Delhin

kauneimmat kädet

MIKAEL BERGSTRAND

Suomentanut Sanna Manninen

12. tammikuuta 2010

 

”No, mitä pidät? Eikö täällä olekin hienoa uudistuksen jälkeen?”

Nyökkään ja hymyilen. Cissin salonki näyttää suunnilleen samalta kuin aina ennenkin. En tunne ketään joka on niin innostunut jatkuvasta muutoksesta ja samaan aikaan niin järkyttävän huono toteuttamaan sitä kuin Cissi. Kun viimeksi kävin täällä, jukkapalmun vasemmalla puolella oli valkoinen sohva, joka on nyt verhoiltu punaisella ja siirretty limoviikunan oikealle puolelle. En ole ihan varma, mutta luullakseni androgyyniä polkkakampausta esittelevä brunetti on korvannut androgyyniä polkkakampausta esittelevän blondin kehystetyssä julisteessa tiskin takana.

”Eikö täällä olekin aivan erilainen valo nyt kun seinissä on uusi väri?”

Cissi katsoo minua toiveikkaasti viivasuoran otsatukkansa alta. Jos en tuntisi häntä, sanoisin että ilme saa hänet näyttämään viattomalta, uteliaalta lapselta.

”On tosiaan”, vastaan ja etsin turhaan muististani aikaisempaa vivahdetta, joka on ollut väriasteikossa enintään kahden sävyn päässä seinien nykyisestä kellertävänvalkoisesta maalista.

”Sinä olet laihtunut”, Cissi sanoo.

”Muutaman kilon.”

”Se pukee sinua. Kasvosi näyttävät miehekkäämmiltä.”

”Kiitos”, sanon ja mietin hetken, näytinkö hänen mielestään aikaisemmin ylensyöneeltä homppelilta.

Astuin Cissin salonkiin Malmön Östergatanilla ensimmäisen kerran reilut yksitoista vuotta sitten saatuani silloiselta vaimoltani Mialta epämääräisen käskyn muodistaa itseäni. Puoli tuntia myöhemmin tulin ulos poninhäntää köyhempänä. Identiteettini oli varastettu.

Poninhäntä oli ollut uskollinen seuralaiseni viimeisistä teinivuosista saakka, unirätti, jota olin kiertänyt sormien ympärille ollessani hermostunut ja imeskellyt joskus kun kukaan ei nähnyt. Ja sitten yksi sukkelasanainen kampaaja oli jollain ihmeen keinolla vokotellut minut luopumaan tästä napanuorastani. Surin menetystä sydämeni pohjasta suunnilleen viikon. Mia kuitenkin piti näkemästään, ja toettuani sokista ja surusta totuin sukimaan hiukseni korvien taakse. Uuden tyylin ansiosta näytin samalta kuin moni muukin kaltaiseni nelikymppinen mies, joka oli vastahakoisesti myöntänyt, ettei voinut enää teeskennellä olevansa poika, mutta halusi silti viestittää, että orastavan kaljamahan takana oli vielä rock’n’rollia. Me toimimme niin sanotuissa luovissa ammateissa, ja silloin kun käytimme pikkutakkia, valitsimme yleensä kuluneen vakosamettitakin ja pidimme sen alla mustaa poolopaitaa. Olimme naurettavan samanlaisia. Siitä huolimatta pidin Cissiä sillä hetkellä – kun hän piteli julmia saksia kätevissä käsissään – maailman kekseliäimpänä kampaajana.

Nyt tiedän että se oli pelkkää harhaa. Todellisuudessa Mia oli tilannut poninhännän katkaisun. Cissi paljasti sen minulle neljä kuukautta ja seitsemäntoista päivää jälkeen avioeron (josta tuli totta 9. lokakuuta 2000). Hän väitti häpeävänsä, kun ei ollut kertonut aikaisemmin, mutta minusta hän näytti nauravan partaansa.

Siitä huolimatta käyn edelleen Cissin salongissa leikkauttamassa hiukseni, ja mallikin on sama. Hiukset ovat harmaantuneet aavistuksen ja harvenneet huomattavasti. Lahdekkeet ohimoillani etenevät määrätietoisesti kuin armeija, joka hyökkää vihollisen kimppuun kahdesta sivustasta. Toivottavasti puolustus jaksaa sinnitellä vielä muutaman vuoden, sillä taakse suittava hiusmalli ei toimi, jos hiusraja on täysin antautunut.

”Pidetäänkö suunnilleen tämä pituus?” Cissi kysyy ja näyttää kädellään noin kymmenen senttiä korvani alapuolelle. ”Hiuksesi ovat päässeet kasvamaan todella pitkiksi!”

Hänen äänensä on toiveikas, aivan kuin kommentin tarkoitus olisi saada minut kertomaan kuulumisiani.

