Ensimmäinen luku

ENSIMMÄINEN LUKU

I

Teknillisen koulun oppilas Pauli Haantie istui vanhassa kivitalossa sijaitsevan huoneensa ikkunan ääressä ja katseli miten vastapäisen sekatavarakaupan valkotakkinen myyjätär pani jauhoja pussiin. Huone oli pieni ja huonosti kalustettu. Siinä oli pöytä, pari tuolia sekä rautasänky ja kirjakaappi. Kaikkialla vallitsi niin suuri epäjärjestys kuin noin vähäisistä tavaroista vain voi syntyä. Huonekalut olivat paksun pölyn peitossa, ja hämähäkki oli katsonut huoneen niin rauhalliseksi, että oli katonrajaan kutonut verkon.

Koko tämän epäjärjestyksen toivottomuus kuvasi asunnon haltijan mielentilaa, sillä eräänlainen ärtynyt välinpitämättömyys oli vaivannut Paulia jo pitkän aikaa. Sen ulkonaisena syynä oli hänen kireä taloudellinen asemansa. Hän luki insinööriksi setänsä lainaamien rahojen turvin, mutta niiden niukkuus jätti hänet kesäloman ajaksi elelemään mitättömällä harjoittelijan palkalla. Rahan vähyys ei sinänsä ollut hänen katkeruutensa aihe, vaan se tapa millä hän sen sai. Paulin isä oli ollut pikkukauppias, mutta kaupan hän oli juonut ja kuollut siitä päästyään. Äiti, hermostunut ja onnettomuudestaan kärsinyt riitaisa nainen, ei hänkään osannut sen jälkeen muuta kuin kuolla, ensin tosin jonkin aikaa siunailtuaan ja voivoteltuaan. Orvoksi jääneen pojan otti huollettavakseen isän veli. Tällä Paulin sedällä oli pieni harjasitomo, jonka tuotto ei ollut mitenkään mahtava, ja Pauli tiesi sen aivan hyvin. Paulin isä oli tämän veljensä itse asiassa auttanut jaloilleen. Setä ei ollut yhtä aloitekykyinen kuin veljensä, mutta sen sijaan hän osasi paremmin pitää kiinni kerran saavuttamastaan. Sen vuoksi hän usein vihjaili kuolleen veljensä hulttiommuudesta ja huonosta asioiden hoidosta, ja jokaisen tuollaisen huomautuksen Pauli katsoi loukkaukseksi itseään kohtaan. Yhä vaikeampi hänen oli ottaa vastaan sedän avustusta. Aluksi hän oli asunut tämän luona mutta vartuttuaan muuttanut asumaan yksikseen ja järjestänyt saamansa avustuksen korottomiksi lainoiksi, jonka maksamista hän vakuutteli tarpeettoman usein.

Pojan ylpeä ja epäluuloinen luonne rasittui tästä hyväntekeväisyydestä niin, että hän vähitellen eristäytyi kokonaan muista ihmisistä. Koulussakaan hän ei menestynyt suuresta lahjakkuudestaan huolimatta. Se johtui ennen kaikkea siitä, ettei hän vähääkään välittänyt tulevasta ammatistaan. Tosiasiassa se oli hänen luonteelleen täysin sopimaton. Kaupungissa ei kuitenkaan ollut muuta oppilaitosta kuin insinöörejä valmistava, ja pääkaupungin yliopistoon hänen varansa eivät riittäneet.

Hän oli kooltaan yli keskimitan mutta jotenkin hintelärakenteinen mies. Kasvot olisivat kenties olleet kauniit ellei niillä aina olisi väreillyt synkkä ja tuskainen ilme. Otsa oli korkea, väriltään kuultavan kalpea, ja sen erikoisuutta lisäsi selvästi näkyvä sininen mutkitteleva suoni. Silmät katselivat synkkinä ja epäluuloisina. Ne seurasivat näkemäänsä ilman mielenkiintoa, aivan kuin se olisi kulkenut ohi hänen tietoisuutensa, joka näytti keskittyneen jonnekin epämääräiseen.

