Rajalla

Korpidivisioona

– Onhan tämä meille kaikille sentään erinomainen harjoitus, aivan pistämätön harjoitus… Siihen aina ajatusteni harhailu takertui. – Mutta Puola on jaettu ja…

Ensimmäisenä yönä makasin pitkään valveilla. Minua hieman kummastutti, sillä tuloni »YH»:n joukko-osastoon oli tapahtunut aika tavalla »poikkeuksellisissa oloissa».

Sortavalan pimeillä ja hiljaisilla kaduilla ja korkeitten upseerien miehittämässä Seurahuoneessa jonkinlainen sota-ajan tunnelma oli ensimmäisen kerran vaikuttavalla tavalla henkinyt vastaan. Olin ilmoittautunut komentajalleni eversti Tiaiselle. Olin tuntenut hänen kookkaan ja ystävällisen olemuksensa vanhastaan, ja se tuotti minulle mielihyvää. Armeijakunnan komendantti, hyväntuulinen, lyhyentanakka reservivänrikki Suursalmi, vanha koulutoveri, oli Seurahuoneen upeassa salissa hienoa illallista syödessämme kertonut, että pääsisin eversti Tiaisen autossa vielä samana yönä Suistamolle, jossa majaili jokin salaperäinen SU-divisioonan esikunta.

Matkalla eversti hiljaisella, mainiolla kertojanäänellään oli tarinoinut minulle, vieraalle ja häntä parikymmentä vuotta nuoremmalle reserviupseerille, kaikenlaista, jääkäriajan kokemuksiaan itärintamalla, tämän syksyn tunnelmia ja metsästysjuttuja. Aina kun pimeässä maantiellä kiiluivat metsästysmatkalla lokakuun lumessa tassujaan nostellen hiipivän kissan silmät, eversti huomautti siitä. Metsissä ja vainioilla kiertelevät kollikissat ja jäniksenpojat olivat jonkinlaisessa yhteydessä ja tekemisessä toistensa kanssa. Eversti oli ilmeisesti innokas metsästäjä.

Autossa oli melkein koko ajan ollut lähivalot, ja kylien lähelle tultaessa oli joskus pysähdytty kuuntelemaan, liikkuiko syystummalla taivaalla lentokoneita. Suistamon takaliepeillä oli pysähdytty pimeässä kummalliselta funkislaatikolta näyttäneen talon eteen; eversti oli sanonut autonkuljettajalle, että aamulla pitäisi kymmentä vaille kahdeksan olla häntä noutamassa. Sitten olin astellut reppu olalle heitettynä everstin jäljessä lumeen sotkettua polkua taloon, natisevia portaita ullakolle, jossa nukkui miehiä lattialla toinen toisessaan kiinni. Eversti oli avannut vinttikamarin oven ja esitellyt minut vuoteellaan lampun valossa lueskelevalle herralle. Hän oli majuri Juva, kolmostoimiston päällikkö.

Ensimmäinen tilapäinen yösijani oli lattialle levitetyllä olkipatjalla, raskaasti nukkuvan punertavaposkisen nuoren miehen vieressä. »Petikaverini» ei herännyt, mutta majuri esitteli hänet hymyillen kadetti Muttoseksi.

– Nuo pojat on näinä päivinä ajettu loppuun, sanoi majuri rauhallisen miehen verkkaiseen puhetapaan ja sammutti öljylampun.

Kaksi päivää aikaisemmin olin lähtenyt kotoa. Aamuyöllä ovikello oli soinut, ja avattuani oven olin saanut poliisilta odottamani valkoisen lapun, määräyksen saapua ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Sinäkin yönä olin pimeässä valvonut miltei aamuun saakka kuunnellen kuinka junat hiljaisessa yössä kohisivat aseman ohi vieden nuoria miehiä asepalvelukseen, toiset junat etelän tietä jonnekin itärajalle päin, toiset johonkin pohjoiseen. – Suomen kansa oli havahtunut tuntemaan vapauden arvon. Vakavan innostunut humaus ja huumaus oli kulkenut koko maan läpi, sillä kansan oikeuksia oli uhattu.