”Se on varmasti hyvä”, minä vastaan ja kurkotan lehtiä peilinalushyllyltä. Kolmen naistenlehden alla on nuhraantunut kappale miehille suunnattua Slitz-lehteä. Tajuan selailleeni sitä ennenkin, kun näen jutun jossa neuvotaan, miten iskeä feministi ja saada hänet sänkyyn. Kirjoittajan sanoma on se, että kun feministi alkaa esittää teorioitaan yhteiskunnan patriarkaalisista rakenteista, ei pidä myötäillä vaan murahtaa ja hymyillä yhtä aikaa aseistariisuvasti ja ylimielisesti. Vaikka kuinka yritän, en pysty kuvittelemaan, miltä sellainen hymy näyttää.

Selaan pidemmälle ja katson keskiaukeaman tyttöä neljä sekuntia. Se on riittävän pitkä aika, jotta en vaikuta tekosiveältä, ja samalla sopivan lyhyt hetki, jotta en näytä riettaalta vanhalta ukolta.

”No mutta Göran Borg! Onpa sinulla kauniit kädet! Oletko käynyt manikyyrissä?”

Cissin huudahdus pääsee yllättämään minut. Tunnen miten puna leviää poskillani kuin kulovalkea ja paljaat korvani kuumoittavat kuin chili.

Sade ropisee ikkunaan. Salonki haisee mädiltä kananmunilta. Heikosti mutta selvästi hiusveden ja parfyymin muodostaman hunnun alla. Hiuskemikaalit haisevat mädiltä kananmunilta. Mia haisi mädiltä kananmunilta sinä päivänä kun hän tuli kotiin hiukset valkaistuina. Se oli seitsemän kuukautta ja kuusi päivää ennen eroa. Minun olisi pitänyt tajuta mitä oli meneillään jo silloin. Neljäkymmentä täyttänyt nainen ei yritä yhtäkkiä näyttää Marilyn Monroelta ilman hyvää syytä.

En ole vielä koskaan tavannut ketään, joka on jaksanut lukea kokonaan Marcel Proustin mammuttimaisen romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä. Epäilen, onko edes kukaan kohtalaisen kirjallisista ystävistäni päässyt pidemmälle kuin siihen ensimmäisen kirjan kuuluisaan kohtaukseen, jossa kertoja kastaa madeleine-leivoksensa lehmuksenkukkateehen ja palaa ajassa taaksepäin. Luultavasti se on viime vuosisadan matkituimpia kerrontatekniikoita – kirjailija antaa tuoksun tai maun herättää muistoja, jotka kerivät auki kokonaisen tarinan.

Minä aion nyt käyttää sitä. Palaamme aikaan, jolloin kaikki alkoi. Harmaaseen ja viimaiseen tammikuun maanantaihin täsmälleen vuosi sitten.

12. tammikuuta 2009

 

1

Cissin salongissa haisi heikosti mädiltä kananmunilta.

”Kampaus sopii sinulle täydellisesti! Ihosi saa aivan uutta hehkua ja silmäsi pääsevät entistä paremmin esiin.”

Keski-ikäisen naisen ilme kirkastui, ja hän meni kassalle maksamaan.

”Jos haluat sampoon, joka suojaa hiuksia ja säilyttää värin, kannattaa ottaa tämä tai tämä”, Cissi sanoi ja asetti kaksi muovipulloa tiskille.

Nainen väänteli ja käänteli pulloja, ja Cissi valitsi vielä kaksi pulloa ja pani ne sampoiden viereen.

Naiset aina vääntelevät ja kääntelevät kaikkea, minä ajattelin.

”Jos haluat lisäksi hyvän hoitoaineen, voit valita näistä kahdesta.”

Nainen osti lopulta kaikki neljä pulloa sekä kolme muuta hiustenhoitotuotetta ennen kuin viimein puki takin ylleen, vilkaisi tyytyväisenä peiliin, nosti hupun päähänsä ja lähti. Cissi seurasi häntä katseellaan samalla kun lakaisi tottuneesti hiustukot pieneksi kasaksi lattialla ja nyökkäsi minulle merkiksi, että voisin istuutua tuoliin.

”Taas yksi vaihdevuositäti, joka tulee aivan varmasti uudelleen”, Cissi sanoi ja hymyili ikkunasta naiselle jalkakäytävällä. Purevasta tuulesta ja viiltävästä vesisateesta huolimatta nainen hymyili yhä aurinkoisesti.

”Hennaväri tepsii harmaisiin hiuksiin ja lyhyt niska hikoilupuuskiin. Se ei petä koskaan. Vaihdevuositädit ovat hulluina juuri tuollaiseen kampaukseen. Katso nyt, miten onnelliselta hän näyttää”, Cissi jatkoi ja vilkutti naiselle iloisesti.

