Kiitokset äideille ja tyttärille

Tämän äitikirjan syntyä ovat edesauttaneet monet tyttäret ja äidit, jotka ovat omine tarinoineen halunneet auttaa minua ymmärtämään, mistä äitien ja aikuisten tyttärien suhteissa on kysymys. En mainitse heitä nimeltä. Monet heistä esiintyvät kirjan todistajina nimimerkillä, jolloin heidän oli usein helpompaa puhua ristiriitaisistakin asioista niiden oikeilla nimillä. He ovat tarinoillaan todistaneet, kuinka monenlaisia edellisten sukupolvien lasteja ja lapsuutemme hyväksytyksi tai hylätyksi tulemisen kokemuksia me aikuiset tyttäret kannamme mukanamme. Ja kuinka tärkeä meille kaikille äiti on – vielä kuolemansakin jälkeen.

Erikseen haluaisin mainita kustannuspäällikkö Sari Forsströmin, joka on tukenut minua uskossani, että hyvin yksityisillä ajatuksilla ja kokemuksilla voi olla yleistä mielenkiintoa. Kustannustoimittajani Vuokko Hosia ja kirjan ulkoasun suunnitellut Kirsikka Mänty olivat naisia paikallaan! Heidän kanssaan oli ilo työskennellä. Kiitän myös WSOY:n kirjallisuussäätiötä saamastani tuesta.

Halaan kiitokseksi perhettäni eli puolisoani ja poikiani, jotka ovat eläneet mukana sekä monissa tämän kirjan tapahtumissa että kirjan kirjoitusprosessissa. Kiitän myös sisartani Maariaa. Meillä on yhteinen äiti, vaikka hän olikin meille kummallekin myös aivan omanlaisensa äiti. Ihanat naisystäväni ovat kannustaneet minua tämänkin kirjan kirjoittamisessa. Kuinka olisinkaan jaksanut ilman heitä!

Mutta ennen kaikkea – kiitos äidilleni, jonka vuoksi ja ansiosta minusta pitkälti tuli minä. Häntä ilman juuri tätä kirjaa ei olisi kirjoitettu.

Raisiossa heinäkuussa 2009

Tuula Vainikainen

Johdattelua

Katson äitini valokuvaa, joka on muuttanut kirjoituspöydälleni olohuoneen takkatasolta, jonne kuva asettui äidin hautajaisten jälkeen viisi vuotta sitten. Kuvassa äiti hymyilee sinisessä jakkupuvussaan. Hän on juuri täyttänyt viisikymmentä vuotta eli hän on kuvassa noin vuoden nuorempi kuin minä nyt. Taustalla on upea vaaleanpunaisista atsaleoista, ruusuista ja jostakin tuntemattomasta nupullisesta sommiteltu kukkakori. Vaaleanpunainen oli yksi äidin lempiväreistä. Äiti hymyilee kuvassa onnellisen näköisenä. Vuodenvaihteeseen sijoittuneet viisikymppisjuhlat ovat juuri takana.

Muistan hyvin ne juhlat joulukuussa 1987. Olin silloin tehnyt hänestä jo kahden pienen pojan isoäidin. Tilaisuudessa oli paljon äidin ystäviä, sukulaisia ja yhteistyökumppaneita. Äiti oli elementissään ja nautti. Juonsin sen illan ja muistan, kuinka jouduin koko ajan pidättelemään itkua, joka pyrki pintaan mm. äidin valitseman musiikin soidessa. Muistan niistä kappaleista hyvin kaksi. Toinen oli Harmony Sisters -tyttötrion esittämä Kodin kynttilät -iskelmä ja toinen Anneli Saariston laulama Jos joskus saisin elämäni vaihtaa unelmaan. Molemmat kappaleet kertoivat niin paljon unelmoivasta äidistäni, joka kantoi sisimmässään koko elämänsä eräänlaista kodittomuuttaan, koska hänen oma äitinsä antoi tyttärensä vuoden ikäisenä kasvatiksi. Äiti tapasi biologisen äitinsä vasta tämän viimeisinä vuosina, jolloin äidinäiti oli jo hyvin sairas eikä ilmeisesti osannut antaa äidilleni riittävän hyvältä tuntuvaa selvitystä siitä miksi heidän tiensä aikanaan erkanivat.

