Titteli.png







Ruotsinkielinen alkuteos Slutet på kedjan ilmestyi 2014.
Copyright © Fredrik T Olsson, 2014
Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Tammi 2014
Published by arrangement with Partners in Stories Stockholm AB, Sweden.

Kansi: Mika Tuominen

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

ISBN 978-951-31-7736-2 (sid.)
ISBN 978-951-31-7903-8 (epub)

OSA 1

Nelikanta









Mikään ei saisi minua koskaan kirjoittamaan päiväkirjaa.

Asioita tapahtuu. Aika kuluu. Elämä alkaa ja jatkuu ja päättyy, eikä mikään siitä kaikesta merkityksettömästä muutu paremmaksi sillä, että sen kirjoittaa muistiin jälkikäteen tarkasteltavaksi. Eräänä päivänä kaikki on ohi, ja jos jotain tiedän, niin ainakin sen, että kun hiekka ropisee kerran puiseen kanteen yläpuolellani, yksikään pirun ihminen ei halua lukea, mitä tein eräänä maanantaina maaliskuussa.

Mikään ei saisi minua koskaan kirjoittamaan päiväkirjaa.

Paitsi yksi asia.

Tieto siitä, että pian ei olisi ketään lukemassa sitä.

Tiistaina marraskuun 25. päivänä.

Ilma on lumesta sakea.

Ja kaikkien silmistä kuvastuu kauhu.

1.

Mies, jonka he ampuivat kujalla, kuoli liian myöhään.

Hän oli vähän yli kolmekymppinen, pukeutunut farkkuihin, paitaan ja tuulipuvun takkiin. Aivan liian kevyesti vuodenaikaan nähden, mutta hän oli hiljattain peseytynyt ja melko kylläinen – sen he olivat luvanneet hänelle ja lupauksensa he olivat myös pitäneet.

Mutta kukaan ei ollut kertonut, mitä sitten tapahtuisi. Ja nyt hän oli täällä.

Hän oli pysähtynyt hengästyneenä vanhan postitoimiston taakse, kivisten julkisivujen väliin. Ohuita harmaita hattaroita muodostui ja vapautui pimeyteen uloshengityksen tahtiin. Hän koetti tukahduttaa paniikin, joka johtui siitä, että lyhyen poikkikadun päässä oleva ristikkoportti oli suljettu. Hän oli ottanut riskin, ja tässä hän nyt seisoi, vailla pakoreittiä kolmen heijastinliivin kahinan lähestyessä takaapäin.

Todellisuudessa hän oli ollut vielä elossa, kun uutinen oli tavoittanut eurooppalaiset sanomalehdet jo varttia aiemmin ja hautautunut uutissähkeiden loputtomaan virtaan, kolme lyhyttä riviä miehestä, joka oli löydetty kuolleena Berliinin keskustasta keskiviikon ja torstain välisenä yönä aamuneljän jälkeen. Tekstistä ei käynyt suoraan ilmi, että mies oli koditon ja huumeiden vaikutuksen alaisena, mutta sen käsityksen sai uutisen lukiessaan. Se oli tarkoituskin. Jos valehtelee, on paras pysytellä totuudessa.

Palstatilan salliessa uutinen ilmestyisi seuraavan päivän lehtiin muiden mitättömien juttujen lomaan. Se oli yksi turvatoimi monien joukossa eikä luultavasti edes tarpeen. Selitys, mikäli joku ulkopuolinen sattuisi näkemään heidän nostavan elottoman ruumiin ylös maasta pimeässä, kantavan sen odottavaan ambulanssiin, heittävän takaovet kiinni ja ajavan tiehensä jäärakeiden sataessa maahan ja sinisen valon vilkkuessa.

Ei kuitenkaan kohti sairaalaa.

Toisaalta mikään sairaala ei olisi voinut heitä auttaakaan.

Autossa istui kolme hiljaista miestä, jotka toivoivat ehtineensä ajoissa paikalle.

Heidän toiveensa ei toteutunut.

2.

Parissa sekunnissa poliisit olivat tempaisseet kauniit pariovet voimalla auki rappukäytävän suuntaan, iskeneet lyijylasi-ikkunat säpäleiksi ja avanneet oven sisäpuolelta.