Naurahdin ja annoin Cissin kietoa kampausviitan ympärilleni. Suljin silmät hetkeksi ja tunsin olevani kuin toukka kotelokopassa. Olin käynyt salongissa niin säännöllisesti, että olimme tuttavallisissa väleissä. Minä kerroin ilkeitä juttuja toivottoman historiattomista nuoremmista työtovereistani, ja Cissi vitsaili häijysti keski-ikäisistä naisasiakkaistaan. Meidän suhteemme ei kuitenkaan ollut mutkaton. Arka kohta oli Mia, joka oli edelleen Cissin asiakas.

”Mia ja Max ovat kuulemma lähdössä Thaimaahan muutaman viikon päästä”, Cissi sanoi.

Mia ja Max. He kuulostivat ihan 1930-luvun saksalaisilta sarjakuvahahmoilta. Hitler-nuorten univormussa.

”Niin, hän mainitsi siitä viimeksi kun juttelimme.”

”Miten ihanaa päästä pois tästä inhottavasta säästä. Luoja että minä vihaan tätä vuodenaikaa!”

”Onhan tämä aika tympeää.”

”Lapset kuulemma lähtevät mukaan.”

”Lapset ja lapset, kyllä kai heitä voi jo tässä vaiheessa pitää aikuisina.”

Cissi naurahti ja napsutteli saksia ilmassa muutaman kerran ennen kuin kävi taas hiusteni kimppuun.

”He ovat kuulemma varanneet oikean luksushotellin.”

Jos hän sanoo vielä kerran ”kuulemma”, riuhtaisen nuo sakset hänen kädestään ja leikkaan häneltä korvat irti, jotta hän ei voi enää koskaan kuulla mitään, mielessäni käväisi.

Cissi vaihtoi aihetta. Pettämätön ajoitus oli yksi hänen vahvuuksistaan, hän ei koskaan jatkanut juttua Miasta liian pitkälle. Loppuajan puhelimme vuoron perään Elisabeth Höglundista, George Bushista ja Linda Skuggesta. En tiedä miksi, mutta se kävi jotenkin luontevasti. Sillä välin salonkiin tuli kolmekymppinen nainen, joka tervehti Cissiä lyhyesti ja istuutui valkoiselle sohvalle. Vilkaisin naista pari kertaa peilin kautta. Hän oli erittäin kaunis, hänen punaiset hiuksensa olivat pitkät ja kiharat. Eivät hennalla värjätyt vaan aitoa tavaraa.

Kassalla Cissi yritti myydä minulle purkin wetlook-geeliä. Kieltäydyin ystävällisesti mutta päättäväisesti.

”Näemmekö taas kahden kuukauden kuluttua?” Cissi kysyi.

”Totta kai”, sanoin ja taputin häntä kevyesti käsivarteen.

Kadulla katsoin salonkiin ikkunasta. Kaunis nainen oli istuutunut kampaajantuoliin. Cissi lakaisi minun hiustuppojani lattialta. Hän kohotti kättään ja vilkutti minulle iloisesti. Hänen huulensa liikkuivat. Ilmiselvästi hän sanoi jotain uudelle asiakkaalleen. Sitten ymmärsin, että he puhuivat minusta. En tietenkään kuullut Cissin sapekasta ääntä ruudun läpi, mutta kuvittelin sen mielessäni:

”Taas yksi pyylevä viisikymppinen ukko, joka luulee olevansa viileä. Korvien taakse suittu tukka tepsii aina. Ukot ovat hulluina siihen tyyliin. Taakse kammatut hiukset peittävät kaljun ja pitkät niskahiukset piilottavat selkäkarvat.”

Suunnilleen niin hän varmasti sanoi. Minulle tuli inhottava tunne, että jokin oli valumassa käsistäni. Raaka tuuli voimisti tunnetta.

2

Onnistuin viittilöimään itselleni taksin ja painauduin takapenkille. Ohittaessamme Gustav Adolfin torin näin köyryselkäisen miehen seisovan tutulla paikallaan kävelykadun alkupäässä kurjasta säästä huolimatta. Hän nojasi rollaattoriinsa yllään T-paita, johon oli kirjoitettu tussilla harottavin kirjaimin ”Psykiatrisen hoidon organisaatio on hävitettävä”, ja näytti täydellisen masokismin malliesimerkiltä. Kukaan muista koiranilmaan pakottautuneista sieluista ei kiinnittänyt mitään huomiota märkiin, ryppyisiin lentolehtisiin miehen ojennetussa kädessä.

Taksi vei minut entisessä pyöräkellarissa toimivaan vaatimattomaan korttelikapakkaan Den lille italienaren. Se sijaitsi Lorensborgissa eli asianmukaisen etäisyyden päässä keskustan suositummista lounasravintoloista, joissa oli suurempi vaara törmätä työkavereihin. Paikan nimen mukaisesti ravintoloitsija oli pieni, mutta italialainen hän ei ollut, vaan serbialainen pizzakokki nimeltä Ljubomir, joka oli laajentanut menyytään muutamalla italialaisella ruokalajilla. Ruoka oli hyvää, mutta se maistui pikemminkin balkanilaiselta kuin italialaiselta. Lähes kaikesta puski läpi ajvar-kastike.

