Alkusanat

Haluan kiittää Virpi Parkkali-Lainetta ja Janne Airoa, jotka ystävällisesti vastasivat vartijan työtä koskeviin kysymyksiini sekä Sakari Kirjavaista, joka kommentoi asiantuntevasti käsikirjoitustani.

Lisäksi haluan kiittää Marjaa aivan kaikesta.

Mikko

MIKKO

Nainen kulkee näytön oikeasta yläkulmasta vasempaan alakulmaan. Ryhti on suora. Askeleet ovat pitkät, nopeat ja määrätietoiset. Näyttö ei anna ääniä. Voin vain kuvitella korkojen kopinan ja sen kaiun betonisissa seinissä.

Hän on pukeutunut mustaan nahkatakkiin, mustaan hameeseen jossa on punaisia ruusuja, ja mustiin, pitkävartisiin ja korkeakorkoisiin saapikkaisiin. Yötaivaanväriset hiukset ovat nutturalla. Iho on niin tumma, että nainen on luultavasti romani tai sitten hänessä on aasialaista verta.

Naisella on uudehko Volvo. Sen viereen parkkeeratun mustan Honda citymaasturin luo tulee kaksi miestä ostoskärrynsä kanssa. Nainen on istuutumassa autoonsa, mutta toinen miehistä laskee kätensä hänen olkapäälleen. Mies jättää käden siihen ja elehtii toisella kädellään. Nainen on jähmettynyt paikoilleen.

Toinen mies ei ole pieni ja viisas eikä toinen iso ja tyhmä. Nämä ovat samankokoisia ja -näköisiä. Molemmilla on nahkatakit ja pystytukat.

Nainen hypistelee hermostuneena avaimia käsissään. Hän nyökkäilee miehen sanoille. Mies hymyilee, nainen ei. Hänen poskensa tärisevät ja kädet vapisevat.

Tilanne ei kestä kauan, vaikka naisesta sen täytyy tuntua ikuisuudelta. Miehet hyppäävät autoon ja ajavat tiehensä. Nainen putoaa istualleen kylmälle asvaltille. Pitkät jalat sojottavat eri suuntiin kuin hänet olisi aseteltu Kiasmaan näytille. Nainen tärisee. Minä juoksen.

Katariina

KATARIINA

Mikko katsoo minua kuin koko sen kolme vuotta, jotka me olimme luokkatovereita. Hän luuli, etten huomannut, tai sitten hän ei välittänyt. Mikosta sai sellaisen kuvan, ettei hän välittänyt mistään tai sitten hän välitti aivan kaikesta. Kukaan ei tuntenut häntä, koska hän ei puhunut paljon mitään. Hän vastaili lyhytsanaisesti ja jos mahdollista, ilman sanoja. Itse hän ei aloittanut keskustelua koskaan.

Minulle ei ole yllätys, että Mikko on vartija. Poliisiksi hän on liian epäsosiaalinen, mutta hänellä on varmasti viehtymys univormuihin, pamppuihin ja pippurisumuttimiin. Todennäköisesti hän viettää iltansa ampumaradoilla ja ulkona saksanpaimenkoiransa kanssa. Luultavasti hän on perheetön ja poikuuskin on vielä talletettuna pankkiholviin, ellei hän ole maksanut sen viemisestä.

Minä tuijotan Mikkoa silmiin ja näen edessäni hänen elämänsä. Yritän nähdä sen mahdollisimman säälittävänä, jotta unohtaisin sen, että minun on kylmä, minä haisen omalta virtsaltani ja minun elämästäni on häipynyt turvallisuus.

Minä inhoan ihmisiä, jotka määrittelevät toisen ehdottomalla varmuudella. Jotkut tuttavani tekevät niin muutaman lasillisen jälkeen. Eivätkä ne määritelmät useimmiten ole kovin imartelevia.

Kuka lohduttaisi minua? Kotona odottava punaviinipullo ja suklaarasia? Olin ostanut ne tätä iltaa varten. En kuitenkaan tätä tunnetta varten. Tämän piti olla hyvä ilta. Minun piti istua kylvyssä tuntikausia ja kuunnella Vuodenaikoja vanhalta vinyyliltä. Kesän jälkeen olisin noussut ylös kääntämään levyä.

