postdigitaalinen_kansi.png
nimio.png

Into-pamfletit tarkastelevat maailmaa eri kulmista, arkailematta, mutta puheet perustellen.

Ärhäkät puheenvuorot avaavat uusia näkymiä, keskustelevat poliittisista vaihtoehdoista ja luovat suuntaa konkreettisille toimille.

Puheenvuorokirjat tallaavat ranskalaisen Le Monde diplomatique -pokkarisarjan avaamaa polkua, rohkeina ja asenteella.



Alkuteos: Det Postdigitala Manifestet - Hur musik äger rum

Ink Bokförlag (Tukholma, 2009)

© Rasmus Fleischer

Käännöstyössä suureksi avuksi ovat olleet Otso Askolin,

Georg Boldt, Jehki Härkönen, Anssi Kainulainen, Kimmo Kallio,

Pontusb Purokuru, Miika Saukkonen ja Eetu Viren.



Tuotanto:

intologo.gif

Into Kustannus Oy

Hämeentie 48, 00500 Helsinki

www.intokustannus.fi



Kannen kuva: Karstein Volle

ISBN: 978-952-264-003-1

E-kirja: 978-952-264-004-8

Kuinka musiikki tapahtuu tilassa?

Esipuhe

Postdigitaalinen manifesti on kirja, joka käsittelee musiikkia. Toisaalta musiikki on ponnahduslauta johonkin suurempaan.

Kaikki, mitä tässä kirjassa sanotaan runsaudesta ja valinnoista voidaan soveltaa myös muuhun kuin musiikkiin. Haluan kannustaa lukijaa ajattelemaan kirjoitettua ja puhuttua sanaa, kirjastoja, uutisjournalismia, RSS-syötteitä ja sosiaalisten verkostointisivujen kaverilistoja. Informaation runsaus vaatii aina yhdessä tehtyä postdigitaalista valintaa. ”Postdigitaalisen” käsite soveltuu yhtä hyvin eri taiteenlajeihin kuin ystävyyssuhteisiin ja poliittiseen ajatteluun. Yksi manifestin johtopäätöksistä on, että musiikkia, politiikkaa ja ystävyyttä ei voi koskaan täysin erotella toisistaan.

Postdigitaalinen manifesti väittää lyhyesti sanottuna, että informaation tarjonta yksilölle on usein toissijainen kysymys.

Tärkeämpiä ovat ne kollektiiviset valinnat, jotka on aina tehtävä.

Valinta on yhteisöllinen, koska kukaan ihminen ei voi yksinään kuunnella kaikkea musiikkia, lukea kaikkia blogeja, nähdä kaikkia elokuvia tai tuntea kaikkia ihmisiä, ennen kuin hän priorisoi niiden välillä. Kysymys on siitä, miten yhteisöllisyys toteutuu.

Postdigitaalinen manifesti kehottaa luopumaan uskomasta liikaa kyberneettisiin ratkaisuihin, jotka ympäröivät meitä verkossa joka puolelta automaattisten suositusjärjestelmien muodossa ja joita me usein emme edes huomaa.

Esitän vaihtoehdoksi (tai täydennykseksi) kybernetiikalle erilaisia paikkasidonnaisia käytäntöjä. Nämä voidaan tiivistää ruotsinkieliseen ilmaisuun "äga rum", jota on vaikea kääntää suomeksi. Käsitettä vastaa osittain englannin "take place" ja saksan "stattfinden". Kirjassa termi on käännetty "tilassa tapahtumiseksi", joka on hieman kömpelö käännös, mutta laajasta konsultoinnista huolimatta kuvaavin keksimämme. Tarve koota ihmisiä, esineitä, kuvia tai ääntä yhteen, samaan fyysiseen tilaan on aina olemassa. Digitalisointi kasvattaa tilan merkitystä ja tekee ajankohtaiseksi tilan politiikan, joka ei vain kysy kuka omistaa tilan vaan myös miten se omistetaan. Linnut hallitsevat alueita laululla, jonka moottoritien meteli peittää alleen. Tanssimusiikin bassotaajuudet matkaavat suoraan niiden seinien läpi, jotka erottavat eri omistajien tilat toisistaan.