Tilasin pestopastan, saltimboccan, kaksi pientä kakkosolutta ja kaksi pientä espressoa – näin ateriani näyttäisi kuitissa edustuslounaalta. Hemmottelin itseäni kerran kuussa tuhdilla ilmaisella lounaalla ylhäisessä yksinäisyydessäni ikään kuin epävirallisena palkkaetuna. Tähän mennessä siitä ei ollut seurannut mitään selonteko-ongelmia eikä tunnontuskia. Valitsin kohtalaisen halpoja ravintoloita ja päättelin, että kai minä sentään pienen ylellisyyden arvoinen olin niin monen vuoden työsuhteen jälkeen.

Tällä kertaa en kuitenkaan saanut ateriasta tavanomaista mielihyvää, vaan mahassani oli painava möykky, kun istuin jälleen taksissa matkalla työpaikalle. Sade oli yltynyt, lohduton kaatosade ryöppysi Malmön ylle.

Olin firman vanhin työntekijä ja ainoa joka oli ollut mukana perustamisesta lähtien, kaksikymmentäviisi vuotta. Alussa yrityksen nimi oli Smart Publishing, ja me teimme kaikkea mahdollista mainosteksteistä kiiltäväpaperisten talouslehtien haastatteluihin ja reportaaseihin. Nyt firman nimi oli Kommunikaattorit, ja me tuotimme lähes pelkästään yritysten ja kaupungin virastojen sisäiseen ja ulkoiseen viestintään tarkoitettua materiaalia. Verkkosivuja ja paperittomia henkilöstölehtiä. Ei järin seksikästä. Ainoa hohdokas asia koko firmassa oli osoite meren rannalla Västra hamnenin vanhalla telakka- ja teollisuusalueella, Malmön muodikkaimmassa mestassa ja arkkitehtien leikkikentällä, jonka itsestään selvä keskipiste oli espanjalaisen Calatravan suunnittelema kiertyvä pilvenpiirtäjä Turning Torso.

Toimistomme sijaitsi tämän huomiota herättävän rakennuksen naapurissa, katutasossa isojen sävytettyjen ikkunoiden takana, niin että ohikulkijat näkivät vain näppäimistöjen ja kannettavien tietokoneiden ylle kumartuneita varjokuvia.

Työssäni ei ollut minkäänlaista glamouria, mutta oli siinä silti joitakin kohtalaisen hyviä etuja. Tein esimerkiksi usein töitä asiakkaiden tiloissa, minkä vuoksi saatoin suunnitella työpäiväni itsenäisesti. Myös toimistolla työskennellessäni minulla oli tiettyjä pitkäaikaisen työntekijän ääneen lausumattomia erioikeuksia, kuten hieman pitempi lounastauko ja hieman lyhyempi työpäivä.

Ainakin olin siinä vakaassa uskossa, kun istuuduin kirjoituspöytäni ääreen tuona tammikuisena iltapäivänä ja haroin oikealla kädellä juuri lyhennettyjä hiuksiani. Matkapuhelimeni soi.

”Voisitko tülla tänne ylös, Göran?”

Soittaja oli pomoni Kent Hallgren. Hän oli kotoisin Skånen luoteiskolkasta, Ängelholmin tienoilta, ja hän lausui jotkin u-kirjaimet kuin saksalaisen ü:n. Suunnilleen samalla tavalla kuin Anna Anka. Tiedän kyllä, että myös Malmön murteessa on kauneusvirheensä, mutta Kentin mongerrukseen verrattuna se on silti melko siedettävää. Kieli ei kuitenkaan ollut Kentin ainoa risti, lisäksi hän oli tyypillinen Excel-ihminen ja ajatteli ainoastaan taulukoiden ja sarakkeiden kautta. Viestintäyrityksen johdossa oli siis numeroniilo vailla minkäänlaista kielen tajua. Lisäksi Kent oli elävä todiste siitä, että viestintä- ja informaatioalalla oli mahdollista kiivetä melko korkealle ilman minkäänlaista alan koulutusta.

Siitä huolimatta uskoin hänen arvostavan minua edes hitusen, mutta kun kuulin hänen äänensä sorahtelevan puhelimessa, se ilmaisi pelkästään vaatimüksia. Nousin kierreportaat hänen huoneeseensa.

”Käy istumaan, Göran.”

Noudatin kehotusta, ja Kent sulki oven. Jo silloin ymmärsin, että jokin oli pielessä.

”Ota püllaa.”

Kent ojensi kanelipullakoria. Otin pullan, vaikka minulla oli vieläkin ähky.

”Meille on tüllut valituksia, Göran.”

”Ai jaa?”

Ohimoita tykytti ja kädet hikoilivat, kun puristin edustuslaskua vakosamettitakin vasemmassa taskussa. Kent tarkasteli minua ilmeettömästi ennen kuin rykäisi ja jatkoi.

