Lukijalle

LUKIJALLE

Sodasta syntyneen esihistoria ulottuu parin vuosikymmenen taakse. Pohjatyö on tehty ja perusideat kehitelty jo 1990-luvun alussa osana huomattavasti laajempaa kokonaisuutta. Ajatus palata teemaan uudestaan itsenäisellä teoksella heräsi pari vuotta sitten käydessäni muita tarkoituksia varten läpi aikaa ja aihetta käsittelevää kirjallisuutta.

Ajatus Suomen itsenäistymisestä pitempiaikaisena tapahtumakulkuna ja samalla suurten kansainvälisten valta- ja rakennemuutosten tuloksena ei ole suinkaan uusi eikä omaperäinen. Tämä idea lävistää useimmat Suomen historian yleisesitykset, samoin kuin esimerkiksi Risto Alapuron teokset State and Revolution in Finland (1988) ja Suomen synty paikallisena ilmiönä 1893–1933 (1994), ja edelleen myös Ohto Mannisen johdolla tehdyn kirjasarjan Itsenäistymisen vuodet 1–3 (1993). Mainitun sarjan yhteydessä alkujaan ilmestynyt Pertti Haapalan Kun yhteiskunta hajosi. Suomi 1914–1920 (1995) korostaa jo alaotsikkonsa rajavuosien kautta samaa perusideaa. Samalla Haapalan yhteiskuntahistoriallinen lähestymistapa osoittaa selitysvoimansa kriisikauden synteesin pohjavirtana.

Jo tätä ennen Juhani Paasivirran Suomen itsenäisyyskysymys 1–2 (1947, 1949) ja hänen uudempi teoksensa Suomi ja Eurooppa 1914–1939 (1984), kuten myös toinen klassikko, Tuomo Polvisen Venäjän vallankumous ja Suomi I–II (1987), olivat tehneet selväksi, ettei Suomen itsenäistymistä voi käsitellä erillään maailmansodasta ja kansainvälisten suhteiden järjestelmästä. Juuri Paasivirran ja Polvisen tutkimuksiin ja tulkintoihin käsillä oleva Sodasta syntynytkin paljossa nojaa.

Niin tavattoman runsaasti ja pätevää kuin itsenäistymisestä on kirjoitettukin, yhtä olennaista tarkastelukulmaa on hyödynnetty heikohkosti. Silloisen suurteollisuuden ja -yhtiöitten suhdetta tapahtumakulkuihin ei käsittääkseni ole otettu lähitarkasteluun samalla tavoin kuin poliittisia liikkeitä ja monia muita yhteiskunnallisia voimaryhmittymiä. Suurliikemaailma – amerikkalaisittain big business – ei ainakaan kohoa kirjallisuudessa aktiiviseksi ja tietoiseksi toimijaksi, subjektiksi, jollainen se silti otaksuttavasti oli.

Kuvaavaa on, että yhtiömaailman suuret ja vaikuttavat yhteenliittymät Puunjalostusteollisuuden Keskusliitosta vientikartelleihin ja Pankkiyhdistyksestä kauppakamareihin perustettiin juuri näinä vuosina. Tuolloin syntyivät myös Suomea pitkälle tulevaisuuteen muovanneet korporatistiset valtarakenteet.

Eikä kai voi sivuuttaa merkityksettömänä sivuseikkana sitäkään, että syksyn 1917 ja vuoden 1918 senaattorit olivat parhaasta päästä pankkiireita ja yritysjohtajia, etummaisena Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja J.K. Paasikivi. Mannerheimin esikunta puolestaan kuhisi raskaan sarjan teollisuusmiehiä Rudolf Waldenista ja Gösta Serlachiuksta lähtien. Ja kun Suomi valitsi valtuuskuntansa Tarton rauhanneuvotteluihin, neuvottelijain kärkiryhmä oli poimittu talouselämän huipulta. Rauhanvaltuuskuntaa johti tuttu liikepankkijohtaja Paasikivi sivustatukenaan KOP:n suuren kilpailijan Yhdyspankin Alexander Frey, puunjalostusteollisuutta edustanut Walden ja Elannon toimitusjohtaja Väinö Tanner.

