Englanninkielinen alkuteos The Case of the Deadly Butter Chicken
Copyright © Sacred Cow Media Ltd 2012
Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki
ISBN (painettu kirja) 978-951-20-9469-1
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9759-3
Tämä kirja on omistettu Axille ja
yhteiselle lapsuudellemme
Yksi
Päällään vain alusvaatteet ja tweedkankainen Sandown-lakki Vish Puri astui vaimonsa vanhalle kylpyhuonevaa’alle. Hän tarkkaili pahaa peläten viisaria, joka nytkähtikin rajusti oikealle ja asettui 90 kiloon.
”Herran tähden”, yksityisetsivä mutisi itsekseen. ”Kilo lisää. Rumpi tappaa minut – taatusti, jos pystyy.”
Puri yritti seisoa vaa’an päällä yhdellä jalalla ja siirrellä painoaan puolelta toiselle nähdäkseen, vaikuttaako sellainen lukemaan. Ei vaikuttanut.
”No, ei voi mitään”, hän sanoi huokaisten ja astui pois vaa’alta.
Hän varmisti, että ovi makuuhuoneeseen oli lukossa, nosti vaa’an lattialta ja käänsi sen ylösalaisin. Hän poisti pohjalevyn ja paljasti laitteen karkean koneiston. Sitten hän puristi laitetta polviensa välissä. Kun viisari osoitti 88 kiloa, hän tunki hammaspyörien väliin puutikun.
Vaaka pystyi nyt näyttämään vain yhtä painoa: 88 kiloa.
”Sydämelliset onnittelut, herra Puri, saar!” hän sanoi itselleen tarkistettuaan kättensä työn. ”Laihdutuskuurinne etenee hienosti.”
Yksityisetsivä tiesi kuitenkin hankkineensa vain viikon tai pari armonaikaa. Hän saisi vielä maksaa kaikista kuluneiden parin viikon retkahduksistaan, joihin kuului muun muassa lukemattomia kanamakkaroita, viisi tai kuusi kathikäärylettä (hän oli ollut varjostustehtävissä; mitä muuta hän olisi voinut syödä?) ja huomattava annos Gymkhanan klubin sunnuntaista bufettibrunssia (vaaleanpunaista vanukasta oli mahdoton vastustaa).
Hänen olisi pakko laihtua ainakin nimellisesti – sen verran että Rumpi ja pahuksen tri Mohan lakkaisivat nalkuttamasta.
Onnekseen hän uskoi löytäneensä vastauksen rukouksiinsa: laihdutuspillerit. Ne lupasivat hänen autonsa tuulilasinpyyhkijän alle työnnetyn esitteen mukaan ”ihmeenomaisia ja poikkeuksellisia tuloksia!”
Puri onki esitteen housuntaskustaan ja luki sen uudestaan ihan vain tarkistaakseen, etteivät silmät olleet nähneet väärin. ”Kyllästynyt olemaan motu, muttet tahdo luopua gulab jamuneista?” hän luki. ”ZeroCal on vastaus! Se sisältää erikoiskuitua, joka imee rasvamolekyylejä ja muuntaa ne sellaiseen muotoon, ettei ihmisen elimistö pysty sulattamaan niitä. Eli voit edelleen syödä ansaitut jälkiruoat!” ”Ansaitut jälkiruoat”, hän sanoi ääneen. ”Erinomaista.”
Hän työnsi esitteen takaisin housuntaskuunsa juuri kun portaiden yläpäästä kuului askelten ääniä. Pian kuului myös hänen vaimonsa ääni: ”Pullukka! Oletko valmis? Eikö meidän pitäisi lähteä jo? Liikenteessä on varmasti ruuhkaa.”
Yksityisetsivä avasi oven.
”Mitä sinä olet tehnyt?” Rumpi kysyi. ”Älä vain sano, että salakuuntelit taas palvelijoita niillä laitteillasi. Sinä tiedät, etten pidä siitä, Pullukka.”
”Minä itse asiassa vain punnitsin itseni.”
”Ja?”
Puri astui varovaisesti vaa’alle, ensin vain yhdellä jalalla. Vaaka narahti, mutta tikku piti.
”Hmm. Kahdeksankymmentäkahdeksan kiloa”, Rumpi luki. ”Olet siis laihtunut... kilon. Onhan sekin jotain. Vielä en kuitenkaan näe parannusta.”
Vaimo katseli miestään päästä varpaisiin, tarkasteli hänen vatsaansa, joka pullistui puuvillaisen aluspaidan alla kuin muhkurainen tyyny.
”Sinä olet edelleen... Jos jotain, Pullukka, niin sanoisin että olet hiukan isompi.”
”Johtuu varmaan näöstäsi, kulta.”
”Minä voin vakuuttaa, ettei näössäni ole mitään vikaa”, Rumpi sanoi ääni epäilyksestä paksuna. ”Toivottavasti pysyt erossa kanamakkaroista”, hän jatkoi huokaisten. ”Tämä on sinun omaksi parhaaksesi, Pullukka. Muista miten Rajiv-sedän kävi.”
