Tekijänoikeudet

Copyright © Annakaisa Iivari ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen kuva: Getty Images

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2011 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25536-9

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Ensimmäinen luku

ENSIMMÄINEN LUKU,

jossa elämä hiertää kuin kainaloista
liian ahdas villatakki

Iiris

IIRIS

Käytävä oli hiljainen. Hylätty pipo lojui lattialla ruttaantuneen muovipussin vieressä, lavuaarin alla oleva roskakori oli potkaistu kumoon. Myös luokkahuone oli tyhjä. Vilkaisin kelloani. Olin korkeintaan viisi minuuttia myöhässä, mutta silti paikalla ei ollut yhtään oppilasta. Kaivoin käsilaukusta kalenterini. Joulukuun kahdeksastoista päivä, normaali lukion 2B:n ruotsin tunti. Ei poikkeusmerkintöjä. Ei konsertteja, joulukirkkoa tai kuoron harjoituksia. Silti ketään ei näkynyt.

Istuuduin opettajanpöydän taakse ja annoin katseeni kiertää tyhjässä luokassa. Pulpetteja, joiden kansiin oli viillelty nimikirjaimia ja sutattu kuulakärkikynällä piirroksia. Kuraisia askelten jälkiä lattialla siitä huolimatta, että ulkokenkien käyttö luokassa oli kielletty. Takaseinällä kirjahylly, ikkunan edessä nurkassa pari nojatuolia, joissa ei koskaan istuttu. Näky oli tuttuakin tutumpi, mutta oloni oli epätodellinen. Mitä lähemmäksi talvipäivänseisausta oli tultu, mitä pimeämmäksi päivät olivat käyneet, sitä enemmän minusta oli alkanut tultua siltä, että jotakin poikkeuksellista oli tapahtumassa. Normaalisti vaivuin kaamoksen aikana jähmeyteen. Tänä vuonna tilanne oli toinen. Mieleni pohjalla oli alkanut kihelmöidä, aivan kuin olisin oivaltamaisillani jotakin. Olin levoton. Keskittymiskykyni herpaantui aiempaa helpommin, saatoin purskahtaa nauruun tilanteissa, joissa ei ollut mitään hauskaa, yllätin usein itseni haaveilemasta. Huomasin tarkastelevani itseäni ja ympäristöäni uusin, ulkopuolisin silmin. Oma remonttia kaipaava rivitalokotini Lietossalmen kirkonkylän laidalla, opettajainhuoneen eripariset kalusteet, leivosten rivi Elman konditorian lasivitriinissä. Katselin ympäristöäni kuin irrallisista kohtauksista kasattua elokuvaa ja yritin pinnistellä saadakseni juonenpäästä kiinni.

Päältä päin kukaan ei olisi huomannut mitään muutosta. Elin normaalia arkeani ja toistin tuttuja rutiinejani. Pukeuduin aamuisin harmaakirjavaan neuletakkiin, farkkuihin ja toppatakkiin ja kävelin koululle. Opetin ruotsia, laitoin ruokaa Paavolle ja pojille, kävin toisinaan kirjastossa ja puhuin puhelimessa sisareni kanssa. Tylsää, turvallista ja puuduttavaa elämää. Samanlaista kuin vuosikaudet tähänkin saakka. Vain itse tiesin, että kaikki ei ollut ennallaan.

Laitoin kalenterin laukkuuni ja päätin ravistautua takaisin todellisuuteen. Olinhan aikuinen. Iiris Luoto, 42-vuotias ruotsinopettaja Lietossalmen yläasteella ja lukiossa. Perheenäiti. Järki-ihminen, en mikään hörhö. Luokka oli tyhjä ja se oli aivan luonnollista. Oppilaat tunsivat tapani sen verran hyvin, että tiesivät minun antaneen arvosanat jo hyvissä ajoin. He olivat oikeassa. Tälle tunnille olin varannut ainoastaan Fannyn ja Alexanderin. Oppilaat olisivat saaneet katsella sitä samalla, kun olisin itse tehnyt viimeisiä rästihommia ennen lukuvuoden päättymistä. Tänä vuonna rästihommia riitti. Olin toiminut tuntiopettajan työn lisäksi myös luokanvalvojana, ja se teetti ylimääräistä paperinpyöritystä etenkin lukukauden loppupuolella. Tuntui, että byrokratiasirkus paisui vuosi vuodelta. Rehtori lähti innolla mukaan kaikkiin mahdollisiin projekteihin. Pääsihän sitä kautta edes joskus pois koululta –kokouksiin lähikaupunkiin tai seminaareihin Helsinkiin. Tänä syksynä olimme raataneet kymmenen koulun yhteisessä laatuprojektissa. Sloganina oli oppilaan voimaannuttaminen: oppimisteoilla oppimistuloksiin. Täytin nöyrästi raporttia raportin perään, vaikka olisin halunnut vain opettaa.

