Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus

Geoetsivät-sarja

Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus

Geoetsivät ja vaeltava aave

Kuvittanut Jari Paananen

Karisto Oy

Hämeenlinna

Pirkanmaan taidetoimikunta ja

kirjastoapurahalautakunta ovat tukeneet tämän kirjan

kirjoittamista.

Kaikille kotikadun lapsille

Teksti © Johanna Hulkko ja Karisto Oy

Kuvitus © Jari Paananen

Kansi: Jari Paananen

Tämä sähkökirja ilmestyi ensimmäisen kerran painettuna kirjana Karisto Oy:n kustantamana vuonna 2013.

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuulain uhalla kielletty.

ISBN 978-951-23-5794-9

Karisto Oy
Hämeenlinna 2014

1.

Raparperi tiesi, että aarre oli vihdoin löytynyt.

Hän kurkisti kiven alta pilkottavaan onkaloon ja veti syvään henkeä ennen kuin työnsi sinne kätensä. Koloissa saattoi olla mitä tahansa. Sammakoitakin.

Helpotus oli suuri, kun sormi kolahti heti muovisen purkin kylkeen. Hän ujutti sormet purkin alle ja alkoi vetää, mutta käsi juuttui kiinni ahtaaseen aukkoon.

Mainiota, olen jumissa, Raparperi ajatteli. Pitikin lähteä kätköilemään kiireessä! Tarkoituksena oli ollut napata nopea löytö koulumatkan varrelta, mutta nyt oli jo varmaa, että hän myöhästyisi.

Hän kiskaisi vielä kerran niin lujaa kuin pystyi, ja purkki irtosi. Sormiin oli piirtynyt naarmu, josta tihkui verta. Hän oli pyyhkäistä sen puseroonsa mutta muisti viime hetkellä, että päällä oli juhlamekko. Onneksi taskussa oli paperinenäliina.

Raparperi aukaisi purkin innoissaan. Siellä oli pieni keltainen lokikirja, lyijykynän nysä ja epämääräisiä tavaroita, joita kutsuttiin aarteiksi. Jos otti jotain, piti jättää jotain tilalle. Raparperilla oli taskussaan aina varalta muutamia vaihtotavaroita.

Nyt rasiassa oli pitkä, kaunis vesiväripensseli, joka kiinnosti Raparperia. Hän poimi sen käteensä, tunnusteli sileää ja pehmeää päätä ja päätti ottaa mukaansa. Hän jätti vaihdossa paketillisen hakaneuloja. Kätkön löytyminen pitäisi vielä raportoida internetissä.

Raparperi vilkaisi kännykän kelloa.

Nyt oli todella kiire.

Hän keräsi juhlamekkonsa rullaksi reisien päälle, jotta helmat eivät jäisi kettinkien väliin, ja polkaisi pyörän vauhtiin. Oli mentävä ja lujaa.

Koulun kello soi, mutta piha oli autio. Kukaan muu mattimyöhäinen ei juossut ulko-ovea kohti ja käytävätkin olivat tyhjät. Vessoissa ei ollut ketään, opettajienhuoneesta ei kantautunut kahvin tuoksua eikä kuulunut puheensorinaa. Koko koulu vaikutti hylätyltä, vaikka Raparperi tiesi, että kaikki viisisataa oppilasta olivat tänään hakemassa todistusta.

Mitä oli tapahtunut?

Missä kaikki olivat?

Raparperi koputti luokan oveen. Ei vastausta.

Naulakossa roikkui pari unohtunutta jumppapussia, mutta Charlotan vaaleansininen popliinitakki ja sekainen läjä Crocseja, lenkkareita ja tennareita paljastivat, että luokka oli jossain. Oudointa oli, ettei mistään kuulunut ääniä. Vain opettajienhuoneesta kantautui kuivauslaitteen tasainen suhina. Edellisenä päivänä oli sattunut vesivahinko, jonka seurauksena koko viitosluokka oli joutunut jäämään jälki-istuntoon vielä viimeisenä koulupäivänä.

Raparperi suuntasi kohti liikuntasalia. Sama pahaenteinen äänettömyys jatkui.

Ja sitten. Yhtäkkiä oven läpi kajahti rehtorin ääni:

”Pasi-Antero, istupa alas. Joka seuraavana hievahtaa, saa tulla huomenna jälki-istuntoon.”

Raparperi koputti ovelle.

”Uskaltaako joku todellakin olla myöhässä?”

Raparperi veti päänsä hartioiden väliin ja työnsi oven auki. Koko koulu istui lattialla ja katsoi ovelle. Kukaan ei hiiskunut. Kuminmurun olisi kuullut putoavan.

Rehtori seisoi edessä mustaan nahkaan pukeutuneena. Hänen tummanvioletit hiuksensa oli muotoiltu pystyyn räjähdyksen kestävällä geelillä. Kädet olivat puuskassa. Vierestä puuttui vain kettingissä tempoileva susikoira.