Tilan politiikkaa tehdään klubeilla ja konserttitaloissa, teattereissa ja junavaunuissa, puistoissa ja parlamenteissa, vallatuissa taloissa ja linnoissa. Postdigitaalinen manifesti kytkee yhteen verkon ja kaupungin.

Suomeen Postdigitaalinen manifesti tuodaan kannanottona keskusteluun, jota ei koskaan käyty. Niin kutsutussa tekijänoikeuskeskustelussa yhtä asiaa ei kyseenalaistettu: itse tekijyyttä. Kulttuuri jatkuvina valintoina runsaudesta - nuottien, rytmien, tilojen, ihmisten, valojen, värien väliltä - horjuuttaa sitkeitä myyttejä luovasta nerosta. Tekijyys on aina kopiointia mutta kopiointi ei koskaan tapahdu tyhiössä.

Kirjan nimi ei merkitse, että olemme jättäneet digitaalisen aikakauden taaksemme. Päinvastoin: digitaalinen ja postdigitaalinen ovat jatkuvassa kiertokulussa keskenään. Tästä kiertokulusta on noussut myös Postdigitaalinen manifesti ja suomenkielisen painoksen toivottavasti alkaa uusi kierros reflektioita, sekä verkossa että kaupungissa.

Rasmus Fleischer ja Mikael Brunila

§1 On aika ajatella kertosäkeistöä.[1]

§2 Ystävä tokaisi: ”Jos aina joutuu valitsemaan kaiken musiikin itse, on kuin joutuisi soittamaan sen kaiken itse”.

§3 Entinen poptähti totesi: ”Äänitetty musiikki on tiensä päähän tullut taiteen muoto. Se kuuluu 1900-luvulle, aivan kuten fossiiliset polttoaineet. Ehkä internetiä on siitä kiittäminen. Netti vauhditti prosessia, joka teki äänitetystä musiikista vanhentunutta. Nyt äänitetyn musiikin arvo putoaa kuin Saksan markka Weimarin tasavallassa.”

§4 Asianajaja sanoi loppupuheenvuorossaan: ”On kuin makaisit selälläsi ja paistettuja varpusia lentäisi sisään suuhusi riippumatta siitä oletko nälkäinen vaiko et. Varpusia lojuu myös läjäpäin ympäriinsä, jotta voit syödä niitä vaivatta. Siitä syntyy tietty yltäkylläisyyden tunne.”

§5 ”Minkälaisesta musiikista tykkäät?” Kysymys oli aikoinaan itsestään selvä uusia ystävyyssuhteita solmittaessa. Nykyään kysymys tuntuu epäkohteliaalta tai parhaassa tapauksessa koomiselta, sehän viittaa epäsuorasti olohuoneen levyhyllyyn. Uuden musiikin löytäminen on paljon nopeampaa kuin ennen internetiä. Tunnemme aiempaa paljon enemmän musiikkia ja täytämme taskumme sellaisilla määrillä musiikkia, että se olisi hetki sitten tuntunut käsittämättömältä. Miten miten osaamme enää valita tästä runsaudesta? Kuinka käy kyvyllemme vaikuttua musiikista? Tai konkreettisemmin: miten käy kehomme kyvylle lähteä liikkeelle musiikin vaikutuksesta? Onko se vahvistunut vai vähentynyt?

§6 Netin vakiintumisvaiheen aikana – noin vuosien 1995 ja 2005 välillä – kuviteltiin ”digitaalinen maailma”, minne kaikki olemassa oleva toiminta voitaisiin siirtää. Sitten tapahtui jotakin: kyberavaruus[2] romahti ja bloggaaminen räjähti. Kiinnostus ”virtuaalisia maailmoja” kohtaan sammui ja energia kohdistettiin ”sosiaalisiin verkostoihin”, joiden voima ponnistaa netin ja arkielämän rajapinnoista, sellaisesta mikä tapahtuu tiettynä ajankohtana tietyssä paikassa. Kulttuuri-ilmiöt ovat jatkuvassa kiertokulussa digitaalisen ja analogisen, universaalin saatavuuden ja väliaikaisen paikallistumisen välillä. Tämä on postdigitaalisen näkökulman lähtökohta.

