Alkusanat

Brita Polttilan Reidar-kirjan ja Reidar Särestöniemi -tutkielmien pohjalta fiktioinut Rosa Liksom. Erityiskiitokset Brita Polttilalle.

Alma saapuu Särestöön

(Alma, Reitarin äiti)

Elethiin 1800-luvun loppua ja Vesisaaressa sato vettä kaatamalla ko minun isä, Kauppa-Erkki, laitto meät puolenpäivän jälkheen tien pääle. Molin ajurin paikala ja äiti Sofia perässä toisessa pulkassa. Oli se kauhea tunne mulla sisälä ko roihmasin porot jolkottahmaan etheenpäin. Mie rääkyin niin, että veet lensit silmistä, mutta eihän sitä minun itkua nähneet etes taihvaan haalistuhneet tähet ko vettä tuli luotheesta niin lujjaa, että naamaa särki. Oli siinä mulla Tuonelan taival eessä ja senhän mie tiesin kyllä.

Isä oli laittanu mulle pyssyn vällyitten alle ja kuivattua lohta. Äitile oli koivumahlaa kanisteri täynä ja purkilinen uunihiiliä. Niilä evhäilä meän piti ajela Kittilän Säresthöön asti.

Vesisae loppu ennenko mettäraja kerkisi alkaa ja sen tilale tuli silmänräphäyksessä kova, kuiva pakkanen. Semmonen, että jos poron pistää niin veri jäätyy ennenko kerkiää valuta leihliin. Mie en uskaltannu kattoa sölän taka. En siksi että olisin heti alkanu kotia kaipaahmaan, mutta ko äiti makasi sielä roipheitten alla kauheassa pistoksessa. Sehän oli kuolemansairas ihmisraunio, kaikki sen tiesit ja se itte kaikista parhaiten. Mutta ko se halusi nähä omin silmin viimisen kerran kotoseutunsa rakhaat maisemat – niinko Pietariuoman, Ounasjoen, taihvaale nousseen Kaukosen kylän – ja siskonsa Kaisan, joka asutti Särestöä. Ja mie ohjasin pororaitoa ja pölkäsin syänkuita myöten, että siittä irtoaa henki jo menomatkala. Että mie jouvun yksin sen kuolemaa toistahmaan ja sitä vierestä kattohmaan keskelä vitivalkosta, puutonta tunturia tai jonku vaivaiskoivun juurela. Pölkäsin ko pörrö. Molin seitetoista enkä ollu vielä valmis antahmaan äitiä pois ja kaikista vähiiten molin halukas kattohmaan kuolemaa niin likeltä.

Ja Isä oli minut tähän pannu ko oli niin heikko ja hienohelmanen rukka ettei itte tohtinu. Mie rukkoilin Jumalaa, että jos solet olemassa niin anna äitin ellää Särestöön asti ja tapa se vasta sielä ko on muitaki ihmisiä ympärillä. Ja Jumala kuuli ruukkuukset.

Met olima perilä Särestön kartanolla iltapäivälä. Äiti oli kauhessa kuuhmeessa ja kuolonkouristuksissa. Mie olin hiestä märkä, vaikka oli neljättäkymmentä astetta pakkasta. Niin raskas oli minun hermopaine. Seishautin porot pirtinnurkale ja panin juoksua sisäle. Porstoassa tuli Kaisa vasthaan ja itki. Se luuli, että sisar on jo kuolu. Matti, serkkupoika, syöksähti äitinsä perästä kartanolle. Met kannoima kolmisin äitin sisäle suuhuohneesseen ja sitte Matti meni riisuhmaan porot valhjaista.

Kaisa pani yhen pojista hakehmaan Kaukosesta puoskaria ja Heikki säpsätti ruokihmaan meän ajo-porot. Maloin hoitahmaan äitiä ja ei menny ko muutama tiima ko äiti aukasi silmät ja kysy, että onkos tässä talossa korsteenia. Silloin Kaisa alko naurahmaan ja vainaja virkosi. Multa putosi semmonen kivi syämeltä, että mie horjahtin aivan takasinpäin ja valahtin aivan velttona lattialle makkaahmaan.

