Nordbooks

Öinen tuuli oli puhallellut lunta polulle ja paikka paikoin sen saattoi erottaa vain pienestä uomasta, joka tosin puiden suojassa taas jatkui kovana ja helppona kulkea. Lapinkoira Musti juoksenteli häntä terhakkaasti pystyssä nuuhkien hajuja, joita ihmisen aistit eivät voineet erottaa. Jouni hymyili katsoessaan koiraansa. Koiran musta turkki oli paksu ja kiiltävä - hyvin puettu herrasmies, Jouni naureskeli joskus koiralleen. Jounikin oli hyvin puettu, Fjällrävenin lämmin ulkoilupuku vihreine takkeineen ja mustine housuineen oli paljon pidetty, mutta eihän pito laadukkaassa asussa heti näkynyt. Ruskeat hiuksensa hän oli peittänyt paksulla mustalla pipolla, jonka alta iloiset kasvot tummansinisine silmineen katselivat aina yhtä kiinnostuneena tuttua maisemaa, joka vaihteli vuodenaikojen mukaan. Jouni oli solakka, mutta sopivasti harteikas, satakahdeksankymmentä senttiä pitkä ulkoilmasta pitävä kolmikymppinen mies, joka kuljeskeli vapaa-aikoinaan kotipuolen tuntureissa koiransa Mustin kanssa. Nyt he olivat matkalla naapuriin, koska hän toivoi löytävänsä sieltä niin veljensä Lassen kuin moottorikelkkansakin.

Polku kiersi jään peittämän lammen ylittäen mäenkumpareen, jonka takana nökötti Einarin pikkuinen mökki. Sininen hämärä maalasi maisemaa, vaikka kalpea pohjoisen aurinko yrittikin sinnikkäästi esiin tunturin takaa. Kaamos oli jo väistymässä kevätkirkkaiden tieltä. Vielä kerran polku sukelsi pieneen kituliaaseen metsikköön alkaen sitten laskeutua laaksoon kohti lumeen hautautunutta saunarakennusta. Juuri kun puusto loppui, Musti pysähtyi kuuntelemaan pää hiukan kallellaan. Jouni naurahti ja taputti koiraa.

- No, mitäs Musti kuulet? Tuulen huminaa ja tunturin lauluako?

Koira inahti, mutta kuunteli edelleen. Silloin Jounikin kuuli äänen ja näki jonkin matkan päässä lumipilven, jonka kovaa vauhtia ajava auto jätti jälkeensä. Kenenkähän auto se oikein on? Jouni ajatteli uteliaana. Einarilla kävi vieraita harvoin, jos häntä, Lassea, Tuomasta tai Niilaa ei laskettu mukaan. Usein ei hänkään käynyt, ei oikeastaan ollut asiaa ja nytkin hän oli menossa hakemaan veljeään Lassea tai paremminkin Lassen viemää moottorikelkkaa pois.

Lasse oli lähtenyt eilen illalla, kierreltyään ensin tupaa kärsimättömänä, koettaen pyristellä halujaan vastaan. Jouni oli katsellut veljen laihtunutta kireää olemusta, silmien haileutta, jotka olivat vilkkuneet viekkaasti hänen sanoessaan, että käväisisi vain pikku mutkan Einarilla, sillä Heikki oli tullut käymään kotonaan. Jouni oli heittänyt kelkan avaimet vastentahtoisesti Lassen kouraan ja katsonut ikkunasta, kun kelkka sujahti polulle ja piiloon metsikköön. Mitä lie parempaa oli Heikillä tarjolla, kun ei Lasse jaksanut muutamaa päivää pitempään. Jouni oli pettynyt, mutta ymmärsi, ettei hän pystyisi veljeään auttamaan, ellei Lasse itse sitä tahtoisi. Hän oli huokaissut ja miettinyt, olisiko parempi palata kaupunkiin ja koettaa toimittaa Lasse saamaan ammattiapua jostain. Hän ajatteli ties monettako kertaa, ettei velipoikaa olisi koskaan saanut päästää Norjan kautta Ruotsiin. Jouni ei tiennyt mitä Lasse oli puuhaillut kolmen vuoden reissullaan, mutta oli mitä oli, se ei ainakaan ollut mitään hyvää. Viinakin oli saanut reippaan otteen Lassen elämässä ja yhdessä he olivat suunnitelleet Jounin loman ajaksi tulevansa kotikonnuilleen, jotta Lasse olisi mahdollisimman kaukana kaikista houkutuksista ja pääsisi taas oikean elämän syrjästä kiinni. Keskellä tuntureita, lähistöllä vain vanha Einari ja Niila Maijansa kera olivat lähimmät naapurit ja ajatus oli silloin tuntunut hyvältä ratkaisulta. Mutta Jouni ei ollut muistanut, että Einarilla oli poika, joka touhusi maailmalla ties mitä, olipa istunut muutaman kuukauden kakunkin nelisen vuotta sitten. Oliko Lasse pitänyt yhteyttä Heikkiin? Jouni ihmetteli. - Luultavasti. Häntä harmitti koko asia.