”Rakennüsviraston osastopäällikkö ei ole tyytyväinen sinun tekemääsi verkkosivuun. Siinä on aivan liikaa bügeja ja linkitysongelmia. Tarkemmin sanottuna kolmekymmentäneljä kappaletta. Taitaa olla uusi ennätys.”

Vedin syvään henkeä ja katsoin häntä silmiin niin vakaasti kuin kykenin.

”Mutta nehän ovat vain teknisiä pikkuvikoja, Daniel tai Gisela voi korjata ne. Näin paljon vaivaa tekstien eteen, ei kai niistä ole valitettu?”

Yritin kuulostaa närkästyneeltä.

”Kieli, Kent. Totta hitossa kielen täytyy olla tärkein asia kaikessa viestinnässä.”

Kent hypisteli ensin kravattisolmuaan ja sitten silmälasinkehyksiään. Hänen poikamaisissa kasvoissaan oli hermostunut juonne. Hänen äänensä kuitenkin pelotti minua. Se kuulosti edelleen vaativalta ja päättäväiseltä eikä vapissut lainkaan.

”Tämä ei enää vetele, Göran. Daniel ja Gisela eivät voi siivota sinun jälkiäsi joka kerta kun sinä teet virheen. Heillä on täysi työ omissakin toimeksiannoissaan.”

”En minä niin paljon virheitä ole tehnyt.”

”Kyllä olet. Viime vuonna saimme laiskanläksyjä jokaisesta ülkoisesta teknisestä ratkaisusta, jossa sinä olit mukana. Totuus on se, että aika on kulkenut ohitsesi, Göran. Niillä palvelüilla, joita me nykyään tarjoamme asiakkaillemme, ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, mitä sinä puuhasit kaksikymmentä vuotta sitten.”

Minut oli mitätöity täysin. Nitistetty kahdessa minuutissa yli kaksi vuosikymmentä kestäneen työsuhteen jälkeen. Sen oli tehnyt lahjaton mies, joka puhui Luoteis-Skånen murretta. Pieni lyhyttukkainen narri liituraitahousuissa ja lampaanvillaisessa neulepaidassa. Eikä hän ollut vielä lopettanut.

”On muutakin, Göran. Et ole käyttäytynyt asianmükaisesti Giselaa kohtaan.”

”Mitä tarkoitat?”

”Hänestä tuntuu, että sinä käytät häntä hyväksesi. Sühtaudumme sellaiseen erittäin vakavasti.”

Minut valtasi kafkamainen tunne. Gisela oli yksi kolmesta naispuolisesta työtoveristani, nuorin ja kaunein heistä. Hänellä oli melko isot rinnat, ja hän työnsi etumustaan ulos jutellessaan ihmisten kanssa. Mahdollisesti olin joissakin yksittäisissä tilanteissa antanut katseeni viipyä hieman liian kauan hänen rintavaossaan. Ehkä yrityksen tasa-arvosuunnitelmassa oli muotoilu, joka kielsi sellaisen.

”Millä tavalla minä muka olen käyttänyt Giselaa hyväkseni?” kysyin säyseästi.

”Olet lempannüt hänelle ison määrän rütiinitöitä ja ominut itsellesi kaikki arvostetuimmat toimeksiannot. Olet poiminut rüsinat püllasta. Olet heikentänyt hänen mahdollisuuksiaan luoda itselleen oma perusta jolta työskennellä.”

Kent kuulosti siltä kuin olisi lukenut sanat käsikirjoituksesta, kuten ehkä lukikin, sillä hän vilkuili vähän väliä tietokoneensa ruutua. Olin helpottunut, ettei minua sentään syytetty seksuaalisesta häirinnästä. Ja jos oma pääni ei olisi ollut pölkyllä, olisin hymyillyt Kentin puheille arvostetuimmista toimeksiannoista.

”Olen pyytänyt Giselaa auttamaan teknisissä yksityiskohdissa ja pelastanut firman häpeältä, kun en ole antanut dyslektisen työtoverin kirjoittaa lehdistötiedotteita”, yritin epätoivoisesti pelastaa kaatuvan laivan kokeilemalla hyökkäystä vielä viimeisenä puolustuskeinona.

”Ei Gisela ole dyks… dykselektinen.”

”Ja sinäkö muka olet oikea ihminen arvioimaan sitä?”

Kent ei vastannut vaan otti esiin paperin. Hän tutki sitä perusteellisesti noin puoli minuuttia, joka tuntui melkein puolelta tunnilta.

”On muutakin, Göran. Sinä käytät neljäkymmentäseitsemän prosenttia toimistolla viettämästäsi ajasta internetissä sürffaamiseen.”

Ensin luulin Kentin laskevan leikkiä, mutta hänen naamallaan ei näkynyt jälkeäkään hymystä.