Kaikki kollegani eivät olleet yhtä kuuliaisia. Kaikki eivät olleet edes vielä antaneet omia arvosanojaan. Pelkäsin joutuvani odottamaan joulujuhlaa edeltävään yöhön, ennen kuin pääsisin tulostamaan ja allekirjoittamaan todistukset.

Palasin opettajainhuoneeseen. Sen tuttu kaaos ja puheensorina imaisivat minut hetkessä arjen turvalliseen rytmiin, irti epämääräisinä haahuilevista ajatuksista. Kuvaamataidon opettaja ryntäili edestakaisin etsimässä muistitikkua, jolle hän oli tallentanut oppilaiden töistä tehdyn joulujuhlassa näytettäväksi tarkoitetun diaesityksen. Rehtori istui nurkassa tietokoneella ja tuskaili taloushallinnon kyselyn kanssa. Kotitalousopettaja kuului kovaan ääneen puolustelevan hänelle, miksi kotitalouden budjetti oli taas tänä vuonna reippaasti ylitetty. Siivooja siirteli puhisten pöydillä epämääräisissä kasoissa lojuvia oppilaiden vihkoja, koevastauksia, monisteita, kustantajien mainoksia ja netistä tulostettuja jouluruokareseptejä. Stressin ja kireyden ilmapiiri opettajainhuoneessa oli varma merkki lähestyvästä joulusta.

Vain lukion yhteiskuntaopin opettaja Simo Karhu näytti siltä, ettei hänellä ollut kiire mihinkään. Hän oli nostanut jalkansa vastakkaisen tuolin käsinojalle, mutusteli joulutorttua ja selaili päivän sanomalehteä

Kaadoin kuppini pohjalle tilkan seisoneen näköistä kahvia ja käänsin Nisse-polkkaa pauhaavan radion hieman pienemmälle. Viikkokausia joka puolella soinut joulumusiikki alkoi tulla korvistani ulos, vaikka itse joulu oli vielä edessä. Istuuduin Simon seuraksi sohvalle.

–Ne 1C:n historian ja yhteiskuntaopin arvostelut, aloitin. –Minun pitäisi kyllä saada numerot viimeistään tänään.

–Oli vähän ongelmia tuon järjestelmän kanssa, Simo vastasi. –Se on ihan jumissa, kun kaikki laittavat arvosanoja sisään yhtä aikaa. Minulla on numerot tuossa ruutupaperilla, jos haluat. Syötä ne itse koneelle sitten kun ehdit.

Huokaisin. Niin tyypillistä Simoa. Simo oli itsepäisesti kieltäytynyt sähköisen oppilastietojärjestelmän käytöstä eikä muutenkaan koskenut tietokoneeseen vapaaehtoisesti. Niin tyypillistä minua. Kouluaikoinakin olin aina lainannut luokan pojille vihkoni, josta he olivat kopioineet kotitehtävät juuri ennen oppitunnin alkua. Vilkaisin Simon listaa.

–Tässähän on pelkkiä kaseja ja ysejä. Et sattumoisin ole kuullut Gaussin käyrästä?

–Minulla on lahjakkaita oppilaita, vastasi Simo.

–Sepä mukavaa, totesin.

Tiesin, että Simo oli antanut hyviä numeroita pelkkää laiskuuttaan. Eipähän tarvinnut riidellä arviointiperusteista oppilaiden vanhempien kanssa.

