JEFFREY ARCHER

Kane ja Abel

Suomentanut Seppo Raudaskoski

image

KIRJAILIJALTA

Kane ja Abel merkitsi minulle läpimurtoa kirjailijanurallani ja on edelleen teoksistani suosituin. Siinä syy, miksi ryhdyin kirjoittamaan sitä uudelleen lähes kolmekymmentä vuotta sen julkaisemisen jälkeen. ”Uudelleenviimeistely” osoittautui paremmaksi ilmaukseksi sille, mitä seuraavat yhdeksän kuukautta tein, sillä vaikka muokkasin tekstiä huomattavasti, kirjan juoni säilyi muuttumattomana.

Toivon, että vanhat lukijani palaavat tämän 30-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistun laitoksen pariin ja uudet lukijani nauttivat ensitapaamisestaan William Lowell Kanen ja Abel Rosnovskin kanssa.

Jeffrey Archer

Lokakuussa 2009

Michaelille ja Janelle

ENSIMMÄINEN OSA

1906–1923

1

18. huhtikuuta 1906, Słonim, Puola

Nainen lakkasi huutamasta vasta kuollessaan. Sen jälkeen alkoi lapsen huuto.

Jänismetsällä oleva nuori poika ei ollut varma, kuulivatko hänen herkät korvansa ensimmäiseksi naisen viimeisen huudon vai lapsen ensimmäisen. Hän kääntyi pahaa aavistaen ja tähyili, oliko jossakin kärsivä elikko. Mikään hänen tuntemansa eläin ei kuitenkaan huutanut aivan tuolla tavalla. Hän hiipi lähemmäs äänen lähdettä. Ulvominen oli muuttunut uikutukseksi, mutta eläin ei vieläkään kuulostanut tutulta. Hän toivoi, että se olisi kyllin pieni tapettavaksi, koska hän kaipasi vaihtelua jänisaterioihin.

Hän eteni vaivihkaa joelle, jolta outo ääni kuului. Hän kipitti puulta toiselle ja tunsi olonsa turvallisemmaksi aina painaessaan lapaluunsa kaarnaa vasten. Älä ikinä seisoskele aukealla paikalla, isä oli neuvonut. Metsänreunaan päästyään hän näki koko jokilaakson mutta ei vieläkään oivaltanut, että outo uikutus ei ollut lähtöisin eläimestä. Hän lähti hiipimään sitä kohti, vaikka joutuikin etenemään avomaastossa.

Sitten hän näki naisen, joka makasi mekko vyötärön yläpuolelle käärittynä ja paljaat jalat harallaan. Hän ei ollut nähnyt naisia ennen sellaisessa tilassa. Hän kiiruhti makaajan vierelle ja tuijotti tämän paljasta vatsaa mutta ei uskaltanut koskettaa. Naisen jalkojen välissä makasi pieni, ruusunpunainen ja verinen eläin, joka oli naisessa kiinni jollakin köyden näköisellä. Nuori metsämies pudotti pyydystämänsä jänikset ja polvistui pienen olennon ääreen.

Hän tuijotti sitä hetken tyrmistyksissään ja kääntyi sitten katsomaan naista. Hän katui päätöstään heti. Nainen oli jo kylmästä sininen, ja hänen väsyneet nuoret kasvonsa näyttivät pojan silmissä keski-ikäisiltä. Poika ymmärsi katsovansa vainajaa. Hän tarttui pieneen liukkaaseen ruumiiseen, joka makasi ruohikolla naisen jalkojen välissä, ja nosti sen syliinsä. Jos häneltä olisi kysytty, miksi hän teki niin – eikä kukaan milloinkaan kysynyt –, hän olisi sanonut huolestuneensa siitä, että lapsi raapi kurttuisia kasvojaan pienen pienillä kynsillään.

Limainen köysi yhdisti äidin ja lapsen toisiinsa. Poika oli nähnyt muutamaa päivää aiemmin karitsan syntymän ja kaiveli muistiaan. Aivan, niin se paimen oli tehnyt. Mutta uskaltaisiko hän tehdä saman lapselle? Äkkiä kitinä lakkasi, ja hän aisti, että päätöksellä oli kiire. Hän otti tupestaan puukon, jolla hän nylki jäniksiä, pyyhki sen hihaansa ja hetken epäröityään katkaisi köyden läheltä lapsen ruumista. Veri virtasi katkenneista päistä. Mitä se paimen olikaan tehnyt karitsan synnyttyä? Sitonut solmun, jotta verentulo tyrehtyisi. Niin tietysti, niin tietysti. Poika nyhti kouraansa pitkiä heiniä ja sitoi nuoraan hätäisen solmun. Sitten hän otti lapsen takaisin syliinsä. Se alkoi itkeä taas. Poika nousi hitaasti seisomaan ja jätti taakseen kolme kuollutta jänistä ja kuolleen naisen, joka oli ehtinyt synnyttää lapsensa. Ennen kuin hän käänsi äidille lopullisesti selkänsä, hän asetti tämän jalat yhteen ja veti mekonhelman polviin. Se tuntui säällisemmältä.

