© Riikka Takala, 2014

Atena Kustannus Oy
www.atena.fi

ISBN 978-952-300-081-0

1.

Jokaisella heillä oli ruumiinsa. Sen verran he veivät tilaa tästä maailmasta. Kehon ympärille muodostui heidän reviirinsä tanssisalissa kuin renkaat kiven ympärille, kun sen heitti veteen.

Violan otsa rypistyi, vaikka hän nautti tanssimisesta. Hän antoi rintakehän keinua rummun rytmissä ja käsien seurata rintakehän liikettä, mutta heti kun hän antoi niskankin heilua vapaasti mukana, oli kuin hän ei pystyisi hallitsemaan jäseniään. Jokin siinä oli. Jokin päässä oli. Tunne siitä, että kun pään päästi vapaaksi, tuli harmia. ”Vittu”, Viola sanoi. Hän ei pitänyt näistä peilisaleista, sillä hän ei tahtonut katsella itseään. Hän tahtoi nähdä vain Florencen.

Florence keinui hänen edessään täsmälleen oikeassa rytmissä, ja jokainen hänen ruumiinsa lihas värisi rummun vaativassa tahdissa. Florence kaarsi oikeaan ja potkaisi paljaalla jalallaan ilmaan. Hänen hameessaan oli suuria punaisia ruusuja. Kymmenet pienet letit Florencen päässä heilahtivat. Kaikki Florencessa oli liikkeessä ja tanssi. Florencen hennon niskan kannattelema pää nyökytti kuin sellainen maskotti, joita rekkamiehillä oli kojelaudallaan. Ainoastaan Florencen ilme oli eri paria kehon kanssa: vakava ja ankara ja keskittynyt, lähes tuskainen.

Jokaisella heistä oli ruumiinsa, ja he suojelivat sitä.

Aava puolestaan rakasti peilisaleja. Tanssipa Florence heidän edessään kuinka taitavasti tahansa, Aava oli sille immuuni. Omalta kuvaltaan Aava ei pystynyt näkemään kovin monia asioita ympärillään, sillä hänen oma peilikuvansa oli kiehtonut ja kiduttanut häntä siitä saakka, kun hän ruiskautti peiliin ensimmäisen finninsä. Aava sipaisi tarkoin muotoiltuja hunajanvärisiä hiuksiaan, jotka uhkasivat menettää ryhtinsä rummun paukkeessa, ja veti vatsaa sisään. Hetken aikaa hän jaksoi keskittyä tanssimiseen ja antaa rytmin viedä, mutta sitten hänen oli taas jatkettava itsensä tarkkailemista, nähtävä itsensä tanssimassa.

Elli tanssi hitaasti, niin kuin hän teki kaiken muunkin. Hän oli myöhässä tahdista, mutta hymyili autuaana rumpalille, joka hymyili hänelle ja koetti auttaa nilkuttamaan takaisin oikeaan rytmiin. Rumpali oli Florencen mies, mutta Elli oli Elli.

Viimein hän sai rytmistä kiinni, kunnes vajosi pian taas omaan verkkaiseen maailmaansa, jossa hän tanssi kuin veden alla. Florencen kulmakarvat vetäytyivät lähelle toisiaan, kun hänkin joutui hidastamaan.

”Vittu”, sanoi Viola, joka näki vain Florencen. ”Vittu.”

Jokaisella heillä oli ruumiinsa ja he pelkäsivät sitä.

”Vittu”, sanoi Viola, joka ei koskaan nähnyt itseään.

Heillä jokaisella oli ruumiinsa, ja se pelkäsi heitä.

Violan keittiö oli sotkuinen niin kuin aina. Siellä täällä vetelehti tonnikalapurkkeja, jotka olivat menossa metallinkeräykseen heti huomenna tai jonakin muuna päivänä, ja lasipurkkeja, jotka olivat menossa lasinkeräykseen. Kaikki nuo kasat jatkaisivat kyllä matkaansa joskus, mutta eivät arvatenkaan vielä tänään. Heidän hikensä haju sekoittui siihen puoliksi pidettyjen vaatteiden tuoksuun, joka leijui Violan kodissa. Viola kaivoi kaapista teemukeja, joiden sisäpuoli oli pinttyneen ruskea, ja ripotteli teesiivilään mintun lehtiä.

– Oli hyvä tunti, Aava sanoi.