Aah, setäparka. Hän oli saanut kuukausi sitten sydänkohtauksen Mahindra Scorpioninsa ratissa ja hänet oli otettu pois tästä elämästä puolentoista metrin päässä NOIDA:n pikatien keskikorokkeesta. Seikka, että hän oli ollut viidenkymmenenneljän ikäinen, eli vain muutaman vuoden Puria vanhempi, ei ollut jäänyt huomaamatta Rumpilta eikä heidän kolmelta lapseltaan. Äitikin oli katsonut sopivaksi kommentoida asiaa – samoin kolme kälyä, lukematon määrä tätejä ja jopa muutama näsäviisas veljenpoika. Itse asiassa kun Intian suurperhejärjestelmä oli mikä oli, eli kaikki tiesivät kaikkien asiat ja käyttivät oikeuttaan puuttua kaikkeen ja kommentoida kaikkea, yksityisetsivä oli viime aikoina saanut todeta vastaanottavansa sangen runsaasti terveyteen liittyviä neuvoja. Ärsyttävin niistä oli ollut improvisoitu luento hänen seitsemäntoistavuotiaalta veljentyttäreltään, jonka useimmat näkemykset elämästä pohjasivat Cosmo-lehden Intian-painokseen.
Ikä oli yhä valttia nykyajan muuttuvan keskiluokankin parissa, joten Puri oli voinut käskeä tytön pitää pienempää suuta. Mutta vaimon suhteen häneltä puuttui se etu.
”Kyllä, kulta”, hän vastasi ja haukotteli samalla makeasti. ”Nyt minun täytyy vaihtaa vaatteet. Olet oikeassa. Aika rientää. Ja minun pitää vielä pysähtyäkin matkan varrella.”
”Voi Pullukka kiltti, älä vain sano että teet töitä – ei tänään sentään.”
”Siihen ei mene kuin kymmenen minuuttia.”
Puri pakeni kylpyhuoneeseen huoltamaan riippuviiksiään, jotka näyttivät aika veltoilta äskettäin tapahtuneen vimmatun sampoon ja hoitoaineen käytön jäljiltä. Ensin hän siisti viikset erityisellä viiksikammalla, jossa oli ohuet metallipiikit. Sitten hän siveli niihin hieman Wacky Tacky -vahaa, jonka pehmensi ja notkisti lämmittämällä sitä hiustenkuivaajalla. Lopuksi hän muotoili viikset kahdeksi symmetriseksi tangoksi, jotka kihartuivat kärjistään.
”Pukka!”
Hän palasi makuuhuoneeseen, missä vaimo istui kampauspöydän ääressä laittamassa korvakoruja. Vaimon pitkät ja suorat hiukset lepäsivät selässä mustakultaisen ja kiiltävän Banarasi-sarin pusero-osan päällä.
Puri meni seisomaan vaimon taakse, laski kätensä tämän eleganteille olkapäille ja hymyili.
”Kaunis kuin ensi tapaamisemme päivänä. Kauniimpi itse asiassa”, hän sanoi.
Rumpi vastasi hymyyn peilin kautta. ”Aikamoinen hurmuri taidat olla yhä?” hän sanoi.
”Kerran hurmuri, aina hurmuri”, yksityisetsivä kujersi ja kumartui suutelemaan vaimoaan päälaelle.
Tiheä tammikuinen sumu oli yön aikana peittänyt alleen Delhin ja sen alati kuhisevat esikaupungit. Ja kun Purit lähtivät Etelä-Delhiin puolilta päivin – kahdeksisen tuntia ennen murhaa – usva verhosi yhä komeat lasi- ja teräsrakennukset Delhi-Gurgaon-pikatien varressa. Ilman futuristisissa julkisivuissaan tavallisesti kimaltelevaa auringonvaloa nuo uuden Intian majakat näyttivät yllättävän kalvailta ja vaisuilta.
Lisäksi ilma oli edelleen kirpeän kylmä. Pakkasen puolella ei sentään oltu, mutta lyhyt talvi oli yllättänyt valtaosan pääkaupungin asukkaista surkean huonosti valmistautuneina, kuten aina. Koska luokkahuoneita ei voitu lämmittää, kaupungin koulut olivat olleet koko viikon kiinni. ”Säästökatkokset” tarkoittivat usein toistuvia pimennyksiä. Ja aamulehdet raportoivat päivittäin kymmenkunnasta kuolemasta niiden lukemattomien tuhansien keskuudessa, jotka asustivat Delhin miten kuten kyhätyissä jhuggeissa.