Oven takana olevan ristikkoportin kanssa kului huomattavasti kauemmin. Se oli turvaluokiteltu, raskas ja luultavasti huippukallis, ja se oli lukossa. Se oli myös ainoa asia, joka esti heitä pääsemästä auttamaan keski-ikäistä miestä, joka heidän saamiensa tietojen mukaan oli sisällä asunnossa.

Mikäli hän oli yhä elossa.

Norrmalmin poliisi oli saanut puhelun varhain aamupäivällä, mutta oma aikansa oli kulunut siihen, kun hätäkeskus oli koettanut varmistaa, oliko soittaja luotettava, selvin päin ja tosissaan. Tunsiko hän miehen? Kyllä hän tunsi. Voisiko mies olla jossain muualla? Ei, se oli mahdotonta. Miten pitkään aikaan miehestä ei ollut kuulunut mitään? Siitä ei ollut vielä kovin pitkää aikaa, he olivat puhuneet puhelimessa eilisiltana, jolloin mies oli kuulostanut vaisulta ja koettanut vaihtaa puheenaihetta. Se oli pelästyttänyt naisen – tyytymättömyys oli miehelle tyypillinen olotila – mutta eilen tämä oli ollut pirteä ja koettanut kuulostaa positiiviselta. Se tuntui kummalliselta, kuin mies olisi peitellyt jotakin. Hän oli koettanut soittaa miehelle aamulla mutta tämä ei ollut vastannut, jolloin epäilys iski välittömästi: oliko mies tällä kertaa onnistunut?

Nainen oli puhunut selkeästi ja täsmällisesti, ja kun hätäkeskuksen hoitaja oli vihdoin vakuuttunut naisen kertomuksesta, hän oli hälyttänyt paikalle poliisin ja ambulanssin ja siirtynyt sitten seuraavaan puheluun.

Jo ensimmäisenä paikalle saapunut partio pystyi toteamaan, että nainen oli todennäköisesti oikeassa.

Ovet oli lukittu. Värillisten ovilasien läpi heijastui ristikkoportin epäselvä hahmo.

Ja jossain kauempana radiossa soi klassinen musiikki, johon sekoittui täpötäyden kylpyammeen reunojen yli valuvan veden solinaa.

Se oli erittäin huono merkki.

Christina Sandberg seisoi kaksi porrasta alempana tyylikkäässä rappukäytävässä ja katseli hissikuilua ympäröivän, mustaksi lakatun teräsportin läpi. Hän seurasi silmä tarkkana jokaista liikettä asunnon ulko-ovella. Asunnon, joka oli ollut kerran hänen kotinsa.

Lukkosepän kulmahiomakoneesta lenteli oranssina hehkuvia metallilastuja, kun hän koetti saada auki sitä hemmetin porttia, jonka hankkimista Christina oli vastustanut pitkään, kunnes tajusi sen erään illan jälkeen että muuta vaihtoehtoa ei ollut, sen illan, jolloin kaikki muuttui.

He olivat asennuttaneet portin suojellakseen itseään. Ja tänään William saattaisi kuolla sen takia. Jos Christina ei olisi pelännyt niin valtavasti, hän olisi ollut helvetin vihainen.

Lukkosepän takana odotti neljä poliisia, jotka vaihtoivat kärsimättömästi painoa jalalta toiselle, ja heidän takanaan seisoi kaksi ensihoitajaa yhtä malttamattomina.

He olivat koettaneet huutaa hänelle ensin – ”William”, he olivat huutaneet, ”William Sandberg!”– saamatta vastausta ja lopulta he olivat antaneet periksi, vaienneet ja antaneet kulmahiomakoneen tehdä tehtävänsä.

Eikä Christina voinut tehdä muuta kuin katsoa vierestä.

Hän oli ehtinyt paikalle viimeisenä. Hän oli vetänyt nopeasti ylleen farkut ja mokkatakin, sitonut huomaamattomasti raidoitetut vaaleat hiuksensa poninhännälle ja hypännyt autoonsa, vaikka se oli pysäköity kadulle, jota ei aurattaisi ennen kuin ensi viikolla, ja hän luvannut itselleen, että antaisi auton seistä paikoillaan viikonloppuun saakka.