”Voi pyhä Jumala”, hän sanoi ääneen kuten aina, kun hän oli tehnyt oikein hyvin tai oikein pahasti. Hän ei ollut vielä varma, kummin oli nyt.

Nuori metsästäjä lähti juoksemaan mökille, missä hänen äidillään oli varmasti jo päivällinen valmiina, jänikset vain puuttuivat. Äiti varmasti mietti, montako hän oli saanut pyydystettyä tänään. Kahdeksanhenkisen perheen ruokkimiseen tarvittiin ainakin kolme jänistä. Toisinaan poika sai napattua sorsan, hanhen tai jopa fasaanin, joka oli harhaillut metsään paronin mailta, joilla hänen isänsä oli töissä. Tänä iltana hänellä oli tuomisinaan toisenlainen luontokappale.

Mökille päästyään hän ei uskaltanut laskea saaliistaan irti edes toisella kädellä, joten hän potki ovea paljailla jaloillaan, kunnes äiti avasi. Hän ojensi lapsen tälle ääneti. Äiti ei ottanut otusta heti vaan jäi tuijottamaan surkeaa näkyä käsi suun edessä.

”Voi pyhä Jumala”, hän sanoi sitten ja teki ristinmerkin. Poika etsi hänen kasvoiltaan merkkiä tyytyväisyydestä tai kiukusta, mutta äidin silmistä hohtikin ennennäkemätön lempeys. Silloin hän oli varma, että oli toiminut oikein.

”Poikavauva”, äiti sanoi ja otti lapsen syliinsä. ”Mistä sinä löysit sen?”

”Joelta, matka”, poika sanoi.

”Entä äiti?”

”Kuollut.”

Nainen teki taas ristinmerkin.

”Juokse äkkiä kertomaan isällesi, mitä on tapahtunut. Hän hakee linnasta Urszula Wojnakin, ja sinä viet sitten heidät äitiä katsomaan. Pidä huoli, että he tulevat sen jälkeen tänne.”

Poika pyyhki käsiään housuihin tyytyväisenä, kun ei ollut pudottanut tuota liukasta oliota, ja juoksi sitten etsimään isäänsä.

Äiti sulki oven olkapäällään ja käski vanhimman lapsensa, Florentynan, panna kattilan tulelle. Hän istuutui puiselle jakkaralle, napitti miehustansa auki ja työnsi ryppyisen nänninsä pieneen auki törröttävään suuhun. Sophia, hänen puolivuotias nuorin tyttärensä, joutuisi jäämään tänä iltana ilman illallistaan. Niin kuin koko perhe.

”Ja minkä tähden?” nainen kysyi ääneen samalla kun kietoi lasta hartiahuiviinsa. ”Pikku raasu kuolee aamuun mennessä.”

Hän ei toistanut ajatustaan Urszula Wojnakille, kun tämä saapui pari tuntia myöhemmin. Iäkäs kätilö pesi pienen vartalon ja ryhtyi hoitamaan kieroa napanuorantynkää. Naisen aviomies seisoi hiljaa takkatulen ääressä ja tarkkaili tilannetta.

”Vieras talossa, Jumala talossa”, nainen siteerasi vanhaa puolalaista sananpartta.

Hänen miehensä sylkäisi. ”Kolera vieköön mokoman. On meillä tarpeeksi omiakin lapsia.”

Nainen ei ollut kuulevinaan vaan silitteli vauvan päälaen mustia haivenia.

”Mikä annetaan nimeksi?” hän kysyi.

Hänen miehensä kohautti olkapäitään. ”Mitä väliä sillä on? Menköön nimettömänä hautaan.”

2

18. huhtikuuta 1906, Boston, Massachusetts

Lääkäri kohotti vastasyntynyttä nilkoista ja läpsäytti sitä takapuoleen. Vauva alkoi itkeä.

Bostonissa on sairaala, jossa hoidettaan lähinnä rikkaiden tauteja ja suvaitaan silloin tällöin auttaa maailmaan myös uusia rikkaita. Äidit kiljuvat harvoin eivätkä todellakaan synnytä arkivaatteissaan.

Nuori mies asteli edestakaisin synnytyssalin ulkopuolella. Salissa oli läsnä kaksi synnytyslääkäriä ja perheen oma lääkäri. Tämä isä ei halunnut vaarantaa esikoisensa kohdalla mitään. Hän maksoi synnytyslääkäreille huomattavan summan siitä, että he todistivat tapahtumia vierestä. Toisella heistä oli frakki valkoisen lääkärintakkinsa alla – hän oli myöhässä illalliskutsuilta, mutta tästä synnytyksestä hänellä ei ollut varaa poistua kesken. Kolmikko oli aiemmin vetänyt pitkää tikkua siitä, kuka auttaisi lapsen maailmaan, ja perhelääkäri, tohtori MacKenzie, oli saanut pisimmän korren. Etevä ja luotettava mies, nuori isä tuumi käytävää mittaillessaan.

