Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry

Ursa on Suomen suurin tähtitieteellinen yhdistys. Välitämme tietoa tieteestä ja tarjoamme selkeän ja asianmukaisen käsityksen maailmankaikkeudesta. Ursan jäsenet ovat kaikenikäisiä tiedonjanoisia ihmisiä ympäri Suomen.

Ursa julkaisee Tähdet ja avaruus-lehteä sekä tietokirjoja tähtitieteestä ja sen lähitieteistä. Hyvälaatuiset kaukoputket ja tähtikiikarit saat jäsenenä edullisemmin Ursan myymälästä. Tietämättömyyttä, toivottomuutta ja tylsistymistä vastaan tarjoamme kursseja, esitelmiä, kerhoja ja leirejä sekä Kaivopuiston tähtitornilla tähti- ja aurinkonäytöksiä. Ursan kirjasto on avoinna torstaisin klo 16-20 ja planetaariomme voit tilata vierailulle kouluun tai yleisötapahtumaan.

Ursan toimisto vastaa mielellään kysymyksiin, koskivatpa ne sitten tähtitaivaan tapahtumia, jäseneksi liittymistä, kirjoja tai muuta Ursan toimintaa. Toimiston ja myymälän tavoitat numerosta 09 6840 400. Olemme avoinna arkisin klo 9-16, torstaisin klo 9-20.

Uskalla tietää! Liity Ursaan.

www.ursa.fi

Esipuhe

Kauan sitten minua pyydettiin kirjoittamaan muutama kolumni Turun Sanomiin. Vihertäviä ajatuksia aiheutti vastalauseiden myrskyn sekä lehden yleisönosastossa että sähköpostissani. En tiennyt fysiikasta mitään, minulta puuttui normaali yleissivistys, mielipiteeni olivat harvinaisen tökeröitä, ja puheeni yleensäkin vastuuttomuudessaan vailla vertaa hurmoshenkisen yksisilmäisessä teknologian ja tieteen ”totuudellisuuden” ihannoinnissaan. Yliopiston olisikin syytä puuttua pikaisesti asiaan ja erottaa minut professorin virasta.

”Hei, tämähän on kivaa”, ajattelin.

Vuosien mittaan minusta tuli Turun Sanomien vakituinen kolumnisti, ja kirjoittelin aina silloin tällöin muihinkin lehtiin. Tunsin jatkavani lehtimiesisäni uraa. Isä senttasi vuosikymmenestä toiseen pakinoita, kuten ennen vanhaan oli tapana kutsua pieniä täytejuttuja. Siitä myöskin nyt jo unohdettu termi senttaaminen: kirjasimia käsin kehikkoon heittelevä latoja toteaa, että sivulle jää näin ja näin monta senttiä tyhjää palstatilaa. Ei muuta kuin avustaja senttaamaan pikaisesti tekstiä huomisen lehden täytteeksi.

Isän pakinoita Pohjolan Sanomista pikkupoikana lukiessani ajattelin toisinaan, että kenties minäkin vielä joskus kirjoitan lehtiin. Kauan se kesti, mutta tässä sitä ollaan. Remington on vaihtunut läppäriin ja ripeä iltakävely toimitukseen ”send”-nappulan klikkaamiseen, mutta periaate on sama: tarkoin sovittu määrä tekstiä, ehdottomasti määräaikaan mennessä.

Lehdet valitsevat kolumnistinsa, ja tekevät sopimuksen tietystä määrästä juttuja. Sen päälle kolumnistilla on vapaat kädet kirjoittaa mitä lystää ihan mistä asiasta tahansa – kunhan ei nyt aivan solkenaan hanki vastaavalle päätoimittajalle kunnianloukkaussyytteitä. Kolumnisti on henkilö, joka saa kirjoittaa – ja jolta odotetaankin – sellaista, mitä lehti ei omille toimittajilleen voi sallia.

Kolumnien aiheet putkahtavat mieleeni milloin mistäkin. Yleensä niillä on jonkinlainen kytkös uutistapahtumiin, vaikka yritänkin välttää päivänpolitiikkaa ja muita nopeasti unohduksiin vajoavia turhuuksia. Koetan saada jokaiseen kolumniini jotain laajempaa ajatusta tai näkökulmaa, taustojeni vuoksi usein tieteeseen tai taiteeseen kytkeytyvää; jotain, joka saa unisena aamukahviaan hörppivän lukijani hätkähtämään ja ajattelemaan asioita hieman uudelta kantilta. Yritän viihdyttää, valistaa ja ärsyttää, milloin missäkin järjestyksessä. Jokaiselle meistä tekee hyvää saada kahvit joskus väärään kurkkuun lehteä lukiessa.