Lasten vasemmalla puolella seisoi Ikihonka, kuutosluokan opettaja, joka oli töissä viimeistä päivää ennen eläkkeelle jäämistään. Ikihonka oli kiltti, mutta koska hän oli puolikuuro, hän varmuuden vuoksi huusi kaiken sanottavansa. Hänellä oli käsissään suuri pahvilaatikko.

Lasten oikealla puolella seisoi koulun huoltomies, jota kutsuttiin Luksukseksi. Aina kun häntä tarvittiin, opettajat muistivat sanoa, että on kyllä luksusta, että meidän koulussa on oma huoltomies, ei sellaista nykyaikana tavallisesti kouluissa ole. Luksus kiipesi katolle hakemaan pallon tai hiekoitti liukkaat portaat. Hän ei yleensä sanonut mitään, hymyili vain.

Luksus piti käsissään samanlaista laatikkoa kuin Ikihonkakin.

Lapset tuijottivat Raparperia, joka päätti jättää selitykset sikseen ja luikki takariviin oman luokkansa luo. Hänen paras ystävänsä Emmi kolmannen luokan rivissä nosti vaivihkaa peukkua kuin viestiäkseen, että nyt Raparperi oli mokannut ja pahemman kerran.

”Hiljaa”, rehtori huusi, vaikka kukaan ei sanonut mitään. ”Tämä on erityistilanne ja nyt käyttäydytään erityisen hyvin. Minä luen nimen, ja te tulette yksi kerrallaan eteen. Luksus antaa jäätelön, poistutte sanaakaan sanomatta salista, haette kenkänne luokan edestä, kävelette käytävän oikeaa laitaa, portaissa ei saa juosta. Pihalle ei jäädä, portin ulkopuolella voitte katsoa todistusta.”

Silloin Raparperi muisti.

Kevätjuhlat oli peruttu.

2.

Rehtori oli tavallistakin tiukemmalla tuulella. Viidesluokkalaisten opettajienhuoneeseen aiheuttama tulva oli ollut viimeinen pisara. Vedenpaisumus ei ollut kuitenkaan syy kevätjuhlien perumiseen. Kaikki kaupungin opettajat oli säästösyistä lomautettu kymmenen päivän ajaksi, ja yhdeksi lomautuspäivistä oli valittu kevätjuhlapäivä.

Rehtori jakoi todistukset tarkassa järjestyksessä.

Loikkanen.

Lotvonen.

Luoma.

Lutakko.

Kukin nousi vuorollaan, käveli eteen, sai todistuksen käteensä ja hiippaili ulos salin perällä olevasta ovesta.

Todistusten jako kesti kuusi tuntia.

Kun tuli Raparperin vuoro hakea jäätelö Luksukselta, tarjolla oli enää sulanutta velliä. Raparperi pudisti kohteliaasti päätään ja juoksi ulos niin lujaa kuin pääsi.

Lasten virta ulko-ovelta portille oli katkeamaton. Takana koulu, edessä kesä. Oli kiire vapauteen.

Raparperi polki nopeasti ja kääntyi pian Omenapuunkadulle. Kotitalo pilkotti villiintyneen puutarhan keskeltä punaisena. Kaksi sen ikkunoista katsoi tielle päin, ja pieni talo näytti iloiselta.

Ulko-ovi oli lukossa. Raparperi kaivoi kännykkänsä esille ja huomasi, että Pekalta oli tullut viesti.

Kylläpä sinulla kestää, menemme kauppaan.

Raparperi haki avaimen talon nurkalta. Se oli pienen muovikotelon sisässä, kiinnitettynä magneetilla ränniin. Piilopaikan isä oli keksinyt yhdellä geokätköilyreissuista.

Geokätköily oli koko perheen lempiharrastus. Pekka oli ensin lukenut siitä jutun sanomalehdestä. Sitten isä oli etsinyt netistä kätköilijöiden verkkosivuston ja pian he kaikki olivat jo olleet etsimässä ensimmäistä kätköään vain muutaman sadan metrin päästä kotipihalta.

Geokätköt olivat luontoon tai rakennuksiin piilotettuja muovipurkkeja, joita etsittiin gepsin eli satelliittipaikantimen avulla. Ensin joku kätköilijöistä piilotti purkin johonkin mielenkiintoiseen paikkaan. Sitten hän otti gepsistä talteen piilon sijainnin kertovan tiedon eli kätkön koordinaatit. Ne syötettiin nettipalveluun, ja sieltä toiset kätköilijät siirsivät tiedon kätköpurkin paikasta omaan gepsiinsä. Sitten vain etsimään!

Nokialla oli sataviisikymmentä kätköä, ja niistä puolet sijaitsi pyöräilymatkan päässä Raparperin kotoa. Hän oli houkutellut naapurissa asuvan Emmin mukaan harrastukseen, ja yhdessä tytöt olivat etsineet jo kaksikymmentä geokätköä. He olivat rekisteröineet verkkopalveluun itselleen nimimerkiksi Geoetsivät. Se tuntui sopivan jännittävältä ja vakavasti otettavalta.

