Patonkiautolla maalle

Oli todella hienoa herätä jälleen kerran ja huomata olevansa hengissä. Tänään oli muutenkin suuri päivä, siis minulle, ei ihmiskunnalle. Olin luvannut Andre Patongille lähteväni hänen kanssaan maaseudulle yöksi. Minua kyllä pikkaisen epäilyttivät tuollaiset köyhät maalaisolosuhteet. Joutuisimme todennäköisesti olemaan ilman sähköä, naapurin navetan löyhkätessä makuuhuoneen ikkunan alla. Lisäksi stressiä nosti pelkkä ajatuskin maaseudulla asustavasta herätyskellolinnusta. Nyt en tarkoittanut käkeä, vaan sitä toista, aitan katolla kiekuvaa punahelttaista versiota. Varauduin reissuun konjakkipullon ja pyykkipoikien kera. Olimme sopineet Andren kanssa lähtöajaksi kello neljätoista. Olin jo hyvissä ajoin pihalla odottelemassa Andrea. Jännityksestä täristen nojailin rakkaaseen Rutinoffiini. Hetken aikaa odoteltuani paikalle saapasteli Oskari Närä aurinkoisesti hymyillen. Minulla kävi mielessä, että Närä oli hymystä päätellen saanut jonkun kivan lääkityksen.

– Se on aurinkoista iltapäivää, Närä hihkui pysähtyessään vierelleni.

– Päivää Närä. Varo vaan, ettei uusi kromattu pakoputkenpääsi ala ruskettua auringonpaisteessa.

– Älä, onko sellainen mahdollista?

– Jep. Näithän itsekin, miten se vanha ruskettui ja ruostui pois, sanoin naama totisena ja naurua pidätellen.

– Paha juttu, minä suojaankin sen heti käärepaperilla.

– Tee se, yllytin häntä.

Närä singahti välittömästi Corollansa luokse pakoputkenpäätä suojaamaan. Tämä oli hyvä homma, sillä nyt sain odotella kaikessa rauhassa Andrea. Olisipa meillä nuoremmillakin yhtä paljon energiaa autojen kanssa puuhasteluun kuin Närällä. Tosin eläkeläisillä oli aikaa kaikenlaisiin kotkotuksiin keskimääräistä enemmän. Närällä vain tuntui menevän nuo kotkotukset vähän liian pitkälle hänen ikänsä huomioon ottaen. Jollekin kahdeksantoistavuotiaalle märkäkorvalle ne olisivat olleet ihan normaalia toimintaa.

Viime viikon keskiviikkona Närä kurvasi Toyotallaan parkkipaikalle, kyljet ihan kuminpurussa ja eturenkaat sileinä. Hän oli käynyt kuulemma ajamassa pillurallia Tikkurilassa. On siinä ollut teinipojilla ihmettelemistä kuusikymppisessä renkaanpolttajassa. Kyllähän Närä nuorista piti, varsinkin jos ne jaksoivat kuunnella hänen juttujaan ja kehua Toyotaa. Pian paikalle ilmestyi Andre Patonki Picassollaan, piippu suussa ja baskeri vinosti päässään. Edes talvipakkasilla en ole Andrea nähnyt ilman rakasta baskeriaan, piipusta nyt puhumattakaan.

– Tervehdys Rutinoffin kuski! Andre huudahti.

– Moi sinullekin, patongin purija, vastasin naurahtaen.

– Arvaas mitä evääksi?

– Patonkia ja viiniä arvatenkin, heitin lonkalta arvauksen.

– Ei, vaan kossua ja lenkkimakkaraa, olemmehan menossa maaseudulle, puolusteli Andre eväsvalintaansa.

– Kelpaa minulle, sanoin suutani maiskutellen.

Käärepaperin rapinasta ja hirmuisesta puhinasta huolimatta Närä kuuli jotenkin meidän keskustelumme ja hinautui uteliaana viereemme tiedustelemaan suunnitelmiamme.

– Olisi varminta lähteä Toyotalla tuollaiseen reissuun, Närä esitti oman näkemyksensä matkantekovälineestä.

– Emme ole menossa kaatopaikalle, Andre tuumasi rauhallisesti.

– Tuo ei nyt sinne asti kestäisikään, Närä hekotteli ja osoitteli samalla Picassoa.

– Menemme maalle tyylillä emmekä millään pompottavalla riisi-ihmeellä, Andre selitti piippua lataillessaan.

– Minä tulen Corollalla ja olen taatusti perillä ennen teitä, mokomatkin patonkiluuserit, Närä meuhkasi ja rapisteli käärepapereitaan.