Siinä tehtaassa, jossa hän työskenteli, oli parhaillaan kesäloma, ja siitä johtuva toimettomuus jätti hänet synkkien mielialojensa vapaasti kiusattavaksi.

Hän nousi ikkunan äärestä ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin. Välillä hän istui vuoteelleen, heittäytyi makuullekin, mutta nousi kohta ylös jatkamaan kävelyään. Lopulta hän lähti ulos, niin vastenmieliseltä kuin se tuntuikin. Kadulle tultuaan hän käveli alkumatkan nopeasti päästäkseen pian pois oman talon piiristä. Hänellä ei tosin ollut mitään kosketusta sen asukkaisiin, vain pari niistä oli tarpeeksi tuttua hatunnostoa varten, mutta häntä kiusasi kuitenkin se ajatus, että hän jotenkin oli olemassa noiden ihmisten tietoisuudessa, eikä se tuntunut hänestä miellyttävältä. Hänestä tuntui että monet silmät seurasivat ikkunoista hänen lähtöään. Tunne oli niin voimakas että hän vain vaivoin voi pidättäytyä katsomasta taakseen, ja se onnistuikin vain sen vuoksi että hän pelkäsi liiaksi luulonsa olevan totta eikä uskaltanut todeta sitä. Seuraava tunne oli vaistomainen suuttumus hänen tuntemansa pelon johdosta, ja hän nosti päänsä pystympään, otti silmiinsä tuikean ilmeen ja yritti katsella vastaantulijoita röyhkeästi ja halveksivasti. Se onnistuikin niin kauan kunnes vastaan sattui tulemaan nuori nainen. Paulin tuijotus alkoi kiinnostaa häntä, ja hän hymyili jonkin verran kummastuneena. Se hymy lannisti Paulin röyhkeyden ja ylimielisyyden. Hän käänsi päänsä pois, punastui ja oli seota askeleissaan koettaessaan päästä mahdollisimman nopeasti vastaantulijan ohi. Vasta pitkän matkaa kuljettuaan hän sai mielensä tasaantumaan siitä häpeän, pelon ja suuttumuksen sekaisesta tunteesta, jonka tapaus oli hänen mielessään aiheuttanut. Hän piti jonkin aikaa eriskummallista ähkynää, jonka seasta erottuivat puoliääneen lausutut sanat: – Mitä sen väliä on… Ei merkitse mitään.

Tämä ei tapahtunut hänelle ensi kertaa, mutta aiheutti kuitenkin sen, että hän suuntasi askeleensa hiljaiselle Tehtaankadulle päästäkseen pois ihmisten näkyvistä.

Täällä reunustivat katua vanhat kellahtavat puutalot, jotka olivat aina puolinukuksissa eivätkä välittäneet suuriakaan siitä, mitä niiden seinien sisä- tai ulkopuolella tapahtui. Talojen pihoilla näkyi leikkiviä lapsia sekä naruilla riippumassa pyykkivaatteita, joiden laadusta oli helppo päätellä talon asukkaiden varallisuutta, sukupuolta ja ikää. Enimmäkseen täällä asui työläisperheitä, ja he hankkivat toimeentulonsa niissä suurissa tehtaissa, joiden mukaan katu oli saanut nimensä.

Heinäkuun sininen taivas kaartuili kadun yllä puhtaana ja kuulakkaana. Vain eräs valkea pilvenhattara oli unohtunut sen upottavaan pohjattomuuteen aivan kuin osoituksena keveän länsituulen iloisesta huolimattomuudesta, tämä kun oli sen sinne unohtanut taivasta lakaistessaan. Puolipäivään nouseva aurinko kuumensi talojen tervahuopakattoja, joilla kyyhkyset istuivat ja laiskottelivat nauttien sitä koskemattomuutta ja rauhaa, jonka niiden syötäväksi kelpaamaton liha niille tuotti. Jossakin porttikäytävässä saattoi nähdä vanhan, jo melkein sokean koiran, joka makasi kuono käpälien päällä kuin kuollut, aivan kuin sekin kohdaltaan olisi tahtonut osoittaa tämän hiljaisen laitakaupungin rauhaa. Vain kadun alkupäässä oleva tehdas jyrisi ja kolisi itsekseen niin kuin suuri punainen saatana, muristen ja kirskuttaen hampaitaan, joissa se jauhoi saalistaan, paria-, kolmeatuhatta ihmistä, joiden voima hetki hetkeltä katosi sen tunkkaiseen nieluun.