Töölössä, miehitettyjen
avaruuslentojen päivänä 2014

Esko Valtaoja

Vihertäviä ajatuksia

Näin juhannusaattona Suomen kesä on vihreimmillään. (Parasta aloittaa kolumnistin ura oikein kunnon latteudella, niin lukija tietää, että tästä ei mennä kuin ylöspäin.)

Vihreä on tuoreutta, raikkautta, elämää,, uudistumista, rantaniittyjä ja humisevia metsiä pullollaan söpöjä karvaisia eläimiä. Vihreä symbolisoi luonnon tasapainoa, kestävää kehitystä. Täytyy olla todella paha ihminen, jos vastustaa vihreitä.

Sanat leimaavat. Jos et tue Greenpeacea ja Suomen luonnonsuojeluliittoa, taidat olla Redwarin ja Luonnontuhoamisliiton porukkaa. Jos et syö luomua, hotkit varmaan geenimanipulaatioitua moskaa, täynnä syöpää aiheuttavia lisäaineita. Lienetkö rontti edes luomusynnytetty? On helppo lumoutua sanoista, vaikea sen sijaan ajatella mitä ne oikeastaan pitävät sisällään. Varsinkin jos ei ole saanut kunnon tietoa.

Kaipa moni ydinvoiman vastustaja uskoo edelleenkin, että olemme myrkyttämässä sadantuhannen vuoden päästä eläviä jälkeläisiämme. Lähempänä totuutta on kansanedustaja Tiurin tokaisu, että parin sadan vuoden kuluttua ydinjätettä voi syödä vaikka lusikalla. Jätteen aktiivisuus tippuu nopeammin kuin Nokian kurssi, kymmenestuhannesosaan alkuperäisestä parissa sadassa vuodessa. Mansen tytöt voivat huoletta lopettaa synnytyslakkonsa, johon kuulemma ydinvoimaäänestyksen alla ryhtyivät.

Vihreässä liikkeessä parasta on aito huoli luonnosta, pahinta tiedon korvaaminen uskolla, järjen korvaaminen ideologialla. Maailma latistetaan iskulauseiksi, jotka kuulostavat niin hyviltä ja oikeilta ettei tarvitse kurkata niiden taakse todellisuuteen. Yritetään palata paratiisiin, jota ei koskaan ollut olemassakaan.

Esivanhempamme elivät ekoelämää vain jos eivät muuhun pystyneet. Mahdollisuuden ja tarpeen tullen luontoa kyllä tuhottiin ripeästi. Tarvitsee vain ajatella mammuttien ja muiden suurnisäkkäiden sukupuuttoon metsästämistä jääkauden jälkeen tai Välimeren rantoja, joita vielä klassisina aikoina peittivät sankat metsät. Enää ei monineuvo Odysseus pystyisi rakentamaan tukevaa lauttaa päästäkseen pois Kalypson saarelta.

Luonnonmukainen elämä suojelee luontoa vain jos eläjiä ei ole liikaa ja ne vähätkin pidetään kovassa kurissa. Tämähän on tietysti äärivihreiden unelma, kuten Suomen Pol Potiksi haaveilevan Pentti Linkolan. Onneksi oikea Pol Pot kokeili jo ajatusta käytännössä, ja kyllin moni muistaa vielä seuraukset. Maailman suojeluun tarvitaan parempia keinoja - ja niitä meillä onneksi on.

Seitsemänkymmentäluvun kansalaisliike Enemmistö ry. vaati yksityisautoilun rajoittamista. Kaunis ajatus, mutta toivoton yritys. Kehitystä voi ohjailla, mutta ei kääntää takaisin päin. Olemme ansaitusti ylpeitä joukkoliikenteestämme, mutta siitä huolimatta suomalaisperhe haluaa ensin yhden auton ja sitten toisen, kuten jenkit ennen meitä ja kiinalaiset meidän jälkeemme. Auto lisää elämisen laatua; ihminen haluaa auton, hinnasta ja haitoista huolimatta. Kestävään kehitykseen voi pyrkiä vain kahdella tavalla: Pol Potin tyyliin, tai kehittämällä yhä vähemmän luontoa rasittavia autoja. Paremman tekniikan kehittäminen, oli kyseessä sitten autot, geenit tai ydinenergia, on tehokkainta luonnonsuojelua, vaikka se ei vihreitä miellyttäisikään.