Sodasta syntyneen johtava idea onkin ottaa mainitun tapaiset havainnot vakavasti ja etsiä niille luonteva selitys, joka samalla auttaa ymmärtämään paremmin dramaattisen kauden kokonaishistoriaa. Hyvän kollegani, professori Juha Siltalan perusteluja upealle Sisällissodan psykohistorialleen (2009) luovasti lainaten: Sodasta syntynyt ei kirjoita uudelleen Suomen historian tutkituinta sotaa eikä itsenäistymisen vuosia. Se ei liioin käy peitsi tanassa kumoamaan muita historioitsijoita, vaan ponnistaa paljolti heidän töittensä pohjalta kohti yhdeltä keskeiseltä kulmaltaan uudenlaista, aiempia käsityksiä täydentävää ja tarkentavaa kokonaiskuvaa.

Yksi tärkeä varaus on aiemman kirjallisuuden osalta tehtävä. Muutamaa pientä poikkeusta lukuun ottamatta en viittaa oman perustyöni valmistumisen (1992) jälkeen ilmestyneeseen uudempaan tutkimukseen ja yleisteoksiin. Niiden tulokset havaintojeni mukaan istuvat kuitenkin varsin hyvin yhteen Sodassa syntyneen linjojen, tunnelmien ja tulkintojen kanssa.

TOPELIA, 4. KESÄKUUTA 2010

MARKKU KUISMA

Talousmahdit taistelevat

TALOUSMAHDIT TAISTELEVAT

Lyhyeksi luultu sota

LYHYEKSI LUULTU SOTA

Keväällä 1914 suurliikemies Wilhelm Hackman kirjoitti Viipurista tuttavalleen: ”Muutoin sujuvat liiketoimet hyvin. 1913 oli oikein hyvä vuosi, 1914 tulee luultavasti olemaan hiukan huonompi, mutta jollei lakkoa kestä ylettömän pitkään tai puhkea suurta sotaa, voin toivoa kohtuullisen hyvää tulosta.”

Pitkä lakko Hackmanin Kotkan-sahoilla päättyi heinäkuussa 1914. Toive hyvästä vuodesta sai vahvistusta. Sama usko tulevaisuuteen tihkui esiin myös muualla. Kuvaavaa on, että saksalainen varustamo lupasi vielä aivan heinäkuun lopulla lähettää tilatun aluksen noutamaan Pohjois-Suomesta Kemi-yhtiön sahatavaraa.

Sodanuhka oli silti aistittavissa jo selvemmin kuin muutamaa viikkoa aiemmin. ”Kaikesta täällä nyt nähtävissä olevasta meidän on pakko päätellä, etteivät venäläiset aio säilyttää rauhaa, mutta olemme tietenkin iloisia, jos pelkomme kaikesta huolimatta on turha”, kirjoitti saksalaisvarustamo Kemi-yhtiön brittiagentille ja osakkaalle C.F. Neame & Co:lle Lontooseen. Laivanvarustajan oli toimitusehdoissaan silti jo varauduttava pahimman varalle: ”…jos sota kuitenkin sattuisi syttymään, meidän ei enää voida odottaa lähettävän laivaa venäläisiin satamiin, ja jos niin käy, valitamme, ettemme pysty täyttämään rahtisopimusta”.

Ounasteltu, pelätty ja sittenkin lamauttavana yllätyksenä tullut eurooppalainen suursota puhkesi elokuussa 1914. Balkanilla Sarajevon laukauksista käynnistynyt vihollisuuksien ketjureaktio levisi yli Euroopan.

Ensimmäinen tunne oli säikähdys. Mutta hyvin pian heräsi varovainen optimismi. Yleinen käsitys niin Suomessa kuin muuallakin oli, että suurvaltain sota ”nykyisen asekehityksen vuoksi” jää välttämättä lyhyeksi purkaukseksi. Suotuisassa tapauksessa sota loppuisi ”ennen seuraavan laivauskauden alkamista”, päättelivät suomalaiset sahapatruunat syksyllä 1914, kun sota oli jo seisauttanut Suomen länsiviennin. Sahanomistajayhdistyksen puheenjohtaja Wilhelm Hackman jäähdytteli tosin liiallista toiveikkuutta, sillä ”eräät suuret kansantaloudelliset auktoriteetit kyllä uskovat, että sota voi kestää jopa yli vuoden ajan ja Englannissa puhutaan vieläpä kahdesta vuodesta”.1