Met jäimä Särestöön, vaikka olis pitäny lähteä takasin kotia. Heikki sano, että oletta talven ylitte täälä ja kevhäälä ko lämpeää panetta takasin Vesisaahreen. Että nuin sairasta ihmistä hän ei päästä tien pääle.

Äiti saalo, että kerta ko jäämä Särestöön niin minun pittää mennä Hanhimaahan käsityöophiin, että minusta tulis vähän niinko parempi naisihminen. Äiti piti itteänsä porvarina pelkästään siltä pohjalta ko ukko oli lyhyttavarakauppias. Niin mie lähin ja Matti sai hommaksi viä minut sinne. Met istuima samassa pulkassa ko olima molemat niin knaftia sorttia. Jo menomatkala se kutina alko, liki ko olima. Ja enneko saavuma perile Hanhimaahan niin Matti sano että sinusta otan vaimon itteleni. Sehän sopi mulle ko äitiki teki justhiinsa sopivasti kuolemaa.

Äiti kerkisi kuitekki ennen kuolemaansa nähä kaiken sen mitä se halusi ja kaikenlisäksi vielä Lisma-joenki, mistä sei ole koskhaan perustannu. Vesisaahreen sei koskaan ennää palanu ko Jeesus tuli ja vei sen pois. Kuolessaan sei pitäny sen kovempaa ääntä. Äiti-vainaja lyöthiin Kaukosen multhiin leppäähmään viimistä leposijjaa. Isäle saathiin sana asiasta vasta huhtikuussa, ja ko se tuli alas akkaansa hautaahmaan niin tämän raaon olit jo ketut kerihneet kaivaa mullista ylös ja syä nälkhäänsä.

Mulle äitin kuolema oli ko suuri helpotuksen käsi olis heilahtannu siinä vieressä. Niin kauheata se sen sairastaminen oli kattoa. Ihmisen lahoaminen ja se tuska ja kärsimys mikä siihen kuuluu. Se teki minun terhveessen siehluun ensimäisen syän vian. Siittä jäi semmonen pölkö, että sanoiksi en ossaa sitä panna. Ei itte kuoleman pölkö, mutta sen pistostauin pölkö.

Isä kuoli sielunmenetykseen syyskuussa ja met menimä avihoon lokakuussa. Aattelimma yhessä, että ko kuolemaa on niin sakeana ympärillä niin siihen täytyy laittaa elämää sekhaan ja Hilpi syntyki sitte jo samana vuona.

Asuima Vesisaaressa. Matti kalasti, vaikka sei merestä välittänny. Enempi soon ollu semmonen mettässä viihtyvä. Meän elämä olis jääny koasti puolinaiseksi sielä, mutta sitte tuli pelastus. Sytty ensimäinen maailmanpalo ja sitä myöten sotaherrat miinotit Ruijan rannat. Matti, rauhanmiehenä sano, että nyh lähethään poies.

(Matti, Reitarin isä)

Minut määräthiin viehmään Alma-serkku Hanhimaahan. Se kiepsahti istuhmaan siihen poronpulkhaan aivan liki. Heti alko naitattahmaan ja mie sanoin Almale, että lyöhään sukset yhteen. Alma ymmärsi hyän pääle ja nyökkäsi. Muutima Vesisaahreen ko Säresthöönkhään emmä mahtuhneet. Aatelin, että tänne mie en jää. Meri oli niin visto, että mulla veri kiehu ko sitä vilkasinki. Sanoin Almale, että nyh heitämä hyvästit Ruijale ja panema syäle methään. Alma ei pannu vasthaan, vaikka varmasti solis sinne halunu jäähä. Olihan sielä kaikki sille rakhaat kivennokat. Puottelimma alas Säresthöön, vaikka ei sielä tillaa ollu sen kummemin ko ennenkhään.

