Esipuhe

Luonnon omassa puutarhassa kasvavat villivihannekset odottavat poimijaansa heti alkukeväästä lähtien. Erittäin terveellisiä ja maukkaita villivihanneksia on helppo käyttää ruuanlaitossa. Kaiken lisäksi ne ovat jokaisen ulottuvilla täysin ilmaiseksi. Vihreiden herkkujen poimimisen voi yhdistää muuhun luontoretkeilyyn, johon voi osallistua koko perhe.

Kuten sanonta kuuluu, rakkaalla lapsella on monta nimeä: villivihannes, villiyrtti, horta jne. Villivihannekset – aloittelijan oppaassa esitellään kokoelma sellaisia luonnonkasveja, jotka kaikki kelpaavat syötäviksi melko runsain määrin normaalien viljeltyjen vihannesten tapaan. Siksi kirjassa käytetään vain termiä villivihannes. Periaatteessa kaikki edellämainitut termit tarkoittavat samaa asiaa eli luonnosta kerättäviä syötäväksi kelpaavia kasveja. Halusin kuitenkin ottaa tähän aloitteleville poimijoille suunnattuun oppaaseen vain sellaisia kasveja mukaan, joiden maku on melko mieto ja joita käytetään runsain määrin vihannesten tapaan esimerkiksi salaateissa. Siksi valitsin termin villivihannes. Suurin osa kirjan kasveista on hyvin yleisiä ja siksi monille jo entuudestaan tuttuja esimerkiksi omalta pihamaalta, kadunvarsilta tai lähimetsistä, vaikka niitä ei olisi aikaisemmin tunnistanutkaan syötäviksi kelpaaviksi.

Villivihannesten parasta keruuaikaa on kevät ja alkukesä. Usean kasvin satoaika on lyhyt, mutta sitä voi pidentää joidenkin kasvien osalta esimerkiksi niittämällä kasvustot alas pari kertaa kesän aikana. Monia villivihanneksia voi myös säilöä talven varalle kuivaamalla, pakastamalla tai hapattamalla. Villivihannekset sopivat myös monien säilykkeiden joukkoon antamaan makua.

Kerääminen on helppoa kunhan muistaa poimia vain varmuudella tunnistamiaan kasveja. Suurin osa näistä terveellisistä ja maukkaista ravintokasveista onkin onneksi helposti tunnistettavia ja yleisesti pihoilla ja kasvimailla kasvavia ”rikkaruohoja”. Lukija saattaakin yllättyä siitä, millainen aarreaitta avautuu heti kotiovelta ulos astuessa. Aikaisemmin harmaita hiuksia puutarhurille aiheuttaneet kasvit voi nyt nähdä aivan uudessa valossa!

Jokamiehenoikeudet sallivat villivihannesten – aivan kuten sienten ja marjojenkin - keruun omaan käyttöön mistä tahansa, kunhan kerääjä ei tunkeudu kenenkään pihapiiriin. Keräämisessä kannattaa silti noudattaa kestävän kehityksen periaatetta eli ei ole tarkoitus poimia alueita puhtaiksi – haluathan nauttia sadosta myös seuraavana vuonna! Harvinaiset ja rauhoitetut kasvit on syytä jättää kokonaan rauhaan. Omalta kasvimaalta voi toki kitkeä kaikki rikkaruohot ja hyödyntää niistä syötävät omassa ruokapöydässä.

Kasvien keräämistä ei suositella autoteiden läheisyydestä, sillä siellä kasvit keräävät itseensä saasteita. Sopiva minimivälimatka tiehen on 50-200m riippuen tien vilkkaudesta. Lannoitettujen, myrkytettyjen tai torjunta-aineilla käsiteltyjen peltojen vierustoilta kasveja ei myöskään kannata kerätä. Haitallisia aineita voi joutua kasveihin myös teollisuusalueiden ja jätteenpuhdistamoiden läheisyydessä. Nyrkkisääntönä poimimiselle on siis se, että kasvit kerätään mahdollisimman puhtaasta luonnosta!