Ei hänellä toki olisi ollut syytä huoleen muutenkaan. Roberts oli kyydinnyt hänen vaimonsa sairaalaan vaunuilla aiemmin aamulla, päivänä, joka oli lääkärin laskujen mukaan yhdeksännen raskauskuukauden kahdeskymmeneskahdeksas päivä. Annen synnytys oli alkanut pian aamiaisen jälkeen, ja isälle oli vakuuteltu, ettei lapsi tulisi maailmaan ennen hänen pankkinsa sulkemisaikaa. Isä oli järjestyksen mies eikä ymmärtänyt, miksi lapsentulon olisi pitänyt häiritä hänen säntillistä elämäänsä. Nyt hän kuitenkin jatkoi astelemistaan. Hoitajat ja lääkärit kiiruhtivat hänen ohitseen, madalsivat ääntään kun lähestyivät häntä ja korottivat sitä vasta, kun eivät olleet enää kuulomatkan päässä. Hän ei pannut asiaa merkille, koska häntä kohdeltiin aina tällä tavoin. Suurin osa sairaalan väestä ei ollut nähnyt häntä ennen ilmielävänä, mutta kaikki tiesivät, kuka hän oli. Kun hänen poikansa syntyisi – hänen mielessään ei ollut käväissytkään, että lapsi voisi olla tyttö – hän rakennuttaisi sairaalaan uuden lastenosaston, jota se kipeästi kaipasi. Hänen isoisänsä oli aikoinaan rakennuttanut tälle seudulle kirjaston, ja hänen isänsä oli pystyttänyt koulun.

Hän yritti lukea iltalehteä ja katseli sanoja ymmärtämättä niiden merkitystä. Hän oli levoton, huolestunut suorastaan. Hän ei halunnut paljastaa alemmilleen (siis juuri kenellekään), miten kovasti hän toivoi esikoisestaan poikaa, poikaa joka tulisi aikanaan hänen tilalleen pankin pääjohtajaksi ja hallituksen puheenjohtajaksi. Hän avasi Evening Transcriptin urheilusivut. Boston Red Sox oli voittanut New York Highlandersin – moni oli nyt juhlamielellä. Sitten hän näki etusivun otsikon: Yhdysvaltain historian pahin maanjäristys. Tuhoa San Franciscossa, ainakin neljäsataa kuollutta – moni suri nyt. Se harmitti häntä suuresti. Se veisi huomion hänen poikansa syntymästä. Ihmiset muistaisivat tältä päivältä jonkin muun asian.

Hän käänsi taloussivuille ja tutki osakekurssit: indeksi oli laskenut muutaman pisteen. Se pahuksen maanjäristys oli vienyt sata tuhatta dollaria hänen pankkinsa omistusten arvosta, mutta koska hänen henkilökohtainen omaisuutensa oli reilusti yli kuusitoista miljoonaa, jokin kalifornialainen maanjäristys ei edes näkynyt hänen omalla richterinasteikollaan. Sitä paitsi hän pystyi jo elämään korkojensa koroilla, joten kuudentoista miljoonan pääoma pysyisi koskemattomana odottamassa hänen syntymätöntä poikaansa. Hän käveli yhä edestakaisin ja oli lukevinaan Transcriptia.

Frakkiasuinen synnytyslääkäri työntyi synnytyssalin heiluriovista kertomaan uutiset. Hän oli katsonut, että hänenkin oli tehtävä jotakin suuren palkkionsa eteen, ja sitä paitsi hänellä oli sopivin asu ilmoituksen tekemiseen. Miehet tuijottivat toisiaan hetken. Lääkärikin oli hieman hermostunut mutta ei aikonut paljastaa sitä isälle.

”Onneksi olkoon, teillä on poika. Komea pieni poika.”

Millaisia typeryyksiä ihmiset lausuvatkaan lapsen syntyessä, oli isän ensimmäinen ajatus. Eihän se voi olla muuta kuin pieni. Sitten uutinen meni perille – poika. Hän mietti hetken, pitäisikö kiittää Jumalaa, johon hän ei uskonut. Synnytyslääkäri uskaltautui esittämään kysymyksen, jotta hiljaisuus rikkoutuisi.

”Oletteko jo päättänyt, mikä pojalle nimeksi?”

Isä vastasi epäröimättä: ”William Lowell Kane.”

3

Kun lapsen tulon lietsoma innostus oli jo aikaa sitten laantunut ja muu perhe oli vetäytynyt yöpuulle, äiti pysytteli valveilla ja piteli lasta sylissään. Helena Kośkiewicz uskoi elämään ja oli siitä todisteeksi synnyttänyt yhdeksän lasta. Kolme oli kuollut varhain, mutta yhdestäkään hän ei ollut luopunut suosiolla.

