Titteli.png







© Vera Vala ja Gummerus Kustannus Oy

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-9645-9
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9796-8

Tämä kirja on omistettu Roberto Savianolle ja kaikille toimittajille, jotka haluavat kertoa meille totuuden.

”Nam Sibyllam quidem Cumis ego ipse oculis meis
vidi in ampulla pendere, et cum illi pueri dicerent:
Sibylla thi thelis? respondebat illa: opothanin thelo.”

TITUS PETRONICUS, SATYRICON

”Näin myös itse omin silmin Cumaessa Sibyllan,
joka riippui pienessä pullossa. Kun pojat kysyivät häneltä: ’Sibylla, mitä haluat?’, tämä vastasi: ’Haluan kuolla’.”

SATYRICON, SUOM. PEKKA TUOMISTO

Giulia

Niiden olisi pitänyt olla pelkkiä kirjaimia. Mutta kirjaimista muodostui sanoja, sanoista syntyi lauseita ja lauseet kertoivat vihasta. Valkoisella paperilla mustat kirjaimet ja niiden sysipimeä sanoma. Kuolema.

Giulia siveli paperia. Sormet seurasivat tekstiä riviltä toiselle. Hän yritti tuntea raivon, jonka vallassa sanat olivat syntyneet. Mutta sisällä velloi pelkkä tyhjyys. Kuitenkin hän oli varma, että oli vain hetkeä aikaisemmin tuntenut kuluttavaa, raastavaa vihaa. Mutta tunteet tulivat ja menivät, hän ei saanut niistä kiinni. Vain kirjoitetut sanat pysyivät paikoillaan.

Aika on lopussa. Oletko valmis?

Lause ei ollut varsinaisesti uhkaus. Pikemminkin se oli toteamus. Ja se oli lävistetty samalla inholla kuin muutkin lauseet. Se oli ennustus, joka kertoi kaiken pian loppuvan. Muutama sana riisui alastomaksi totuuden, jonka kaikki tiesivät, mutta vain yksi uskalsi myöntää ääneen. Tik tak, tik tak.

Giulia nosti katseensa. Terassia ympäröivä puutarha kukki rehevänä. Sen eläväisyys vain voimisti mieleen syöpynyttä tietoa lähestyvästä kuolemasta. He istuivat tuoleilla näennäisen huolettomina, kuin vanhassa maalauksessa. Tuuli leikitteli hiuksilla, hyväili ihoa, sekoitti ajatukset niin, että niitä oli mahdotonta hallita.

Giulia näki Lorenzon tuijottavan häntä. Myös Ilaria katsoi. Ja Elisabetta, Katia, Alberto. He kaikki katsoivat. Luulivat, ettei hän huomannut. Ettei hän ymmärtänyt. Heidän katseensa: Hiukan huvittuneet, myötätuntoiset. Halveksuvat. He ajattelivat hänen kirjoittavan iänikuista päiväkirjaansa, purkavan sivuille tyhjänpäiväisiä tunteitaan. Hullu, hullu, hullu. Mutta ei hän ollut sairas. Päinvastoin, hän näki selvemmin kuin kukaan muu. Muille käsittämättömät, tuulen sekoittamat lauseet olivat hänelle kirkkaita enteitä tulevaisuudesta. He luulivat tietävänsä, mistä oli kysymys, mutta totuutta he eivät edes aavistaneet. Paitsi yksi. Viha väreili kaikkialla hänen ympärillään, mutta vain he kaksi kykenivät näkemään sen.

Giulia taitteli kirjeen piiloon päiväkirjan väliin. Mutta vaikka paperi oli näkymättömissä, osa sanoista oli jo piirtynyt verkkokalvolle. Ne näyttivät palavan valkoista vasten.

Pian sinulla ei ole enää mitään, portto.

Giulia sulki silmänsä. Vihdoin hän tunnisti raivon, jonka vallassa ne oli kirjoitettu. Kuolema oli tulossa, vääjäämättä, lopullisesti. Kuolema tulisi ja vapauttaisi.