Emmi oli Raparperin paras ystävä. Hän oli vaaleatukkainen, vilkassilmäinen ja vähän pätkä, sillä hän oli vasta kolmannella luokalla. Ei se haitannut. Oli ikäerosta hyötyäkin. Joskus Raparperi lainasi vanhan matikan kirjansa Emmille, kun tämä ei osannut tehdä kotitehtäviä. Raparperille matematiikka oli helppoa kuin pyöräily, mutta Emmi oli toivoton. Edellisen kesän he olivat viettäneet opetellen kertotaulua.

Emmi suhtautui Raparperin mielestä vähän liian huolettomasti koulunkäyntiin. Niinä aamuina, kun Raparperilla oli koriskerho ennen koulua, Emmi myöhästyi. Kyllä Raparperikin myöhästeli, varsinkin jos oli lukenut salaa sängyssä liian myöhään, mutta Emmi myöhästyi harva se viikko. Miten monelta läksyparkilta Raparperi olikaan hänet pelastanut tarkistamalla iltapuhelun lopuksi, että Emmi oli tehnyt läksyt. Kaikki muu tuntui yksinkertaisesti kiinnostavan Emmiä koulunkäyntiä enemmän. Vaatteet. Ja pojat.

Isää ja Pekkaa ei kuulunut. Raparperi kurkisti jääkaappiin, mutta siellä oli vain kuusi pulloa chilikastiketta sekä yskänlääkettä. Isä harrasti chilien kasvatusta ja oli vihdoin onnistunut luomaan reseptin niin tuliseen kastikkeeseen, ettei pystynyt itsekään sitä syömään. Hän antoi aina vieraille pullollisen chilikastiketta lahjaksi ja näytti ylpeältä, kun toiset taivastelivat keitoksen tulisuutta. Emmin perheen jääkaapissa oli varastossa jo viisi pulloa, mutta ei Raparperi raaskinut kertoa siitä isälle.

”Rapsku, millainen todistus, herkkuja tiedossa”, isä huusi yhtäkkiä eteisestä ja touhotti sisään kahta valtavaa kassia ruokaa. ”Pekka lupasi paistaa lätyt.”

Raparperia kylmäsi. Isä ei ilahtuisi.

3.

”Ope sanoi, että kasi on nykyään ihan normaali käytösnumero.”

”Käytöksenalennukselta se minusta kuulostaa. Kun mi-nää olin koulussa…”, isä venytti minä-sanaa niin kuin aina kun hän kertoi omasta lapsuudestaan.

”Nyt ei enää ole niin”, Raparperi yritti.

”Ja jos kasi on normaalia käytöstä, haluan, että tyttäreni käyttäytyy normaalia paremmin!” isä keksi ja nosti sormensa opettavaisesti pystyyn.

Sormea pitkin käveli leppäkerttu. Pekkaa nauratti.

”Maailma muuttuu, Eskoseni”, hän sanoi.

Vaikka Raparperi ei ymmärtänyt, miksi Pekka kutsui isää väärällä etunimellä, hän näki tilaisuutensa tulleen ja livahti isän sormen alta kohti ulko-ovea.

”Onhan puhelin mukana, kohta saat lättyjä”, Pekka huusi perään, ja tyttö vilkutti vastaukseksi.

Ulkona oli niin kirkasta, että silmiin sattui. Raparperi käveli suoraan rantaan tarkastamaan, olisiko vesi yhtään lämmennyt. Hän oli uinut ensimmäisen kerran jo vappuna, mutta vesi oli tuntunut jäiseltä. Vappu-uinnista oli kuitenkin tullut jo perinne, eikä Raparperi voinut tunnustaa olevansa arempi kuin isä tai Pekka.

Juuri kun hän polvistui laiturille kurottamaan vettä kädellään, takaa kuului iloinen huuto ja Raparperi horjahti. Hän oli läsähtää kasvoilleen veteen mutta sai kuin saikin tartutuksi kiinni laiturintolpasta.

”Läheltä piti”, hän sanoi Emmille, joka pomppi alas rinnettä kohti rantaa.

”En kai mä säikäyttänyt”, Emmi hihkui ja jatkoi odottamatta vastausta: ”Sain matikasta seiskan ja isä antoi kaksikymppisen. Lähdetään kiskalle. Tarjoan kokikset.”

”Ja meillä on kohta lättyjä.”

”Täydellinen ajoitus!” Emmi riemuitsi.

”Uskalletaanko mennä pururataa pitkin?” Raparperi mietti.

Tytöt kävelivät rantaa pitkin pururadalle ja kääntyivät vasemmalle kohti kioskia. He vilkuilivat taakseen, sillä naapurin Keppi-Kaarina oli yllättänyt heidät pari kertaa ja huitaissut kävelysauvalla. Kaarinan mielestä rataa piti kiertää oikealle eikä vasemmalle.

Raparperi esitteli Emmille kätköstä aamulla löytämänsä vesiväripensselin. Emmi yritti kinuta sitä luomiväripensseliksi, mutta Raparperi arveli sille olevan parempaakin käyttöä. Onneksi Emmillä oli kuitenkin uusi ripsiväri, joka lupasi pidentää ripsiä 700 prosenttia.