Nyt, kolmenkymmenenviiden ikäisenä, hän tiesi ettei ennen niin himokas Jasio antaisi hänelle enää poikia tai tyttäriä. Jumala oli antanut hänelle tämän lapsen, joten pakkohan sen oli jäädä eloon. Helenan usko oli vaatimatonta lapsenuskoa, ja hyvä niin, sillä kohtalo oli suonut hänelle vaatimattoman elämän. Kehno ruoka ja kova työ olivat vanhentaneet hänet jo ennen neljääkymmentä ikävuotta. Hän oli harmaa ja laiha, eikä hän ollut eläessään pitänyt uusia vaatteita. Hän ei ollut koskaan osannut valittaa osaansa, mutta uurteisine kasvoineen hän näytti enemmän isoäidiltä kuin äidiltä.

Hän puristi rintojaan niin lujasti, että nännien ympärille jäi tummanpunaiset läikät, mutta niistä herui vain pieniä maitopisaroita. Kolmenkymmenenviiden vuoden iässä, puolimatkassa elämäntietä, on kukin meistä saanut jo jotakin hyödyllistä ja eteenpäin siirrettävää oppia, ja Helena Kośkiewiczin opit olivat hänelle nyt tarpeen.

”Matkan pikkuisin”, hän kuiskasi hellästi lapselle ja vei maitoisen nännin sen suipistelevalle suulle. Silmäluomet aukesivat, kun poika yritti imeä. Äiti sinnitteli pitkään ennen kuin vaipui sikeään uneen.

Jasio Kośkiewicz oli vankkarakenteinen ja hidasjärkinen mies, jonka nöyrään renginelämään ei mahtunut muuta itsekorostusta kuin muhkeat viikset. Kun hän nousi aamuviideltä pystyyn, hän löysi vaimonsa ja vauvan nukkumasta keinutuolissa. Hän ei ollut huomannut yöllä, että vaimo oli jäänyt tulematta sänkyyn. Hän tuijotti pää kumarassa äpärälasta, joka oli Luojan kiitos sentään lakannut rääkymästä. Oliko se kuollut? Sama se hänelle. Antaa vaimon huolehtia elämän ja kuoleman asioista, hänelle itselleen oli tärkeintä ehtiä paronin linnaan aamunsarastukseen mennessä. Hän joi muutaman pitkän kulauksen vuohenmaitoa ja pyyhki viiksensä hihaan. Sitten hän sieppasi limpun toiseen käteensä ja loukkunsa toiseen ja poistui mökistä aivan hiljaa, jottei herättäisi lasta ja joutuisi taas kuuntelemaan sen ulinaa. Metsää kohti astellessaan hän ei ajatellut enää lainkaan tuota pientä kutsumatonta vierasta, sillä hän oletti nähneensä sen viimeisen kerran.

Florentyna tuli keittiöön seuraavana, juuri ennen kuin vanha kello, joka oli näyttänyt jo vuosikaudet omaa aikaansa, löi kuudesti. Siitä oli enää osittaista apua niille, jotka halusivat tietää, oliko aika nousta vai mennä nukkumaan. Florentynan päivittäisiin askareisiin kuului aamiaisen laittaminen, mikä ei tarkoittanut sen kummempaa kuin että hän jakoi leilillisen vuohenmaitoa ja limpun kahdeksanhenkisen perheen kesken. Jakajan oli kuitenkin oltava viisas kuin Salomon, jottei kukaan valittaisi toisen annoksesta.

Ne, jotka kohtasivat Florentynan ensimmäisen kerran, näkivät kauniin, hauraan ja nuhruisen tytön. Hän oli saanut pärjätä jo kaksi vuotta yhdellä ja samalla mekolla, mutta jos näki tytön hänen elinolosuhteidensa takaa, ymmärsi kyllä, miksi Jasio oli rakastunut hänen äitiinsä. Syntyperä ja kotiolot eivät himmentäneet Florentynan pitkien kauniiden hiusten ja pähkinänruskeiden silmien säihkettä.

Hän hiipi varpaisillaan keinutuolin ääreen ja katseli äitiään ja pientä poikaa, johon hän oli ihastunut ensi näkemältä. Hänellä ei ollut ollut kahdeksana elinvuotenaan ensimmäistäkään nukkea. Totta puhuen hän oli nähnytkin nuken vain kerran, silloin kun perhe oli kutsuttu Pyhän Nikolauksen juhlaan paronin linnaan. Silloinkaan hän ei ollut varsinaisesti koskettanut tuota kaunista esinettä, mutta nyt hänet valtasi selittämätön halu pidellä tätä vauvaa. Hän kumartui hivuttamaan lapsen pois äidin sylistä, katsoi sen sinisiä silmiä – että ne olivatkin siniset – ja alkoi hyräillä. Siirtyminen äidin lämpimältä rinnalta pienen tytön kylmiin käsiin sai lapsen itkemään. Tällöin äitikin heräsi ja häpesi ensi töikseen nukahtamistaan.

”Voi pyhä Jumala, Florcia, se elää yhä”, hän sanoi. ”Laita sinä pojille aamupalaa, niin minä yritän taas syöttää sitä.”