Baltian maat olivat väistäneet sodan, mutta ne olivat sodatta hävinneet. Nyt neuvoteltiin meidän kanssamme. Vaikka se tapahtuikin vielä sovussa, niin muistettiin sananparsi, jonka mukaan vara ei venettä kaada. Sen takia olivat maan nuoret miehet liikkeellä, sen vuoksi tämäkin esikunta majaili kaukaisessa korpipitäjässä.

Mutta kaikki selviäisi varmasti hyvin, sotaa ei tulisi, Moskovassa neuvoteltaisiin tietenkin vain yleisistä periaatteellisista kysymyksistä ja taloudellisista asioista. Olihan meillä hyökkäämättömyyssopimuskin.

Eversti oli autossa maininnut, että oli todettu öisiä lentoja, tiedustelulentoja tietenkin. Oli ajettu kylien läpi ilman valoja, ettei niiden näkyminen auttaisi lentäjiä suunnistautumisessa. Oli jyrkästi kielletty ampumasta lentokoneita, elleivät ne ryhtyneet ampumaan tai pommittamaan. Aihetta syytöksiin ei saisi antaa.

Kotoa lähtiessäni olin hyvästeltäessä lausunut, että palaisin parin viikon kuluttua, kun neuvottelut olivat päättyneet. Mutta eversti oli hymähtäen sanonut niinkin, että harjoituksemme saattaisi pitkittyä ainakin jouluun, ehkä olisimme vielä juhannuksenakin rajoilla vartiossa. Hän ei siis luottanut neuvotteluitten hyvänsävyiseen sujumiseen ja onnelliseen päättymiseen. Mutta eihän meillä ollut sentään mitään syytä tosi pelkoon. Emme olleet antaneet aihetta rauhan rikkumiseen, vakuuttelin itselleni.

Maantieltä kuului kärryjen kolinaa ja autonmoottoreitten hurinaa. Siellä liikkui kolonnia ja sotilasautoja. Kaikkialla Karjalan vaarakylissä ja kaukaisten korpien kätköissä oli sotaväkeä.

Ajatukseni kävivät raskaiksi. Kuuntelin vieressäni nukkuvan kadetin syvää hengitystä ja seinän takaa kantautuvaa kuorsausta. Tuuli kohahteli ullakon nurkissa ja katon räystäissä. Ajatukseni sekaantuivat unikuviin ja näin unta kymmenen vuoden takaisesta asevelvollisuusajasta.

– – –

Seuraavina päivinä, viikkoina, puolentoista kuukauden ajan 12.D:n joukot siirtyivät kenttälinnoituksia luoden yhä kauemmaksi rajalle päin. Samaan aikaan Moskovassa käytyjen neuvottelujen ympärillä poliittinen ilmapiiri kävi yhä uhkaavammaksi. Miesten usko asian rauhalliseen selviämiseen alkoi horjua, suomalainen kärsivällisyys alkoi väistyä suomalaisen oikeudentunnon loukkaantumisen tieltä. Alussa miehet puhuivat toivovansa päästävän parin viikon kuluttua kotiin, mutta syksyn aikana toivon tilalle tuli vankka päätös, että jos miesten olo kaukaisissa korvissa voi turvata kodeille rauhan, niin ollaan vaikka talven yli vartiossa, ja tarpeen vaatiessa taistellaan.

Kalevalan laulumailla, Shemeikkojen karhumailla, miehiin tarttui vapaitten metsien vapaitten miesten horjumaton henki.

Rajamiehiä

Eräällä Hautavaaran retkellä oli oppaana asianomainen komppanianpäällikkö, reserviluutnantti Juutilainen. Hänen telttansa oli »siellä jossakin» lähellä Verkkojärveä. Tiesin ennakolta tästä miehestä, että hän on palvellut Ranskan muukalaislegioonassa Marokossa, että hänen komppaniansa on niin mainiosti »trimmattu», että sen loistokunnon näkee kauas jo miesten silmistä ja että tämän »Marokon Kauhun» huumori on välistä sellaista, että siviilit kylissä haukkovat ilmaa ihmeissään.