Päättynyt vuosisata oli ihmiskunnan historian paras, uskomaton menestystarina. Jos väite kauhistuttaa, kannattaa kaivaa esiin Täällä Pohjantähden alla tai suvun vanhin mummo ja perehtyä ”vanhojen hyvien aikojen” hyvyyteen. Sata vuotta sitten Suomessa elettiin kuin Afganistanissa nyt. Sadan vuoden kuluttua Afganistanissa voidaan elää paremmin kuin meillä nyt. Mutta se onnistuu vain jos emme unohda, mistä ainoa mahdollinen kestävä kehitys lopulta kasvaa: tiedosta, tieteestä, yhä paremmasta tekniikasta.

Hyvää juhannusta kaikille! Nautitaan luonnosta ja sen vihreydestä. Kyllä tässä selvitään, kunhan muistetaan että päämääränä on suojella elämää ja maapalloa, ei ideologioita.

TS-kolumni 21.6.2002

Harmaahapsien maailma

Tutustuin hiljattain Iniön pieneen, kauniiseen kirkkoon ja hautausmaahan. Hautakivissä on se pysyvin muisto, mikä useimmista meistä historian unohtamista jää jäljelle: nimi, syntymä, kuolema. Saariston ankarassa elämässä vain harva näkyi saavuttaneen raamatullisen seitsemänkymmenen vuoden iän.

Isäni raivostui lukiessaan aikoinaan uutisen ”57-vuotiaasta vanhuksesta”, joka oli kadonnut metsään. Keskiajalla nelikymppinen piti itseään vanhana, ja varmaan olikin meidän aikamme terveystarkastusten mitalla punnittuna. Pyyntikulttuureissa vastasyntyneen lapsen odotettavissa oleva elinikä oli kaksikymmentä vuotta. Olemme edistyneet, mutta missä tulee vastaan pitkäikäisyyden raja?

Itse kukin voi tietysti yrittää rikkoa Jeanne Calmentin 122 vuoden ikäennätyksen, mutta olennaisempaa on, kuinka vanhaksi me keskimäärin elämme. On aivan eri asia niin eläkesäästämisen, puoluepolitiikan kuin sairaanhoidonkin kannalta, varaudutaanko kolmen vaiko kolmenkymmenen vuoden eläkepäiviin.

Väestötutkijat Jim Oeppen ja James Vaupel julkaisivat äsken Science-lehdessä artikkelin, jossa he tarkastelivat odotettavissa olevan eliniän kehitystä. Vuonna 1840 maailmanennätys oli ruotsalaisilla: mahtavat 45 vuotta. Pisimpään ovat sen jälkeen eläneet vuorollaan norjalaiset, uusiseelantilaiset, islantilaiset ja sveitsiläiset naiset. 1980-luvulta alkaen ennätys on pysynyt Japanissa. Tänään syntynyt pikku Mariko voi odottaa elävänsä 85-vuotiaaksi.

Mestarimaat vaihtuvat, mutta 160 vuoden ajan itse ennätys on parantunut tasavauhtia kolmella kuukaudella vuodessa, eikä mitään hidastumista näy. Lapsemme tulevat elämään kauemmin kuin arvaammekaan, maailma harmaantuu enemmän kuin yhteiskuntasuunnittelijat tahtovat uskoa.

Ihmisikä sitten tutkijat arvioivat, että vaikka kaikki kuviteltavissa olevat keinot otettaisiin käyttöön, keski-ikä ei koskaan voisi nousta yli 65 vuoden. Jopa suomalaiset miehet pystyvät nyt parempaan, kaikesta rasvasta, viinasta ja tupakasta huolimatta. Vuonna 1986 YK:n ekspertit ennustivat, että edes japanilaisten elinikä ei tule kipuamaan paljon yli kahdeksankymmenen. Oeppenin ja Vaupelin uuden arvion mukaan vuosisadan puolivälissä syntyvät japanilaisnaiset tulevat elämään satavuotiaiksi. Muut kansat (ja miehet) kirivät perässä.

Sata vuotta ei ole sama kuin kuolemattomuus, mutta aimo harppaus Iniön kirkkomaan vuosista. Mikä on eliniän yläraja? Kukaan ei tiedä. Ehkäpä geeniparannelluille lapsenlapsillemme kaksisataa vuotta on tuiki normaali ikä.

Maailman väestöpyramidit muuttuvat väestökuutioiksi. Miljoona lasta ja nuorta, kaksi miljoonaa työikäistä, ja kaksi miljoonaa yli kuusikymppistä eläkeläistä: siinä Suomen tulevaisuus. Teknologian avulla täytyy päästä siihen, että yhden työ elättää puolitoista työtä tekemätöntä - todennäköisesti enemmänkin, koska moni opiskelee tai on muuten laskuista poissa.

