Ritva Kokkola

MURHATTU MIELI

Jännitysromaani

49

Ritva Kokkola, Myllylahti Oy

ISBN 978-952-202-302-5 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-303-2 (pdf)

ISBN 978-952-202-319-3 (epub)

Myllylahti Oy Suomussalmi 2011

Koulujen ja hoitoalan työntekijöille

”Kerrotaan juoru” -nimisessä leikissä lause kuiskataan korvasta korvaan. Lopuksi ensimmäinen lause sanotaan ääneen ja viimeinen. Yleensä viimeinen ei muistuta alkuperäistä ollenkaan. Näin käy usein tosielämässäkin. Joudumme osallisiksi tapahtumaan tai kuulemme siitä. Kerromme eteenpäin ja yllättyisimme, jos saisimme tietää, minkälaiseksi versioksi se ajan kuluessa muuttuu.

Tämä tarina on alusta loppuun keksitty. Se saattaa tuntua tutulta, sillä jotakin samankaltaista on ehkä tapahtunut jollekulle jossakin. Jonkun tarina muuttuu juuri tällä hetkellä tunnistamattomaksi. Jonkin tarinan viimeinen luku on painajainen.

Ritva Kokkola

1.

Viidentoista minuutin kuluttua lehtori Asta Ojala tekee arviointivirheen, jonka jälkeen hänen elämänsä ei koskaan enää palaa ennalleen. Sen virheen seurauksena hänen päivänsä päättyvät. Vielä hän ei sitä tiedä.

Hän kävelee Kirkkopuistokatua. Hänellä ei ole kiire. Hän on aina ajoissa. Talviaamu on kuulas. Lehtori hyräilee mielessään.

Rannikolla muutaman sadan kilometrin päässä sijaitsee Asta Ojalan kotikaupunki. Tämä pieni pohjoisen merenrantakaupunki on hänen lapsuutensa ja nuoruutensa lomakaupunki. Täällä hän ei tunne olevansa vieraalla maalla. Hän kävelee katuja, jotka hän muistaa, vaikka talot ovat toisia ja ihmiset ovat toisia. Puiston puut ovat toisia. Pieniä. Vanhat lahonneet puut on kaadettu. Puistokadut ovat vielä kauan paljaita. Ne näyttävät viluisilta. Asta naurahtaa haikeana. Mikään ei ole pysyvää. Ei, mikään ei ole pysyvää. Vähitellen kaikki loppuu ja häviää ikuisiksi ajoiksi. Silti Astan mielessä kaupunki pysyy samana tuttuna ja turvallisena. Nyt hän on täällä täyttämässä velvollisuuttaan.

Asta Ojala ehti tuskin aloittaa koulun, kun isä kuoli. Turvatakseen tytön koulunkäynnin äiti oli raatanut naistenpukutehtaalla ylitöitä niin paljon kuin oli kehdannut. Asta ei muistellut kotiaan pahalla. Lapsuus- ja nuoruusaika oli ollut tasaista ja tavallista, onnellista elämää. Hiljaista elämää. Ruokaa oli riittänyt, huvituksiin hän oli saanut aina rahaa, kun oli tarvinnut. Elokuvat ja tanssit, kouluhipat ja kadulla kävely. Sellaista nuorten elämä oli jokaisessa pikkukaupungissa. Haaveena kaikilla pois muuttaminen. Opiskeluja suunniteltiin. Isompaan kaupunkiin piti päästä.

Surumielisiä ajatuksia nousi mieleen ainoastaan äidin koko elämää miettiessä. äiti oli kuollut aivan liian nuorena. Hän ei ehtinyt olla päivääkään eläkkeellä. Kerran hän oli ollut viikon sairauslomalla sappikivileikkauksen vuoksi. Kuolemansairauskin kesti vain kaksi viikkoa. Asta oli jäänyt yksin. Hän oli aikuinen ja hyvässä virassa. Mutta hän oli yksin. Oli hän kuvitellut itselleen perhettä, ainakin puolisoa, mutta niin vain olivat vuodet vierineet. Nyt hän oli täällä. Hän oli tullut pitämään huolta enostaan.

äidin kuoleman jälkeen Astan tärkeimmiksi ihmisiksi jäivät eno ja tämän vaimo. Lapseton pari, joka oli Astasta pitänyt huolta kaikki koulujen loma-ajat, että äiti sai rauhassa tienata. Asta arveli, että äidin ainoat oikeat lomat olivat ne puolikkaat viikot, ne muutamat päivät, jolloin hän oli hakenut ja tuonut tyttärensä. Silloin hän oli saanut olla veljensä vaimon passattavana. Ne olivat onnellisia päiviä.

