Elavien_kirjoihin_titteli.jpg

1.

Luomet tuntuvat raskailta, aivan kuin ne olisivat liimautuneet yhteen. Joku on aivan vierellä.

Päivi.

Hän näyttää kauniilta.

Päivin huulet ovat täyteläiset, niihin muodostuu selvästi erottuvia poikittaisia uomia. Huulet näyttävät houkuttelevilta, silkkisen pehmeiltä. Silmät ovat turkoosinsiniset. Ne ovat virheettömän puhtaat kuin jäisestä vankeudesta irti riistäytynyt tunturipuro jossakin kaukana erämaan kätköissä. Vehnäiset, pitkät hiukset on vedetty tiukasti poninhännälle. Ne valuvat niskasta kaulalle ja ryöpsähtävät Ollin kasvoille.

Hän muistuttaa enkeliä.

Päivin selkään voisi kuvitella auki levittäytyvät siivet, joiden sulat tuntuisivat niin pehmeiltä, että niistä olisi vaikeaa saada otetta. Yllään hänellä olisi hohtavanvalkoinen, kultareunuksin koristeltu mekko, joka laskeutuisi vartaloa pitkin kevyesti myötäillen kuin vastalypsetty maito.

Päivi on hänen enkelinsä, joka suojelee kaikelta pahalta, minne ikinä hänen varjoisa polkunsa kulkisi. Siinä varjeluksessa on hyvä olla.

Päivin kädet ovat ojentuneina kohti Ollia, hänen kaulaansa. Tunne on kuristava.

– Älä liiku yhtään, ota ihan rauhallisesti, Päivi pyytää Ollia, kun tämä yrittää vääntäytymällä saada tilaa otteesta.

Päivin takana näkyy kiiltävänvalkoista pintaa. Se on katto. Pinta on peilaavan sileää. Valot sammuvat. Joku kiroaa, nousee ylös jossain Päivin takana ja yrittää saada valoja uudestaan syttymään. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Olli katsoo suoraan ylös. Näyttää kuin hänen päänsä takaa lähtisi kasvamaan kaksi ikkunaruutua, joissa on poikittaisia juovia, niissä epäselviä kuvioita. Aivan kuin lasi olisi juovien kohdalta jäätynyt.

Juovissa erottuu sinisiä välkähdyksiä tasaisella sykkeellä.

Pieni mutta kirkas, vaaleansininen valokeila syttyy ja lähtee heilahtelemaan villisti ympäri kattoa. Sen täytyy tulla käsivalaisimesta. Joku puhuu radioon. Se ei ole poliisi, radiokieli on erilaista. Radioon sanotaan lukemia – ne eivät kerro Ollille enempää kuin että voisivat olla jonkinlaisia tunnuslukuja ruumiintoiminnoista.

Olli huomaa Päivin ilmeen – se on huolestunut.

Ei. Se näyttää pelästyneeltä.

He seisovat luhtitalon toisessa kerroksessa sijaitsevan asunnon oven edessä, Olli ja hänen partiokaverinsa Jukka. Syksyn ensimmäiset yöpakkaset saavat hengityksen höyryämään. Ilma on kostea, se tekee kylmästä huomattavasti napakampaa kuin mitä se on. Öisin pienikin pakkanen tuntuu pahemmalta, pureutuu viipymättä ytimiin lämpimästä autosta ulos astuttaessa. Se on kehon tapa vihjailla mielelle, missä kummankin pitäisi luonnonmukaisesti tuollaiseen kellonaikaan olla. Ei ainakaan seisomassa ulkona, kylmässä, tuntemattomien ihmisten ovien takana.

Asunnosta kuuluu miehen epäselviä karjahduksia. Välillä jokin kolahtaa, kuin nyrkillä iskettäisiin pöytään.

Jukka painaa ovikelloa, joka ei soi. Koneisto rusahtelee ontuvasti muutaman painalluksen verran, kunnes nappi jumiutuu sisälle. Hän koputtaa oveen. He ottavat vaistomaisesti muutaman askeleen etäisyyttä, porrastavat vielä sijaintiaan niin, etteivät ole toistensa edessä. Perääntymistien on oltava selvä, jos sellaista tarvittaisiin.

