehdä muutamia kopioita. Edison käynnisti nyt uudelleen kansainvälisen markkinointikampanjan. Laitetta esiteltiin Euroopassa kruunupäille ja kuuluisuuksille, ja lokakuussa 1889 Edisonin eurooppalainen agentti Theodore Wangemann tallensi Wienin Grand Hotelissa vaharullalle Johannes Brahmsin soittoa. Äänite ei ollut tarkoitettu myyntiin, mutta tapahtuma oli hyvää mainosta fonografille.

Suurkaupunkien jälkeen seurasivat pienemmät paikkakunnat: Ruotsissa fonografia esiteltiin 1890-luvun alkuvuosina maksua vastaan muun muassa Norbergin markkinoilla, Hässleholmin raittiusseuran talolla, Falunin Salem-seurakunnan temppelissä ja yksityistalon yläkerrassa Alingsåsissa. 1890-luvun loppupuolella Ruotsissa on dokumentoitu suuri määrä yrittäjiä, jotka kiersivät säännöllisesti maata esittelemässä fonografia.

Yhdysvalloissa fonografin haastajana kummitteli edelleen grafofoni. Edisonille fonografi oli vain yksi monista vireillä olevista hankkeista. Patenttiriitojen välttämiseksi Edison sekä Bell ja Tainter lisensoivat keksintöjensä amerikkalaiset oikeudet liikemies Jesse Lippincottille, joka perusti yhtiön nimeltä North American Phonograph Company. Lippincottin liikeideana oli markkinoida fonografeja virastoille ja yrityksille sanelukoneiksi, ja hän loi tarkoitusta varten maan kattavan piiriedustajien verkon. Vuoden 1890 tienoilla kävi kuitenkin ilmeiseksi, että fonografi oli tähän tarkoitukseen vielä liian epäluotettava. Lippincott teki konkurssin ja joutui myymään oikeutensa pilkkahintaan takaisin Edisonille.

Samaan aikaan kansanperinteen tutkijat alkoivat kiinnostua uudesta tekniikasta. Yhdysvalloissa oli 1800-luvun lopulla virinnyt halu tutkia intiaanien kieliä ja kulttuuria. Fonografi, joka pystyi tallentamaan outojen kielten ääntämyksen, osoittautui puutteistaan huolimatta tähän tarkoitukseen ihanteelliseksi työvälineeksi. Ensimmäinen tutkija, jonka tiedetään käyttäneen fonografia kenttäolosuhteissa, oli Jesse Walter Fewkes, joka äänitti Passamaquoddy-intiaanien lauluja Mainessa vuonna 1890. Yhdysvalloista idea levisi Eurooppaan, ja maailman ensimmäinen ääniarkisto, Phonogrammarchiv, perustettiin Itävallan tiedeakatemian yhteyteen Wieniin vuonna 1899.

Ääniteteollisuuden synty

Tavoite markkinoida fonografeja sanelukoneina yrityksille oli siis epäonnistunut. Fonografin suurimmaksi käyttäjäryhmäksi muodostuivat suuriin kaupunkeihin perustetut fonografisalongit, joissa yleisöllä oli mahdollisuus kuunnella kuulokkeiden avulla vahalieriöille tallennettuja musiikki- ja puhe-esityksiä. Esityksiin tarvittiin valmiiksi äänitettyjä lieriöitä, eikä kaikilla näytösten järjestäjillä ollut aikaa tai halua tehdä niitä itse.

Yhdysvaltain pääkaupungissa Washingtonissa toimiva Columbia Phonograph Company, yksi laitteiden piiriedustajista, oli vuonna 1889 ryhtynyt säännöllisesti tuottamaan ja markkinoimaan musiikkiäänityksiä, joilla esiintyi John Philip Sousan johtama laivaston soittokunta. Kesäkuussa 1891 Columbian luettelo oli jo kymmenen sivun mittainen. Se käsitti muun muassa marsseja, tanssikappaleita, mustia koomikkoja ja vihellysnumeroita. Muutaman vuoden sisällä Columbia tuotti kopiointimenetelmällä 300–500 lieriötä päivässä, mikä merkitsi arviolta sadantuhannen lieriön vuosimyyntiä. Vuonna 1895 yhtiön luettelossa oli jo 575 rullaa, joiden hinta oli 60 senttiä kappaleelta.

Vuonna 1891 myös Edison ryhtyi tuottamaan äänitettyjä lieriöitä. Vuoteen 1894 mennessä yhtiö oli julkaissut jo yli tuhat lieriötä, joiden sisältö tunnetaan osittain. Edisonin äänitteiden ensimmäisessä uutuusluettelossa kaupattiin pelkästään puhallinmusiikkia, muun muassa marssiksi sovitettu sikermä sävelmiä oopperasta Carmen. Myöhemmin ohjelmisto laajeni käsittämään yksinlauluja ja banjosooloja. Alkuvaiheessa fonografit olivat niin kalliita, että vain harva yksityishenkilö pystyi hankkimaan sellaisen. Tärkeimmän asiakaskunnan muodostivat huvipaikkojen omistajat.