äiti ja eno olivat Karjalan evakkoja. Länsirannikolle uuteen elämään ohjattuja. Toinen jäi niille sijoilleen tehtaantytöksi, toinen lähti rautatieläiseksi pohjoiseen. Asematalot liikauttivat vieläkin Astan sydänalaa. Niiden talojen siimeksessä oli ihanien kesien pihamaa. Ja talvien luistinrata. Isät jäädyttivät sen tavaratoimiston ja pihan väliselle kentälle. Eno muitten isien mukana. Pikkumetsä tien toisella puolella ja taksiasema puhelinkopin vieressä. Ja kusiputka! Kurttulehtiruusupensaiden ympäröimänä piilossa, mutta haju paljasti senkin kätkön. Työtupa mäen päällä. Ja, voi hyvänen aika. Asta muisti. Hyppyrimäki! Puusta rakennettu mäki siinä oli. Asta muisti hämärästi, miten isot pojat olivat laskeneet pulkalla alas Asemakadulle. Oli siinäkin alastulopaikka. Siitähän sujahti Eurooppa-nelosta pitkin kaupungin ohittava liikenne. Kesällä hyppyrimäen alla leikittiin teatteria. Punaiset kasarmitalot? Mitä ne siinä tekivät? Mikä kasarmi? Asta aprikoi. Lapsena niitten merkitystä ei ymmärretty. Siinä vieressä oli maakellari, jonka kupeessa leikittiin nukeilla. Ja sitten lähdettiin uimaan. Pajarinranta oli jäänyt mattojen pesupaikaksi, kun Mansikkaniemen nokka oli kunnostettu oikeaksi hiekkarannaksi. Kesät olivat pitkiä silloin, lämpimiä ja aurinkoisia. Merivesi niin jäätävää, että se tuntui polttavalta. Täristen ja hampaat kalisten lämmiteltiin viltillä, mutta sitä ei enää muistanut. Sitä kylmää ei enää muistanut.

Eno oli vanhentunut, täti oli vanhentunut. Erään joulun jälkeen Asta oli oivaltanut, että nämä kaksi ihmistä olivat hänen vastuullaan. Heillä kolmella oli vain toisensa. Asta rupesi matkustamaan kaupunkien väliä. Ensin kerran kuukaudessa. Siivosi ja hoiteli käytännön asioita, minkä viikonloppuna ehti. Parin vuoden jälkeen hänen oli kuljettava kaksi kertaa kuussa. Rehtori ymmärsi ja järjesti lukujärjestykseen opetuksettoman maanantain tai perjantain. Sitten täti kuoli. Asta huomasi pian, että enon arjesta ei tulisi yhtään mitään yksin. Niinpä hän anoi virkavapaata heti, kun oli varmistunut tämä sijaisuus, joka kaikesta päättäen jatkuisi vakituisena työnä eläkkeelle asti. Asiat olivat järjestyneet. Solahtaneet jengoilleen. Asta oli tyytyväinen. Kunhan vielä töiltään ehtisi tutustua paikkakunnan nykyisiin ihmisiin ja elämään. Joitakin lapsuusajan ystäviä täällä eli. Niitä, joitten kanssa hän oli hytissyt rannalla huulet sinisinä, syönyt lämmenneitä makkaraleipiä ja ostanut aseman kioskilta tikkareita ja eskimoita. Tai leikkinyt paperinukeilla sadepäivinä. Yhden kasvienkeruukesän hän muisti. Hän oli havahtunut eräänä aamulla hereille, kun täti oli tuonut eteiseen heinäkasan, pläjäyttänyt sen ämpäriin ja sanonut, että rupeapas nyt selvittelemään näitä. ”Kohta kaikki kukat on siemenillä ja herpaario tekemättä.”

Täti ei ollut vihainen, sillä enemmänkin hän syytti itseään, kun ei ollut hoputtanut tyttöä huolehtimaan ikävästä velvollisuudesta. Kesällä pitää saada levätä, nukkua ja rentoutua, hän totesi, kun joku naapuri ihmetteli laiskana makaavaa teini-ikäistä kesävierasta. Täti rakasti Astaa ja eno myös. äitikin rakasti. äiti osoitti sen tekemällä töitä. Ahertamalla ja raatamalla.

Uusi työ vei vielä Asta Ojalan vapaa-ajasta roiman rupeaman. Tätä alaa hän ei ollut aiemmin opettanut, joten kuukauden ennen viransijaisuuden alkamista hän oli kerännyt materiaalia ja saanut kansion priimakuntoon hyvissä ajoin ennen kursseja. Tuntui itsestäkin mukavalta oppia uutta. Vain oppilaiden toistuvat myöhästymiset ja perusteettomat poissaolot harmittivat. Nykyään puhutaan eri toimipaikkojen toimintakulttuurista. Tulokkaan pitäisi sopeutua. Astan pitäisi sopeutua, vaikka hän oli aikaisemmin tottunut toisenlaiseen järjestykseen. Toimintakulttuuri poikkesi totta totisesti.

Asta mietti, miten toisenlaisella tavalla edellinen rehtori asioita hoiti ja asioihin puuttui. Työharjoitteluun menevät opiskelijat eivät kohdanneet kulttuurisokkia, sillä he tunsivat kellon ja peruskäyttäytymistavat. Nämä saivat tulla ja mennä miten tahtoivat. Miten selvittäisiin kursseista reputtamatta? Asta ei tiennyt, missä raja meni.

Arviointiohjeet ja koulun säännöt hän oli tavannut tarkasti ja moneen kertaan. Ne olivat selvät ja ymmärrettävät. Käytäntö vain näytti niin toisenlaiselta. Uusi opettaja oli ymmällään ja ulkopuolinen. Hän oli niin ulkopuolinen, ettei hänellä vielä kolmen kuukauden jälkeen ollut edes avaimia taloon tai luokkiin. Hänellä ei ollut työpistettä eikä talossa ollut yhteistä opettajainhuonetta. Hieman hän kaipasi entistä työtään. Omaa työhuonetta ja omaa luokkaa. Hän päätti kuitenkin olla tyytyväinen. Pääasia oli järjestynyt toiveitten mukaan. Oli työpaikka ja oli oma asunto. Eno asui lähellä. Se riitti, ja Asta päätti jaksaa. Hän raahaisi kansioitaan ja opetusaineistoaan. Moni asia elämässä on tahdo...