Raukeat hahmot, joita Puri näki Ambassadorinsa sumuttuneiden ikkunoiden takaa, olivat pukeutuneet moneen kerrokseen puuvillaisia neulepaitoja ja toivat Purin mieleen viktoriaaniset naparetkeilijät ajalta ennen kirkasvärisiä massatuotantona valmistettuja mainostakkeja ja fleecejä. Hän näki vartijoiden seisovan puhelukeskuksen porttien edessä sähköisen keittolevyn ympärillä toisiinsa painautuneina ja leuat painettuina rintaan kuin tottelemattomilla pojilla, jotka on lähetetty nurkkaan häpeämään. Vähän matkan päässä joukko työläisiä hakkasi kiviä ojassa ja kaikki olivat kietoneet huivit päähänsä ja leuan alle niin että he näyttivät omituisen naismaisilta vaikka tekivätkin niin rankkaa työtä.
Puri ja Rumpi olivat viettäneet edellisen iltapäivän paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön vapaaehtoistöissä jakamassa huopia kaupungin köyhille. Monet niistä, joita he tapasivat, olivat silmin nähden aliravittuja, mikä teki heidät erityisen herkiksi kylmyydelle. Tuo kokemus oli muistuttanut vahvasti, että niin kuin talous kasvoikin, niin kuin huikeita kotimaisen kansantuotteen lukemia ja IT-alan sitä sun tätä hehkutettiinkin, pulaa ja puutetta oli silti vielä paljon. Palattuaan edellisenä iltana kotiin Puri oli tuntenut tarvetta kirjoittaa The Times of Indian mitä arvoisimmalle päätoimittajalle kirjeen, jossa hän tähdensi, että ”asianmukaisten viranomaisten” olisi velvollisuus kohentaa asiaintiloja ja ”tavallisten kansalaisten” puolestaan velvollisuus panna heidät siitä tilille.
”Nykyajan yhteiskunnan muuttuessa niin paljon on mitä tärkeintä ja välttämättömintä, että muistamme edelleen vaalia myös dharman roolia”, hän oli kirjoittanut. ”Dharma on ollut kulttuurimme perimmäinen käsite monen tuhannen vuoden ajan. Älkäämme unohtako itse sanan merkitystä. Tämä sanoista vaalituin ja kunnioitetuin juontuu juuresta ’dhr’ tarkoittaen ”pitää, kestää, kantaa”. Sekä Maurya-valtakunnan perustajalle Chanakyalle että suurelle keisarille Ashokalle se merkitsi ”lakia, hyveitä, siveysoppia ja totuutta”. Alistukaamme näille mitä kunnioitettavimmille periaatteille, juurruttakaamme ne lujasti mieleemme ja muistakaamme sitten yhteinen vastuumme muita ja toinen toistamme kohtaan.”
Kaupungin kuskeihin hänen viestinsä ei ollut selvästikään uponnut. Vaikka näkyvyys oli kehno, henkilö- ja kuorma-autot kiihdyttivät Ambassadorin taakse ja välkyttelivät ajovalojaan ja soittivat torveaan ja puikkelehtivat hitaammin liikkuvan liikenteen seassa kuin pankkiryöstön pakoautot. Tärkeilevät viistoperät änkesivät peilit sisäänpäin taitettuina toisten ajoneuvojen väliin tehden kahdesta kaistasta kolme. Silloin tällöin osui näkyviin ruosteinen kolmipyörä, joka mennä putputti ohituskaistaa.
Urheiluautot porhalsivat ohi ja katosivat siinä samassa sumuun. Puri oli varuillaan, odotti jarrujen kirskuntaa ja kovassa vauhdissa sattuneen törmäyksen pamausta, mutta niitä ei kuulunut. Voisiko tämän verilöylyjen vähäisyyden panna jumalaisen kaitselmuksen ansioksi? hän pohti. Vai oliko Intian kuskeille kehittynyt demolition derby -kuljettajien voimistuneet refleksit, kun he kerran ajavatkin samantapaisissa oloissa? Poliisilla ei ainakaan ollut osaa eikä arpaa liikenteen turvalliseen etenemiseen. Puri ei nähnyt ainuttakaan partioautoa matkansa varrella. Yksikään vaaroista varoittava liikennemerkki ei myöskään ollut paikoillaan. Niinpä hän tervehtikin helpotuksesta huokaisten Etelä-Delhin ulosmenoliittymän merkkiä ja oli tyytyväinen Ambassadorin siirtyessä turvallisesti poistumisrampille. Leveä ajoväylä vei autoa huippueliitin yhteisöjen ohitse, missä luksushuviloiden katot pilkistivät turvakameroin varustettujen muurien takaa. He ohittivat sarjan identtisiä betonisia ”siltoja”, jotka pitivät kaupungin uudet eritasotiet ilmassa, ja saapuivat kohta AIIMS:n spagettiristeykseen. Yksityisetsivä ei ollut koskaan pystynyt ohittamaan penkereestä kasvavia installaatiotaiteellisia ”versoja” esittämättä niistä jonkinlaista halveksuvaa kommenttia, eikä tämäkään päivä tehnyt poikkeusta sääntöön. ”Jos tuo on taidetta, niin minun nimeni on Veikko isolla veellä!” hän sanoi ja korotti ääntään, kun Rumpi sanoi oikeastaan pitävänsä niistä.