Puolivälissä matkaa Emmi hiljeni. Raparperi yritti houkutella ystäväänsä kertomaan taas siitä, kuinka Lotta oli joulutodistusta noutaessaan kompastunut jalkoihinsa, kaatunut vasten omaan pulpettiinsa palaamassa ollutta Sallaa, joka oli horjahtanut ja kaatunut kohti pulpetissaan istuvaa Tomia, joka oli pudonnut tuolilta ja vetänyt mennessään kumoon myös pulpettinsa, joka oli… Mutta Emmi imi saparonsa päätä ja näytti vakavalta.

”Mikä nyt tuli.”

”Ei mikään. Tai muistin jotain.”

”Kerro!”

”Napsahti nakki.”

”Minkälainen?”

Emmi veti pitkään henkeä.

”Pahin mahdollinen. Äiti ja isä aloittavat lomansa vasta juhannukselta. Joudun vahtimaan Sallia.”

Salli oli Emmin pikkusisko: söpö, mutta ylirasittava, kun sille päälle sattui. Sallilla oli letit ja pisamia nenänvarressa, ja sukulaistädit kehuivat häntä syötävän suloiseksi. Salli maukui aina Raparperin ja Emmin mukaan, vaikka tytöt eivät kaivanneet ipanoita peräänsä roikkumaan. Kolme viikkoa vapautta muuttui nyt kolmeksi viikoksi rankkaa työtä. Rasittavinta Sallissa oli, kun hän valitti, että isommat tytöt polkivat liian lujaa pyörällä tai puhuivat asioista, joista hän ei ymmärtänyt. Lisäksi hän halusi jatkuvasti lainata toisten vaatteita. Ja juoda kokista.

Emmin mielestä Sallissa oli pahinta nokkavuus.

”En kestä, kun se laukoo sananlaskujaan”, Emmi tilitti.

”Kyllä me jotain keksitään”, Raparperilohdutti ystäväänsä. ”Uuvutetaan se päivisin vaikka geokätköilemällä. Ei se sitten enää jaksa iltaisin seurata.”

Emmi huokasi syvään.

Salli istui kioskin edessä. Hänen vieressään pöydällä oli kolme täyttä kokispulloa ja yksi tyhjä. Kädessään Salli puristi edellisellä viikolla syntymäpäivälahjaksi saamaansa kännykkää.

”Kauhee jano!” Salli sai sanotuksi kulausten välissä.

”Monesko pullo on menossa?” Emmi kysyi isosiskomaisesti.

”Sain isältä kympin. Matikasta tuli hoo eli hirveen hyvä.”

Raparperi ja Emmi katsoivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Isosiskona olemisessa oli sentään hyviäkin puolia. Kuten se, että matikan seiskalla saattoi saada kaksikymppisen.

”Taidanpa kertoa isälle, mihin rahasi sijoitit”, Emmi kiusasi.

”Et kerro tai minä kerron, miten sinä sait matikan numerosi.”

”Ei siinä ole mitään kertomista.”

”Mutta jos sanon, että lunttasit, arvaa kumpaa ne uskovat.”

”Kiristäjä!”

”Juorukello!”

”Ipana!”

”Pissis!”

Emmi keksi, kuinka saisi siskonsa tolaltaan, ja ojensi kätensä tarttuakseen Sallin uuteen kännykkään. Tyttö piti kiinni kaksin käsin.

Raparperi ohjasi Emmin sisälle kioskiin ennen kuin kinastelu äityi nyrkkitappeluksi.

”Älä välitä, kyllä me yksi ekaluokkalainen kurissa pidetään.”

4.

Isä yski ja muuttui koko ajan punaisemmaksi. Raparperi juoksi hakemaan maitoa jääkaapista.

”Ei kai chilikastike sentään lättyjen päälle kuulu?” Pekka kysyi.

”Pistin vain tipan”, isä sai vaivoin ähistyksi.

Emmi maiskutti suunsa tyhjäksi ja kysyi, saisiko vielä kolmannen lätyn.

Isä ja Pekka nyökkäsivät yhtä aikaa. Isä näytti paprikalta, Pekka huolestuneelta.

”Meni ohi”, isä yritti kuulostaa vakuuttavalta, mutta hänen äänensä oli hiiren piipitystä. ”Oikaisen vähän herkuttelun päälle”, hän jatkoi ja horjui olohuoneen sohvalle selälleen.

Tytöt nappasivat käteensä yhdet räiskäleet ja suuntasivat ulos avonaisesta ovesta.

”Täytän tiskikoneen myöhemmin”, Raparperi huusi ja jatkoi Emmille: ”Ehkä täytänkin!”

Tytöt nauroivat. Terassilla istui Salli.

”Saat tämän, jos lähdet sitten kotiin”, Emmi heilutti lättyä siskonsa nenän edessä.

”Saat toisenkin, jos…”

”Voitaisko me hakea keogätkö?

”Geokätkö.”

”Niin, ke-o-gät-kö”, Salli tavasi vakavan näköisenä.

”Hyvä idea”, Raparperi sanoi. ”Tässä on ihan lähistöllä yksi, jonka olen jo pitkään aikonut hakea.”