– Onnea vaan yritykselle, Andre naurahti ja istui Picassoon.

Koska olin valmiina reissuun, hyppäisin nopsaan Andren viereen autoon. Samalla hetkellä Närä starttasi Corollansa ja peruutti sen suoraan meidän eteen, päästäkseen itse lähtemään ensimmäisenä. Muutamassa sekunnissa hän olikin poistunut pihalta. Jälleen kerran jäi musta raita todisteeksi Corollan huimista tehoista. Andre puolestaan lähti liikenteeseen verkkaiseen tyyliinsä, joka sopi minulle paremmin kuin hyvin.

Ajelimme ensin Itäkeskukseen ja siitä kehä ykkösen kautta Lahdentielle. Ollessamme jossain kehä kolmosen paikkeilla Andren puhelin soi, ja hän vastasi siihen hf:n kautta.

– Andre Patonki, matkalla tuntemattomaan, Andre vastasi puhelimeen.

– Närä täällä moi, pääsinpäs ennen teitä matkaan ja taidan olla aika paljon edellä.

– Niin taidat olla, Andre myönsi virnistellen.

– Muuten, jäi siinä kiireessä kysymättä, että missä hitossa se sinun kesäpaikka oikein on? Närä ihmetteli toisessa päässä.

– Tiedätkös Porvoon keskustassa sen vanhan puutalon? Andre kysyi Närältä.

– Joo, kyllä tiedän, kuului kaiuttimesta, ja Närä löi linjan poikki.

– Täh? minä olin vuorostani aivan äimän käkenä.

– Olisin vaan sanonut, ettei se kesäpaikka ole siellä päinkään. En vaan kerinnyt ilmaista itseäni tarkemmin, Andre hihitteli vahingoniloisena.

Päätimme antaa Närän vähän autoilla aikansa kuluksi. Soittelemme hänelle periltä ja neuvomme tarkan osoitteen. Mäntsälässä Andre käänsi Picasson pienemmälle tielle. Se maapaikka taisi olla jossain todella landella. Pysähdyimme eräälle isolle huoltoasemalle tankkaamaan ja nauttimaan virvokkeita.

Andre jäi tankkaamaan autoa ja minä katselin tällä välin ympärilleni. Minusta on erittäin mielenkiintoista tutustua erilaisiin paikkoihin, vaikka huoltoasemiin, jos ei muuta ollut tarjolla. Kiersin uteliaisuuttani aseman ympäri. Se oli oikein avartava kokemus, varsinkin ne ruusuistutukset takapihalla. Palatessani takaisin mittarikentälle näin jälleen esimerkin siitä, että miten suomalainen autoilija kohtelee toista autoilijaa. Eräs Volvo V70:n kuljettaja huuteli Ladan kuljettajalle, joka ei ollut sammuttanut autoaan tankkauksen ajaksi.

– Vittu, sammuta se savuttava jätemylly.

– Ota ihan rauhallisesti, Ladan kuljettaja vastasi.

– Etkös sinä turvenuija tajua? Sammuta se tai tulen sinne näyttämään miten se sammuu lopullisesti, Volvon kuljettaja uhosi.

Minusta oli järkyttävää seurata sivusta tällaista solvaamista, joten päätin puuttua asiaan. En voinut sietää autoilijoita, jotka vittuilivat minulle tai toisilleen. Siedän ainoana vittuilevana autoilijana itseni, ja siinäkin on joskus kestämistä. Volvon kuljettaja paineli tällä välin Ladan luokse ja yritti mennä sammuttamaan sitä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ladasta nousi nimittäin kolme heinäpaalin kokoista karpaasia tiedustelemaan hänen asiaansa. Tällä välin minä menin Volvon vierelle, mielessä pieni jäynä mokomallekin apinalle. Avoimesta bensatankinkorkista päättelin Volvon tankkauksen olevan vasta aluillaan.

Mittarin luona telineessä oli kuin tilattuna neljän litran öljykanistereita. Nappasin yhden öljykanisterin käteeni, avasin sen ja lorottelin öljyt Volvon tankkiin. Kiitos notkeiden öljylaatujen, homma kävi todella nopeasti. Lopuksi heitin tyhjän kanisterin Volvon takajalkatilaan ja siirryin seuraamaan tilanteen kehittymistä hieman etemmäksi. Mielenkiintoista nähdä Volvon lähtiessä, että kenellähän se savuttava jätemylly oikein olikaan.

Tilanne Ladan luona näytti selviävän onneksi muutamalla tarkoin suunnatulla nyrkiniskulla. Väkivaltaa vihaavana ihmisenä arvostan suunnattomasti tällaisia nopeita lo...