Florentyna antoi vauvan vastahakoisesti takaisin äidilleen ja katseli lumoutuneena, kun tämä puristeli taas kivistäviä rintojaan.

”Menes nyt töihin siitä, Florcia”, hänen äitinsä moitti. ”Pitää muunkin perheen syödä.”

Florentyna totteli haluttomasti, ja hänen neljä veljeään tulivat yksitellen esiin ylisiltä, missä koko perhe nukkui. He tervehtivät äitiään suutelemalla tämän kättä ja katselivat tulokasta silmät pyöreinä. He eivät tienneet muuta kuin sen, ettei tämä ollut tullut matkan mahasta. Florentyna oli niin innoissaan, ettei ruokakaan maistunut, ja pojat jakoivat hänen osuutensa siekailematta keskenään. Äitinsä osuuden he kuitenkin jättivät pöydälle. Kukaan ei ollut pannut merkille, ettei hän ollut syönyt mitään lapsen saapumisen jälkeen.

Helena Kośkiewicz oli tyytyväinen, kun hänen lapsensa olivat oppineet pitämään huolta itsestään jo niin nuorina. He osasivat ruokkia eläimet, lypsää vuohet ja hoitaa kasvimaata omin päin ja patistelematta.

Kun Jasio palasi illalla kotiin, Helena ei ollut laittanut hänelle ruokaa valmiiksi. Florentyna oli hakenut ne kolme jänistä, jotka hänen metsästäjäveljensä Franck oli saanut saaliiksi edellispäivänä, ja alkanut nylkeä niitä. Florentyna oli ylpeä siitä, että sai tehdä iltaruoan, mihin hänellä oli yleensä tilaisuus vain äidin sairastaessa, eikä Helena suonut itselleen sellaista ylellisyyttä usein. Isä oli tuonut kotiin kuusi sientä ja kolme perunaa, joten perhe sai nauttia varsinaisen juhla-aterian.

Ruoan jälkeen Jasio Kośkiewicz istui tuolissaan tulen ääressä ja tarkasteli vauvaa kunnolla ensimmäisen kerran. Hän kannatteli sitä kainaloista, levitti sormensa retkottavan pään tueksi ja tutki sitä metsästäjän silmällä. Kasvot olivat ruttuiset ja suu hampaaton, eikä ulkonäössä ollut muuta kehumista kuin kauniin siniset, mitään näkemättömät silmät. Kun mies katsoi laihaa vartaloa, jokin kiinnitti hänen huomionsa. Hän irvisti ja hieroi haurasta rintaa peukaloillaan.

”Oletko, vaimo, huomannut?” hän sanoi vauvan rintakehää tökkiessään. ”Äpärällä ei ole kuin yksi nänni.”

Hänen vaimonsa katsoi hieromista närkästyneenä, niin kuin muka peukalolla hinkkaaminen saisi puuttuvan nännin ilmestymään. Hänen miehensä oli kuitenkin oikeassa: pikkuruinen vasen nänni oli siellä missä pitikin, mutta sen vastakappaleen paikalla iho oli täysin sileä.

Naisen taikausko virisi heti. ”Jumala on antanut hänet meille”, hän huudahti. ”Katso Hänen merkkiään pojassa.”

Mies sysäsi vauvan kiukkuisena vaimolleen. ”Älä ole typerä. Äitivainaja sai tämän lapsen mieheltä, jolla on pahaa verta suonissaan.” Hän sylkäisi sanojensa vakuudeksi takkaan. ”Sitä paitsi en löisi perunaakaan vetoa, että mokoma äpärä selviää enää toisesta yöstä.”

Jasio Kośkiewicz ei välittänyt lapsen henkiin jäämisestä edes sen perunan vertaa. Hän ei ollut tunteeton mies, mutta poika ei ollut hänen ja uusi suu tekisi perheen ruokkimisesta entistä vaikeampaa. Toisaalta hänen ei sopinut arvailla Kaikkivaltiaan aikeita, joten hän nukahti sikeään uneen miettimättä lasta enää enempää.

Päivien myötä Jasio Kośkiewiczkin alkoi arvella, että lapsi jäisi eloon ja perunaveto olisi kannattanut. Hänen vanhin poikansa, metsästäjä-Franck, rakensi lapselle kätkyen puista, jotka hän oli kerännyt paronin metsästä. Florentyna leikkeli palasia vanhoista mekoistaan ja ompeli niistä kirjavia vauvanvaatteita. He olisivat kutsuneet poikaa Harlekiiniksi, jos olisivat tienneet sellaisen sanan. Itse asiassa nimenvalinta aiheutti perheessä enemmän kiistoja kuin mikään asia moneen kuukauteen. Vain isällä ei ollut asiasta mielipidettä. Lopulta nimeksi saatiin Władek.

Seuraavana sunnuntaina, paronin suuren linnan kappelissa, vauva ristittiin Władek Kośkiewicziksi. Äiti kiitti Jumalaa lapsen hengen säästämisestä ja isä alistui siihen, että perheessä oli uusi suu ruokittavana.

