Hullut banaanit

Päivi Kivikangas

Hullut banaanit

Nordbooks

©Päivi Kivikangas 2010
Kustantaja: Nordbooks
ISBN: 978-952-5782-77-6
ISBN: 978-952-5908-93-0 (ePub)
ePub konversio: eLibris Media Oy
www.elibrismedia.fi

1.

Lentokoneen turvavyö kiristi niin hitosti. Yritin istua selkä suorana ja ryhdikkäänä, sillä olin juuri viittä vaille matkalla Afrikkaan. En ollut koskaan nähnyt savimajoja saati leijonia ja olin päättänyt lähteä katsomaan, oliko Kilimanjaron huipulla lunta, niin kuin väitettiin.

Kaikki oli sujunut loistavasti tähän saakka; oltiin Helsinki-Vantaan lentokentällä, turvavyö oli lukittu ja vessahätä armoton. Oli päästävä vessaan, mutta turvavyö oli jumissa. Yritin nousta seisomaan ja riuhtoa hihnaa, mutta se oli totisesti säädetty liian tiukalle. Nyt oli aivan pakko päästä kapistuksesta irti, ennen kuin menisi hermo. Teki mieli huutaa apua. Kaiuttimet kailottivat ilmoille ohjeita, kuinka kiinnittää turvavyö ja istua aloillaan merkkivalon palaessa. Hätätapauksessa tulisi pukea ylleeen pelastusliivi ja puhaltaa pilliin.

Mutta minä en halunnut pelastusliiviä enkä pilliä vaan sakset. Olisin oitis käyttänyt fiaskoon turvavyöhön saksimetodia, mikäli siihen olisi suotu mahdollisuus. Lopulta onnistuin jotenkin vapautumaan hirvittävästä kuristushihnasta ja pakenin pikkuhuoneeseen kaikkien mahdollisten merkkivalojen palaessa.

Lento oli pitkä ja tuskastuttava. Ahtaassa metallilinnussa ei ollut paljon viihdykkeitä tarjolla, joten päätin viihdyttää itse itseäni kehittelemällä aikani kuluksi kanssamatkustajille elämäntarinoita.

Toisella puolella käytävää istui reippaaseen mittaan varttunut nuori nainen, joka yritti sovitella jalkojaan edessä olevan istuimen alle, mikä näytti olevan hänen mittasuhteillaan kohtalaisen hankalaa. Hän potkaisi äkäisesti monolla vauhtia aivan kuin olisi muistellut samalla karatevalmentajaansa, joka oli jäänyt kauas Tanskaan. Voi Ali, neljän lapsen isä, satumainen takapotku ja orastava kalju! Olin näkevinäni naisen vinkkaavan silmää viereen ahtautuneelle reipasreitiselle mustalle miehelle. Nainen väläytti hänelle parhaimman hymynsä, jota oli harjoitellut lukuisia kertoja peilin edessä varta vasten tätä tilannetta silmällä pitäen.

Toisaalla istui vakavan oloinen kotipermanentattu nainen mietteliäänä ja vaitonaisena. Hän näytti yrittävän pysyä mahdollisimman huomaamattomana, mutta valitettavasti minä olin jo huomannut hänet. Hänen nenänsä oli pitkä ja terävä, samoin katse. Hän tarkisti passinsa ja joitakin papereita yrittäen selvästi iskostaa mieleensä uutta henkilöllisyyttä, joka hänelle oli Saksan poliisin toimesta annettu.

Nainen oli mitä ilmeisimmin viettänyt levotonta elämää Etelä-Ranskassa muutaman algerialaisen miehen kanssa ja oli nyt aloittamassa uutta elämää toisella mantereella. Mohammed oli kosinut häntä liian kiihkeästi ja oli puukottanut samalla vahingossa kilpakosijansa Samin hengiltä. Kolmas sulhaskandidaatti Ahmed oli yrittänyt kostaa parhaan ystävänsä Samin puolesta, mutta oli jotenkin onnistunut saamaan luodin reiteensä ja oli joutunut toistaiseksi pyörätuoliin. Jäljelle oli jäänyt vain Mohammed sekä Walid, joka oli vannonut räjäyttävänsä Mohammedin auton, mikäli Mohammed ei luovuttaisi hänelle naista suosiolla. Nainen huokaisi syvään ja mutisi mielessään: durch für gegen ohne um.