Lorenzo

Aluksi Lorenzo ei kiinnittänyt ääniin huomiota. Jos hän olisi ollut tarkkana, hän olisi kuullut askeleet pihatiellä. Mutta hän makasi sängyllä ajatuksissaan, ja vain Via Appia Antican kesäyö ujuttautui ikkunasta makuuhuoneeseen: laulukaskaiden siritys, seinää pitkin kasvavan jasmiiniköynnöksen arka tuoksu, jossain kauempana kiihdyttävä auto. Spillo haukkui. Päästyään puutarhaan se harvoin suostui tulemaan takaisin sisälle kiertämättä ensin vakioreittiään oleanteripensaiden ja palmujen seassa. Tontin läpi kulki jatkuvasti kulkukissoja, ja myös kaukana kadulla liikkuva ohikulkija saattoi herättää Spillon suojeluvaiston.

Ajatukset kulkeutuivat taas kerran Giuliaan. Lorenzo ei oikeastaan edes ymmärtänyt miksi. Kaiken jälkeen olisi ollut helpompi vain unohtaa. Hän tiesi Giulian ajattelemisen olevan turhaa, oikeastaan vaarallista. Oli kuitenkin päiviä, jolloin Giulia tuntui olevan aina läsnä. Pienissä yksityiskohdissa, suurissa tunteissa. Mutta oli pakko hyväksyä tosiasiat. Hän ei voinut taikoa Giuliaa siihen, sängyn viereen. Lorenzo hengitti syvään. Hetken kuluttua syke hidastui, mielen valtasi varmuus. Kaikki sujuisi niin kuin pitikin.

Putkien kohina kuului tasaisena huminana. Katia kävi aina mieluummin alakerrassa suihkussa, vaikka makuuhuoneen yhteyteen rakennetussa kylpyhuoneessa olisi ollut kahden hengen jacuzzikin. Kun taas Giulia...

Lorenzo nousi sängystä ja käveli lastenhuoneeseen, jossa Stefano tuhisi pinnasängyssä. Nukkuvan lapsen kasvoista välittyi rauha, ja lämmin tunne valtasi Lorenzon. Hänen oli vaikea irrottaa katsetta pojastaan. Kuinka he olivat voineet saada aikaan tuollaisen ihmeen? Stefanolla oli Katian tummat kiharat, mutta piirteiltään hän oli ilmetty Lorenzo. Pojan pehmeä suu oli kääntynyt pieneen hymyyn.

Lorenzo olisi halunnut tietää, mistä lapsi uneksi. Jostain hellyttävän yksinkertaisesta tietenkin. Ehkä juuri lapsen viattomuuden vuoksi Lorenzo seisoi sängyn vieressä ilta toisensa jälkeen. Hän eli toivossa, että jotain lapsen sielun puhtaudesta olisi tarttunut häneenkin. Mutta elämä oli lävistänyt hänet pettymyksen miekalla siinä missä muutkin aikuiset, eikä kipua ja unelmien menetystä voinut paikata edes lapsen ehdoton usko ihmisten hyvyyteen. Parinkymmenen vuoden kuluttua Stefanokin ymmärtäisi tämän. Lorenzo ei voisi suojella lastaan ikuisuuksia. Ennen pitkää todellisuus rikkoisi tämän täydellisen lapsenmaailman, eikä hän voisi kuin yrittää lohduttaa parhaansa mukaan. Jos hän silloin olisi enää edes elossa.

Lorenzo poistui vastahakoisesti pinnasängyn luota. Hän tarkisti, että itkuhälytin toimi ja palasi makuuhuoneeseen. Kännykkä soi juuri, kun hän oli asettunut mukavaan asentoon sängylle. Hän tunnisti pankin lakiosastosta vastuussa olevan ystävänsä numeron.

– Onko kaikki valmista huomista varten? Alberto kysyi.

– Ole huoleti, kaikki sujuu täydellisesti, Lorenzo vastasi. – Heillä ei ole mitään syytä olla epäluuloisia. Minä huolehdin kaikesta, niin kuin aina. Asiat ovat kunnossa.

Tälläkin kertaa hän ratkaisisi ongelmat, Lorenzo ajatteli. Hän löysi aina ratkaisun.

– Tällä kertaa Legio Sacrorum on tosissaan. He eivät hyväksy niskoittelua, Alberto sanoi.

Ystävän äänestä kuuluva epävarmuus ärsytti Lorenzoa. Alberto oli ollut aina samanlainen. Hakenut turvallisuutta, ottanut huomioon pienimmätkin yksityiskohdat. Pankin lakiosastolla riskien minimoinnista oli hyötyä. Mutta Lorenzo oli aina onnistunut vakuuttamaan Alberton puolelleen, olipa kyseessä ollut myöhäiseksi mennyt pokeri-ilta poikien kanssa ennen tenttiä tai erityisen riskialtis päätös pankissa.