Hetken kuluttua kuuluu askeleita, joku tulee ovelle. Lukkoa raplataan tovi, kunnes ovi nytkähtää auki kuin se olisi ollut jumissa. Tukevasti päihtynyt nainen on kaatua oven mukana ulos käytävälle mutta saa viime hetkellä jalan alleen. Silmät hakevat aikansa kohdetta, perusilme on ymmällään kuin nainen ei ymmärtäisi, mikä oven takana voisi odottaa.

– Poliisista iltaa, Olli aloittaa. – Minkälainen tilanne?

– Miten niin, nainen mongertaa.

– Tuli ilmoitus, että täällä tapellaan. Mies hakkaa naista ja riidellään.

Nainen jää katsomaan kuin haluaisi sanoa jotain, kunnes kevyesti horjahtaen vilkaisee sisälle asuntoon.

– Tulepa tänne ulos sieltä ihan ensiksi, Jukka pyytää.

– Pistä vittu se ovi kiinni, kuuluu sisältä mylvähdys.

– Tule nyt vaan tänne, pyytää Olli ja jouduttaa jo naista olkapäästä. – Onko se käynyt päälle?

– Mitä…?

– Lyönyt, täsmentää Olli. – Onko ollut pahoinpitelyä?

Olli silmäilee sisälle asuntoon, jossa välillä vilahtaa varjoja ja osittain mieskin liikkumassa edestakaisin asunnon perällä.

– On, on, sopertaa nainen. – Monta vuotta…

– Mutta onko nyt?

– Kyllä se on töniny ja potkaisi tänne, nainen osoittaa epämääräisesti takareittään.

– Onko vammoja?

– En mä tiedä… Kyllä siihen vähän koskee. Tappaa se aiko…

– Tehdäänkö asiasta rikosilmoitus?

– Emmä tiiä.

– Sinun se pitäisi tietää, kun tämä on asianomistajarikos, Olli määrittelee, mutta asiaan ei tunnu muodostuvan sen selvempää mielipidettä. – No, voit tehdä lievästä pahoinpitelystä myöhemminkin rikosilmoituksen, jos siltä tuntuu. Jos kipu yltyy, mene lääkäriin ja pyydä lääkärintodistus. Se on hyvä olla rikosilmoitusta tehtäessä. Ymmärsitkö?

Menee hetki ennen kuin rappusten suuntaan tuijottava nainen ynähtää. Olli ei ole läheskään varma ohjeistuksen ymmärtämisestä. Toisaalta henkilökohtainen koskemattomuus ei ole enää välttämättä arvokkainta oikeushyvää, jota näissä piireissä viimeiseen asti varjellaan, raja on siirtynyt huomattavasti korkeammalle, lähinnä siihen, lähteekö henki vai ei.

He voisivat tehdä rikosilmoituksen laittomasta uhkauksesta, mutta tappamisella uhkaaminen on näissä piireissä kulunutta retoriikkaa. Mitä enemmän on päihtymystä, sitä vähemmästä ollaan valmiita ainakin puhetasolla surmaamaan, tyyliin ”anna kalja tai tapan”. Rikosprosessin käynnistäminen olisi kaikkien ajanhukkaa, jopa asianomistajan.

Olli vie naisen kauemmas. Jukka pyytää miestä tulemaan ovelle. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Huoneistosta kuuluu vain mörähdyksiä, tulkinnanvaraisten solvausten lisäksi.

– Onko asunnossa aseita? Olli kysyy naiselta.

– Ei oo mitään sellasia, nainen puistaa päätään ja joutuu sulkemaan silmänsä, sillä ne eivät pysy liikkeessä mukana.

– Onko asunnossa muita kun tuo?

– Ei.

Jukka vilkaisee Ollia. Olli nyökkää ja avaa paprikasumutteen kotelosta varmistusnepparin. Käsi jää sumutteen päälle. Jukka astuu asuntoon, Olli seuraa muutaman askeleen perässä. Jukka jatkaa suoraan miehen luo ja ottaa tätä määrätietoisesti kädestä kiinni, sanoo muutaman rauhoittavan sanan. Olli tarkastaa nopeasti tilat, kylpyhuoneen, makuuhuoneen, ettei mitään yllätyksiä jäisi heidän taakseen, ja tulee sitten itsekin miehen luokse.

Mies ei vastustele, toistelee vain: mitä nyt mitä nyt maustaen sitä väittämällä: mä en oo tehny mitään. Pariin kertaan Olli ilmoittaa miehelle tämän olevan päihtyneenä häiriöksi ja naisväen pelkäävän miehen remuamista jo siinä määrin, että on parempi kun poistutaan. Varsinkin, kun mies ei itse asu osoitteessa, ja naapureiden pitäisi saada nukkua.