Aina välillä uuslaskutaidottomat esittävät syntyvyyden lisäämistä eläkeläisten elämän turvaamiseksi. Mutta sitten pitäisi synnyttää vieläkin suurempi seuraava ikäluokka, tai saada ihmiset kuolemaan ripeämmin ja nuorempina. Vaikka muodissa oleva lasten rokottamatta jättäminen asiaa hitusen edistääkin, niin väestöpyramidiin ei ole paluuta. Maahanmuuttokaan ei pitkällä tähtäimellä auta, sillä väestönräjähdys on lopuillaan. Olemme saavuttamassa tasapainotilan, paavin ja muiden ihmiskunnan vihollisten sitkeästä vastustuksesta huolimatta.

Paras oppia elämään harmaahapsien maailmassa. Turha irvistellä Mick Jaggerille ja Rollareille: eläkeläisrockilla tulee olemaan kova kysyntä tulevaisuudessa, paljon kovempi kuin nuorisomusalla.

Sukumme ikäennätys on toistaiseksi mummollani, joka eli pirteäksi 95-vuotiaaksi. Itse ajattelin nostaa 98-vuotiaana purjeet Iniön vierassatamassa ja kadota horisonttiin. Voitte aikanaan lukea lehdestä, kuinka onnistuin.

TS-kolumni 3.7.2002

Sekarotuisten maailma

Paareilla makaava alaston nainen kiedotaan sideharsoilla luonnottomaksi möykyksi. Apua anovien ihmisten silmät sidotaan ja heitä paiskotaan ja retuutetaan ympäri lavaa kuin räsynukkeja. Alaston nuoripari, kuin Dürerin Aatami ja Eeva, vääntelehtii kuolemankouristuskissaan kirkkaasti valaistussa lasikopissa. Tanssijoiden piruetit päättyvät suoraan partnereiden kasvoihin suunnattuihin thaipotkuihin.

Australian Dance Theatren raivoisa esitys Sydneyn oopperatalossa, ”Kauneudettomuuden aika”, on protesti maailman tilaa ja Australian pakolaispolitiikkaa vastaan. Inhimillisyys on kadonnut, ja sen myötä kauneus. Ihminen on tavara, joka pannaan varastoon piikkilankojen taakse.

Olen Australiassa pitkällä työmatkalla, osallistumassa bioastronomien maailmankokoukseen Suurella Valliriutalla. (Tähtitieteilijän työ on rankkaa, mutta jonkun tämäkin duuni täytyy hoitaa.) Pöytäkeskusteluissa paikalliset kollegani puhkuvat inhoa kotimaansa pakolaispolitiikasta, joka rikkoo jopa ihmisoikeuksien julistusta vastaan. Pieniä lapsia pidetään vuosikausia keskitysleirin kaltaisissa oloissa. Vammaisia, värillisiä, englantia osaamattomia ja muuta rupusakkia ei haluta maahan.

Vieras aistii taustalla häilyvän kansallisen trauman, häpeän aboriginaalien kansanmurhasta ja nykypäiviin saakka jatkuneesta epäinhimillisestä kohtelusta. On vain muutama vuosikymmen siitä, kun ei-valkoisetkin alkoivat kelvata ihmisiksi tässä maassa.

Suomalaisella on helppoa. Omat etniset puhdistuksemme ovat niin kaukana esihistorian hämärissä, että niistä löytyy kaikuja vain Kalevalan kansanrunoudesta ja Etelä-Suomen saamelaisista paikannimistä. Jotain häpeästä tarttuu silti minuunkin, kun kokouksemme avajaisseremoniassa paikallisten aboriginaalien vanhin toivottaa meidät, lähes kokonaan valkoisen kokousyleisön, tervetulleeksi seudulle jonka valkoihoiset hänen isiltään ryöstivät.

Kokousviikolla Australian kuuluisin aboriginaalitanssija, Russell Page, tekee itsemurhan 34-vuotiaana. ”Hän ei jaksanut elää kahden maailman välissä”, sanoo ystävä. Sekarotuinen. Puoliverinen. Maailman sivu ainoa väärärotuista tai -kulttuuristakin iljettävämpi otus on aina ollut meidän ja niiden sekoitus.

Ihmisten väliset erot tuntuvat naurettavan pieniltä kun istuu kokouksessa, jossa pohditaan elämää koko maailmankaikkeuden mittakaavassa. Me olemme vain yksi pieni haara elämän suuressa puussa, lähellä meritähtien ja nivelmatojen oksia. Ja kukapa tietää kuinka mitätön Maan koko elämänpuu on kosmoksen suuressa metsässä?