Rumpi ja Puri kinastelivat yhä, joskin hyväntahtoisesti, kun auto kääntyi Laxmi Bai Nagariin.
”Numero neljä kautta B, kortteli H, kaista C Avenue B:ltä.” Puri luki osoitteen tekstiviestistä, joka oli lähetetty hänelle puhelimeen. ”Kokopäiväisen maitokojun takana.”
Hänen kuskinsa, Käsijarru, vastaanotti ajo-ohjeet sanomalla ”Selvä, Pomo”, ja pysäytti saman tien auton kysyäkseen neuvoa.
”Kokopäiväinen maitokoju kahan hai?” hän kysyi autoriksakuskilta.
”Mitä tapausta sinä nyt hoidat, Pullukka?” Rumpi kysyi, kun he odottelivat.
Hän ei kysellyt Purin töistä usein (eikä Puri puolestaan kertonut hänelle tutkimuksistaan yleensä ennen kuin ne olivat ohi). Tällä kertaa Rumpista kuitenkin tuntui, että hänellä oli oikeus tietää. Olihan päivä kuitenkin merkityksellinen hänen perheensä kannalta.
”Muistatko Satya Pal Bhallan?” Puri vastasi.
”Sen tablansoittajan?”
”Ei, vaan sen toisen – viiksiniekan.”
”Voi luoja, älä kerro.” Rumpi vaikeroi.
Puri nyökkäsi tietäväisesti. ”Niin juuri, kultaseni. Täysi sekopää, niin sanoakseni. Hän soitti kuitenkin tänään aamulla aivan hädissään. Hänet on kaiketi ryöstetty.”
Siinä meni mutkat suoriksi. Mutta yksityisetsivällä ei ollut aikomustakaan kertoa Rumpille joka yksityiskohtaa. Juttu olisi kokonaisena kuulostanut niin älyttömältä, että vaimo olisi vaatinut heitä ajamaan suorinta tietä määränpäähän eli Kotlan krikettistadionille, missä vaimon veljenpoika Rohan pelaisi yhdessä uuden monen miljardin dollarin krikettiturnauksen, IKT:n, avajaisotteluista.
Etsivää tapaus kuitenkin kiehtoi kuin jalebi kärpästä. Hän oli joutunut viimeisen noin kuukauden ajan hoitelemaan roppakaupalla mitäänsanomattomia juttuja – läjän tylsiä avioliittotutkimuksia, yhden tavanomaisen luottokorttipetoksen, useita kuoleman varmistuksia vakuutusyhtiöille.
Ja pahinta kaikesta, hän oli joutunut auttamaan sitä pahuksen Queenie Mehtaa Golf Linksistä todistamaan, että hänen yläkerran vuokralaisensa söi ei-vegetaarista ruokaa, vaikka vuokrasopimuksessa kiellettiin ankarasti lihan nauttiminen vuokrattavissa tiloissa. Asiaa ei auttanut se, että Purin sympatiat olivat alusta alkaen ”syyllisen” puolella, eikä se, että itse tutkimukset olivat harvinaisen helpot. Kyseinen vuokralainen oli kyllä huolellisesti varonut panemasta raskauttavia todisteita roskiinsa ja hävittänyt laittomilta aterioiltaan jääneet luut muualla kuin kotonaan. Mutta kun Mitä yksityisimpien etsivien agentit seurasivat häntä lihakauppaan ja videoivat salaa, kun hän osti kilon lammasta, tapaus saatiin pikaiseen päätökseen.
Oliko mikään ihme, että yritys leikata Satya Pal Bhallan viikset, jotka olivat maailman pisimmät, sai Purin etsivänaivojen joka ikisen solun kihelmöimään jännityksestä?
Kuka oli saattanut tehdä jotain sellaista? Joku Satya Pal Bhallan titteliä havitteleva? Joku joka kantoi kaunaa? Mikä tahansa oli nykypäivän Delhissä mahdollista, Puri muistutti itseään. Kun kaupungin väkiluku kasvoi räjähdysmäisesti, korruptio rehotti ja eliitti kokosi satumaisia rikkauksia ja omaksui samalla länsimaisia mieltymyksiä ja elämäntapoja, Intian rikollisuus sai aivan uusia piirteitä.
Ajatellaan vaikkapa vain tämän päivän sanomalehden etusivua. Puoli vuotta sitten, mikäli lehtijuttuun oli luottaminen, intialainen hakkeri oli päässyt sisään Amerikan Pentagonin tietokonesysteemiin ja ladannut sieltä itselleen kymmeniä huippusalaisia kansioita, jotka käsittelivät Etelä-Aasian turvallisuutta.
Saman lehden kommentaattori vertasi nykyisiä aikoja Neelkanthin taruun, jossa demonit kuohuttivat valtamerta valmistaakseen kuolemattomuuden nektaria, Amritaa. Nektarin sijaan demonit tulivat luoneeksi myrkyn, jonka Shiva-jumala joutui juomaan.