Jossain unen rajamailla luulin meidän jo laskeutuvan. Pitkäraajainen tanskatar ojentautui ottamaan matkatavaroitaan ja päätti vielä käydä moikkaamassa koneen kapteenia, jospa tämä sattuisi olemaan illalla vapaalla.

Vakava saksalainen asetteli nenälleen terässankaiset silmälasit ja mulkaisi kanssamatkustajiaan, jotka olivat hänen tahtiinsa aivan liian hidasliikkeisiä. Tehokkuus ennen kaikkea! Hän kiilasi kyynärpään terävintä kulmaa käyttäen parin ikälopun eurooppalaisen ohitse ja survoi itsensä ulos lentokoneen kapeasta oviaukosta samanaikaisesti päätään muita pitemmän tytön kanssa. Tämä heristi hänelle nyrkkiä ja väläytti vasenta kulmahammasta sekä kaulassaan roikkuvaa karateaiheista riipusta. Saksalainen vastasi haasteeseen sihisemällä hampaittensa välistä pari valittua saksankielistä sanaa, joita ei tässä yhteydessä valitettavasti voi julkaista. Olin myös kuulevinani sanan Hund (suom. huom. koira, jopa piski), mutta se saattoi olla myös ilmanpaine-eron ja äkillisesti lisääntyneen ilman kosteusprosentin aiheuttamaa kuuloharhaa.

Yritin saada itseäni hereille ja vääntää kankeaksi kivettynyttä niskaani vasemmalle. Laskeutuisimme aivan kohta, ja tunsin vatsanpohjassa mukavaa kutkutusta. Alhaalla odottivat kiemurakärsäiset norsut ja tuuheat banaaniviidakot. Astelin kuin liukuhihnalla muiden perässä koneesta ulos. Ulkona oli pimeää. Kostea kuumuus löi vastaan kuin märkä rätti, ja otin kaiteesta lujemmin tukea hoippuessani hikisen nihkeitä portaita alas. Mustia ihmisiä kuljeksi hiljakseen pitkin lentokenttää työhaalareissaan. Yksi heistä ohjasi minut ystävällisesti oikealle tielle, kun oma suuntavaistoni oli heittänyt häränpyllyä.

Lentoasema oli pikkuruinen ja kotoisa. Viisumijonossa seisoessani minusta tuntui hetken siltä kuin olisin saapunut puupaneloituun maalaiskirkkoon, ja näin edessäni pienen puhujalavan sekä saarnatuolin takana tumman, hymyilevän gospelkvartetin. Mies saarnatuolissa löi raamattuun leiman, ja iloisena virittelin mielessäni vanhaa negro spiritualia. Tunsin sisälläni aivan uudenlaisen vapauden tunteen.

Vastaanottoaulassa minua oli odottamassa pieni mutta vikkeläliikkeinen mies, joka kyyditsisi minut tuota pikaa määränpäähäni Mukoman kylään, Meru-vuoren kupeeseen, Tengerun tuolle puolen. Ohikiitävät maisemat tekivät olon hetkellisesti epätodelliseksi, ja ihmettelin, mitä minä täällä oikein tein.

Mies auton ratin takana kertoi meidän olevan Meru-heimon alueella. Iho nousi kananlihalle, kun muistin äitini teipanneen joskus varhaislapsuudessani kesämökin ulkohuussin seinään vanhan seinäkalenterin sivun suoraan 1970-luvulta. Julisteessa oli ruskeaa taustaa vasten iloinen ryhmäkuva hymyilevistä afrikkalaisista savimajojen edessä ja alla totinen kehotus: Rukoile Meru-heimon puolesta. Tuota kehotusta olin noudattanut vaihtelevalla intensiteetillä reilut parikymmentä vuotta, mutta en olisi hurjimmissa kuvitelmissakaan voinut ajatella, että eräänä päivänä oikeasti istuisin tässä Meru-vuoren tummanpuhuvan hahmon juuressa tähyilemässä kohti tulevaisuutta, joka kaartui jyrkkään yläviistoon.

Olin mutkaisella matkalla afrikkalaiseen viidakkokylään opiskellakseni sen opinahjossa yhden lukuvuoden verran Afrikan heimouskontoja ja vähän muutakin. Sen jälkeen palaisin Suomeen yhtä valtaisaa kokemusta rikkaampana. Kun nyt katselin auton ikkunan lävitse loputtomana nauhana jatkuvaa savannia, alkoi pahasti tuntua siltä, että yksi vuosi ei kenties riittäisikään.