Auton ovet paukkuivat, kun neljä miestä työntyi Einarin pihamaalle. Jouni kuuli huutoa ja näki Heikin juoksevan, kuuli pamauksen, joka toistui kaikuna tuntureissa. Musti haukahti vaimeasti ja Jouni putosi vaistomaisesti polvilleen hankeen tarraten koiran kaularemmistä kiinni. Säikähtäneenä hän ajatteli pamauksen kuulostaneen laukaukselta, naurahti ja alkoi kohottautua jaloilleen, kun kuuli kaksi uutta laukausta, joiden ääntä tunturit heittelivät takaisin toisilleen.

Jouni mätkähti vatsalleen ja painoi koiransa, joka vastaan panematta totteli, maahan vierelleen. Hän ei voinut uskoa korviaan. Einarin mökillä ammuttiin. Hän makasi kylmässä hangessa, kunnes kuuli auton lähtevän. Hän kohottautui ja koetti nähdä auton tarkemmin, mutta pöllyävä lumi piilotti osan autosta. Kun auto oli kadonnut, hän lähti juosten kohti punamullalla sudittua mökkiä ja pysähtyi huohottaen silmät kauhusta laajenneina katsomaan pihamaan veristä näkyä.

Sormet kankeina hän naputteli hätänumeron kännykkäänsä. Yhteys oli huono ja pätki, ahdistus levisi kaikkialle tärisyttäen käsiä, saaden äänenkin vapisemaan, mutta lopulta viesti ymmärrettiin keskuksessa. Hän kuuli vaikerruksen hangesta, näki verestä värjäytyneen lumen, Heikin, joka makasi kasvoillaan lähellä saunaa ja auki retkottavan tuvan oven. Vanha Einari vaikersi liiterin nurkalla, hän oli pelastunut vahingossa oltuaan arkisilla tarpeillaan pikkulassa eikä hänestä kai tiedetty mitään. Jo muutoinkin hieman kumara vanhus näytti painuvan entisestään kasaan hieman liian ison, käytössä venyneen villapuseron sisällä.

Jouni pyöri hädissään tietämättä mitä tehdä, kuuli sitten uudelleen heikon vaikerruksen ja tuijotti nuorta miestä, jonka veri punasi alla olevaa hankea. Jouni etsi katseellaan Lassea, näki avoimesta tuvan ovesta jalat, syöksyi katsomaan ja pysähtyi niille sijoilleen. Veli oli saanut osuman luodista keskelle rintaa. Ruskea toppatakki oli auki ja sen alta paljastuva vihreä pusero oli revennyt ja veren tahraama. Lassen silmät olivat puoliksi auki, suukin vähän raollaan, niin että hieman vino etuhammas näkyi. Kasvoilta oli kadonnut väri ja kuin pilkaten hiusten kulta hehkui harmaaksi maalattua lattiaa vasten. Jouni tuijotti veljeään sanattomana, epävarmana, kumartuen kuitenkin kädet vapisten etsimään elonmerkkejä. Mutta Lasse oli kuollut, Lasse ei kävelisi enää koskaan isän perinnöksi jättämän pikkuisen talon tanhuvilla eikä kalastelisi lammen rannoilla, ei katsoisi kesäisen yön auringonkehrää eikä maistelisi Lapin keltaista hillasatoa. Jounin leuka alkoi täristä kuin horkassa.