Tästä tarinasta oli peräisin hindisanonta ”Amrut pane se pehle Vish pinna padta hai.” Se tarkoittaa karkeasti käännettynä: ”Makeaa ei voi saada ilman hapanta.”
Kolmen väärän suunnan, muutaman U-käännöksen ja vielä kahden neuvojenkysymispysähdyksen jälkeen Käsijarru parkkeerasi haettuun osoitteeseen. Purin mahdollinen asiakas, Bhalla, asui kolmikerroksisessa kokonaisuudessa, joita valtio oli rakennuttanut babuille ja heidän perheilleen. Vastaavia rakennuskomplekseja oli Etelä-Delhissä kymmenittäin ja suurin osa niistä oli rakennettu 1950- ja 1960-luvuilla. Ne olivat arkkitehtoonisesti apeita, väriltään kaikki samaa valtion jakamaa tympeää vaaleanpunaista ja erottuivat toisistaan vain julkisivuihin sabluunan avulla kirjoitettujen kirjainten ja numeroiden perusteella, ja niistä oli tullut pääkaupungin halutuimpia osoitteita. H-alueella oli neempuita ja pieniä ”puistoiksi” sanottuja yhteispuutarhoja, joissa lapset leikkivät sumun takaa jo pilkottavan auringon paisteessa.
Puri nousi karua betoniportaikkoa kolmanteen kerrokseen. Jostain muusta asunnosta kuului painekattilan vihellys. Ilma tuoksui paahdetulta kuminalta ja paistetulta sinappiöljyltä. 4/B:n oven takana oli sotkuisena kasana useita kenkäpareja. Kellon soitto toi paikalle iäkkään palvelijattaren käsissään kuminen chappal-pari.
Yksityisetsivä seisoi tasanteella ja yritti tunkea varvaslenkkiä sukkiensa päälle, kun Raju Pillai astui ulos asunnosta.
”Jumalankiitos että tulit, herra Puri”, hän sanoi. ”Minulta menee järki!”
Kuten Punjabin Viiksijärjestön (PVJ) pääjohtajalle ja kunniasihteerille sopi, Pillai keikaili muhkeilla mustilla mursunviiksillä ja tuuhealla lampaankyljys-poskiparralla. Hän veti oven perässään kiinni.
”Satya-ji on aivan tolaltaan, voin kertoa”, hän sanoi puhuen hiljaisella äänellä ja vilkuillen taakseen aivan kuin joku olisi voinut salakuunnella. ”Tulin tänne katsomaan, mitä voin tehdä hänen hyväkseen.”
”Hyvä että tulit”, Puri lausahti.
”Arvelin, että meidän olisi syytä pitää yksityinen neuvottelu ennen kuin kuulet yksityiskohdat hevosen suusta.”
”Mahtoi olla aikamoinen järkytys menettää puolet viiksistä ja ties mitä”, yksityisetsivä sanoi taistellessaan edelleen chappalien kanssa.
”Voitko kuvitella, Puri? Yli kolmekymmentä vuotta hän on hoitanut ja kasvattanut viiksiään. Huolehtinut joka ainoasta karvasta. Sellaista omistautumista ja sitoutumista näkee nykyään ani harvoin. Ja sitten hups! Puolet on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ja vieläpä aivan miehen nenän alta. Sanonpahan vain, Puri hyvä, että Intia on menettänyt yhden suurimmista aarteistaan. Viiksien Taj Mahalin! Jotain, mistä kaikki intialaiset saattoivat olla ylpeitä.”
”Satya-ji kertoi puhelimessa, että viikset anastettiin yön pikkutunneilla”, Puri sanoi. ”Nukkuiko hän vai mitä?”
”Siltä vaikuttaa. Varmaankin hänet oli jotenkin huumattu.”
”Hän kertoi myös, että vartija sai varkaasta kiinni, mutta tämä pääsi karkuun.”
”Tismalleen. Vartija äkkäsi miehen, joka kiipesi parvekkeen syrjää yön pimeydessä. Niinpä hän hälytti poliisin, mutta sieltä ei saavuttu. Tästä syystä hän ryhtyi tutkimuksiin itse. Ilmeisen peloton kaveri. Hän tavoitti tunkeilijan itse teossa ja lähti takaa-ajoon. Syntyi ymmärtääkseni käsirysy. Siten saatiin leikattu osa viiksiä takaisin.”
Purin onnistui vihdoin tunkea chappalit joten kuten jalkaansa, vaikka kantapäät työntyivätkin vielä ulos.
”Onko hän täällä – tämä vartija?” hän kysyi.
”Poliisikomisario, muuan Surinder Thakur, vei hänet kuulusteltavaksi.”
”Pystyikö hän tunnistamaan tunkeutujan – vartija siis?”
”Ei minun tietääkseni.”
Yksityisetsivä kaivoi muistikirjansa esiin ja kirjoitti Thakurin nimen ennen kuin kysyi: ”Missä leikattu osa viiksiä tarkalleen sanoen on?”
”Thakur vei sen todisteeksi. Vaikka yritimme kyllä voimakkaasti vastustaa.”