Vaikka Australian oikeistohallitus toivoisikin saavansa vain puhtaan valkoisia siirtolaisia, Sydneyn katuja kulkee yhä kirjavampaa väkeä. Australia on kaikesta huolimatta paljon Suomea monimuotoisempi ja kirjavampi maa. Kansallisuuksien sulautumista toisiinsa ei kuitenkaan ole ehtinyt paljoa tapahtua. Australia ei vielä ole mikään Brasilia, mutta sekin aika koittaa.

”Ennen ihminen suteenkin ryhtyy kuin savolaiseen”, tiesi vanha hämäläinen kansanviisaus. Pienenevässä, yhdentyvässä maailmassa hämäläiset ryhtyvät nyt venäläisiin, kiinalaisiin ja nigerialaisiin. Hitaasti mutta varmasti yhteisestä juuresta erilleen kasvaneet rodut ja kulttuurit sulautuvat uudestaan yhteen. Eriytyminen kesti satatuhatta vuotta, yhdentyminen varmasti paljon vähemmän. Tulevaisuudessa rotu on kadonnut ja kulttuuri valitaan, siihen ei synnytä.

Sekarotuiset perivät Maan ja hyvä niin - jo pelkästään esteettisistä syistä. Minua on aina naurattanut höpötys rotupuhtaudesta, White Powerista, ja ties mistä. On vaikea kuvitella rumempaa ihonväriä kuin meidän 'valkoihoisten' nasupossun pinkki. Pitäisiköhän mäenpääläiset lähettää opintomatkalle Copacabanan hiekkarannalle, katsomaan kuinka upeilta ja ylväiltä tulevaisuuden ihmiset näyttävät?

TS-kolumni 28.7.2002

Optimistit ja pessimistit

Matkalta palattua on aina pakko lukea lehdet. Nyt oli takana pitkä matka, neljä viikkoa; siispä vain tarmolla muhkean Tusari- ja Hesaripinon kimppuun mökin kuistilla! Lupasin yhä uudestaan itselleni, että tämä on nyt viimeinen lehti ja sitten lähden vaikka saunapuita pilkkomaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Pakko katsoa vielä nuo seuraavan päivän lehdet, ties mitä niissä olisi...

Koukussa mikä koukussa. Olen varsinainen infonarkkari, kyltymätön tiedon sisäistäjä ja ulostaja. Onneksi en sentään töllötä vielä televisiotakin kaikkien lehtien ja kirjojen lisäksi.

Miltä näyttää kuukausi maailmanhistoriaa pikakelauksella? Maailman häirikkövaltiot, Yhdysvallat ja Israel etunenässä, jatkavat häiriköimistään. Autopommit räjähtelevät. Isät tappavat lapsiaan. Kirkko sortaa naisia kuten aina ennenkin. Tiedotusvälineet ympäri maailmaa kokoontuvat seuraamaan Helsingin Koneisto-festivaalia, kun Turussa hillutaan Ankkarock II:ssa.

Vähemmästäkin voisi alkaa uskoa, että tämä maailma todellakin on menossa pöntöstä alas, ja vauhdilla.

Hyvä uutinen ei ole uutinen, ei ainakaan etusivun uutinen. Niitä kuitenkin löytyy, ne vain täytyy osata poimia. Ympäristölupajärjestelmät ovat vähentäneet roimasti teollisuuden päästöjä. Maailman väestöennustetta rukattiin taas kerran alaspäin. Pervokansan hilpeä Gay Pride -paraati ei enää saanut ketään tuohtumaan. Maakotkat pesivät runsaslukuisempina kuin miesmuistiin.

Pitkän päälle jokainen näistä hyvistä uutisista on tärkeämpi kuin se, kuka sanoi mitäkin ja tappoi kenetkin heinäkuussa 2002. Ihminen oppii, luonto toipuu. Elämme vasta historian aamunkoittoa. Päivää on vielä valkenemaankin, kuten Thoreau sanoi.

Ensimmäinen kolumnini tuotti odotetut protestit; faktojen ja iskulauseiden suhde oli sekin odotettu. Monia tuntui kuitenkin raivostuttaneen kaikkein eniten se, että kehtasin olla optimistinen tulevaisuuden suhteen, ja vielä julkisesti. Eihän sellainen nyt kerta kaikkiaan sovi!

Miksi Suomessa on poliittisesti korrektia olla pessimisti mutta ei optimisti? Olen joskus pohtinut, voisiko yhtenä syynä olla kristinuskoon ja antiikkiin nojautuva umpihumanistinen kulttuurimme. Klassisen musiikin kuuntelija, Shakespearen ihailija tai Platonin ideaopin tutkija katsoo pakostakin taaksepäin; mitäpä hänellä olisi odotettavana tulevaisuudelta? Tieteilijälle tai insinöörille taas paras on aina edessä: parhaimmat värkit ovat vielä rakentamatta, luonnon syvimmät salat vielä paljastamatta.

