9789522023209


JOHANNA TUOMOLA

PETOKSEN ANATOMIA


Jännitysromaani


MurhaMylly 50


Myllylahti Oy

Espoo

www.myllylahti.fi


© Johanna Tuomola, Myllylahti Oy


ISBN 978-952-202-304-9 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-320-9 (e-kirja, epub)


Myllylahti Oy, Espoo 2015



Prologi



Aino Peura sipaisi hellästi vatsaansa ja vilkaisi alas kadulle.

Tumma maasturi pysähtyi kadunreunaan. Siitä astui ulos mies ja nainen. Aino Peura ei aavistanut vanhan elämänsä aivan kohta päättyvän.

Oli keskiviikko.

Myöhemmin Aino Peura aina ajattelisi edellistä päivää – Jukan lähtöpäivää – viimeisenä järjellisenä päivänä.

Jukka oli tapojensa mukaan herännyt varhain. Aino oli muutaman kerran havahtunut keittiöstä kuuluviin ääniin ja sitten kiskotellut itsensä hereille.

– Otatko kahvia? Jukka oli kysynyt niin kuin useimpina aamuina.

– Ei kiitos, Aino oli vastannut niin kuin useimpina aamuina. Hän oli laittanut vettä vedenkeittimeen, kytkenyt virran ja kiiruhtanut kylpyhuoneeseen. Kun hän palasi, teemuki höyrysi valmiina juuri sellaisena mistä hän piti; kaksi palaa sokeria, pikkutilkkanen maitoa, neljä desiä vettä ja kruununa sitruunanmakuinen teepussi.

Oliko hän riittävästi arvostanut näitä Jukan hänelle tekemiä pieniä palveluksia?

Matkalaukut olivat odottaneet eteisessä valmiiksi pakattuina. He olivat jutelleet Jukan tulevasta matkasta; säätiedotuksen mukaan luvassa oli tyyni sää, mikä oli Jukan mieleen. Lyhyillä Tukholmaan tai Tallinnaan suuntautuvilla matkoillaan Jukka käytti mieluummin laivaa kuin lentokonetta, vaikkei kovaa merenkäyntiä kestänytkään.

Aino oli ehdottanut, että mies koluaisi tukholmalaisia taidegallerioita, mikäli työasioilta jäisi aikaa. Ruotsin kruunu oli ennätyksellisen alhaalla euroon verrattuna, olisi otollinen hetki kartuttaa heidän pientä taidekokoelmaansa. Jukasta ajatus oli hyvä.

He olivat puhuneet jonkun sanan Lohjan sivistystoimen johtajasta; Ainon oli sinä iltapäivänä määrä haastatella vasta toimeensa valittua naista tehdäkseen tästä jutun Länsi-Uusimaahan. Ja lopuksi he olivat puhuneet yleisistä asioista; HIFK oli hävinnyt arkkiviholliselleen Jokereille. Pääministerin viimeisin sammakko oli kirvoittanut muutaman kärjekkään kommentin ja sitten oli hetki suunniteltu, mitä he tekisivät seuraavana perjantaina Jukan tultua kotiin.

Vai muistiko hän väärin?

Olivatko he todella jutelleet pelkistä tyhjänpäiväisistä asioista? Ainakin Aino oli jättänyt kertomatta tärkeimmän, mutta lukuisien hedelmöityshoitojen ja tur-hien toiveiden jälkeen hän halusi olla varma ennen kuin kertoisi Jukalle. Hän sai vasta sinä aamuna varmistuksen gynekologiltaan.

Nyt hän toivoi että olisi kertonut. Entä toivoiko Jukka, että olisi kertonut mitä mielessään kantoi puhumiensa tyhjien sanojen sijaan?



1.



Vanhempi rikoskonstaapeli Mario Turunen heräsi hätäiseen ääneen.

– Kello on jo yli seitsemän. Hitto, me ollaan myöhässä.

Sänky keinahti. Peitto lähti lentoon. Pari kissaa sysättiin lattialle.

– Äkkiä nyt. Kohta koko talo herää.