He arvostelivat jokaisen afrotunnin teekupin ääressä, vaikka Florence ei huonoja tunteja pitänytkään. Florence tanssi kuin virvatuli ja sytytti Ellin, Violan ja Aavankin. Heti kun rummutus lakkasi tunnin päättyessä, Florence ja tämän mies alkoivat pakata rumpuja suuriin kangaskasseihin ja puhua hiljaisella äänellä omaa kieltään. Ja sitten he olivat poissa, ja Elli, Aava ja Viola tulivat minttuteelle ja analysoivat tuntia. Teehetki palautti heidät arkeen. Se oli heidän viikoittainen rituaalinsa.

Violan kännykässä alkoi soida jokin vetelä, elektroninen jazz, ja Viola nappasi kännykän pöydältä. Muut olivat hiljaa antaakseen Violan puhua rauhassa, mutta Viola ei sanonut puhelimeen mitään, kuunteli vain. Hänen ilmeensä oli syvästi järkyttynyt.

– Sillä tilillä ei ole tainnut olla rahaa nyt väliaikaisesti tai ei ehkä muutamaan vuoteen, Viola sanoi luuriin hiljaa ja puristi simpukkakännykkää niin lujaa, että sen pinta muuttui hikisistä käsistä sumuiseksi. – Tietysti minä haluan jatkaa tukemista, se on vaan kun… Mikään muu veloituspäivä ei ole sen parempi kuin toinenkaan… On minun ainoa tilini, kiitos itsellenne.

Viola sulki puhelimen napsauttaen.

– Yrittävät viedä minulta lapset pois, hän sanoi niin kovaa, että seinän takana naapuri kolisi kuin vastaukseksi. – Mutta lapsiani ette saa! hän huusi.

Muut olivat hiljaa siitä yksinkertaisesta syystä, että Violalla ei ollut lapsia.

– Miten sellaista voi muka tehdä? Viedä toiselta lapset? Viola sylkäisi kysymyksen ilmaan. – Minulla on niiden kuvat lompakossakin.

Hän haki olkalaukustaan litteän kukkaron, jonka nahkaan oli liimattu neljä haalistunutta tarrakuvaa vakavina tuijottavista mustista lapsista. Elli ja Aava alkoivat nauraa helpottuneina.

– Ai, maailman lapsia, Aava sanoi. – Noi sopimukset on sellasia, että ne pystyy irtisanomaan yhdellä puhelinsoitolla. Jos sulla ei ole nyt rahaa jatkaa tukijana, niin anna jonkun rikkaan ihmisen jatkaa tästä.

– Millä tavalla, Viola keräsi henkeä, – joku rikas voisi tukea minun lapsiani?

Ruudun takana sade alkoi rummuttaa ikkunaan. Se oli sellaista raikasta kevätsadetta, joka puhdistaa pölyiset kadut.

– Sä otat kaiken niin henkilökohtaisesti, Elli sanoi. – Mikset sä voi myöntää, ettei me olla mitään yhteiskunnan tukipylväitä? Sulla ei oo ollu kunnon työtä kolmeen vuoteen. Aava ei oo töitä nähnytkään. Ja onnettomuuden jälkeen…

– Se ei varsinaisesti ollut mikään onnettomuus, Viola sanoi.

– Onnettomuuden jälkeen, Elli jatkoi painokaasti. – Mä en voi tehdä töitä ehkä enää koskaan.

Elli käytti hyväkseen taukoa, jonka hänen sanansa synnyttivät ja jatkoi: – Joten olkoot rikkaat tukijoita ja hyväntekijöitä ja me tytöt iloisia tuen kohteita.

Elli kippisti ilmaa mukillaan niin että teetä läikähti puiselle pöytälevylle.

Tämä pillastutti ennestäänkin vihaisen Violan.

– En tiedä teistä muista, hän lausui joka sanan erikseen kuin joku aristokraatti, – mutta minä en ainakaan suostu elämään maailmassa, jossa vain rikkaat ovat hyviä. Koska minä tahtoisin, koska minussa on niin paljon hyvää tahtoa, minä tahtoisin oikeastaan ostaa vitun.

Aavan kaulalle alkoi levitä läikikäs puna, ja se jatkoi matkaansa kohti korvia, joiden lehdet paisuivat verentungoksesta.

– Ja mitä hyvää, Elli aloitti varovaisesti, sillä hän ei todellakaan halunnut suututtaa Violaa, – on vitun ostamisessa?