Emmikin innostui, ja Salli tunki lätynrippeet nopeasti suuhunsa.

”Lisäksi olen lukemassa kuutta kirjaa, joiden avulla saan ratkaistuksi yhden mysteerikätkön tästä aivan läheltä”, Raparperi jatkoi.

”Kuusi kirjaa!” Emmi puuskahti. ”En ole elämässäni lukenut niin paljon.”

”Ei oppi ojaan kaada”, Salli sanoi.

Emmi näytti hänelle kieltään.

Raparperi haki sisältä GPS-laitteen, käynnisti sen ja suuntasi antennin omenapuiden lomasta taivaalle.

”Satelliittien jumalat, antakaa minulle signaali”, hän höpötti ja hyppäsi pyörän päälle. ”Mennään!”

Gepsin nuoli näytti suoraan eteenpäin. He polkivat ensin kilpaa, mutta ylämäen kohdalla kaikki puuskuttivat rinnakkain.

”Se on rannassa”, Raparperi katsoi gepsiä ja huomasi, että nuoli alkoi kääntyä vasemmalle.

Hän viittoi villisti tyttöjä kääntymään rantaan vievälle pyörätielle, mutta alamäki kiihdytti vauhdin niin kovaksi, että toiset ajoivat ohi.

”Nähdään syksyllä koulussa!” Raparperi huikkasi ystäviensä perään ja kääntyi itse rantaan.

Kohta hän kuuli huohotusta takaansa.

”Olisit voinut odottaa”, ähisi Emmi.

”Vähän ehkä epää”, säesti Salli.

Mutta Raparperi oli jo rannassa gepsi kädessään etsimässä oikeaa kohtaa. Nuoli näytti, että kätkö sijaitsi kahdeksan metrin päässä. Hän käveli eteenpäin, mutta kipaisi juoksuun, kun kuuli tyttöjen tulevan perässä. Yhtäkkiä polulla olikin juuri, ja hän kompastui. Gepsi lensi komeassa kaaressa polun sivuun muutaman metrin päähän. Kun Raparperi tunnusteli mahdollisia vammojaan, Emmi juoksi hänen ohitsensa ja nappasi gepsin käteensä.

Geoetsivien löytämästä 57 kätköstä Emmi oli tähän mennessä löytänyt 28 ja Raparperi 29. Emmillä olisi nyt tilaisuus tasoittaa, ellei Raparperi pääsisi nopeasti uuteen vauhtiin. Raparperi pyyhkäisi tomut polvistaan ja lähti Emmin perään. Emmi kykki jo rannassa kääntelemässä kiviä. Raparperi kyykistyi polvi jomottaen hänen viereensä.

”Älä sitä käännä, katsoin jo sen alle”, Emmi tokaisi.

”Mistä minä tiedän, minkä alle olet jo katsonut”, Raparperi vastasi.

Pian takaa kuului Sallin heleä ääni:

”Onko se keogätkö tällainen pakastepurkki?”

Salli seisoi nuoren tuomen juurella ja piteli kädessään sinikantista muovirasiaa. Kätköhän se oli.

Raparperi 29, Emmi 28 ja Salli 1.

Geoetsivissä oli uusi jäsen.

”Päättelin, että tuskin se rantakivikossa on. Talvella jäät liikuttelisivat sitä ja voisivat viedä mukanaan”, Salli selitti yrittäessään irrottaa kannen reunaa.

”Aika fiksu”, Raparperilta lipsahti, vaikka Emmi heti pudistikin päätään.

Emmin mukaan Sallia ei pitänyt koskaan kehua, koska muuten tästä tuli sietämätön, ylpeä ja nenäkäs. Emmi nappasi purkin siskonsa kädestä, mutta ei saanut kammetuksi sitä auki. Kun sininen kansi lopulta irtosi, purkki lipsahti Emmin kädestä ja pullautti sisältönsä hänen päälleen. Kiljaisu kiiri järvenselkää ja kaikui vastapäisestä saaresta takaisin.

5.

”Onko se käärme?” Emmi kiljui.

Raparperi siirsi purkkia varovaisesti jalallaan. Maassa keltakantisen lokikirjan ympärillä oli sekalainen kasa vaihtotavaroita ja kaikkein päällimmäisenä köllötti pieni, kuollut kala.

”Täällä on käynyt jästejä”, Raparperi arvasi nostaessaan kalan muiden nähtäville. ”Tämä on ihan tuore, joten luultavasti he eivät ole kaukana.”

Salli tutki maassa lojuvia vaihtotavaroita.

”Tarkistin juuri ennen lähtöä, että täällä piti olla Englannista Ranskaan matkalla oleva reissuötökkä. Se on kadonnut purkista.”

”Jo on eksynyt reitiltään”, Emmi puuskahti.

Reissuötökät olivat pieniä esineitä, joihin kiinnitettiin metallinen tunnistuslaatta. Laattaan oli kaiverrettuna numero. Kun numeron syötti geokätköilysivustolle, ötökästä ja sen matkan päämäärästä sai lisätietoja. Reissuötökän sai poimia mukaansa ja siirtää seuraavaan kätköön, kunhan merkitsi tiedon ötökän sivuille internetiin.