Tuotannon kasvaessa ja laitteiden hinnan laskiessa myös koteihin alettiin ostaa fonografeja. Tammikuussa 1896 Edison perusti National Phonograph Companyn, jonka tavoitteena oli markkinoida edullisia fonografeja ja lieriöitä yksityiskoteihin Yhdysvalloissa. Yhtiö julkaisi myös säännöllisesti uusia lieriöitä. Tim Brooks on arvioinut, että ääniteteollisuuden läpimurto Yhdysvalloissa tapahtui vuonna 1897, jolloin maassa myytiin noin neljännesmiljoona lieriötä ja sama määrä Berlinerin juuri markkinoille tuomia äänilevyjä. Vuonna 1899 Edisonin yhtiö yksinään valmisti jo 428 310 lieriötä, seuraavina vuosina lähes kaksi miljoonaa. Tämän aikakauden fonografeilla voitiin myös tehdä kotiäänityksiä, kuten myöhemmin kasettinauhureilla, ja äänittämättömillä vahalieriöilläkin oli kysyntää.

Edisonin fonografeja myytiin myös vähittäismaksulla. Kalleimmat mallit oli suunniteltu sopimaan yhteen antiikkihuonekalujen kanssa.

Vuonna 1877 Edison oli ollut aloitteleva keksijä. Vuosisadan vaihteessa hänestä oli tullut suurliikemies, jonka intressit ulottuivat sähkön jakelusta sementtiteollisuuteen. Edisonilla oli merkittäviä patentteja myös elokuva-alalla, ja vuosisadan vaihteessa hän oli yksi Yhdysvaltain suurimmista elokuvatuottajista. Fonografi oli nyt vain osa Edisonin laajaa teollisuusimperiumia. Vuonna 1902 hän otti käyttöön uuden valumenetelmän, joka teki mahdolliseksi lieriöiden sarjatuotannon. ”Kultavaletut lieriöt” (Gold-moulded cylinders) valmistettiin ruiskuttamalla tyhjiössä ”äitilieriön” päälle ohut kultakerros, minkä jälkeen siitä valmistettiin galvanointimenetelmällä kuparinen muotti, johon sula vaha kaadettiin. Vuonna 1903 Edisonin fonografilieriöiden myynti oli 4,4 miljoonaa, seuraavana vuonna 7,7 miljoonaa kappaletta. Edisonin fonografeilla oli Yhdysvalloissa vuosina 1905–1907 noin 12 000 myyntiedustajaa.

Edisonin tärkein kilpailija Yhdysvalloissa oli Columbia Phonograph Company. Yhtiö laajeni Ranskaan vuonna 1897, Berliinin haarakonttori perustettiin 1899 ja Lontoon 1900, joten se pystyi tarjoamaan asiakkailleen monipuolista kansainvälistä ohjelmistoa. Edisonin ja Columbian rinnalla Yhdysvalloissa toimi joukko pienempiä lieriöiden valmistajia. Fonografilieriöiden tuotannosta kehittyi vuosisadan vaihteessa merkittävä teollisuudenala, ja on ilmeistä, että ääniteteollisuus lähti liikkeelle nimenomaan lieriöistä, ei levyistä. Vuosisadan vaihteessa ala oli kasvanut jo niin suureksi, että se alettiin huomioida teollisuustilastossa.

Vuonna 1899 äänitallenteiden ja soitinten tuotannon parissa työskenteli Yhdysvalloissa 1411 henkilöä, ja ääniteteollisuus tuotti kaikkiaan 151 403 fonografia tai gramofonia sekä 2 763 277 äänitettä. Kun jälkimmäisestä luvusta vähennetään Edisonin (1 886 137) ja Berlinerin (569 154) tuotanto, Columbian ja pienempien valmistajien osuudeksi jää noin 300 000 lieriötä.

Fonografi Euroopassa

Fonografi oli 1800-luvun loppuun mennessä tullut tunnetuksi maailmanlaajuisesti. Vuosisadan vaihteessa Thomas Edison oli maailman johtava äänitteiden ja äänentoistolaitteiden tuottaja. National Phonograph Companyn Euroopan-edustusto oli aluksi Antwerpenissä, josta se siirtyi Lontooseen 1904. Haarakonttoreita perustettiin Pariisiin, Berliiniin, Brysseliin, Wieniin ja Milanoon. Ruotsissa yhtiötä edusti vuodesta 1898 liikemies Wilhelm Hintze.

Isossa-Britanniassa Edisonin fonografien edustaja oli National Phonograph Company Ltd, joka ryhtyi tekemään omia äänityksiä Lontoossa vuonna 1903. Tilikaudella 1903–1904 yhtiö myi jo kaksi miljoonaa fonografirullaa. Huippu saavutettiin seuraavana vuonna, jolloin myynti oli 2,4 miljoonaa rullaa. Sen jälkeen luvut laskivat äänilevyn kilpailun vuoksi, mutta vielä vuoteen 1905 saakka Isossa-Britanniassa myytiin enemmän Edison-rullia kuin Gramophonen levyjä.

Edisonin patentit vanhentuivat vähitellen, ja yhtiö sai Euroopassa useita kilpailijoita. Edisonin entisen edustajan perustama Edison Bell –yhtiö aloitti lieriöiden tuotannon Englannissa vuonna 1900. Yhtiön tuotanto saavutti huippunsa tilikaudella 1903–1904, jolloin se valmisti 2,5 miljoonaa lieriötä.

Ra...