Mario nousi lannistuneena. Hän veti kalsarit jalkaansa ja hävisi kylpyhuoneeseen. Suihku olisi tehnyt terää, mutta oli tyydyttävä pissaamiseen. Noora pureskeli jo varmaan kynsiään, mikä oli jokseenkin naurettavaa. Eivätköhän talon kaikki asukkaat tienneet hänen viettävän täällä useasti öitään. Mario palasi makuuhuoneeseen ja yritti olla huomioimatta, kuinka seksikkäältä rikosylikonstaapeli Noora Nurkka näytti pyydystäessään hujan hajan heiteltyjä vaatekappaleitaan.

Nooran käsi hamuili sängyn alta sukkaa. Hän käänsi pörröisen tukan kehystämät kasvonsa ja katsoi Mariota paniikinpoikanen vihreissä silmissään. – Eihän ketään vielä näkynyt?

Marion teki toisinaan mieli purnata tätä heidän järjestelyään. Kukaan ei järkyttyisi, jos he olisivat avoimesti yhdessä. Mutta Nooran pelko oli todellinen, olkoonkin järjellisesti ajatellen ylimitoitettu ja sivu-urille suunnattu.

– Hiirenhiljaista. Kaikki nukkuu vielä.

Noora nousi konttausasennostaan ja sipaisi suukon Marion karhealle poskelle. – Nähdään töissä.

– Ei niin hoppua. Mario houkutteli kielellään Nooran huulet raolleen. Vähitellen kireys hellitti ja suudelma muuttui vastaanottavaksi. Nyt hän oli valmis lähtemään.

Suihkussa Noora kuuli veden kohinankin läpi Marion autonmoottorin heräävän henkiin. Saippuoiva käsi hankasi kiivaammin. Mario oli ilman muuta oikeassa. Kaikki tiesivät, olivat tienneet jo hyvän aikaa. Jos he eläisivät viktoriaanista aikakautta, hänen käytöstään saattaisi perustella ihan järkisyin. 2010-luvun Suomessa se oli silkkaa neuroottisuutta. Hänen pitäisi varmaan hankkiutua terapiaan.

Ajatus oli pelkkä heitto. Noora ei voinut kuvitellakaan ruotivansa sisintään jonkun vieraan edessä. Hän vältteli sitä parhaansa mukaan kaikkein tutuimmankin ihmisen edessä: itsensä.

Dalmatialaiskloonit Pilkku ja Täplä loikkasivat olohuoneen sohvalta Nooran mennessä aulan läpi keittiöön. Hetkessä hän oli iloisten naamojen ja innokkaiden häntien saartama.

– Hetikö ulos?

Koirien katse kiertyi ovelle. Noora oli asunut runsaat puoli vuotta isänsä tilalla kissojen, koirien ja hevosten ympäröimänä. Kaupunkielämään tottuneelle kulttuurisokki oli ollut raju. Ehkä hämmentynein hän oli siitä, kuinka älykkäitä ja persoonallisia eläimet olivat. Koirien kommunikointia oli helpoin ymmärtää, mutta ei kateiltakaan älyä puuttunut, kun kerran kykenivät manipuloimaan talollisen ihmisiä omaan tahtoonsa. Ja Reima Nurkan ja Harri Kivelän kommenteista päätellen hevosetkin tiesivät tarkkaan, mistä naruista vedellä saadakseen haluamansa.

Noora avasi oven ja jäi hetkeksi seisomaan koleaan aamuun. Pakkasta oli muutama aste, mutta taivaalle hyvän matkan kivunnut aurinko kohottaisi lämpötilan pian plussalle. Koirat jolkottivat tavanomaista reittiään talon taakse metsikköön. Talitintit mekastivat läheisissä puissa pitkän hiljaisen kauden jälkeen. Seinän vierustalle oli ilmestynyt nurmikkoa lumikasojen sijaan.

Kevät oli aina ollut Nooran suosikkivuodenaika. Tänä vuonna se näyttäytyi entistäkin upeampana. Kevään seuraaminen maaseudulla oli aivan toisenlainen kokemus kuin kaupungin betoniviidakossa. Täällä kevään edistymisestä kertovat merkit tulivat kiinni iholle.

Noora laittoi aamiaisen tulolle ja meni herättämään lapset. Jonas oli jo hereillä ja luki sängyssä Aku Ankkaa.