Olenkohan ihan väärässä? Olisi hauska nähdä joskus tutkimus vaikkapa ammatin ja elämänasenteen suhteesta.

Pessimismi ja humanismi lyövät kättä ainakin kesäkirjassani, Georg Henrik von Wrightin klassikossa Humanismi elämänasenteena. Tieteen ja tekniikan kehitys näyttää akateemikon mielestä tuottavan vain uusia vaaroja ja ahdistusta ihmispoloisille. Lukiessa tulee väkisinkin mieleen Aamulehden päätoimittajan Matti Apusen murjaisu: humanistit ovat kehityksen käveleviä käsijarruja.

Eliittiin syntyneen ja eliitissä eläneen filosofin ei ehkä ole helppo muistaa, miten huimasti juuri tiede ja tekniikka ovat inhimillistäneet tavallisen ihmisen elämää. Matti ja Maija Meikäläisen paremmasta arjesta ei ole lööppeihin, mutta se on kuitenkin menneen vuosisadan tärkein uutinen, maailmansotia tai atomipommeja verrattomasti merkittävämpi.

Pystyssä pysyäkseen ja kehittyäkseen maailma tietysti tarvitsee sekä optimisteja että pessimistejä. Teknokraatin kannattaa muistaa, että käsijarruakin tarvitaan joskus; humanistin taas pitää mielessä, että tiede ei ole osa ongelmaa vaan osa ratkaisua.

Ja jos kaikesta huolimatta maailman meno tuntuu liian masentavalta, niin ainahan voi keskittyä todella tärkeisiin uutisaiheisiin: Saulin ja Tanjan suhteeseen, Mika Häkkisen lopettamispäätökseen, presidentin pukeutumiseen tai Anu Saagimin ja Outi Alasen pukeutumattomuuteen. Onhan nyt sentään kesä.

TS-kolumni 10.8.2002

Rakkautta, sotaa ja tähtitiedettä

Olen pitkällä visiitillä Australiassa, sotaa käyvässä maassa. On kuin olisi palannut 1960-luvulle. Nuoret marssivat Sydneyn kaduilla kukkia hiuksissaan ja huutavat sodan vastaisia iskulauseita. Mielenosoittajatytöt kirjoittavat paljaisiin vatsoihinsa MAKE LOVE – NOT WAR. Joku on tehnyt ruohonleikkurilla viereisen yliopistokampuksen nurmikkoon jättiläismäisen rauhanmerkin. Erona Vietnamin sotaan on vain se, että tiedotusvälineiden haastattelemat vanhemmat ovat ylpeitä protestoivista lapsistaan.

Tähtitieteilijöitä ei usein näe poliisiuutisissa, mutta sellainenkin ihme on tapahtunut. Englantilainen Will Saunders kiipesi Sydneyn kuuluisan oopperatalon harjalle ja maalasi avustajansa kanssa sinne punaisin jättikirjaimin NO WAR. Normaalisti tohtori Saunders pohtii galaksien kohtaloita naapurilaitoksessa, jonka näen vierashuoneeltani. Nyt häntä uhkaa maastakarkoitus.

Niinsanottujen kovien tieteiden ja tekniikan ammattilaisia ei juuri näy poliittisissa piireissä, vallan kahvasta nyt puhumattakaan. Koskahan meillä on viimeksi ollut ministeri, jolla on luonnontieteilijän koulutus? Ja kuitenkin monet suurimmista ongelmistamme, kuten ympäristön saastuminen, vaativat myös tieteellistä ymmärtämistä ja osaamista. Pitäisikö tieteentekijöiden osallistua enemmän politiikkaan?

Minusta tuntuu että ei. Luonnontieteiden tehtävä on tuottaa varmennettavissa olevaa tietoa meitä ympäröivästä todellisuudesta, ei yhteiskunnallista debattia. Jos tutkijalta kysytään vaikkapa geenimuuntelusta, hänen on pyrittävä sanomaan mitä tiede tietää asiasta, ei omaa mielipidettään. Yhteiskuntatieteilijällä taas on oikeus, kenties velvollisuuskin, panna nimensä perään (vas) tai (kok), jotta lukija tietää mihin arvokehykseen hänen näkemyksensä sijoittuu. Ihmistieteet kun eivät yleensä voi olla yhtä objektiivisia kuin luonnontieteet.

Aikana, jolloin uskonnot aloittavat sotia niiden lopettamisen sijasta ja kulttuurit taistelevat keskenään, tiede ja urheilu ovat kohta ainoat todella koko ihmiskuntaa rauhanomaisesti yhdistävät inhimillisen toiminnan muodot. YK:n yleiskokouksen lisäksi vain olympialaiset kokoavat yhteen maapallon jokaikisen kansakunnan. Irakilainen ja amerikkalainen taas voivat olla eri mieltä lähes kaikesta, aina sotaan saakka, mutta tähtitaivas tai matematiikka ovat heillekin yhteisiä.