”Ihan oikeastiko te käytätte aikaa ja resursseja työntekijöiden nettitottumusten tarkkailemiseen? Ja teette sitten niistä selkoa lukuina ja prosentteina?”

”Kyllä, jos se on perusteltua.”

”Ja minä kun olen typeryydessäni luullut, että täällä työskennellään viestinnän parissa. Että internet tavallaan kuuluu meidän sähköisen viestinnän maailmaamme. Että se on peräti keskeinen työväline.”

Kent nykäisi laseja alemmas nenällään ja katsoi minua tuimasti silmiin. Minulle tuli tunne, että ele oli opeteltu. Ehkä hän oli oppinut sen johtamistaidon kurssilla.

”Se riippuu siitä, mitä sivuja seuraa.”

”En ole koskaan käynyt yhdelläkään pornosivulla! En ikinä!”

Jos puolustautuu vaistomaisen raivokkaasti syytökseltä jota ei ole edes esitetty, se yleensä tarkoittaa että on syyllinen. Tässä tapauksessa näin ei kuitenkaan ollut. Minulle ei tulisi mieleenkään katsoa nettipornoa avokonttorissa. Eihän siinä ollut mitään järkeä.

”Älä hermostu, Göran. En väitä että olet sürffaillut pornosivuilla. Sen sijaan olet sairaalloisen kiinnostunut nettisivusta nimeltä Himmelriket. Silloin kun käytät internetiä, olet kuusikymmentäyksi prosenttia ajasta sillä sivulla.”

”Se liittyy jalkapalloon”, minä inahdin.

”Aivan. Malmö FF:ään. Minun tietääkseni meillä ei ole asiakassühteita Malmön jalkapalloseuraan. Silti sinä olet viimeisen puolen vuoden aikana kuluttanut keskimäärin kaksi tuntia ja kolmekymmentäkolme minuuttia päivittäisestä työajastasi täällä toimistolla Himmelriketin foorümilla. Eniten minua ihmetyttää se, ettet itse osallistu keskusteluun. Ilmeisesti luet vain muiden kirjoituksia. Se on aika omitüista.”

Samalla sekunnilla kun Kent sanoi ”omitüista”, tajusin menettäneeni pelin. Se pölkkypää oli nimittäin oikeassa. Oli todellakin omituista, lähestulkoon perverssiä, että viisikymmentäkaksivuotias mies, joka on opiskellut yliopistossa sekä kirjallisuushistoriaa että valtiotiedettä, jolla on kahdenkymmenenviiden vuoden kokemus copywriterina ja kirjoittajana, joka on ollut aikoinaan mukiinmenevä rumpali ja joka pukeutuu mustaan poolopaitaan ja kuluneeseen vakosamettitakkiin, käyttää kolmasosan työajastaan sen lukemiseen, mitä työttömät tai työstä lintsaavat jalkapallonörtit kirjoittavat kaupungin jalkapallojoukkueesta. Vaikka pääsarjan alkamiseen on vielä kolme kuukautta.

”Kannatatko sinä HIF:ää?” kysyin ontolla äänellä.

Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana Kent näytti hämmästyneeltä. Sitten hän jopa hymyili hieman.

”Ehei, jalkapallo ei ole minun jüttuni eikä Helsingborg minun kaupunkini. Minä tulen Ängelholmista, ja siellä seurataan jääkiekkoa. Rögleä.”

Totta kai Kent oli jääkiekkoihminen, olisihan se pitänyt tajuta. Jalkapalloihmisten ja jääkiekkoihmisten välillä on ratkaiseva ero. Jalkapalloihmisillä on kosketus maahan, kulttuuriin, kun taas jääkiekkoihmiset liukastelevat pinnalla kuin juurettomat, eksyneet sielut. Se on kiistämätön totuus, vaikka en juuri sillä hetkellä kyennytkään puolustamaan sitä.

Puristettuaan minusta viimeisenkin veripisaran Kent muuttui heti ystävällisemmäksi. Varmasti hän oli oppinut senkin johtamistaidon kurssilla. Hän teki tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä. Vuoden palkkaa vastaava eroraha. Hyvä työtodistus. Lupaus kahdesta vuosittaisesta konsulttitoimeksiannosta kahden vuoden ajan (ainoastaan kirjoitustehtäviä) ja henkilökuntatiedote jossa pahoiteltiin, että firman monivuotinen työntekijä Göran Borg oli valitettavasti pyytänyt eroa kokeillakseen siipiään freelancerina.

Kent halusi jopa järjestää minulle pienet läksiäiset, mutta siinä asiassa ylpeyteni ei antanut periksi. Sisälmykseni vääntelehtivät kuin parvi ankeriaita, kun vain ajattelinkin, että minun pitäisi seisoskella drinkki kädessä ja yrittää olla katsomatta Giselan rintavakoa.

”Kerään tavarani illalla, kun muut ovat lähteneet kotiin”, minä sanoin.