Tuomen takana kasvavasta pusikosta alkoi kuulua kihinää.

Sitten pystyhiuksinen pojan pää työntyi lehvien läpi. Pasi-Antero. Partiosta tuttujen Majavien rasittavin tyyppi.

”Tulkaapa esiin sieltä. Tekö tämän geokätkön olette jästineet?” Raparperi komensi.

Metsästä ilmestyi kaksi poikaa: ensin Petteri, jolla oli kännykkä kädessä, hänen jälkeensä punatukkainen Pasi-Antero.

”Mitä se tarkoittaa?” Petteri kysyi.

”Joku älypää on pannut geokätköön kivan yllätyksen. Ja pihistänyt reissuötökän”, Raparperi sanoi.

”Me ei ainakaan”, pojat kiiruhtivat vakuuttamaan yhteen ääneen, mistä tytöt heti arvasivat heidät syyllisiksi.

Pitäisi vain vielä keksiä jokin todiste.

Raparperin katse nauliintui Petterin kännykkään.

”Tuolla ei ilmeisesti ole kuvaa purkista?”

”Ei tietenkään, mutta voi olla, että siellä on kuva kiljuvasta Emmistä, joka…”

Emmi näytti siltä kuin haluaisi työntää kalan Petterin kurkusta alas.

”Ja tuo kädessäsi killuva esine ei siis ole se etsimämme reissuötökkä vaan hieno hopeakoru?” Raparperi hoksasi.

Pasi-Antero peitti vasemman ranteensa oikealla kädellään.

”Nimipäivälahja kummitädiltä.”

”Tätisikin sitten geokätköilee?” Raparperi jatkoi tenttaamista.

Pasi-Antero pudisti päätään.

”Mitenkäs sitten selität tämän?” Raparperi tiukkasi ja tarttui ranteessa roikkuvaan ketjuun, jonka perässä vilkkui metallilätyskä tuttuine teksteineen.

”Ehkä me vahingossa otettiin se purkista, mutta mistään kalasta me ei tiedetä mitään.”

”Haa”, heräsi Emmikin. ”Ei me sanottu, että siellä oli kala. Kiinni jäitte, senkin…”

”Mursut!” jatkoi Salli. ”Valheella on lyhyet jäljet!”

Lopulta pojat antoivat ötökän tytöille mutta eivät suostuneet lähtemään. Tytöt päättivät mennä uimaan.

Raparperi tiesi, että heidän pitää ilmoittaa piilottajalle kätköpaikan paljastumisesta. Piilottaja voi sitten vaihtaa kätkön paikan uuteen. Joskus ulkopuoliset rikkoivat tai pihistivät kätkön, ja olipa joku ääliö joskus pissinytkin löytämäänsä purkkiin.

Raparperi sukelsi veteen ensimmäisenä, sillä hän tiesi, että kohta alkaisi armoton loiskinta. Emmi kiljuisi, ja pojat roiskuttaisivat vettä hänen päälleen niin kauan kuin hän seisoisi vedessä. Joskus se kesti puolikin tuntia.

Vesi tuntui ensin kylmältä, mutta pian siihen tottui. Raparperi ui pieniä lenkkejä järvelle päin. Emmi seisoi polvivesissä ja kiljui jo valmiiksi, vaikka pojat eivät olleet vielä edes lähellä rantaa.

Yhtäkkiä Raparperi huomasi jotain. Pojat supattivat. Sitten he lähtivät liikkeelle ja suuntasivat kohti Emmin ja Raparperin vaatepinoja. Raparperi arvasi heti, mitä oli tapahtumassa.

Pasi-Antero riisui sukkansa ja astui veteen. Hänen tehtävänsä oli pitää Emmi kaukana roiskuttelemalla vettä. Raparperi ui kohti rantaa niin lujaa kuin pystyi, mutta Petteri oli nopeampi. Hän nappasi tyttöjen pyyhkeet ja vaatekasat ja lähti ryöstösaalis kainalossaan juoksemaan pois uimarannalta. Pasi-Antero sai roiskutelluksi Emmin niin kauas, että pääsi itsekin pinkaisemaan juoksuun. Kun Emmi yritti juosta perässä, hän humahti rantaveteen vatsalleen. Huuto kaikui taas veden yllä.

6.

Emmi ja Raparperi olivat kiipelissä. Vesi oli kylmää, mutta järveltä noussut tuuli puhalsi vielä kylmempänä. Raparperi ehdotti, että tytöt juoksisivat pyörilleen ja ajaisivat niin lujaa kuin pystyivät kohti kotia. Mutta kun hän nousi vedestä, hän ymmärsi, etteivät he tarkenisi ilman pyyhkeitä. Ja pojat olivat vieneet polkupyöräkypärätkin.

Juuri kun Raparperi ja Emmi arvelivat muuttuvansa jääkalikoiksi, Salli käveli rantaan vaatekasat sylissään.