§7 Yhtä kauan kuin äänen on voinut ilmaista digitaalisena informaationa, digitaalinen informaatio on myös voinut materialisoitua postdigitaalisena tilanteena. Tuota kertosäkeistöä on nyt aika ajatella. Ei koska se olisi uusi, vaan koska me lyhyen historiallisen aikakauden ajan sokaistuimme digitaalisesta siinä määrin, että otimme postdigitaalisen annettuna. Nyt tunnemme vastaliikkeen. Ennen kaikkea se näkyy suhteestamme musiikkiin.

§8 Musiikki on aina syntynyt runsaudesta. Musiikki on yksi kiehtovimmista kuviteltavissa olevista tavoista kuluttaa energian vääjäämätön ylijäämä – se osa, jota ei varastoida yhteiskunnallisen hyödyn turvaamiseksi tai alisteta tavoitteiden ja keinojen logiikalle. Energia voidaan kanavoida ääneksi rajattoman monella tavalla, mutta musiikin kyky koskettaa ihmisiä on aina liittynyt runsauden toteuttamisen rajoihin. Voidakseen kuunnella jotakin tiettyä musiikkia on pitänyt vierailla tietyissä paikoissa tai säästää rahaa tiettyjen tuotteiden ostamista varten.

Niukkuus leimaa musiikin tarjontaa ja tekee jokaisesta musiikkikokemuksesta ainutlaatuisen. Musiikki kykenee koskettamaan meitä, kun äärettömät mahdollisuudet – kappaleet, äänet, sävelet, rytmit, liikkeet – toteutuvat tiettyjen rajojen, muun muassa ajan ja paikan, puitteissa. Digitaalinen ei ole tehnyt musiikista rajatonta, vaan pikemminkin kasvattanut tiettyjen rajojen merkitystä toisten kustannuksella.

§9 Jatkuvasti kasvavan musiikillisen runsauden voi havaita ainakin kahta kautta. Ensinnäkin soivassa musiikissa, joka säestää yhä suurempaa osaa ajastamme. Emme enää valitse niinkään musiikin ja hiljaisuuden välillä vaan ulkoa pakotetun musiikin ja korvakuulokkeiden itsevalitun kuplan välillä. Musiikin taipumus sulaa alituiseksi taustaksi ja olla kaikkialla läsnä ei ole uusi vaan se on tulos ääniviestinten kehityksestä 1900-luvulla.

Taipumus runsauteen on vielä käsin kosketeltavampi tarjonnan, valinnan mahdollisuuden ja saatavuuden tasolla: voimme missä ja milloin tahansa kuunnella kaikkea koskaan tallennettua ja julkaistua musiikkia. Tässä mielessä digitalisointi on todella merkinnyt paradigman muutosta arkipäiväisessä vuorovaikutuksessamme musiikin kanssa. Jokainen voi itse määritellä oman symbolisen käännekohtansa. Olettakaamme kuitenkin, että jotakin tapahtui 2010-luvun keskivaiheilla, noin vuonna 2005.

§10Nykyisin meille on välittömästi tarjolla äärettömästi enemmän musiikkia kuin on mahdollista kytkeä ajallisesti rajalliseen elämään. Siksi valinta on väistämätön. Tekniikka tällaisen runsauden käsittelemiseksi on vasta kypsymässä ja muodostumassa. Usein käytetään edelleen 1900-luvun suodattimia. Ne kehitettiin luomaan järjestys pieniin runsauden keitaisiin ympäristössä, jota muuten leimasi niukkuus.

Teknisesti ottaen niukkuutta ylläpidettiin yhtäältä radioaaltojen rajattujen taajuuksien ja tiukan sääntelyn avulla, toisaalta hyödyntäen tallennusmedioiden synnyttämiä selkeitä yksikköjä, joilla oli tietty kustannus ja rajattu tila. Erilaiset, mutta tiiviissä yhteistyössä toimivat eetterimediat ja levy-yhtiöt pystyivät pitämään kuuntelemisen vaihtoehdot sellaisella tasolla, jolla laajat ja suppeat äänitetyn musiikin kuviteltavat muunnelmat saivat eksklusiivisen ja siten myös tunteellisen ja taloudellisen arvon.

Digitaalisuus ei horjuuttanut tätä järjestystä. Päinvastoin, musiikkitalous oli kannattavimmillaan 1990-luvulla, cd:nä tunnetun digitaalisen m...