Maattelin silloin, että haluan mennä elämässä etheenpäin ja kattoa enempi tulehvaan ko menheesseen ja jo elethyyn. Veljet jatkoit sitä sammaa porojen perässä hiihtämistä mitä Heikki-äiji ja muut esi-isätki tehit. Mutta mie meinasin, että mulle ei vaphaus merkitte mithään. Että malan viljelehmään maata ja aartun yhteen paikhaan. Asutimma ensiksi sitä saunakamaria ja vähitellen siiryimä siittä itte talon puolele. Koko konkkaronkka. Ja niin minusta tuli Kaisa-äitin kuoleman jälkheen Särestön isäntä. Isästä tuli Heikki-äiji ja soli niin vanha ettei siittä ollu ennää muuhun ko pirruutta jakahmaan. Veljet ihmettelit, että hullukos tuo on ko maata alkaa repihmään auki ja puita kaatahmaan, ettei semmosta ole ennen näilä kairoila nähty. Mie, että mie olen eistyksen mies ja kuljen evoluutiossa etheenpäin. Ei net mithään ymmärtähneet, mutta jättivät minut rauhhaan.

Mie raivasin tämän tilan semmoseksi ko tämä silloin oli. Kaaoin puut ja päästin auringon pirthiin, vaikka Heikki-äiji valoa vihasiki. Tehin kasvimaan Almale ko kauppihaan tyttärenä soli oppinu syöhmään nauhriin lisäksi porkkanoitaki. Rakensin kahen lehmän navetan, uuen heostallin ja lammashuohneen.

Jo nuorena miehenä mie käänyin työläisten uskhoon. Kipunan sain sieltä Vesisaaresta ja se roihahti sitte oikein komehaan liekhiin ko yksi kulkujätkä päästeli Särestön pirtissä Pietarin polsevikkien kymmenen käskyä. Alma ei ollu silloin vielä mithään, paitti noijanvikkaahan siinä on aina ollu. Myöhemin se otti Lestaatiuksen tiennäyttäjäksi ja kulki sen valasemmaa polkua läpitte koko elämänsä niinko Heikki-äijiki. Ensiksi mie sitä karsastin ko kläpit sitä alkovat niin pölkäähmään, mutta sitten aattelin, että kyllä se taitaa niin olla että jokhainen kulkee ommaa tietä itte valittehmaan päämäährään. Ettei sitä voi toinen arvostella saatikka sitte arvottaa.

Ja hyvin tulima toihmeen. Mie lauloin työväenlauluja ja Alma Siionin virsiä, välistä yhtä aikaa ja välistä erikseen. Ei siinä mithään.

(Alma)

Muutima Särestöön, Matin kotokartanolle. Keskele korpea, maailman naphaan. Asutimma ensiksi vanhaa saunanporstoaa ja sitte ko Kaisa-täti kuoli tautimaon kynssiin niin muutima pirthiin. Saima kuus kläppiä lissää. Eenokin, Kertan, Anttonin, Eevan, uuven Anttonin eelisen tilale ko se kuoli ja lopuksi Reitarin.

Matti oli oikein töörevänä ko pääsi takaisin kotiansa. Tutut Särestön mettät ja tutut taihvaan pilvet näytit siittä niin kauhean kommeilta.

Miehän en ollu nuorena sen kummemin uskovainen ko uskotonkhaan. En ymmärtänny taihvaan asioitten pääle mithään, mutta Majaniemen emänän kuolema oli mulle niin koa paikka, että siittä en ole selviny koskhaan.

Reitari oli silloin vasta toista viikkoa vanha ko Maijaniemestä tulthiin hakehmaan minua, että emäntä kuolee. Mie huitasin kläpin tiukhaan kapahloon ja laitoin makkaahmaan kehtoon. Käskin Hilpin pittää siittä hyvvää huolta, laitoin sivakat jalkhaan ja lähin umpihankheen. Minun syämenlyönit olit niin mahottomat, että kuuluit korvissa asti. Niin mie pölkäsin emänän ja itteni puolesta. Tietäähän sen ko olin justhiinsa synnytyksestä selkiytynny jalvoile.

Emäntä makasi kamarissa ja oli tajua vaila. Kätilö itki jakkaralla. Akat kuolinvuotheen ympärillä ko varekset mielessä siivu maholisesta rahalisesta perinöstä. Isäntä surrasi kätilön jalvoissa ja voivotteli. Mie en voinu tehä mithään enkä olis osanukhaan. Emäntä päästi semmosta ääntä ko lammasta oltas nyljetty elävältä. Kyllä vistotti. Mie kosketin sen naamaa. Soli hikimärkä ja samala aivan jääkylmä. Aattelin, että kuolee tuo ja...