Pater antoi ymmärtää, että meitä tarkkaillaan. Legio Sacrorum ei luota meihin enää, Alberto jatkoi, kun Lorenzo ei vastannut.

Alberto tiesi, että hänen kohtalonsa oli sidottu Lorenzon nousuun tai tuhoon. Hän oli ollut aina Lorenzon taustalla, seurannut varjona ystävän päätöksiä. Albertosta huokuva epäily oli kuitenkin uutta. Lorenzo puristi kätensä nyrkkiin, niin tiukasti, että hänen oli pakko avata käsi. Kipu ei saanut suuttumusta laantumaan. Oli ensimmäinen kerta, kun Alberto näytti katuvan myöntymistä Lorenzon tahtoon. Epäluottamus tuntui Lorenzosta sietämättömältä. Toisen pelko hiipi helposti omaankin mieleen. Mutta hänellä ei ollut varaa siihen.

– Legio Sacrorum ei luota kehenkään, ei edes omiin jäseniinsä. Ymmärrätkö sinä, mistä kaikessa on varsinaisesti kysymys?

Lorenzo äänsi latinankielisen nimen huolellisesti, jokaista tavua painottaen. Kuinka typerä lapsuudenystävä saattoikaan olla? Niin helposti hän oli manipuloitavissa uskomaan mitä mielikuvituksellisempia höpinöitä. Legio Sacrorum antoi ymmärtää olevansa pyhien legioona. Antiikin Roomassa homo sacer oli kuitenkin merkinnyt lainsuojatonta. Ja vaikka legioonan jäsenet pitivät itseään valittuina ja pyhyydelle omistautuneina, todellisuudessa Pater palvoi vain rahan tuomaa valtaa. Mitään muuta pyhää legioonassa ei ollut. Oli vain valta. Vallalla hallittiin ihmisiä, ja valta ostettiin rahalla. Ja he toivat legioonalle rahaa.

– Me vakuutamme, että kaikki on pian korjattu. Se oli vain pieni erehdys, isoja vahinkoja ei ole, ja pian saamme rahaa, joka tukkii myös Suuren Isän suun. Meillä ei ole mitään pelättävää. Mithra on jalo armeliaisuudessaan.

Lorenzo lopetti viime hetkellä. Hän yritti saada sydämensä sykkeen tasaantumaan. Hänen pitäisi kontrolloida paremmin tunteitaan ja sanojaan. Hän tarvitsi vielä Pateria ja hän tarvitsi legioonaa. Tilanne oli kriittisempi kuin hän voisi koskaan myöntää edes Albertolle. Ei kannattanut suututtaa ketään varomattomilla puheilla. Jos puhelinta kuunneltiin, ja Lorenzo oli miltei varma, että sitä kuunneltiin, hän ei halunnut kenenkään raportoivan eteenpäin, että hänen kunnioituksensa legioonaa ja Suurta Isää kohtaan oli kyseenalaistettavissa.

Lorenzo hengitti syvään. Hän jatkoi Alberton rauhoittelua, valikoi sanansa niin, että kuka tahansa tulkitsisi hänen arvostavan legioonan suomaa turvaa. Henkistä varmuutta, jonka he valittuina olivat saaneet itselleen. Legioonan valta oli heidän etunsa, Paterin suojelus heidän onnensa. Puhe meni ainakin Albertoon täydestä, tämä tuntui rauhoittuvan hiukan. Lorenzo havahtui, kun Spillon haukkuminen lakkasi kesken kaiken.

– Odota hetki.

Lorenzo nousi sängystä, käveli portaikkoon ja laskeutui olohuoneeseen. Hän kuuli Alberton etäisen äänen, ennen kuin puhelin putosi hänen kädestään lattialle.

Katia seisoi keskellä eteisaulaa pelkkä kylpytakki yllään. Hänen vieressään seisoi roteva, keski-ikäinen mies, joka piteli pistoolia Katian kaulalla. Katian hiukset olivat yhä kosteat suihkun jäljiltä.

– Lorenzo... Tee niin kuin he käskevät, Katia sanoi.

Vaimo katsoi Lorenzoa anelevasti. Hän oli selvästi peloissaan mutta samalla näytti uskovan, että Lorenzo onnistuisi jotenkin pelastamaan heidät. Katia oli...