3

Kolme ensimmäistä päivää uudessa elämässäni – jälkeen Kommunikaattorien – vietin lähes horroksessa. Olin hengissä mutta minussa oli vain vähän merkkejä älyllisestä elämästä. Napanöyhtä ja villakoirat rehottivat päälläni ja ympärilläni. Poistuin asunnoltani Davidshallstorgilla vain kymmeneksi minuutiksi päivässä, kun kävin kulmakaupassa ostamassa ruokaa.

Purukumia jauhavan kassatytön katseessa oli sekä myötätuntoa että inhoa, kun ladoin toistuvasti hihnalle samanlaisia tuotteita. Pakastetun mikroaterian, parin Coca-Cola-tölkin, leivän ja voileivän päällysteiden lisäksi ostin lähinnä jäätelöä. Ben & Jerry’siä eri makuisena Caramel Chew Chewista aina New York Super Fudge Chunkiin. Aivojeni lohtukeskus hinkui Ben & Jerry’sin jäätelöä, Painonvartijoiden ykkösvihollista, yhtä pakonomaisen ponnekkaasti kuin kollikissa mankui naaraita maaliskuussa. Se ei näyttänyt hyvältä. Kriiseilevien miesten pitää juoda halpaa viinaa ja polttaa filtterittömiä savukkeita eikä mässäillä kaloreita tiukkuvalla jäätelöllä.

Kaiken kaikkiaan olin varmasti säälittävä näky, kun retkotin sohvalla, lusikoin jäätelöä suoraan pyöreistä rasioista ja tuijotin silmät kuopalla plasmatelevisiota. Se oli kuin kohtaus chick-lit-romaaniin perustuvasta elokuvasta, mutta sillä erotuksella, etten minä ollut huonoja saippuasarjoja katsova, hieman pyöristynyt nuorehko nainen (jonka tietää löytävän lopulta prinssinsä), vaan Eurosportilta Bundesliigan ottelujen uusintoja katsova, reilusti pönäkkä keski-ikäinen mies (joka ei takuulla löytäisi lopulta prinsessaansa).

Saksalaisessa jalkapallossa on kuitenkin jotakin vankkaa ja mieltä ylentävää, ja neljäntenä päivänä jälkeen Kommunikaattorien aloin varovasti miettiä tapahtunutta. Kent oli näyttänyt minulle kiukkuisenpunaista korttia ja poistanut minut kentältä. Ei taksimatkojeni ja edustuslaskujeni vuoksi, niitä hän ei ollut maininnut sanallakaan, vaan koska ”aika oli kulkenut ohitseni”. Ilmoitus oli vaikuttanut minuun kuin tuomiopäivän jyrähdys, enkä pystynyt täysin ymmärtämään sitä. Niinpä kidutin itseäni miettimällä surffailuani Himmelriketin nettisivuilla.

Oli aivan hirvittävän noloa, että olin silkkaa tylsistymistäni tuhlannut työaikaa lukemalla huonosti kirjoitettuja teorioita siitä, millaisia värväyksiä Malmö FF:n pitäisi tehdä ennen kauden alkua. Se oli täydellisen luuserin touhua. Eikä missään tapauksessa sopinut sellaisen miehen arvolle, joka oli kirjoittanut Aftonbladetin kulttuurisivuille artikkelin argentiinalaisen tangon ja argentiinalaisen jalkapallon yhtäläisyyksistä, ollut teinipoikana paikan päällä Gelsenkirchenissä ja nähnyt Bosse Larssonin ratkaisevan rangaistuspotkun lumikaaoksessa MM-kisojen karsintaottelussa Itävaltaa vastaan 1973 sekä kirjoittanut Zlatan Ibrahimovićin pitkän haastattelun kiiltäväpaperiseen hollantilaiseen talouslehteen ennen tämän ensimmäistä ammattilaiskautta Amsterdamin Ajaxissa.

Tavallaan olisi ollut parempi, jos olisin jäänyt kiinni pornosurffailusta. Olisin voinut hakeutua seksiriippuvaisille tarkoitettuun hoitoon. En ollut koskaan kuullut, että missään hoitokodissa otettaisiin vastaan keski-ikäisiä miehiä, jotka olivat riippuvaisia jalkapalloblogeista.

Neljäs päivä jälkeen Kommunikaattorien sattui olemaan perjantai. Puhelin soi taas. Tarkistin näytöltä soittajan nimen ja vastasin vastahakoisesti.

”Terve, Erik.”

”Göran! Mikset vastaa puhelimeen?”

”Enkö minä juuri vastannut?”

”Heko heko. Aikaisemmin siis. Olen soittanut useampana päivänä.”

Tavallisesti niin huoleton Erik kuulosti syyttävältä.

”Sori, on ollut kaikenlaista.”

”Mitä muka, jos saa kysyä.”

”Kerron joskus toiste.”