Viola selitti. Hän ei tietenkään halunnut ostaa vittua niin kuin vittu tavallisesti ostetaan, vaan juuri päinvastoin. Hyväntekeväisyysjärjestön kautta saattoi ostaa ympärileikkauksen purun jollekulle afrikkalaiselle. He kolme voisivat pyörittää vaikkapa kirpputoria ja kerätä rahaa ja ostaa tällaisen toimenpiteen Florencelle. Jotta – Viola oli joskus innostuessaan taipuvainen patetiaan – Florencekin voisi tanssiessaan hymyillä.

– Tiedä sitten siitä, Elli sanoi hitaasti. – Kun olis hyvät mahdollisuudet päästä siihen kaupungin asuntoon. Kyllä sekin maksaa.

Ellin ääneen tuli se katkera vivahde, johon Viola ja Aava eivät olleet tottuneet, sillä ennen sitä ei ollut ollut. Nyt Elli sylki sanoja suustaan kuin syytöksiä tietämättömille ystävilleen.

– Hyvä on, Viola sanoi. – Jatka sitten rumpalin kanssa flirttailemista niin kuin ennenkin.

– Flirttailemista ja flirttailemista, Elli sanoi. – En minä ole itsekäs enkä paha, jos sä sitä vihjailet. Mulla on Fiia huollettavana, jos et satu muistamaan. Rahat riittää just ja just lastenhoitajaan, että mä pääsen tunnille. Jos nyt pääsen kerran viikossa itsekseni jonnekin, niin onko sitä heti paneuduttava miettimään opettajan kannalta? Kuka muukaan täällä saa kaiken minkä haluaa? Ryhtyköön Aava tohon. Se on rikas.

– Niin no, Aava sanoi, ja hänen korvalehtensä paisuivat entisestään. – Mä en ole koskaan harrastanut muuta hyväntekeväisyyttä kuin kakkujen leipomista rotarien myyjäisiin. Eikä mulla ole omaa rahaa. Kaikki meidän rahat on Rafun, ja kuka nyt voi pyytää mieheltään rahoja… tarkoitan… sellaisen… ostoon?

– No hyvä, Viola sanoi napakasti – Menkää sitten osoittamaan mieltänne, koska olette länsimaisia hyväosaisia. Operaatio Vittu on nyt joka tapauksessa käynnistetty.

Ja sanojensa vakuudeksi hän pamautti pöytään posliinisen säästöpossun, jonka pulleassa kyljessä oli ruusukuvio.

2.

Avatessaan kotioveaan Aava ajatteli, että koko juttu oli aivan älytön. Se oli juuri niin älytön kuin Violalta saattoi olettaa. Miksi hän aina totteli Violaa kuin tämä olisi edelleen leikinjohtaja, erottaja, ottaja ja määrääjä jossakin lapsuuden leikissä, jonka monimutkaisia sääntöjä oli helppo muuttaa mielensä mukaan? Ja Elli tietysti alkaisi kompata Violaa ennen pitkää. Niin oli aina. Aavan oli taivuttava, kun he alkoivat yhdessä lällättää hänelle ja luottivat siihen, että hän suostuisi ennen itkua. Ärsytys tuntui niskassa ja alempana ruumiissa… Mitä minä olin ajattelemassa, siis älytöntä, Aava mietti. Älytöntä ja ärsyttävää.

Hän tiesi jo suostuvansa. Ehkä vittu olisi pusero. Hänen täytyi keksiä jotain, jotta saisi Raffilta rahaa. Italialainen leikkaus ja avonainen kaulus. Sellainen saattaisi maksaa jonkin verran.

Raffi istui lempinojatuolissaan kirjahyllyn edessä ja oli jo aloittanut aperitiivinsa, katkeran ginin.

– Kun olisi sellainen pusero, Aava sanoi, – italialainen leikkaus ja avonainen kaulasta. Ihana.

Kun Aava selitti, hänen äänensä oli vähän kimeä. Vaikka hänen piti pyytää jotain melkein joka päivä, se ei koskaan käynyt oikein luontevasti.

– Eikö sinulla ole jo koko kaupungin jokainen pusero?

Raffi ei ollut hyvällä tuulella.

– Ei minulla ole puseroa, Aava sanoi, ja itku alkoi pyrkiä kurkusta esiin. – Ei tällaista pusero...