Oli keskiyö päiväntasaajan alla, kun automme sukelsi viimein valtatieltä pienelle, muhkuraiselle kylätielle, jonka molemmin puolin seisoi vaatimattomia puisia kyhäelmiä, jotka päiväsaikaan palvelivat myyntikojuina. Tämä oli Kilalan kylänraitti. Ulkona ei näkynyt ristin sielua; kaikki kunniallinen kylänväki oli unten mailla. Ajomatka Kilalan halki kesti noin vajaan minuutin.

Saavuimme suurelle rautaportille, joka hirvittävällä väännöllä ja metelillä aukeni avaten meille tien Mukomaan. Kylä oli aidattu, vartioitu ja aseistettu. Aidan päällä sojottivat rautapiikit. Pari mustaa viittamiestä seisoi portin takana notkeat jousipyssyt kainalossaan. Meidät päästettiin muodollisten tervehdysten jälkeen sisään. Nyökkäsin jousipyssymiehelle ja sain takaisin leveän valkoisen hammasrivistön hymyn sekä suklaapatukka-Jambo-miehen kädenheilautuksen.

Mukoman tietä ei ollut suunniteltu autolla-ajoa silmällä pitäen. Tien pintaan oli kärrätty paksu kerros upottavia, teräväsärmäisiä kiviä. Nelipyöräinen menopeli pomppelehti kivien päällä raivokkaasti vailla holttia, ja kivenpalaset singahtelivat vuorokylkiin luoden kakofonisia ääniefektejä. Jos vanhan Toyotan sisätilojen akustiikka ei ollut paras mahdollinen, niin ulkopinnan metallinen sointi yhdessä kivisen perkussion kanssa oli juuri tähän tilanteeseen mitä otollisin tärykalvoja hierova kuuloaistimus.

– Tervetuloa Deboraan! kajautti kuljettaja äkkiä luonnottoman kovalla äänellä sammuttaen auton moottorin.

– Kuka se on? ajattelin, mutta en onneksi sanonut ääneen. Kyseessä oli naisopiskelijoiden asuntolan ja tulevan kotitaloni nimi.

Mies auttoi minua kantamaan matkalaukkuni autosta ulos, ojensi minulle avaimen ja taskulampun, varoitti heinikossa piileskelevistä käärmeistä, näytti huoneeni ja pesutilan sekä selvitti joitakin sillä hetkellä merkityksettömältä tuntuvia seikkoja vedestä ja sähköstä; sähkökatkoja olisi lähes päivittäin, ja vesikin saattoi loppua useiksi päiviksi. Vettä kannattaisi varastoida tynnyreihin ja kanistereihin aina silloin, kun sitä oli saatavilla. Vesijohtovettä ei missään tapauksessa saisi juoda, muuten seuraisi ripuli ja kenties ennenaikainen kuolema.

– Aamiainen on sitten seitsemältä vierastalossa, mies lopuksi muistutti, mutta unohti mainita, missä vierastalo sijaitsee. Sitten hän hurautti tiehensä kivenpalat sinkoillen. Ja minä jäin yksin keskelle autiutta.

Vetäydyin huoneeseen. Debora oli pitkulainen, matala rakennus, jossa oli rivissä yhdeksän huonetta, joista jokaiseen vei yhteisen pitkän peltikatoksen alta oma erillinen sisäänkäynti. Rakennuksen päädyissä sijaitsivat vessat ja pesutilat. Oma huoneeni oli reunimmainen, heti pesutiloista seuraava.

En jaksanut järkyttyä paljonkaan nähdessäni huoneen. Kalman-kellertävän hehkulampun valossa harmaa kivilattia näytti ja tuntui kylmältä. Ikkunassa oli hyttysverkko, joka oli revennyt vasemmasta reunasta, ja ikkunaan oli asennettu näppärät kääntölasit, jotka olivat jo aika päivää sitten juuttuneet ikuiseen auki-asentoon. Osa laseista oli tippunut alas. Huoneessa tulisi käymään jatkuva läpiveto, mikä saattaisi pidemmällä aikavälillä synnyttää jäsenissä mukavaa kroonista kolotusta. Onneksi olin pakannut mukaan myös lämpimämpiä vaatteita. Vain villahousut eivät olleet tulleet mukaan päiväntasaajalle; ne olisivat tarjonneet hyv...