Siihen aikaan, kun Neuvostoliitto vielä pisti toisinajattelijoitaan mielisairaaloihin ja piti suurinta elossaolevaa fyysikkoaan Andrei Saharovia karkotettuna Gorkin kaupunkiin, ehdoteltiin aina välillä että tutkijoiden pitäisi katkaista kaikki suhteensa itäisiin kollegoihin. Samanlaisia ajatuksia esitettiin Tiananmenin verilöylyn jälkeen. Boikotteja ei tullut; tiedettä ei haluttu vaarantaa pelkän protestin vuoksi. Jos tiede politisoituu, menetetään myös tieteen voima tuottaa tietoa, jonka kaikki voivat hyväksyä uskonnoista, ideologioista tai puoluekannoista riippumatta. Ja silloin vasta olemmekin lirissä maailman todellisuuden kanssa.

Tieteentekijöiden, samoin kuin pappien ja sotilaiden, ei pidä elämöidä politiikalla; heidän tärkein yhteiskunnallinen tehtävänsä on aivan muualla. Entäpä kansalaisaktiivisuus? Jokaisella, tutkijallakin, täytyy tietysti olla oikeus ilmaista mielipiteensä. Mutta peliin pitää panna oma itsensä, ei taustajoukkoja. Aki Kaurismäki protestoi, ja menetti kenties Oscarinsa; Will Saunders protestoi, ja menettää kenties asuinmaansa ja sen myötä työpaikkansa.

Laitokseni tähtitieteilijät hurrasivat yksityishenkilönä toimineen Saundersin kansalaistottelemattomuudelle. Jos hän olisi esiintynyt tieteen nimissä Anglo-Australialaisen Observatorion tutkijatohtori Saundersina, hänet olisi yhtä yksimielisesti tuomittu tieteen arvovallan vaarantamisesta.

Olisinko sitten itse kiivennyt Will Saundersin kaveriksi Sydneyn oopperatalon harjalle protestia maalaamaan? Valitettavasti en. Minua alkaa huimata jo kun seison tuolilla ja koetan maalata seinän yläosaa.

TS-kolumni 1.4.2003

Akateemisia nälkävuosia

Turun yliopiston humanistit osoittivat viikko sitten mieltään tiedekuntansa ahdingon vuoksi, ja syytä olikin. Rahat eivät riitä edes palkkoihin, opetuksesta ja käyttömenoista nyt puhumattakaan. Sama surkeus on tuttua arkipäivää kaikille yliopistolaisille.

Tuorlan observatorion perusbudjettiin ei ole saatu edes inflaatiokorjauksia vuosikausiin, ja viidennes viroista on täytynyt pitää jäissä. Joka vuosi asetetaan uusia tehtäviä, opiskelijamäärät ja tulostavoitteet sen kuin kasvavat, mutta senttiäkään lisää rahaa ei tule. Budjettineuvotteluissa rehtoriston kanssa tekisi mieli vetää pumppuhaulikko esiin, ellei tietäisi että itku kurkussa pöydän toisellakin puolella istutaan. Tähtitiede on sentään paremmassa asemassa kuin pieni humanistinen oppiaine, jolle säästölinja voi merkitä kokonaan lakkauttamista.

Hallitus lupailee nyt salaisessa lisäpöytäkirjassaan 65 miljoonan euron lisäystä yliopistojen perusrahoitukseen vuoteen 2007 mennessä. Summa voi kuulostaa muhkealta, mutta paljoa se ei yliopistolaista kohden vuodessa tee. Prosenttikorotukset eivät juuri mieltä lämmitä, kun esimerkiksi tohtorikoulutuksen määrä on kaksinkertaistunut. Ja pahimmassa tapauksessa lisärahat katoavat yliopistomaailman erityispainajaisen, voittoa tavoittelevan Senaatti-kiinteistön, moolokinkitaan.

Hyvin ei mene niilläkään onnellisilla, joilla on virka. Tuorlassa alin tutkijan palkkaluokka tuo 1763 euroa kuussa, 18 vuoden palveluksen jälkeen kaikilla ikälisillä 2253 euroa. Muita lisiä ei ole eikä tule. Tämän unelmaviran saadakseen pitää ensin olla tohtorintutkinnon jälkeisenä näyttönä monivuotinen kansainvälisesti noteerattu tutkijanura. Itse olen onnekas: sain ensimmäisen vakinaisen virkani jo nelikymppisenä, ja nyt professorina tienaan melkein kaksikymmentä euroa jokaista todellista työtuntiani kohden.