– Huomenta. Onko Milla Magia ollut taas pahanteossa? Entä Karhukopla?

– Karhukopla istuu telkien takana, mutta Milla Magia ryösti taas Roopen onnenlantin.

– Voihan ryökäle. Roope Ankka hyppii varmaan seinille.

– Takuulla. Joonaksen hymy paljasti, ettei hän pitänyt Roope Ankkaa kohdannutta tragediaa tragediana ensinkään. – Ankkalinnassa on surkeita pollareita. Aina joku ryöstää Roopen.

– Surkeita ovat, toisin kuin meillä Lohjalla. Täällä eivät onnenlantit joudu rosvojen käsiin, Noora sanoi ja harmitteli, kuinka kaukana totuudesta kommentti oli. Asuntomurrot olivat koko Uudellamaalla lisääntyneet epidemiaksi asti. Noora pörrötti Joonaksen tukkaa. – Onko nukuttu hyvin?

– On. Äiti?

– Niin. Mitä?

Joonaksen katse palasi sarjakuvalehteen. Noora istui sängyn laidalle ja otti poikaa kädestä. Hetken päästä Joonaksen katse kohosi. Noora arvasi, mitä Joonas yritti saada kysytyksi. Pojan ilme oli sekoitus hämmennystä ja ymmärrystä. Joonas oli vasta kuusivuotias, mutta osasi käsittämättömän herkästi lukea äitinsä mielenliikkeitä.

– Kakista ulos vain, Noora kehotti lempeästi.

– Miksi Mario aina lähtee niin aikaisin?

Noora oli aseeton Joonaksen vilpittömyyden edessä. Siksi että äitisi on sitoutumiskammoinen houkka; pelkuri, joka korvat höröllä kuuntelee alitajuntansa marinaa, että jok’ikinen mies on yhtä petollinen kusipää kuin sinun isäsi, hän rehellisesti ajatteli, vaikkei oivallustaan tietenkään ääneen sanonut. Sitä paitsi Joonas ymmärsi asian jo muutenkin, ikävä kyllä. Oli aika vaatia itseltään enemmän. – Kuule, ensi kerralla pyydän Marion jäämään aamiaiselle. Sopiiko?

Joonaksen vakavat kasvot sulivat hymyyn. Noora siirtyi ison huoneen vastakkaiselle seinustalle Annin sängyn viereen. Hän silitti ajatuksissaan tytön silkkistä tukkaa. Yleensä yksinhuoltajan lapset vihasivat äidin tai isän uutta kumppania, vaikka tämä olisi kuinka nasta tyyppi tahansa. Mutta Anni ja Joonas suorastaan palvoivat Mariota. He näkivät Mario Turusessa tosi kivan miehen; miehen joka arvosti heitä ja välitti heistä. Aivan kuten Noorakin näki.

Huh, huh, tyttöseni, Noora sanoi itselleen. On kyllä muutoksen aika.

Annin silmät avautuivat. Nähdessään äidin tytön kädet ojentuivat automaattisesti. Noora antoi pusun ja halin. – Huomenta, unikeko. Ja ei kun pisulle ja pesulle.

– Ei jaksa.

– Jaksaa tietty.

– Eipäs.

– Eipäs juupas, Joonas pisti väliin ja hyppäsi kylmälle lattialle. – Minä ehdin ensin.

Annin peitto lensi kaaressa. Kilpajuoksu kylppäriin alkoi. Vielä se oli pelkkä hauska leikki. Kymmenen vuoden päästä kylppärivuoroista varmasti taisteltaisiin verissä päin.

Olisi varmasti järkevää pistää oma kaoottinen tunne-elämänsä ojennukseen ennen kuin teini-iän kauhut muuttaisivat taloon, Noora huomasi ajattelevansa ja tympääntyi. Hän oli kuin innokas mainosmies luovutettuaan järjelleen pikkusormen. Jokainen ajatus puolusti muutosta. Samapa tuo. Vie koko käsi.

Noora laittoi lasten muroannokset valmiiksi vaikka tiesi sen uskaliaaksi. Annista oli viime aikoina tullut ronkeli, tai oikeammin: hänelle oli kehittynyt oikukkaat makunystyrät. Eilinen herkku saattoi olla tämän päiv...