”Esittiköhän mitään teoriaa tapahtuneesta?”
”Minä en rehellisesti sanoen usko, että hän suhtautuu tapaukseen vakavasti. Koko juttu tuntui jostain syystä huvittavan häntä!”
”Delhin poliisikunta ei hoida tehtäviään ammattitaitoisesti”, yksityisetsivä sanoi pudistellen vakavana päätään. ”Onko sinulla itselläsi teoriaa syyllisen henkilöllisyydestä? Ei kai kyseessä voi olla kilpaileva viiksienkasvattaja?”
”Ei takuulla ainakaan PVJ:n jäsen!” Pillai sanoi ärhäkästi. ”Kaikki jäsenemme ovat kunniallisia herrasmiehiä. Lisäänpä vielä, että hyvinvoivista perheistä. Olet itsekin jäsen, Puri hyvä.”
”Niin, mutta kai...” etsivä uskaltautui sanomaan.
”Joka ainoa jäsen tiedostaa ne äärimmäiset ponnistukset ja uhraukset, joita palkintoviiksien kasvattaminen vaatii”, Pillai jatkoi. ”En ole milloinkaan nähnyt kateuden häivääkään Satya-jitä kohtaan. Kaikki ovat ylpeitä hänen saavutuksestaan. Muistatko millaisen vastaanoton hän sai viime vuonna saapuessaan Yhdysvalloista? Joka ikinen jäsen kohteli häntä sankarina.”
Puri nyökkäsi tietäväisesti viitsimättä tunnustaa, ettei ollut itse osallistunut erityisesti Satya Pal Bhallan kunniaksi järjestetyille illallisille. Hän ei totta puhuen osallistunut ollenkaan PVJ:n toimintaan, jos vain kykeni luistamaan siitä. Hän oli liittynyt jäseneksi kannustaakseen omalta osaltaan viiksien kasvattamista Intian nuorukaisten keskuudessa (olihan kuitenkin surullista ja järkyttävää nähdä, miten moni punjabilainen nuori mies ei nykyään ”keikaillut”) ja nauttiakseen seurustelusta ja verkostoitumisesta samoin ajattelevien henkilöiden kanssa. Mutta vuosien mittaan järjestön olivat kaapanneet kilpailevat ryhmittymät. Eikä kukaan puhunut muusta kuin, no, viiksistä. Varsinkin Rumpi kieltäytyi enää osallistumasta moisiin tilaisuuksiin.
”En jaksa kuunnella enää ainoatakaan kiistaa vahan tai geelin paremmuudesta”, Rumpi oli parahtanut vuoden 2007 vuotuisten illallisten, viimeistensä, jälkeen.
Satya Pal Bhalla oli pahin syypää. Hän oli II tason virkamies, työskenteli Pikakirjoittajapalvelun keskuskansliassa ja kuului sen lajin intialaisiin, jotka tahtoivat epätoivoisesti erottautua 1,2 miljardin väestöstä ja omistivat siitä syystä elämänsä äärimmäisyyksien tavoittelulle. Korkein palkinto hänen kaltaisilleen oli pääsy Limcan Ennätyskirjaan.
Melkein nelimetristen jättiläisten kasvattaminen oli tuonut Bhallalle mainetta ja kunniaa. Olohuoneen seinille oli ripustettu kokoelma valokuvia, joissa Bhalla poseeraa tärkeiden ja merkittävien henkilöiden kanssa. Kokoelma teki varmasti vaikutuksen jokaiseen.
Sillä välin kun Pillai meni hakemaan uhria tämän makuuhuoneesta, Puri kierteli ihailemassa valokuvia. Äiti Teresa, mailamiestähti Sachin Tendulkar, Intian ydinpommin isä tri Abdul Kalam, Bollywood-legenda Amitabh Bachchan... Bhalla oli tavannut heidät kaikki.
Viikset olivat tuoneet hänelle myös myynninedistämistyötä. Ikkunan vieressä riippui kehystettyinä muutamia lehtimainoksia, joissa hän oli esiintynyt. Shift-pyykinpesujauheen mainoksessa hän seisoi viikset sojottaen suorina kumpaankin suuntaan. Viiksissä roikkui kirkasvärisiä paitoja ja alusvaatteita. ”Syväpuhdasta, jolla voit ylpeillä”, kehui iskulause.
Mutta nyt Bhallan ura tuntui olevan ohi ja mies itse näytti murheen murtamalta. Hänen viiksiensä vasen osa oli leikattu kokonaan pois, mutta oikea puoli kiertyi edelleen poskelle kuin viinerleipä.
”Lämpimät osanottoni, hyvä herra”, Puri sanoi astuessaan huoneeseen. ”En osaa kuvitellakaan, miltä teistä tuntuu.”