Olisin käpertynyt sohvannurkkaan viltin alle villasukat jalassa. Minun piti avata televisio ensimmäistä kertaa viikkokausiin ja katsoa… jotakin. En tiedä mitä. Eikä sillä olisi ollut mitään väliä, mitä se olisi ollut. Sillä ei ole mitään väliä.

Sitten tulivat nämä miehet, jotka sanoivat minun olevan velkaa heidän ystävälleen 193500 euroa, kun korot lasketaan mukaan. Heidän ystävänsä alkaa kuulemma pikkuhiljaa kyllästyä odottamiseen. Ystävä tarvitsee rahojaan uuden veneen ostoon. Ystävä on kuitenkin suurpiirteinen mies ja antaa siksi minulle muutaman päivän aikaa hankkia rahat.

Minä kysyin, mistä he kuvittelevat minun saavan sellaiset rahat muutamassa päivässä.

»Myy vaikka…», hiljaisempi mies aloitti, mutta pääosassa ollut kaveri sähähti hänet hiljaiseksi kesken lauseen.

»Tässä ei ole mitään henkilökohtaista ja siksi on aivan turhaa tehdä tästä asiasta rouvalle ikävämpää kuin se jo on.»

Puheliaampi mies kääntyi takaisin puoleeni.

»Me palaamme asiaan muutaman päivän päästä. Ja karkuun on sitten turha yrittää.»

Miehet nousivat autoonsa. Lasit olivat tummennetut, joten en nähnyt heitä, mutta he näkivät minut.

Minä en halua mennä kotiin. Siellä on kylmää, pimeää ja yksinäistä. Nämä miehet voivat tulla koska tahansa. Säikähdän jokaista ohiajavaa autoa, jokaista tekstiviestiä ja soittoa, tuulen narinaa, omaa kuvaani peilissä ja ikkunoissa ja varsinkin hiljaisuutta.

Jos en istuisi tässä virtsaa valuvana, käyttäisin hyväksi naisellisuuttani. Nyt minulle ei jää muuta mahdollisuutta kuin sääli. Itku tulee niin helposti, etten tiedä, onko se tahallista tai tahatonta. Peitän kasvoni käsilläni, mutta kurkin sormien välistä Mikon reaktioita.

Mikko vaihtaa painoa jalalta toiselle. Hän ei tiedä, mitä sanoa. Mikään ei ole muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa. Herää Mikko! Minä en jaksa tätä nyt. Pyydä minut kotiisi ja suojele minua.

Mikko ottaa puhelimen vyöltään.

»Mää soitan poliisi…»

»Ei! Älä soita. Ne tappaa mut, jos poliisi sotketaan tähän.»

»Sanok ne sillai?»

»Rivien välissä.»

»Mun kokemukse mukka…»

»Mikko…»

»Mitä?»

»Sä et ole kokenut mitään tällasta.»

»En ni.»

»Mikko… Auta mua. Ole niin kiltti.»

Mikko

MIKKO

Syyskuu 1985

»Mikko… Auta mua. Ole niin kiltti.»

Me istumme vierekkäin paripulpetissa kuvaamataidon tunnilla. Jokaisen pitää suunnitella A3-kokoiselle paperille kaavakuva mahdollisimman ekologisesti toimivasta kaupungista. Kuvaamataidon lehtori Maria Ruutana on vihreiden kaupunginvaltuutettu.

Katariina sipaisee pitkät, paksut, mustat hiussuortuvat korvansa taakse ja katsoo minua anovasti.

»Mä en keksi tähän enää mitään.»

»Ehkä se o valmis.»

»Ei ole. Kurppana sanoi, että työ on vajaa, vaikka se on ite.»

»Emmää tiäd… Lait pari tuulivoimala. Niist Ruutana tykkä. Saas varman kympi.»