Teltta oli samanlainen kuin muutkin teltat, mutta järjestys oli silmäänpistävän hyvä. Pitkä laihanjäntevä isäntä istui havuilla perällä ja askarteli villapaitasillaan asetakkinsa kimpussa. Kun oli tervehditty ja isäntä oli vihjannut miehilleen, että kahvipannu kamiinalle, hän alkoi ahavoitunut naama naurunkurtuissa selitellä puuhiaan. Hän oli juuri niitä miehiä, joilla on naama eikä kasvot.

– Piti tässä ruveta koristautumaan näillä merkeillä. Jos sattuu niinkin hyvin käymään, että saamme pian seurustella naapurin kanssa, niin täytyyhän sitä itsensä jollakin tavoin esitellä.

»Tule lentäen lintu», hyräili luutnantti karhealla sotapäällikköäänellään. »Herra luutnantti», vastasi yksi miehistä kohottautuen. – Keskustelutapa ihmetytti vieraita, ja isäntä kävi selittämään.

– Katsokaas, kun näissä minun pojissani on niin kovasti näitä pikkulintuja, Variksiakin toistakymmentä, niin täytyihän minun keksiä peitenimet. Tämä minun ja minun ratsuni hoitaja ja kahvinkeittäjäni ja repunvartijani on nimeltään »Linnunpoika».

– Herra luutnantti, tokaisi »Linnunpoika» taas valppaasti.

Lähdettiin tapaamaan rajamiehiä.

– Linnunpoika, nallipyssy, puheli päällikkö. – Otetaan nallipyssy mukaan, kun tässä kerran on ryhdytty sotaa leikkimään. Mutta kyllä meille vielä käy niinkin hyvin, että saadaan käyttää nallipyssyä ja vähän isompiakin pyssyjä, muistakaa papan sanoneen.

Peräkanaa astelimme kohti maantietä. Tuli vastaan partio.

– Jaha, siellähän minun poikani tulevat, nämä omatekoiset rajamiehet.

Pojat pysähtyivät ilmoittaakseen, mutta päällikkö antoi ratsuraipallaan eli »viululla», niin kuin hän sanoi, merkin, ettei tarvinnut.

– No, mitenkäs te kuljitte, syntiset? Niin tietysti toisissanne kiinni niin kuin pienen talon porsaat, selvähän se. Näittekö iivanan? Näitte, mutta ette saaneet kiinni. No jopa oli huono tuuri, jopa oli pojilla huono tuuri. Tyhjää halli haukkui. Vaan vielä se tulee tällekin puolelle, odotetaan vain. No, pelkäsittekös, syntiset? Luutnantti hieman kumartui poikien puoleen.

– Ei, herra luutnantti. Korpraali oli selvästi loukkaantunut, kun pappa sellaista kysyi, ja muittenkin miesten kasvoilta katosi myhäily, mutta palasi taas, kun pappa alkoi puhua »viuluaan» heristellen.

– Ja nyt, syntiset, teltoille ja kahvia naamaan, kuivaa ylle ja lepäämään! No, menkää nyt, lurjukset!

Jatkoimme matkaa, ja Kauhu jutteli vilkkaasti edelleen.

– Taitaapa tulla vallan mukava talvi meille. Suot eivät näytä menevän jäähän, se säästää paljon vaivaa. Nyt ei tarvitse kuin painaa korolla suohon. Minulla tulee selkä kipeäksi, kun vain ajattelenkin hautaamista. Siellä etelässä kerran kaivoin nahat ja lihatkin käsistäni. Oli haudankaivukilpailu. Kaksikymmentä monttua päivässä hiekkaan; mutta kyllä minä sen kilpailun voitin.

Poikkesimme tarkastamaan pari vartiopaikkaa ja kenttävartioiden majapaikan. Kauhu tutki tarkoin kaikki seikat, kyseli ja tarkasteli sekä haukkui ja kiitti, mutta kaiken päälle hän puheli p...