Illalla syötiin ristiäisten kunniaksi pieni juhla-ateria, jota täydensi paronin taloudesta lahjoitettu hanhi. Kaikki söivät hyvällä halulla, ja siitä päivästä lukien Florentyna osasi jakaa ruoan yhdeksään osaan.

4

Anne Kane nukkui koko yön rauhallisesti yksityishuoneessaan. Kun hän oli nauttinut kevyen aamiaisen, sairaanhoitaja toi hänen poikansa Williamin, jota hän oli jo odottanut malttamattomana.

”Hyvää huomenta, rouva Kane”, valkoasuinen hoitaja sanoi pontevasti. ”Nyt on vauvan vuoro saada aamiaista.”

Anne nousi istumaan vuoteellaan ja tunsi kipua turvonneissa rinnoissaan. Hoitaja opasti molempia vasta-alkajia toimituksessa. Anne tajusi, ettei äidin sopinut paljastaa nolostumistaan, joten hän katsoi Williamia tiukasti silmiin, jotka olivat vielä sinisemmät kuin pojan isällä. Hän hymyili tyytyväisenä. Hän oli kahdenkymmenenyhden, eikä osannut kaivata enää mitään. Hän oli syntynyt Cabotiksi, ottanut miehen Lowellin suvun sivuhaarasta ja synnyttänyt pojan maailmaan, jonka järjestyksen hänen vanha koulutoverinsa Millie Preston oli tiivistänyt lähettämässään postikortissa:

Vanhassa kunnon Bostonissa,

papujen ja turskan kaupungissa,

Lowellit puhuvat vain Caboteille,

ja Cabotit vain Jumalan enkeleille.

Anne puheli Williamille puolisen tuntia, mutta tämä ei kiinnittänyt häneen juuri huomiota. Sitten hoitaja vei lapsen pois yhtä ripeästi kuin oli tuonutkin sen. Anne kesti urhollisesti kaikki kiusaukset eikä maistanut ystävien ja onnentoivottajien lähettämiä hedelmiä ja makeisia, sillä hän oli päättänyt mahtua entisiin pukuihinsa kesän huvikauden alkuun mennessä ja vallata takaisin vanhan paikkansa seurapiirilehtien sivuilla. Eikö Garonnen prinssikin ollut julistanut, että hän oli Bostonin ainoa kaunistus? Hänen pitkät kullankeltaiset hiuksensa, kauniit ja sirot kasvonpiirteensä ja hoikka vartalonsa olivat herättäneet ihastusta kaupungeissa, joissa hän ei ollut milloinkaan edes käynyt. Anne katsoi peiliin ja piti näkemästään: häntä ei olisi uskonut potran pojan äidiksi. Luojan kiitos että se on poika, hän ajatteli. Hän arvasi nyt, miltä Anne Boleynista oli tuntunut.

Hän söi hiukan lounasta ennen kuin alkoi ottaa vastaan vieraita, joita oli määrä saapua pitkin iltapäivää säännöllisin väliajoin. Alkupäivien vieraat olivat sukulaisia ja Bostonin parhaiden perheiden jäseniä – muille oli kerrottu, ettei hän vielä jaksanut ottaa heitä vastaan. Odottamattomia tunkeilijoita oli tuskin luvassa, sillä bostonilaiset tiesivät paikkansa paremmin kuin ketkään muut amerikkalaiset.

Hänen huoneeseensa olisi mahtunut helposti vielä viisi vuodetta lisää, ellei se olisi ollut täynnä kukkia. Satunnainen ohikulkija olisi voinut luulla kokoelmaa pienimuotoiseksi kukkanäyttelyksi, ellei olisi huomannut vuoteella istuvaa nuorta äitiä. Anne sytytti sähkölampun, jollaiset olivat Bostonissa yhä uutta; hänen miehensä oli odottanut, että Cabotit asennuttaisivat ne taloonsa ensin, mikä tulkittiin Bostonissa oraakkelin merkiksi siitä, että sähkömagneettinen induktio oli soveliasta seurapiireissä.

Annen ensimmäinen vieras oli hänen anoppinsa, rouva Thomas Lowell Kane, josta oli tullut miehensä varhaisen kuoleman jälkeen suvun pää. Rouva Kane oli elegantissa myöhäiskeski-iässä, ja hänellä oli huippuunsa kehittynyt kyky astua huoneeseen niin itsevarmana, että huoneessa olijat ahdistuivat välittömästi. Hänellä oli pitkä silkkipuku, joka peitti tarkasti hänen nilkkansa; hänen miesvainaansa oli ainoa, joka oli nähnyt ne. Hän oli aina ollut hoikka, sillä hänen mielestään – ja hän lausui tämän mielipiteensä usein – naisen ylipaino oli merkki huonosta ruoasta ja kehnosta kasvatuksesta. Hän oli vanhin elossa oleva Lowell ja itse asiassa vanhin Kanekin, joten hän ja kaikki muutkin pitivät luonnollisena, että hän saapui tärkeisiin tilaisuuksiin ensimmäisenä. Ja eikö juuri hän ollut aikoinaan järjestänyt Annen ja Richardin ensitapaamisen?