- Tuo tälle kaverille vähän pyyhettä ja peittoa, Einari huusi vapisevalla äänellä. Jouni havahtui, jätti muistelut tuonnemmaksi ja etsi Einarin tuvasta apua haavoittuneelle. Nuorukainen pitäisi kantaa sisään, muutoin hän paleltuisi, vaikka ei ampumahaavaan kuolisikaan. Pakkasta oli ollut alle kymmenen miinusta, kun Jouni oli lähtenyt kävelyretkelleen. Nyt hän hytisi kuin lämpötila olisi pudonnut äkillisesti parikymmentä astetta. Einarin ryppyisiin silmäkulmiin oli kohonnut kyyneliä, mutta vanha mies toimi kuin robotti asetellessaan pyyhettä nuorukaisen vuotavaan haavaan ja komentaen Jounia tekemään osansa. He kantoivat vaikertavan potilaansa sisään ja asettivat tuvan lattialle. Jouni nielaisi astuessaan Lassen ruumiin yli. Veli oli jätettävä koskemattomana siihen paikkaan, kunnes poliisit tulisivat.

- Saatana, voi saatana... Jouni kuuli Einarin mutisevan. Vanha mies pyyhkäisi kasvojaan repaleisella villapuseron hihalla ja hoki jotain saamenkielisiä sanoja. Loitsusiko Einari, koettiko hän vanhoilla shamaanien sanoilla saada nuo piruparat heräämään henkiin?

Tunti on lyhyt aika Lapissa ja niin kauan piti odottaa, että ambulanssi saapui paikalle. Poliisi oli ehtinyt kymmentä minuuttia aiemmin. Jouni ajatteli vihaisesti, että tekijät olivat jo kadonneet eikä heitä ikinä saataisi kiinni.

Lassen ja Heikin hyväksi he Einarin kanssa eivät olleet voineet enää tehdä mitään, mutta Ramiksi esittäytynyt nuori mies oli vielä hengissä, kun ambulanssi saapui. Luoti oli lävistänyt olkapään ja Rami oli kenties pelastunut toiselta luodilta, koska oli kaatunut kasvoilleen ja ollut hetken tajuttomana. Verta oli vuotanut paljon, mutta ei niin paljon, että hän olisi menehtynyt verenhukkaan. Välillä Rami oli höpissyt jotain, josta Jouni ei ollut saanut selvää. Kun Jouni oli yrittänyt udella, keitä tekijä olivat, Rami oli mutissut epäselvästi: - En tiedä sen yhden nimeä. Mutta ne hollantilaiset, Andy ja Jens ja … puhuivat jostain Barranco Blancosta… ja ... Heikin vika saatana…

Jouni ei käsittänyt Ramin puheista mitään. Nimiä; kuuluivatko nimet Lassen ja Heikin murhaajille? Hän koetti kysyä sitä uudelleen Ramilta, joka avasi silmänsä väsyneesti ja vastasi: - Barranco Blanco… en tiiä, kysy siltä Lenniltä. Hän sulki silmänsä ja henkäisi Jounin säikähtäessä luullen hänenkin kuolleen. - Hemmetti, älä sinäkin...

Rami avasi taas silmänsä vaikertaen: - Koskee niin kamalasti...

Kun poliisi oli kysellyt tapahtumista hieman myöhemmin, ei Jouni osannut paljoa kertoa. Tumma auto, melko varmasti japanilainen, josta tuli neljä miestä ja jonne meni kolme miestä. Rami oli tuonut miehet Einarin mökille, jonne ei moni olisi osannut ilman apua – ei ainakaan vieras. Oli ollut jokin asia, joka piti selvittää Heikin kanssa, ja asialla oli olevinaan kiire. Rami oli sanonut, että olihan olemassa puhelin. Mutta heidän asiansa kuulemma vaati henkilökohtaista tapaamista. Mutta miksi miehet olivat ampuneet Ramiakin, sitä ei Jouni tiennyt. Eikä juuri nyt välittänyt tietää. Ainoa johtopäätös oli, että se mitä Heikki oli maailmalla touhunnut, oli jotain vaarallista, koska hänet jäljitettiin pitkien taipaleiden taakse Lappiin. Kun Heikki piti eliminoida, piti sama tehdä paikalla olleille todistajille – ja vasikalle. Jounia kylmäsi. Jos hän olisi tullut hetkeäkään aikaisemmin perille, olisi hänkin kenties vainaa.

Surun keskellä versoi myös vihan piikki. Lassen, ennen niin eli...