Turvatarkastusta tehdessä Ollin katse osuu vastapäisellä seinällä roikkuvaan haalistuneeseen ja kevyesti kupruilevaan tauluun. Siinä suojelusenkeli hohtavassa, kultareunaisessa mekossaan levittää kätensä polulla seisovan pojan ylle. Taulu on elähtänyt tuulahdus menneiltä ajoilta. Ennen samanlaisia kuvia roikkui ryijyihin neulottujen taistelevien metsojen kanssa jokaisen tuvan seinillä nyt niitä näkee enää syrjäisimpien torppien koristuksena. Taulun lisäksi seinällä roikkuu matkamuistoilta näyttäviä esineitä sekä koristepuukkoja tupeissaan.

Samassa jokin iskeytyy voimalla Olliin. Se tapahtuu niin nopeasti, ettei hän heti ehdi ymmärtää kuin että osuma tuli päähän.

Mistä isku tuli? Asunnossa ei pitänyt olla muita heidän lisäkseen, lyöjän on oltava tuo mies. Yhtäkkiä Olli havahtuu, hän on nähnyt jotain poikkeavaa mutta ymmärtää sen vasta nyt. Seinällä roikkuvat puukontupet – yksi niistä on tyhjä. Miten hän ei huomannut sitä äsken?

Enkelitaulu osuu taas silmiin. Verta roiskahtaa seinälle, taulun alle. Kuinka se on mahdollista? Seinälle on matkaa. Ympäriltä kuuluu merkillistä ropinaa. Vasta hetken kuluttua Olli ymmärtää sen olevan verta, jota roiskahtelee ympäriinsä sitä mukaa kuin hän kääntelee päätään. Katse osuu miehen käteen, veriseen puukkoon, jota tämä puristaa nyrkissään. Näkyä on mahdoton käsittää.

Olli lähtee hoipertelemaan taaksepäin. Jukka sumuttaa miestä paprikasumutteella, mutta se ei tunnu tehoavan. Hän altistuu itse aineelle pienessä asunnossa, mutta se ei vie hänen toimintakykyään. Jukka käy yskien kiinni mieheen, joka edelleen pitää puukkoa tiukasti kädessään.

Olli kaatuu istualleen asunnon sekaiseen tuulikaappiin, rapaisten ja kuluneiden kenkien päälle. Jotain valuu kaula-aukosta haalarin sisään, paita kastuu nopeasti suojaliivin alla. Se tuntuu vastenmieliseltä. Olli yrittää haroa kädellä kaulaansa. Se on kauttaaltaan märkä ja tahmean liukas. Märän alla tuntuu repaleiselta, avonaiselta. Sieltä pulppuaa lisää nestettä.

Päivi Järvelä kirjoittaa ylinopeussakkoa linja-autopysäkille pysäköidyssä poliisiautossa. Kurvikkailla levikkeillä muotoiltu ja kookkaalla takaspoilerilla kohennettu BMW seisoo poliisiauton valokeilassa. Takaikkunassa lukee peilaavilla kirjaimilla tuning-pajan nimi. Lysyssä poliisiauton välitilassa istuva nuori kuljettaja katselee tyytymättömänä sivuikkunasta ulos pimeään ja vilkuilee tuon tuosta ikkunasta heijastuvaa jäykkää, geelillä muovattua irokeesikampaustaan.

– Kysytäänpäs minkälaista entisyyttä sulta oikein löytyy, Päivi tuumaa ja hakee poliisiradiosta henkilö- ja ajoneuvokyselyitä varten tarkoitetun puheryhmän.

– On siellä joku sakko, murahtaa kuljettaja.

– Vuoden ajalta?

– Kuukaudelta. Vittu, kun olette aina mua kyttäämässä. Luulis olevan teilläkin jotain parempaa tekemistä.

– Tämän parempaa ei kuule olekaan, Päivi toteaa ja katsoo kädessään olevaa ajokorttia. – Nuorena kuljettajana tuommonen käy kortin päälle. Sulle taitaa tulla kutsu ajokorttitoimistoon.

– …sia puukote…, kuuluu yhtäkkiä radiosta piippauksen jälkeen, joka on merkki radion puheryhmän vaihtumisesta ja ...