Jonkin matkaa käveltyään Pauli kuuli eräästä pihasta lasten mekastusta ja jäi aikansa kuluksi seuraamaan heidän leikkiään. Pihassa oli viisi, kuusi tenavaa, ja he leikkivät piilosillaoloa, johon määrättiin hakijaa rituaalin mukaan. Lapset seisoivat piirissä, ja muuan poika osoitti heitä vuoron perään sormellaan hokien seuraavaa lorua:

Entten tentten teelikamentten

issun vissun vaapulavissun

eelin keelin klot,

viipula vaapula vot.

Eskon saun piun paun

neekeri vastasi, joukosta pois.

Talossa asui työmies Salmela kahdeksantoistavuotiaan tyttärensä Marjatan kanssa sekä Saarisen leski lapsilaumoineen. Lorua lukeva poika oli lesken vanhin lapsi Martti. Äiti jätti aina päiviksi nuoremmat lapset hänen paimennettavikseen, kun hän itse oli työssä. Lasten leikki keskeytyi kuitenkin, sillä kadulta poikkesi pihaan noin kahdentoistavuotias poika. Hän oli kulkenut kadulla keski-ikäisen vetelännäköisen naisen kanssa, joka jatkoi matkaansa pojan poiketessa pihaan. Äiti ja poika olivat tällä kadulla hyvin tunnettuja, kumpikin huonojen tapojensa ansiosta.

Poika oli avosuinen pikku ilkiö. Yllään hänellä oli likainen lyhythihainen ihopaita sekä polvihousut, joiden kannatin napin pudottua oli kiinnitetty kookkaalla rautanaulalla.

Poika oli usein ennenkin käynyt pihassa, sillä sen perällä olevan ulkorakennuksen yläkerrassa asui hullu vanha mies, jota hän huvikseen härnäili. Miehen nimi oli Alpree, ja hänen erikoisuuttaan lisäsi iso nenä, joka vakituisesti piti hänen partaansa ylen siivottomassa kunnossa. Ehdittyään pihaan poika kysyi muilta lapsilta:

– Onko vonkanenä kotona?

– On se, vastasivat toiset jo etukäteen mielissään tulevasta näytelmästä. Heistä oli riemastuttavaa katsella Alpreen raivoamista, vaikka eivät itse uskaltaneetkaan tätä kiusata, koska heitä oli siitä ankarasti kielletty.

Pauli aikoi lähteä jatkamaan matkaansa, mutta jäi kuitenkin jonkinlaisen laiskan uteliaisuutensa vallassa paikoilleen. Poika huusi Alpreen ikkunaan:

– Alppu kalppu karvajalka.

Ikkuna aukeni paikalla ja Alpreen parrakkaat kasvot pilkistivät sen raosta kun hän huusi vastaan:

– Kitas kiini, saatanan penikka.

– Sulla on iso haistinvaaja, vastasi poika.

– Mahdot pysyä siellä emäs perässä, siellä se meni pitkin katua ja hirnu, kunnei ollut varsa völissä, jatkoi Alpreen vihainen ääni.

– Pidä turpas kiini, että korvaskin näkyy.

Sitten poika kääntyi muiden puoleen kehotellen: – Huutakaa tekin. Huutakaa mitä vaan osaatte.

Alpree poistui hetkeksi ikkunasta mutta palasi uudelleen ja kirkaisi:

– Saatanan huarrikläppi.

– Mikä sun suupielessäs on? Jaa, se on korva. Jonkin mielijohteen vuoksi Alpree lopetti kuitenkin riidan ja vetäytyi pois ikkunasta. Kun poika näin oli menettänyt huvinsa, hän alkoi kiusata lapsia valiten erikoisesti kohteekseen Martin, arvattavasti sen vuoksi että katsoi tämän vanhimpana arvokkaimmaksi vastustajaksi.

– Mikset sinä huutanu?

– En viittiny, vastasi Ma...