Unelmointi oli äidille luonteenomaista. Hän rakasti runoja ja kaipasi kauniimpaa maailmaa kuin mitä arki säännöllisesti antoi hänelle. Hänestä olisi voinut tulla kirjailija tai muuten ammatikseen kirjoittava, sillä kirjoittaminen oli hänelle omin tapa purkaa tuntojaan ja ajatuksiaan. Kun olin lapsi, hän kertoi minulle usein omatekoisia satuja, joita hän olisi voinut kirjoittamalla jakaa muillekin. Hän kaipasi usein jonnekin pois ja suunnitteli tekevänsä joskus mukavia asioita jossain muualla.

Äidin kuoltua olen surrut paitsi hänen poismenoaan myös hänen toteutumatta jääneitä unelmiaan, joista moni olisi voinut toteutua, jos hän olisi valinnut toisin. Jotenkin koen, että myös minä olin vastuussa siitä, ettei hän voinut tehdä mitä halusi. Synnyin aikanaan vähän väärään aikaan. Mahtoiko äiti pitää minua siksi niin tiukasti hyppysissään? Äidin kovin ennenaikainen kuolema käynnisti minussa pohdintaprosessin, jonka aikana minun oli selvitettävä suhdettamme, jotta voisin jatkaa omaa elämääni. Tämä kirja kertoo paljon sen pohdinnan tuloksista. Jossain vaiheessa huomasin, etten ole äitipohdintoineni yksin. Moni meistä keski-ikäisistä naisista käy moniäänistä vuoropuhelua äitinsä kanssa olipa tämä sitten elossa tai kuollut. Sanomatta on usein niin paljon ja yhteistä ymmärrystä elämästä tuntuu joskus olevan kovin vaikeaa löytää.

Äitisuhteeni ei ollut ongelmaton hänen eläessäänkään, kuolema toi siihen vain ylimääräisen mausteen. Olen kipuillut vaikeaa suhdettamme useissa elämäni vaiheissa. Tämä viimeinen asian kimppuun käyminen on kuitenkin ottanut syvimmältä. Se herätti minut huomaamaan, kuinka yksi jos toinen ikätovereistani käy mielessään läpi äitisuhdettaan ja kysyy samoja kysymyksiä. Rakastiko äiti minua? Jos hän rakasti, miksi meillä oli kuitenkin niin vaikeaa?

Ystäväni, jonka kanssa juttelin tämän kirjan aihepiiristä, kysyi minulta: ”Mitä neuvoja sitten antaisit meille muille äitiasioiden pohtimiseen?” Noin kysyttynä tunsin oloni kovin nöyräksi: en taatusti ole pätevä ketään neuvomaan, kun en tunnu itseänikään ymmärtäväni. Mutta ehkä sittenkin: nimenomaan ymmärtäminen ei ole huono tavoite, vaikka siinä ei täysin onnistuisikaan. Jos uhraat jonkin verran aikaa äitisuhteesi puntarointiin, saat ehkä selville, että jokainen meistä – niin äidit, tyttäret kuin isoäiditkin – olemme kaikki aikamme lapsia ja elämme jokainen elämäämme parhaan taitomme mukaan. Teemme usein virheitä, mutta harva meistä tahtoo pahaa toiselle – äidilleen tai tyttärelleen varsinkaan. Sen ymmärtämisen jälkeen on helpompaa antaa anteeksi ja elää eteenpäin.

Tämä kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa tytärten, äitien, isoäitien ja joskus kaukaisempienkin esiäitien ketjua, jossa äitiys siirtyy omin maustein rikastettuna sukupolvesta toiseen. Sukupolvilta tutun äitiyden ytimen ympärille kerääntyy joka polvessa omia kerrostumia, mutta jokin ydin pysyy ennallaan. Vai pysyykö? Taidan kysyä enemmän kuin vastata. Toisessa osassa aikuiset tyttäret kohtaavat äitinsä ikääntymisen ja poismenon ja ovat lopulta yksin elämänsä etulinjassa.