Rakkaudella ei ollut rouva Kanelle juuri merkitystä. Omaisuuden, yhteiskunnallisen aseman ja arvovallan merkityksen hän kyllä ymmärsi. Ei rakkaudessa mitään pahaa ollut, mutta se osoittautui harvoin yhtä kestäväksi hyödykkeeksi kuin nuo kolme muuta.

Hän suuteli miniäänsä hyväksyvästi otsalle. Anne painoi seinässä olevaa nappia, ja huoneessa kuului vaimea surahdus. Ääni yllätti rouva Kanen, joka ei ollut vielä vakuuttunut sähkön voittokulusta. Sairaanhoitaja tuli takaisin poika ja perillinen mukanaan. Rouva Kane tarkasteli lasta, niiskaisi hyväksyvästi ja lähetti sitten hoitajan pois kädenhuiskaisulla.

”Oikein hyvä, Anne”, hän sanoi niin kuin hänen miniänsä olisi päässyt palkinnoille purjehduskilpailussa. ”Me kaikki olemme sinusta hyvin ylpeitä.”

Annen oma äiti, rouva Edward Cabot, saapui muutamaa minuuttia myöhemmin. Hän oli ulkomuodoltaan niin samanlainen kuin rouva Kane, että kaukaa heitä oli usein vaikea erottaa toisistaan. Rouva Cabotin kunniaksi oli kuitenkin sanottava, että hän silmäili Annea ja tyttärenpoikaansa paljon kiinnostuneempana kuin rouva Kane. Sen jälkeen hän siirtyi tekemään kukkatarkastusta.

”Miten ystävällistä, että Jacksonit lähettivät kimpun”, hän sanoi hiljaa, vaikka olisi ollut suuri järkytys, elleivät he olisi lähettäneet.

Rouva Kanen tarkastus oli ylimalkaisempi. Hän vilkaisi hentoja kukkia ja keskittyi sitten lukemaan niihin sidottuja kortteja. Hän kuiskaili rauhoittavia nimiä: Adamsit, Lawrencet, Lodget, Higginsonit. Kumpikaan isoäideistä ei ottanut puheeksi nimiä, jotka olivat heille vieraita, sillä he olivat jo iässä, jossa uudet ihmiset ja asiat eivät enää kiinnosta. He lähtivät pois varsin tyytyväisinä: sukuun oli syntynyt perillinen, joka näytti ensi katsomalta aivan kelvolliselta. He katsoivat viimeisen sukuvelvoitteensa nyt täytetyksi, jos kohta muiden välityksellä, ja uskoivat voivansa siirtyä jatkossa sivuosaan.

He olivat väärässä.

Annen ja Richardin lähiystäviä ja -sukulaisia saapui iltapäivän mittaan tuomaan lahjoja ja toivottamaan onnea. Lahjat olivat kultaa ja hopeaa, onnentoivotukset lausuttiin kireän yläluokkaisesti korostaen.

Kun Richard saapui työpäivänsä päätyttyä, Anne oli jo lopen uupunut. Hänen miehensä tuntui vähän vähemmän jäykältä kuin tavallisesti. Hän oli juonut lounaalla lasillisen samppanjaa ensimmäistä kertaa elämässään – vanha Amos Kerbes oli vaatinut sitä, eikä hän ollut voinut kieltäytyäkään koko Somerset Clubin nähden. Hänen 185-senttinen vartensa oli verhottu pitkään mustaan lievetakkiin ja liituraitahousuihin, ja hänen tummat, keskeltä jaetut hiuksensa kiiltelivät ison hehkulampun valossa. Harva olisi arvannut hänen ikänsä oikein. Hän ei ollut koskaan halunnut pitää kiinni nuoruudestaan, ja jotkut irvileuat väittivät hänen syntyneen keski-ikäisenä. Tämä ei häntä harmittanut, sillä häntä kiinnostivat vain vaikutusvalta ja hyvä maine. William Lowell Kane kutsuttiin jälleen nähtäville, ja hänen isänsä tutki häntä niin kuin tilikirjoja pankkipäivän päätteeksi. Kaikki näytti olevan kunnossa. Pojalla oli kaksi jalkaa, kaksi kättä, kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Richard ei nähnyt mitään, mikä voisi osoittautua hänelle myöhemmin kiusalliseksi, joten William vietiin pois. ”Lähetin eilisiltana sähkeen St. Paulin rehtorille”, hän ilmoitti vaimolleen. ”William on ilmoitettu sinne syyskuuksi 1918.”

Anne ei sanonut mitään. Richard oli selvästikin alkanut suunnitella Williamin tulevaisuutta jo kauan ennen tämän syntymää.