”Tulkaa sieltä ennen kuin palellutte”, hän huikkasi ja kuulosti aivan äidiltään.

Tytöt kietoutuivat helpottuneina pyyhkeisiinsä.

”Pojat eivät huomanneet minua. Piilouduin metsään. Ne jättivät teidän vaatteet tuonne autotien varteen”, Salli touhotti, kun isommat tytöt pukeutuivat vaitonaisina.

”Olitpa taas nokkela”, Raparperi myönsi, mutta ei hänkään jaksanut kehua enempää.

”Kosto on saatava”, Emmi mutisi.

”Pojat puhuivat menevänsä illalla Sarkolaan Hiisikivelle. Siellä kummittelee”, Salli jatkoi lörpöttelyään.

Raparperi oli kuunnellut Sallia vain toisella korvalla, mutta nyt hän sai idean.

”Isä, tiedätkö Sarkolan Hiisikiven?” Raparperi kysyi heti sisälle päästyään.

”Oletko sinä ollut uimassa? Nyt keitetään kaakaota”, isä laski kattilan hellalle niin että pamahti.

”Sarkolassa on Pirunpesäkivi. Kävin siellä monesti lapsena”, Pekka sanoi olohuoneesta. ”Hiisikiven nimi tulee siitä, että itse piru asui ennen kivessä. Nykyään siinä näkyy enää vain pirun hylkäämä pesäkolo.”

”Pirunpesäkivi on tafoni eli kallioon tai isoon lohkareeseen rapautumalla syntynyt onkalo. Kun kiveä koputtaa, se vastaa oudoin äänin. Pirunpesä sijaitsee Sarkolan Vanajavuorella, jolta avautuu kaunis näköala Kulovedelle”, isä luki internetistä.

”Mennään katsomaan sitä… vaikka tänään? Emmikin voisi tulla. Ja Salli, jos niiden vanhemmat ei ole kotona. Siellä on myös pari geokätköä.”

”Tehdään eväsretki”, Pekka innostui heti. ”Otetaan täytettyjä patonkeja mukaan.”

”Ja kokista!” huusi Salli avoimen ikkunan kautta pihalta.

7.

Ensimmäinen kina tuli jo pihalla. Salli ei suostunut istumaan auton keskimmäiselle penkille, vaikka Emmi uhkaili ja Raparperi kiristi. Hän vain nosti käsivartensa puuskaan rinnan päälle, veti suunsa tiukaksi viivaksi ja istui hievahtamatta kuljettajan penkin takana.

Kun isä ja Pekka tulivat autoon, Salli oli jo voittanut ja Raparperi joutunut keskelle. Emmi oli juuri lakannut varpaankyntensä. Hän ei voinut ottaa riskiä, että lakka menisi ruttuun.

”Kotterokin pääsee pienelle kesäajelulle”, isä sanoi ja taputti kojelautaa.

Kaikki pitivät Kotterosta. Se oli vaaleansininen kuin juhannustaivas. Vaikka se oli muutaman kerran jättänyt perheen tienvarteen, se käynnistyi yleensä ensi yrittämällä. Paitsi talvipakkasilla. Ja jos oli oikein kosteaa.

Raparperi puristi sylissään kassia, jossa oli kuusi limsapulloa. Viisi niistä hän oli täyttänyt isän viinimarjamehulla ja yhden jollain täysin muulla. Mehupullot hän erotti siitä, että niissä oli punainen etiketti. Vihreäetikettistä pitäisi muistaa varoa. Se säästettäisiin aivan erityisille juojille, nimittäin Majaville.

Isä ja Pekka halusivat aina laulaa autossa. He kertoivat, että kun Raparperi oli ollut vauva, hän oli rauhoittunut autossa vain, kun isä lauloi. Sinisiä, punasia ruusunkukkia oli ollut tytön lempikappale. Raparperi tiesi jo nyt, että sillä aloitettaisiin tälläkin kertaa. Häntä ei jaksanut enää edes hävettää, kun isä ja Pekka lauloivat kaksiäänisesti:

”Tie vie sinne ja tie vie tänne ja tie vie kahtahalle...” ja monet toistot perään.

”Taidanpa olla liian halapa pojalle mahtavalle…” ja taas toistot.

Emmi ja Sallikin olivat jo oppineet sanat ja yhtyivät lauluun. Sitten vedettiin Kaksipa poikaa Kuu-rii-kasta kaanonina.

Pekka mokasi ja unohti yhden toiston. Koko laulu hajosi, lopulta kaikki vetivät kuorossa jo viidettä kertaa ”hopiasta peslaipiippu, hei!”

Salli alkoi soittaa kännykästään Lady Gagaa mielenosoituksellisen lujalla. Isä näytti närkästyneeltä, mutta Raparperi oli helpottunut. Hän tiesi kokemuksesta, että seuraava kappale olisi ollut Nälkämaan laulu, ja sitä jollotusta ei kestänyt kukaan.

Auto hiljeni, kun Salli siirtyi kuuntelemaan musiikkiaan kuulokkeista. Raparperi otti niin mukavan asennon kuin keskipenkillä pystyi ja syventyi kirjaansa.