Olen kirjassa yhdistänyt ihmiselämän asiantuntijoiden näkemyksiä meidän aikuisten tyttärien omiin kokemuksiin ja kysymyksiin. Omien kokemusteni ohella olen voinut käyttää kokoamiani aikuisten tyttärien kokemuksia. Todistajinani on nelisenkymmentä noin 35–66-vuotiasta aikuista tytärtä. Meillä jokaisella on oma totuutemme omasta äitisuhteestamme. Toisten kokemuksista voi kuitenkin varmasti löytää yhtymäkohtia tai ajattelemisen aiheita. Olen syvässä kiitollisuudenvelassa kaikille kirjani todistajille. Ilman heidän avautumistaan olisin ollut tämän asian äärellä kovin yksin.

Oma äitini on tässä kirjassa yhtenä kertojana läsnä hyvin henkilökohtaisella tavalla. Uskaltauduin pitkän harkinnan jälkeen antamaan myös hänelle äänen, koska uskon, että hän tavoittaa pohdinnoillaan monia äitejä ja tyttäriä.

Löysimme sisareni kanssa äidin kuoltua hänen päiväkirjansa pankin tallelokerosta muiden tärkeiden paperien, kuten testamentin ja osakekirjojen, joukosta. Päiväkirja oli suljettu monella teippikerroksella ja päälle oli kirjoitettu isoin kirjaimin ”Tuulalle ja Maarialle – Saa hävittää kuolemani jälkeen”. Pohdimme sisaren kanssa jonkin aikaa viestin sanomaa: äiti sanoi ”saa hävittää” ei ”hävitettävä”. Hän haluaa, että luemme tämän.

Ja niin me luimme, vaikka ensin en kyennytkään jatkamaan kovin pitkälle. Kokonaan luin kirjan terapia- ja kuntoutuslomallani Andalusian auringossa ja itkin kirjan paikoin lohdutonta tunnelmaa yhdeksän kuukautta äidin kuoleman jälkeen, kun vetäydyin ensimmäisen kerran kirjoittamaan tunnelmiani äidin menetyksestä vanhan vuorotteluvapaamme maisemiin. Päiväkirjassa hän kirjaa elämäänsä vuosilta 1989–1998. Tuo ajanjakso oli hänelle erityisen kipeä, siihen mahtuu mm. ennenaikainen eläkkeelle jääminen pankista 39 vuoden työuran jälkeen 55-vuotiaana ja selvä masennus. En ollut ymmärtänyt, kuinka surullinen hän oli noina aikoina, vaikka jotain toki olin aistinutkin. En kuitenkaan ollut ymmärtänyt, kuinka syvällä hän kävi.

Kuolemaansa edeltäneenä syksynä äiti oli osallistunut elämänkaarikirjoittamisen kurssille ja suunnitteli oman elämäntarinansa kertomista meille läheisilleen. Hän ei osallistumisestaan ollut minulle kertonut, ja kurssiin liittyvä kansio muistiinpanoineen löytyi äidin tavaroiden joukosta. Jostain syystä tutustuin perusteellisesti sen sisältöön vasta tämän kirjan kirjoittamisen yhteydessä. Sen niukka materiaali avasi paljon uusia ovia äidin maailmaan. Ja vahvisti jälleen kerran, kuinka tärkeää olisi puhua asioista ääneen, jotta eri ihmiset eivät viiltäisi väärinkäsityksillä itseään verille.

Äidin tekstit ovat tutustuttaneet minut ihmiseen ja naiseen, jota en aivan täysin tuntenut. Äidin tekstien äärellä viettämäni aika on vienyt minut syvälle paitsi hänen, myös omaan elämääni – itseeni ja siihen naiseen, joksi olen kasvanut – osin äidin ansiosta tai hänen vuokseen. Se on avannut minulle paljon näkökulmia omaan elämääni, joka muistuttaa varmasti niin kovin monen ikätoverini elämää.

Tervetuloa yhteiselle matkalle ymmärrykseen!

Helminä sukupolvien ketjussa

Helminä

sukupolvien

ketjussa

Prinsessat, äitikuningattaret ja kuningataräidit

”Ketään en ole elämässäni rakastanut, pelännyt tai vihannut yhtä paljon kuin äitiä, kenes...