Siihen mennessä Christina oli koettanut soittaa Williamille jo useita kertoja, ensimmäisen kerran heti ylös noustuaan, toisen kerran ennen suihkuun menoa ja vielä kerran ennen hiusten kuivaamista. Sen jälkeen hän oli soittanut hätäkeskukseen, mutta oli kestänyt ikuisuuden vakuuttaa päivystäjä siitä, minkä Christina jo tiesi. Siitä, minkä hän oli tiennyt sisimmässään jo herätessään mutta minkä hän oli koettanut työntää pois mielestään samalla tavalla kuin huonon omantunnon, jonka hän tunsi ilmaantuvan joka kerta, kun he lopettivat puhelun.

Oikeastaan Christina vihasi itseään siitä, että piti yhä yhteyttä Williamiin. William oli ottanut asian Christinaa raskaammin, ei siksi että Christinan suru olisi vähäisempi, vaan siksi että William oli heistä kahdesta se, joka oli sallinut sen itselleen, ja kahden vuoden vatvomisen, keskustelemisen, syiden pohtimisen ja jahkailun jälkeenkin kaikki tuntui yhä samalta kuin silloinkin. Christina sai kunnian surra heidän molempien puolesta sekä vielä ylimääräisen annoksen syyllisyydentunteita, koska oli sitä mieltä, ettei surun jakautuminen ollut oikeudenmukaista.

Mutta elämä ei ollut oikeudenmukaista.

Jos se olisi sitä, Christina ei olisi nyt täällä.

Lopulta ristikko-ovi antoi periksi. Poliisi ja ensihoitajat ryntäsivät huoneistoon hänen edestään, ja sitten aika pysähtyi. Selät katosivat pitkään eteiseen ja jättivät jälkeensä tyhjyyden, joka jatkui ja jatkui eikä tuntunut loppuvan koskaan. Vasta monen sietämättömän pitkän sekunnin tai minuutin tai vuoden jälkeen musiikki katkaistiin sisällä ja sitten katkaistiin vesi, ja sen jälkeen tuli aivan hiljaista.

Kunnes he palasivat vihdoin takaisin.

He välttelivät hänen katsettaan kääntyillessään jyrkissä kulmissa, ulos eteisestä pitkin kapeaa käytävää hissin ohi, kääntyivät jyrkästi kierreportaisiin koettaen olla kolhimatta koristemaalattuja seiniä, ja edelleen alas, alas, nopeasti mutta varovasti, hitaasti kiiruhtaen.

Christina Sandberg painautui vasten teräsporttia päästääkseen paarit kulkemaan ohitse, alas kohti jalkakäytävällä odottavaa ambulanssia.

Kiiltävän muovisen happinaamarin alla makasi ihminen, jota hän oli kutsunut joskus miehekseen.

* * *

Oikeastaan William Sandberg ei ollut halunnut kuolla. Tai tarkemmin sanoen se ei ollut ollut hänen ensisijainen toiveensa.

Hän olisi halunnut mieluummin elää ja voida hyvin, viettää mukavaa elämää, oppia unohtamaan, löytää syyn pestä vaatteensa, herätä joka aamu, pukeutua vastapestyihin vaatteisiinsa ja tehdä jotain, josta olisi jollekulle hyötyä.

Eikä hän olisi tarvinnut sitäkään kaikkea. Vähempikin olisi riittänyt. Hän oli toivonut löytävänsä syyn lakata ajattelemasta kaikkea sitä, mikä teki kipeää. Mutta hän ei ollut löytänyt sitä, ja seuraavana listalla oli ollut tehdä loppu kaikesta.

Kaikesta päätellen sekään ei ollut onnistunut erityisen loistavasti.

”Miten täällä voidaan?” nuori hoitajatar kysyi hänen edessään.

Hän makasi puoli-istuvassa asennossa kovilla, lukemattomia kertoja pestyillä vuodevaatteilla, jotka oli pedattu vanhanaikaisesti niin että lakana oli taitettu keltaisen sairaalan peiton reunan yli,...