”Okei. Bullenissa illalla kello kahdeksan. Koko jengi tulee, paitsi tietenkin Sverre. Hän väittää potevansa migreeniä, mutta lyön satasen vetoa, että eukko on kahlinnut hänet ketjulla hellaan.”

”En tiedä jaksanko. On vähän hutera olo.”

”Sellaisiin vaivoihin auttaa vinkku. Ihan totta! Siitä on ikuisuus, kun nähtiin koko porukalla. Oletko mies vai mikkihiiri?”

Mikkihiiri tuntui houkuttelevammalta vaihtoehdolta, mutta tajusin että ennemmin tai myöhemmin minun olisi pakko kohdata ulkomaailma. Yhtä hyvin voisin tehdä sen tutussa pubissa konttausmatkan päässä kotoa kuin jossain muualla. Eihän minun ollut pakko kertoa kaikkia yksityiskohtia.

”Hyvä on. Bullenissa kahdeksalta.”

Erik Pettersson oli paras ystäväni, tai ainakin olin eniten tekemisissä hänen kanssaan. Olimme olleet kavereita siitä saakka, kun perustimme lukiossa melko meluisan rockbändin nimeltä Twins. Julkaisimme jopa sinkun, jota myytiin yli seitsemänsataa kappaletta ja soitettiin pari kertaa paikallisradiossa. Ennen kaikkea olimme kuitenkin livebändi, ja meidän keikkamme vetivät aika mukavasti nuorisoa pikkuklubeille ja yksityisiin juhliin. Minä olin rytmikäs rumpali, joka hakkasi naama punaisena rumpuja taustalla, ja Erik oli karismaattinen laulaja, joka seisoi etualalla sähkökitara kaulassa kaikkien tyttöjen ihailun kohteena.

Voi sanoa, että suhteemme jatkui samanlaisena läpi vuosien. Erik tunnettiin lukuisista naisseikkailuistaan. Hän oli ollut naimisissa yhden ainoan kerran, mutta liitto turkkilaisen supermallin kanssa kesti vain kolme viikkoa. Tyttöystäviä oli ollut sitäkin enemmän: tunnettu ruotsalaisnäyttelijä, venäläinen prima ballerina, satanismista innoittunut årjängiläinen runoilijatar, tanskalainen yritysjohtaja, lundilainen lääkäri ja neljän lapsen äiti sekä epälukuinen määrä muita jännittäviä ja kauniita naisia. Erik ei ollut jättänyt jälkeensä yhtään lasta, mutta sitäkin useampia särkyneitä sydämiä. Yksi niistä kuului Mialle, entiselle vaimolleni.

Mia Murén oli rinnakkaisluokalla, ja minä kiinnitin huomiota häneen jo varhaisessa vaiheessa. Hän ei ollut kaunis sillä kaavamaisella tavalla, joka yleensä vetoaa lukiolaispoikiin. Hänen nenänsä oli hallitseva, melkeinpä iso, ja oikea silmä karsasti hieman. Minusta ne olivat kuitenkin vain hurmaavia pikkuvikoja, jotka antoivat ulkonäölle särmää ja täydensivät oivallisesti vapaina liehuvia, vastustamattoman pitkiä ja paksuja kastanjanruskeita hiuksia, siroa mutta kurvikasta vartaloa ja hieman surumielistä hymyä. Kun Mia tuli meidän keikallemme, tein kaikkeni kiinnittääkseni hänen huomionsa. Pärisytin rumpuja ja katsoin häntä merkitsevästi lavalta, hain hänelle olutta tauoilla ja kutsuin hänet lopulta takahuoneeseen kuin oikea rocktähti. Sinä iltana hän lähti kotiin Erikin kanssa.

Itkin vuolaasti kun kukaan ei ollut näkemässä. He seurustelivat kolme kuukautta. Sitten Erik lopetti suhteen viikkoa ennen lukion päättymistä.

Mia itki vuolaasti kaikkien nähden.

Yritin kömpelösti lohduttaa häntä paljastamatta iloani siitä, että hän oli taas vapaa. Minusta ja Mia Murénista ei kuitenkaan tullut paria sillä kertaa. Kesän jälkeen hän matkusti Pariisiin ja työskenteli vuoden au pairina ennen kuin muutti Tukholmaan ja opiskeli lääkintävoimistelijaksi.

Vasta kuusi vuotta myöhemmin polkumme ristesivät uudelleen tutun tuttujen juhlissa, missä myös Erik sattui olemaan. Erikillä oli kuitenkin kädet täynnä portugalilaista fadolaulajatarta. Sinä iltana Mia lähti minun kanssani pikku poikamieskämppääni, joka sijaitsi vain kivenheiton päässä nykyisestä, huomattavasti suuremmasta poikamieskämpästäni. Puolen vuoden kuluttua menimme naimisiin ja vuotta myöhemmin muutimme rivitaloon Djupadalin huvilakaupunginosaan Malmön laitamille. Meillä oli auto ja koira ja pian ...