”Eikö ihminen ole enää turvassa omassa kodissaan?” Bhalla kysyi aivan kuin yksityisetsivä olisi ollut jollain lailla vastuussa murrosta. ”Katsokaa minua! Katsokaa mitä on jäljellä! Olen kummajainen!” Hän nykäisi ylähuulensa paljasta osaa ja hänen katseensa leimusi kiukusta. ”Hänet täytyy saada kiinni, Puri! Kuuletteko? Hänen täytyy maksaa! Me kaikki tiedämme, kuka tämän teki, ja hänet täytyy pidättää! Keinolla millä hyvänsä!”
Etsivä kohotti kätensä tyynnyttävästi. ”Kenet te tarkalleen ottaen uskotte syylliseksi?” hän kysyi.
”Ragin tietenkin!” Bhallan kiukku kiihtyi. ”Hän on jo vuosia hamunnut ykkössijaa minulta! Lopulta hän keksi keinon, jolla raivaa minut pois tieltä!”
Piti paikkansa, että Gopal Ragi oli nyt Bhallan luovutettua Intian viiksirajah. Piti myös paikkansa, että hän ja Bhalla inhosivat toisiaan.
”Vähän aikaa sitten se paskiainen väitti, että minä olen ottanut pidennykset!” Bhalla jatkoi. ”Sanoin hänelle: ’Painu helvettiin!’ Ja hän uhkaili minua! Tiedättekö mitä hän sanoi? Että jos hän olisi minä, hän vahtisi selustaansa! Ja viiksiään! Sanasta sanaan!”
”Oliko läsnä todistajia – tälle uhkaukselle?”
”Vaikka miten monta!”
”Kertoisitteko nimiä?”
”Kaikki tietävät, että hän uhkaili minua, Puri! Kysykää keneltä tahansa.”
Pillai puuttui nyt puheeseen, toisteli maltilliseen sävyyn, ettei pystynyt mitenkään uskomaan, että toinen PVJ:n jäsen voisi olla vastuussa niin kammottavasta teosta. Huuto kuitenkin vaiensi hänet.
”Mitä hän mistään tietää?” Bhalla karjui naama irveessä. ”Ei mitään! Sen vain sanon. Se paskiainen se taatusti oli.”
”Totuus paljastuu, kun asiaa tutkitaan”, Puri sanoi. ”Mutta ensin minun on saatava tietää, mitä kaikkea täällä tapahtui.”
”Minä voin kertoa vain seuraavaa”, Bhalla sanoi ärtyneen tasaisella äänellä. ”Kun olin eilen illalla syönyt khanan, tunsin oloni sairaaksi ja menin aikaisin vuoteeseen. Tänä aamuna heräsin tavallista myöhemmin. Kello oli varmaan jo yhdeksän. Piika odotti vuoteeni vieressä. Juuri hän kertoi minulle asiasta ja ilmoitti, että poliisi odottaa minua. Menin heti kylpyhuoneeseen ja katsoin peilistä ja... ja, no, olette nähnyt tämän... tämän teurastuksen. Tämän mitä se peijakkaan paskiainen on tehnyt minulle!”
”Sanoitteko, että tunsitte olonne sairaaksi? Mitä te tarkkaan ottaen söitte khanaksenne?”
”Channa baturaa.”
”Pidättekö siitä mirchinä?”
”Mitä tulisempaa, sen parempi.”
”Keitä täällä asuu teidän lisäksenne?”
”Vain minä ja piika.”
”Ei perhettä?”
Bhalla nosti kätensä ylös ja retkautti ne tuolinsa käsinojille selvästi turhautuneena kysymysten ottamaan suuntaan. ”Mitä se mihinkään liittyy?” hän tivasi.
Purin levollinen, tiedonhaluinen katse houkutteli vastauksen esiin. ”Vaimoa ei enää ole. Päivällä käy poika siivoamassa ja käymässä ostoksilla ja sen sellaista. Hän on uusi. Kelvoton.”
”Onko hänkin nyt täällä?”
”Ei tullut tänään. Komisario Thakur lähti käymään hänen kotonaan. Se on kaukana – ainakin kahden tunnin päässä.”
”Hänkö matkustaa joka päivä tänne ja takaisin?”
”Kuulkaa, minä en välitä hänen matkustusjärjestelyistään pahuksenkaan vertaa. Minua kiinnostaa vain, missä Ragi oli viime yönä.”
”Ymmärrän turhautuneisuutenne, hyvä herra”, Puri vastasi. ”Tietoja kuitenkin tarvitaan. Kertokaa siis: tämä channa batura... palvelijatarko sen valmisti?”
”Niin”, kuului lyhytsanainen vastaus.
”Jäikö yhtään tähteeksi?”
”Kaikki meni.”
”Mihin aikaan te tarkkaan ottaen söitte?”
”Puoli yhdeksältä.”
”Syöttekö aina samaan aikaan, hyvä herra?”
”Aina.”
”Söikö hänkin – piika siis?”
”Kyllä kai.”
Seuraavaksi yksityisetsivä tutki sen, mitä viiksistä oli jäljellä, tarkasteli huolella leikkauskohtaa. Karvat oli katkaistu läheltä ihoa. Työ oli tehty pikkutarkasti.