He pysäköivät Kotteron pienelle kääntöpaikalle mökkitien päähän. Polku lähti kiipeämään ylös niemenkärkeen heti parkkipaikalta. Hiekkainen maa luisti sandaalien alla, mutta Raparperi ehti ensimmäisenä kivelle.

Se oli omituinen ilmestys, valtava lohkare keskellä metsää. Sen kyljessä näkyi tummia aukkoja, joista saattoi kurkistaa. Kun Raparperi huhuili aukkoon, kuulosti siltä kuin joku olisi huhuten vastannut jostain syvältä kiven sisältä.

Raparperi katsoi gepsistä, mihin kätkön suuntaa osoittava nuoli näytti, ja löysi purkin jo ennen kuin muut ehtivät paikalle. Kätkö ei ollut kivessä, sillä kivi oli luonnonmuistomerkki eikä sellaiseen tietenkään saanut jättää mitään.

Pekka alkoi kertoa, kuinka kivi on syntynyt:

”Pehmeämpi kiviaines on rapautunut kivestä. Jääkaudella kolot olivat täynnä jäätä, joka sulaessaan jätti taskuja kiven sisään. Nykyäänkin kun ilmasta vedeksi tiivistynyt kosteus jäätyy talvella, se laajenee ja murtaa kiveä lisää. Onkalo vain kasvaa.”

Raparperi laski kätensä kiven pinnalle. Se oli kylmä ja kova ja pehmeä samanaikaisesti, kiehtova ja outo ja tuttu. Kivessä olevat reiät olivat kuin koloja valtavassa juustokimpaleessa, jonka jättiläinen oli pudottanut eväsleipänsä välistä mäen päälle.

Pekalla oli parempikin teoria:

”Oikeasti itse piru asui kiven sisällä. Kun Suoniemen kirkkoa rakennettiin vastarannalle, piru alkoi rakentaa siltaa päästäkseen hävittämään kirkon. Mutta kun kirkonkellot rupesivat moukumaan, pirun oli pakko muuttaa muualle. Ja tämä tarina on tosi!”

”Ihan tosiko?” Salli kysyi ja nauroi ja yritti samanaikaisesti saada selvää Pekan vakavasta ilmeestä.

”Tosi kuin tosi-tv!”

Raparperi huhusi taas kiven koloon. Sieltä kuului vastaus, Emmin kimeä huhuu. Raparperi vastasi, Emmi vastasi, ja kun mielikuvituksensa oikein viritti, saattoi äänen todellakin kuvitella kuuluvan itselleen vihtahousulle.

Raparperi kirjoitti merkinnän kätkön lokikirjaan ja piilotti sen tarkasti takaisin paikoilleen. Emmi ja Salli olivat ryömineet kiven sisään, ja heidän naurunsa kaikui sen sisältä kumeana.

Raparperi lähti kiipeämään mäkeä ylös. Hän toivoi näkevänsä vastapäisen kirkon tornin puiden ylitse. Isä kuului selittävän Sallille jotain tärkeää muurahaisten elämästä. Yhtäkkiä mäen suunnasta metsästä kuului askelia ja puiden lomassa vilahti jotain ruskeaa. Raparperi aikoi huutaa muille varoituksen hirvenvasasta tai peurasta, kun hän huomasi, että kulkija olikin suurikokoinen mies. Raparperi kyykistyi ja seurasi kuusilapsen takaa miehen liikkeitä.

Miehellä oli mustat lyhyet hiukset, ja hän oli pukeutunut ruskeaan mokkanahkatakkiin. Hän liikkui huolettomasti eikä selvästikään odottanut kohtaavansa ketään metsässä. Hän kiipeili kivisessä maastossa, käveli välillä lyhyitä matkoja ja pyöri paikoillaan aivan kuin olisi sotkenut jälkiään. Sitten hän taas jatkoi, näytti etsivän jotain. Kainalossaan hänellä oli vaaleansiniseen muovipussiin kiedottu paketti.

Raparperi nousi seisomaan ja aikoi kysyä mieheltä, mitä tämä oli hukannut. Samassa mies kyykistyi selkä tyttöön päin. Raparperi lähti perääntymään hiipien, kun takaa kuului isän huuto. Mieskin nousi, katseli ympärilleen ja lähti pitkin askelin juuri päinvastaiseen suuntaan.

8.

Pekka kukkui kuin käki. Hän pyöristi huulensa, ja jostain syvältä kumpusi ilmava, suhiseva, käen kukunnaksi suussa pyörtyvä humina. Emmiä nauratti Pekan vakava ja keskittynyt ilme, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen jostain kaukaa kuului vastaus. Pekka seurusteli joskus tuntikaupalla lintujen kanssa.

Salli oli jo kyllästynyt kiveä kiertäviin aikuisiin ja sen onkaloissa ryömiviin tyttöihin.

”Lähdetään jo. Täällä on hyttysiä. Ja muurahaisia”, hän vikisi.

Hän seisoi suuren muurahaispesän äärellä ja seurasi, kuinka hyönteiset peittivät sokeripastillin, jonka hän...