Rahan tekeminen yläpäätään käyttämällä on Suomessa lähes yhtä moraalitonta kuin rahan tekeminen alapäätään käyttämällä. Auta armias sitä paheksuntaa, kun tulee puhe Jorma Ollilan tai jonkun muun huippuammattilaisen tuloista. Hyväksyttäviä rikastumistapoja ovat sen sijaan autolla ajo tai lottoaminen, vaikka kumpikaan tuskin vaatii enempää osaamista kuin Nokian johtaminen.

Suomalaisen identiteetin kansakuntana vertaistensa joukossa loivat korkeasti koulutetut humanistit ja taiteilijat Snellmanista Sibeliukseen. Suomen nousu maailman vauraimpien kansojen joukkoon on tieteen, tekniikan ja talouden huippuosaajien ansiota – ja kaikille avoimen kunnollisen koulutuksen ansiota. Säästäminen seuraavan sukupolven koulutuksessa on varastamista omilta jälkeläisiltämme.

Tutkijat eivät uneksi rikkauksista, mutta jos opettaja tuntee moraaliseksi velvollisuudekseen kehottaa lahjakasta nuorta siirtymään turvatumpaan ammattiin, ollaan todella heikoilla tulevaisuuden suhteen. ”Onko maallamme malttia vaurastua”, kysyi Urho Kekkonen kirjassaan 50 vuotta sitten. ”Onko maallamme halua pysyä vauraana”, voisi nyt tivata hallitsijoiltamme.

Valtiovalta voi tietysti säästää rahoja panemalla tutkijat ja opettajat kilometritehtaalle, ja antamalla opiskelijalle sen sijaan pinon kirjoja ja verkkolinkkejä itseopiskelua avittamaan.

Humanistiopiskelijat ostivat protestina tätä suuntausta vastaan luennon professori Satu Apolta: he tietävät, että mikään ei voi korvata opettajan ja oppilaan välistä vuorovaikutusta.

Itse muistan erityisesti professori Asko Aurelan luennot. Kuulin asioita ja ajatuksia, joita en fysiikan kirjoista olisi oppinut. Fysiikka alkoi tuntua elävältä tieteeltä, joka oli täynnä haasteita ja huimia älyllisiä seikkailuja, ei vain tenttikirjojen varmistetun tiedon muistamista.

Pitäisiköhän minunkin ottaa käyttöön Askon menetelmä. Hän suostui aloittamaan luentosarjansa vasta kun olimme vannoneet (sormet pöydän alla ristissä tosin), että emme koskaan ryhtyisi tiedemiehiksi. Asko nimittäin tiesi, että tutkijan palkalla ei perhettä elätetä.

TS-kolumni 6.5.2003

Siveyden sipulit

Suomen oikukkaassa kesässä on sentään yksi varma satokasvi: siveyden sipuli. Kevään tultua siveyden sipuli putkahtaa esiin niin politiikassa kuin yleisönosastossakin. Dragon Ball -sarjakuva tekee suomalaislapsista pedofiilien uhreja, siveyden sipuli julistaa. Iltalehtien lööpit ovat lapsiin kohdistuvaa henkistä julmuutta. Kulttuuriministeri aloittaa sodan pornoa ja väkivaltaa vastaan. Tietokonepelien pelaajat kasvavat psykopaattisiksi sarjamurhaajiksi. Ja viimeistään kadunvarren alusvaatemainokset vammauttavat lapsen niin, että hänestä tulee isona Henry Saari tai Raakel Liekki, todennäköisemmin kuitenkin huumekoukussa oleva prostituoitu.

Turun Sanomatkin innostui mukaan haukkuessaan Catharine Breillartin tyylikästä Romance-elokuvaa perverssi-teeveeksi, tarjottiinhan siinä yömyöhään katsojien nähtäväksi (nyt lapset silmät kiinni!) ”ilottomia seksiakteja ja sukuelinten imemistä”. Peter Greenawayn mestarillinen Baby of Macon sai taannoin osakseen yhtä tylyn teilauksen, oikein pääkirjoituksessa sekin.

Siveyden sipulia on mahdotonta kitkeä, koska hänen päämääränsä on niin jalo. Jokaista sanaa empaattisesti painottaen siveyden sipuli muistuttaa Että Meidän Kaikkien. Täytyy Aina. Suojella. Lasta. Perustunteisiimme vetoamiselle ei pärjää järkisyillä. Japanilaisen mangan lippulaivaa Dragon Ballia on myyty maailmalla satoja miljoonia kappaleita ke...