Liberaali taloustieteilijä ja tuleva itsenäisyyssenaattori Heikki Renvall tulkitsi syksyllä 1914 suursodan syttymisen syitä näin: ”Kun koettaa tunkeutua tämän sivistyksellistä omaatuntoa loukkaavan sodan tosisyihin, esiintyykin aina ja yhä uudestaan tärkeänä pohjasyynä siihen Englannin diplomatian selvä pyrintö ja järkähtämätön päätös olla päästämättä Saksaa kehittymään maailmanvaltioksi, jonka Saksan kansa ja hallitus yhtä järkähtämättömästi näkyvät panneen päämääräkseen.”

Yhä useampia maita pyörteisiinsä vetänyt sota ei ollut Renvallin mukaan pelkästään maailmanhistorian suurin, vaan myös traagisin. Sattuihan se juuri ”meidän aikaamme, jolloin kansainvälisyys näytti jo eläväksi voimaksi kehittyneen, ja koska se kohta aluksi on kuolemanuhrinsa hakenut maanosamme kaikkein edistyneimpien kansakuntien joukosta”.

Murhenäytelmän taustalla eivät kuitenkaan olleet yksinomaan poliittiset, kansalliset tai uskonnolliset ristiriidat. Kyseessä oli Renvallin mielestä ennen muuta imperialististen talousmahtien avoin yhteenotto markkinoista, raaka-aineista, siirtomaista – lyhyesti sanoen kamppailu maailmantalouden hegemoniasta.

Maailmantalouden johtajuuskilpailun taustalla oli modernin teollisuuskapitalismin nousu 1800-luvun lopulta lähtien. Suurteollisuus lupasi maille ja kansoille tietä aineelliseen hyvinvointiin ja kukoistavaan kulttuuriin. Siksi suuryritysten edut näyttivät yhtyvän teollistuvien maiden kansallisiin etuihin. Mutta suurteollisuus saattoi pitää lupauksensa vain sillä ehdolla, että menekkiolot, markkinat ja raaka-ainelähteet pysyttelivät teollisen kasvun tahdissa.

Tämä kaikki kiihdytti kilpailua markkinoista ja luonnonvaroista. Kilpailua vauhdittivat edelleen myös teknologiset innovaatiot, joiden avulla yritykset kykenivät kasvattamaan tuotantokykyään rajusti. Yritysten välinen kiristynyt kilpailu veti puolestaan mukaan valtioita, joilla oli tarve puolustaa kansallisesti tärkeiksi koettujen elinkeinojen ja yhtiöiden etuja. Seuraukset näkyivät kansainvälisessä politiikassa, johon uutena voimana vaikuttivat suurteollisuuden intressit.

Liberaali suomalainen aikalaisdiagnoosi ilmaisi asian näin: ”Suurteollisuuden merkitys ulkopolitiikkaan ei olekaan vaikeasti selitettävissä. Tarvitsee vain ajatella niitä suunnattomia summia, jotka ovat suurteollisuuteen sidottuja ja niitä työmiesjoukkoja perheineen, jotka suoranaisesti suurteollisuudesta elävät. Kun tähän lisää kaikki ne kauppaliikkeet, kuljetuslaitokset ja näistä eläväin työläisten joukot, ymmärtää, miten tärkeätä on valtiolle antaa tukeaan kotimaan suurliikkeille kilpailussa ulkomaitten samanlaisten liikkeitten kanssa.”

Suurvaltojen taloudellinen etutaistelu ei ollut ainoa eikä kaikkien mielestä edes tärkein ensimmäisen maailmansodan syy. Raaka-ainelähteiden turvaaminen ja markkinoiden valtaus eivät välttämättä tarvinneet tuekseen sotilaallista voimaa. Suuryritysten kilpailu ja valtiollisia rajoja ylittäneet kansainväliset pääomasijoitukset eivät sellaisenaan johtaneet valtakuntien välisiin verisiin yhteenottoihin.

Itse asiassa teollisuus kaipasi pike...