–Ruotsinlukijoilla tuntuu kyllä olevan lahjat välillä piilossa, jatkoin. –Etenkin näin joulun aikaan. Ja tunneilla tuskin kukaan viittaa. Olen totaalisen väsynyt olemaan yksin äänessä. Joululomalla en aio puhua sanaakaan!

–Kyllä ainakin yhteiskuntaopin tunneilla keskustellaan tosi aktiivisesti, Simo väitti vastaan. –Eilenkin meille tuli suorastaan väittely Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Mitä mieltä sinä Iiris olet? Uskotko enemmän länsimaisten hallitusten painostustoimiin vai globaalien suuryritysten yhteiskuntavastuuseen?

Simo härnäsi tahallaan. Parin yhteisen työvuoden jälkeen hän tiesi, että minä olin opettajainhuoneessa se, joka viimeksi provosoituisi yhteiskunnallisista kysymyksistä. Riistin Simolta osan sanomalehdestä ja jäin tuijottamaan matkatoimiston mainosta, jossa ankean räntäsateen kontrastina oli turkoosi meri ja hymyileviä ihmisiä. Koska minä olin viimeksi käynyt rantalomalla? Pari kertaa Kanarialla silloin, kun pojat olivat pieniä. Juuri nyt kaipasin lämpöä enemmän kuin mitään muuta. Ensilumi oli tullut lokakuussa, ja yhtämittaista loskaa ja viimaa oli kestänyt jo yli kuusi viikkoa. Suomen talvi oli sietämätön.

–Oletteko te lähdössä Paavon ja poikien kanssa johonkin joululomalla? rehtori kysyi kurkistaessaan lehteä olkani yli. –Meidän perhe lähtee tavan mukaan Thaimaahan. Viides joulu jo lämpimässä. Mikään ei saisi minua jäämään Lietossalmelle.

–Katsotaan, ynähdin. –Eiköhän tässä jotain keksitä. Ehkä joku pieni kaupunkiloma. Mennään luultavasti Lontooseen. Tai Keski-Eurooppaan. Siellähän on niitä joulutoreja sun muita.

Valehtelin. En jaksanut alkaa selittää reksille, että Paavon kanssa pelkästään jo matkustamisen suunnittelu oli mahdotonta. Olin ruikuttanut asiasta koko syksyn. Paavoa rannalla makaaminen ei kiinnostanut. Paikallaan pysyminen ei ollut hänen vahvin puolensa. Lisäksi Paavo vetosi työkiireisiinsä. Hän pyöritti kahta firmaa ja esiintyi liikemiehen elkein. Palkkarahansa Paavo nosti sälekaihdinfirmasta. Osto- ja myyntiliike Paavon Paja oli hänelle intohimon kohde ja lupaus suurista mahdollisuuksista, jonkinlainen peitetarina, joka mahdollisti minkä tahansa liiketoimen. Lopullinen läpimurto ja käänteentekevä bisnesidea oli kuulemma lähempänä kuin osasimme arvatakaan. Kurkistus autotalliimme olisi kyllä paljastanut kenelle tahansa asioiden todellisen tilan. Siellä sijaitsi osto- ja myyntiliikkeen sekalainen varasto: myymättä jääneitä CD-telineitä, standardimittoihin sopimattomia sälekaihtimia, muovisia spagettimittoja, leipäkoneita, vesijuoksuvöitä, kävelysauvoja, kolhiintuneita konttorikoneita, tavaraa lattiasta kattoon.

Tämän syksyn innovaatio oli ollut moderni himmeli. Paavo oli hankkinut laatikoittain punaisia putkenpätkiä ja valokuitukaapelia, joista hän oli päättänyt väsätä himmeleitä. Olimme poikien kanssa askarrelleet niiden parissa monta viikkoa. Muutaman himmelin Paavo oli saanut kaupiteltua kaverinsa ravintolaan. Loput odottivat buumin alkamista autotallissamme. Osta halvalla, myy halvemmalla jos lainkaan, olin todennut Paavolle siinä vaiheessa, kun pakettiautomme ei enää mahtunut talliin roinan keskelle....