Villivihannesten poimintaan kannattaa varautua ilmavan korin kanssa, sillä kasvit lakastuvat ja pilaantuvat nopeasti muovipussissa tai umpinaisessa astiassa. Sakset ja hansikkaat on hyvä myös olla mukana. Lehdet poimitaan yleensä ennen kasvin kukintaa, versot mahdollisimman nuorina ja kukat juuri auenneina. Juuria voi kerätä alkukeväästä tai myöhään syksyllä, jolloin niissä on eniten vararavintoa. Monista kasveista voi myös kerätä siemenet talteen niiden kypsyttyä loppukesästä. Villivihanneksia voi siis hyödyntää koko kesän aina myöhäiseen syksyyn saakka, vaikka paras satoaika onkin aikaisin keväällä ja heti alkukesästä!

Ahomansikka, Fragaria vesca

Ahomansikka alkukeväällä kuvattuna.

Tunnistaminen ja kerääminen:

Ahomansikka on monivuotinen rönsyilevästi kasvava ruohokasvi, joka kasvaa noin 5-20 cm korkeaksi. Rönsyt voivat olla jopa kaksi metriä pitkiä. Sen lehdet ovat kolmisormiset ja alapuolelta harmaan karvan peitossa. Kasvi kukkii yleensä kesä-heinäkuussa, joskus jo toukokuussa. Kukkien terälehdet ovat valkoiset ja niistä myöhemmin muodostuvat marjat pieniä ja punaisia, joskus kellanvalkeita.

Ahomansikka kukkii kesä-heinäkuussa, joskus jo toukokuussa.

Ahomansikka kasvaa yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa aina Oulun korkeudelle asti. Pohjoisempana se on harvinainen. Nimensä mukaisesti se viihtyy aukeilla paikoilla ja tarvitsee paljon valoa, joten parhaiten sitä löytää metsäaukeilta, teiden ja ojien pientareilta, kalliokedoilta ja pihoilta.

Ahomansikan lehdet kannattaa poimia alkukesällä, sillä myöhemmin ne ovat usein hyönteisten vioittamia. Marjat poimitaan myöhemmin kesällä niiden kypsyttyä.

Ahomansikan makeat marjat ovat pieniä ja punaisia.

Näköislajit:

Luonnosta löytyy ahomansikan lisäksi karvamansikkaa, ukkomansikkaa ja puutarhamansikkaa.

Karvamansikka on nimensä mukaisesti karvaisempi kuin ahomansikka ja sillä on isommat kukat. Sen marja on kypsänäkin verholehtien peittämä, joten se on vaikea poimia. Karvamansikkaa kasvaa lähinnä Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomen saaristossa. Kasvi on harvinainen eikä sen lehtiä siksi saa poimia teeaineiksi.

Ukkomansikka on suurempikukkainen ja rotevampi kuin ahomansikka ja sitä viljeltiin Suomessa 1800-luvulla. Se kasvaa edelleen villinä Etelä- ja Keski-Suomessa paikoitellen yleisestikin.

Ahomansikkaa muistuttavat myös lillukka ja mesimarja, joiden molempien verso on ahomansikasta poiketen karhea ja hienopiikkinen.

Käyttö ja säilöntä:

Ahomansikan nuorena kerättyjä lehtiä voi käyttää kuivattuna, tuoreena tai hiostettuna teesekoituksiin. Ne sopivat myös tuoreena salaatteihin, voileipien päälle tai kylmiin kastikkeisiin. Marjat ovat parhaita tuoreena, mutta niitä voi käyttää myös kuivattuna. Marjat eivät kestä kuumentamista kuten puutarhamansikka, sillä niiden maku muuttuu silloin kitkeräksi.

Ravintoarvot:

Ahomansikan marjat sisältävät valkuaista, A-, B1-, B2, B3-, B6- ja C-vitamiinia.