”No, rakkaani, toivottavasti olet toipunut täysin”, William sanoi kuten ainakin mies, joka ei ole ennen käynyt kolmena perättäisenä päivänä sairaalassa.

”Olen – en – luulisin”, hänen vaimonsa vastasi varovasti ja kätki kaikki sellaiset tunteet, joista arveli miehensä pahastuvan. Richard suuteli Annea kevyesti poskelle ja lähti sanomatta enää sanaakaan. Roberts kyyditsi hänet takaisin Red Houseen, suvun vanhastaan omistamaan taloon Louisburg Squarella. Nyt kun talouteen oli tulossa vauva ja palvelusväen jatkoksi lapsenhoitaja, hänellä oli kaikkiaan yhdeksän suuta ruokittavanaan. Richard unohti tämän ajatuksen saman tien.

William Lowell Kane kastettiin episkopaaliseurakunnan jäseneksi St. Paulin kirkossa, Bostonin kaikkien silmäätekevien ja muutaman vähemmän merkittävän henkilön läsnä ollessa. Kasteen antoi piispa William Lawrence, ja kunnianarvoisat pankkiirit J. P. Morgan ja A. J. Lloyd seisoivat hänen vieressään kummivanhempien ominaisuudessa, samoin kuin Annen koulutoveri Millie Preston. Piispa pirskotti kastevettä Williamin pään päälle ja lausui sanat: ”William Lowell Kane.” Poika ei valittanut – yläluokan elämänasenne oli jo iskostumassa häneen. Anne kiitti Jumalaa terveestä pojasta, mutta Richard tyytyi painamaan päänsä kumaraan. Hän piti Kaikkivaltiasta lähinnä ylimääräisenä kirjanpitäjänä, jonka työnä oli merkitä muistiin Kanen suvun syntymät ja kuolemat. Toisaalta hän tuumi, että olisi ehkä viisainta pelata varman päälle ja hankkia toinenkin poika – varaperillinen niin kuin brittien kuninkaallisessa perheessä. Hän hymyili vaimolleen tyytyväisenä siihen, että tämä oli onnistunut suorituksessaan.

5

Władek Kośkiewicz kasvoi hitaasti. Hänen kasvattiäitinsä ymmärsi pian, että poika jäisi sairaalloiseksi. Hän sai kaikki tavalliset lastentaudit ja monta epätavallistakin, ja hänestä ne tarttuivat aina koko perheeseen.

Helena kohteli Władekia kuin omia lapsiaan ja puolusti häntä tarmokkaasti aina, kun Jasio alkoi syyttää pirua eikä Jumalaa hänen tulostaan heidän pikkuruiseen mökkiinsä. Florentynakin piti Władekista huolta kuin omastaan. Hän oli rakastanut poikaa ensi silmäyksestä, ja rakkaus sai lisäpontta pelosta, ettei kukaan huolisi rutiköyhää metsästäjän tytärtä vaimokseen vaan hän jäisi lapsettomaksi. Władek oli hänen lapsensa.

Vanhin veli Franck, joka oli löytänyt Władekin joentörmältä, kohteli poikaa kuin leikkikalua. Hän ei olisi ikimaailmassa myöntänyt kiintyneensä tuohon heiveröiseen lapseen, sillä hänen isänsä oli sanonut, että lapset ovat naisten asia. Ja olipa hän mitä mieltä hyvänsä, hänen oli määrä mennä tammikuussa töihin paronille ja lopettaa koulunkäynti. Kolme nuorempaa veljeä, Stefan, Josef ja Jan, eivät olleet järin kiinnostuneita Władekista, ja kuopus Sophia oli häntä vain puoli vuotta vanhempi eikä halunnut kuin paijailla. Helena ei ollut osannut varautua siihen, että pojan luonne ja mieli oli kovin toisenlainen kuin hänen omien lastensa.

Kukaan ei voinut olla huomaamatta eroja ulkonäössä ja älyssä. Kośkiewiczien lapset olivat pitkiä, riuskoja, punatukkaisia ja Florentynaa lukuun ottamatta harmaasilmäisiä. Władek oli lyhyt ja vanttera, ja hänellä oli tummat hiukset ja läpitunkevan siniset silmät. Kośkiewiczit eivät perustaneet opinnoista ja lähtivät kyläkoulusta heti kun ikä salli tai tarve vaati. Władek puolestaan oppi ryömimään myöhään mutta osasi puhua puolitoistavuotiaana, lukea ennen kolmatta syntymäpäiväänsä – ennen kuin pystyi pukemaan itsensä – ja kirjoittaa järkeviä lauseita viisivuotiaana, vaikka kärsi tuolloin vielä yökastelusta. Hänestä tuli isänsä murheenkryyni ja äitinsä ylpeys. Hänen neljä ensimmäistä vuottaan tässä maailmassa olivat muistettavia vain sikäli, että hän yritti koko ajan lähteä siitä sairastamalla ja olisi onnistunutkin, elleivät Helena ja Florentyna olisi panneet herkeämättä v...