Katariina katsoo minua silmiin ja hymyilee. Hän hieroo etualahampaitaan ylähuuleensa keskittyessään. Katson kelloa, joka käy liian nopeasti. Katson ikkunaa, jonka takana sade on tiheä kuin verho. Tunnen sieraimissani eteisen märkien vaatteiden hajun ja keittiöstä tulevan kahvin ja tuoreen pullan tuoksun. Äiti leipoo aina perjantai-iltapäivisin, kun se pääsee aikaisemmin töistä. Se leipoo aina ylimääräistä sen takia, että voin tuoda jonkun kaverin yllätysvierailulle. Koskaan en ole vienyt.

Katariinan voisin viedä, jos uskaltaisin kysyä. Katson, miten se laittaa hiussuortuvia silmiensä edestä korvan taakse. Minä voisin tehdä sen hänen puolestaan. Minun pitäisi vain ojentaa käteni…

Kello soi. Puheensorina ja tuolien kolina täyttää luokkahuoneen. Nousen rauhassa. Annan toisten rynnätä ensin ulos ovesta. Ruutana vilkaisee piirustustani ja ottaa kasvoilleen ilmeen, jota en osaa tulkita.

Ruutana voisi olla kaunis, jos haluaisi, mutta se haluaa näyttää yli-ikäiseltä Peppi Pitkätossulta. Näin sen töitä Rauman taiteilijaseuran yhteisnäyttelyssä. Otin kasvoilleni ilmeen, jota kukaan ei osaisi tulkita. En minä ainakaan.

Ruutana sanoo, että minut pitäisi juottaa känniin, jotta minusta saisi selvän. Kohautan olkapäitäni.

Ruutana naurahtaa. Sillä on käheä nauru. Haluaisin kuulla sen laulavan bluesia.

Katariina

KATARIINA

Kaksi vuotta sitten synnytin lapsen. Napanuora oli kiertynyt hänen kaulansa ympärille ja tukehduttanut hänet. Sami syytti minua tapahtuneesta. Ei hän niin sanonut, mutta siltä minusta tuntui.

Sami suri tekemällä pitkää päivää. Minä kannoin murhetta liian ison talon huoneesta toiseen. Sirottelin murusia jokaiseen nurkkaan. Siellä ne odottavat seuraavia asukkaita kuin luteet.

Avioero astui virallisesti voimaan tänään. Minä olen nyt vapaa nainen.

Sitäkö minun piti tänään juhlia? Vai elämää yleensä? Juhlat on nyt peruttu. Tosin ei minun elämäni ihan arkistakaan ole. Naurattaisi, jos ei itkettäisi.

Pakkaan vaatteita suureen kassiin ja matkalaukkuun. Ne ovat samaa sarjaa. Saimme ne Samin vanhemmilta häälahjaksi yhdessä Dubain matkan kanssa. Matkalaukun kansi on täynnä tarroja kohteista, joissa olemme käyneet. Samista niiden esillä pitäminen oli pröystäilyä. Minusta niillä, jotka matkustivat samoihin kohteisiin kuin me, ei ollut syytä kadehtia meidän matkojamme.

Minulle ne tarrat ovat matkamuistoja. Pröystäilyä olisi ollut tuoda jokin kallis ja tarpeeton esine jokaiselta matkalta.

Sami ja minä pidimme molemmat rahasta. Sami rakasti mukavaa elämää, mutta se piti tehdä muilta salaa. Meillä oli kummallakin aina uudehko Volvo. Ne olivat ulkoisesti aivan samanlaiset, jotta ihmiset luulisivat niiden olevan yksi ja sama auto. Meidän arvotaulumme piilotettiin kellariin, jos meille tuli vähänkään oudompia vieraita. Sellaisia vieraita varten ostettiin viiniä, jota emme muuten olisi suostuneet kaatamaan kurkustamme alas. Vieraat myös pidettiin mahdollisimman suppealla alueella, etteivät he näkisi esimerkiksi uima-allastamme ja pientä kuntosaliamme.

Sami ja pankki omistivat talon. Sami pisti sen myyntiin ennen kuin ehdin muuttaa uuteen asuntooni Tuulensuuhun.

Samin lähettämä kiinteistövälittäjä liihotteli pitkin parkettia. Naisella oli ...