”Asiantuntevasti leikattu, voisi sanoa. Jäikö mitään välineitä – saksia tai sen sellaista?”
”Mitään ei ole löytynyt.”
Ambassadorin torven tööttäys muistutti Purille, että Rumpi odotti. Hän katsoi kelloaan. Viisitoista minuuttia oli mennyt. Hänen täytyi tehdä rikospaikkatutkimus pikaisesti ja palata tarpeen tullen toiste.
Hän asteli makuuhuoneeseen chappalien hinkatessa jalkapohjien keskikohtaa niin että hänen oli pakko liikkua varpaisillaan. Lakanan päällä oli muutama leikattu karva, mistä saattoi päätellä, että työ oli tosiaankin tehty Bhallan nukkuessa. Sivupöydällä oli hieman partavaahtoa, samoin kuin partaveitsen muotoinen veden jättämä jälki.
Mutta miksei leikkaisi molempia osia saksilla, niin asia olisi sillä selvä? Puri kummasteli. Kyllä kai häijyintä olisi leikata kumpikin pää irti ja jättää ne lojumaan pitkin lattiaa – aikaa ei kuluisi muutamaa minuuttia enempää.
”Miksi toimia näin huolellisesti?” hän sanoi ääneen.
Pillai, joka oli jäänyt ovensuuhun, kysyi: ”Mitä sanoit?”
Mutta etsivä ei ollut kuulevinaan kysymystä. ”Kerropa yksi asia”, hän sanoi. ”Vartija näki siis viiksivarkaan kiipeävän sisään parvekkeen kautta?”
”Tuli käsitykseni mukaan hakkaamaan ovea”, Pillai sanoi.
”Vieras siis säikähti ja lähti pakoon. Hänkö poistuikin parvekkeen kautta?”
”Kyllä varmaan. Ja silloin vartijaveikko lähti takaa-ajoon.”
Puri suuntasi askelensa keittiöön. Piika, iäkkään puoleinen palvelijatar, seisoi työpöydän ääressä valmistamassa paneeria. Hän näytti pelokkaalta, mutta se ei sinänsä merkinnyt etsivälle mitään. Palvelijoita kohdeltiin usein ala-arvoisesti ja epäiltiin aina kun taloudessa meni jotain pieleen. Oliko mikään ihme että he pelkäsivät virkavaltaa?
Puri aloitti kysymällä, oliko piika todellakin syönyt samaa ruokaa.
”Kyllä, sahib”, nainen vastasi arasti hindiksi.
”Tuliko siitä unelias olo?”
”Kyllä, sahib.”
”Miten paljon sinä söit?”
”Pienen annoksen.”
”Missä nukuit viime yön?”
”Samassa paikassa kuin aina. Tässä keittiön lattialla.”
”Makuupussissako?”
”Sanomalehden päällä.”
Purin onnistui kätkeä inho sitä tapaa kohtaan, jolla tämä nainen joutui elämään.
”Kävikö keittiössä kuluneen vuorokauden aikana ketään muuta?” hän kysyi.
”Eilen kävi yksi mies. Tarkistamassa kaasupullon rekisteröinnin.” Hän lisäsi kiireesti: ”Mies näytti henkilökorttinsa. Hän oli MCD:stä.”
”Oliko hän yksin keittiössä?”
”Puhelin soi heti kun hän oli tullut. Menin vastaamaan siihen. Eli minä – ”
”Kuka soitti?” Puri keskeytti.
”Myyjä-wallah. Puhelinyhtiöstä.”
”Channa oli liedellä?”
”Kyllä, sahib.”
”Tunnistaisitko sinä sen kaasupullo-wallahin?”
Piika katsoi lattiaan. ”Näköni ei ole hyvä, sahib.”
Puri kysyi, oliko piika herännyt keskellä yötä, kun vartija paukutti oveen, ja tämä vahvisti, että juuri niin oli todellakin tapahtunut. Puri kiitti häntä ja siirtyi asunnon takaovelle. Se johti pienelle parvekkeelle. Muurin päällä ja seinässä oli hankaumia.
Puri palasi olohuoneeseen. Ambassadorin torvi soi taas.
”Vish Puri ottaa tapauksen hoitaakseen”, yksityisetsivä ilmoitti ja kumarsi tavalla, joka oli tarkoitettu ilmaisemaan nöyryyttä. ”Vaikuttaa siltä, että olemme tekemisissä ovelan henkilön kanssa. Hän kävi täällä eilen iltapäivällä. Silloin hän lisäsi tyrmäystippoja channaan. Chiliä oli niin runsaasti, että ette havainnut makua.”
Palkkio, Puri jatkoi selostustaan, olisi neljätuhatta rupiaa päivältä plus kulut.
”Niin paljon?” Bhalla huudahti silmät selällään.
”Yhden viikon palkkion edellytän ennakkona. Otan vastaan vain käteistä, pankkišekkejä tai sähköisiä rahansiirtoja.”
”Näyttäkää ensin ...