Ritarin ansio
(Keskilinnan ritarit, Osa 2)
J.S. Meresmaa
J.S. Meresmaa
Mifonki-sarja:
Mifongin perintö
Mifongin aika
Mifongin mahti (tulossa syksyllä 2014)
Keskilinnan ritarit -sarja:
Aseenkantajan kunnia
Ritarin ansio
Kuninkaan tahto (tulossa keväällä 2015)
© J.S. Meresmaa ja Osuuskumma-kustannus
2014
Kansi: J.S. Meresmaa
Taitto: Kari Välimäki
ISBN 978-952-6642-25-3 (ePub)
Sisällys
Ylpeys
1. luku
Huoratalosta kuninkaanlinnaan on yllättävän lyhyt matka.
Olin tehnyt saman huomion ennenkin, mutta se muistui uudelleen mieleeni, kun seisoin tihkusateessa erään keskilinnalaisen porttolan edessä. Ritarina ollessani olin saanut huomata noiden kahden liittyvän usein erottamattomasti toisiinsa: kuninkaanlinna oli omanlaisensa haluihin ja himoihin perustuvien palveluksien ja ruumiinkaupan tyyssija, ja huoratalot tekivät parhaansa saadakseen asiakkaansa tuntemaan itsensä kaikkivaltiaaksi.
Luotin tähän jaloon pyrkimykseen, kun nostin nyrkkini koputukseen. Ilta oli myöhäinen. Olin matkustanut Delvintietä kuunkierron päivät kurvoni selässä, ja olin perinjuurin uuvuksissa sekä alushousujani myöten märkä. Koko matkan päälakea korventanut paahde oli muuttunut rankkasateeksi samaisena iltapäivänä enkä tiennyt, olisiko minun pitänyt olla tyytyväinen vai kyrpiintynyt. Sade oli saanut kurvoni oikuttelemaan ja takamukseni mustelmille, mutta toisaalta se oli antanut hyvän syyn vetää huppu pään ja kasvojen suojaksi. Kuninkaan siunaama karkotustuomio häälyi edelleen niskassani, joten porttivahtien ja armengeerien vältteleminen oli enemmän kuin suotavaa.
Ovi edessäni aukeni. Nopean vilkaisun jälkeen minut päästettiin sisään. Kysyin emäntää nimeltä, sillä tunsin talon entuudestaan. Tiesin ottavani riskin törmätä tuttuihin, mutta halusin olla varma siitä, että yöksi valitsemani seura vastaisi tarpeitani.
Halusin karkottaa mieltäni riivaavat muistikuvat kiihkeästi.
”Seuratkaa minua, hyvä herra”, ovivahti sanoi ja johdatti minut toimistotiloihin yläkertaan vievien portaiden takana. Mies pyysi minua odottamaan käytävässä sillä välin, kun kävi varmistamassa ajankohdan sopivuuden emännälle.
En ollut palannut Keskilinnaan itsetuho mielessäni, vaikka tietynlainen synkkyys varjostikin matkaani. Viimeiset vuodet eivät olleet parhaimpiani. Ensin kuoli isä, ritarikunnan arvostettu jäsen, ja jätti minut yksin pitämään Kovdasin nimen kunniassa. Muutama vuosi isän kuoleman jälkeen aseenkantajani Merio sai surmansa tapaturmaisesti, mutta yhtäkkiä siitä syytettiinkin minua – vuosia tapahtuneen jälkeen. Viimeisin epäonnistumiseni Konnon suhteen oli horjauttanut minut satulasta tykkänään. Olin pelannut ja hävinnyt, mutta olin valinnut pelini alun alkaenkin väärin. Minua kismitti enemmän kuin kykenin myöntämään. Olin ryvettänyt sekä nimeni että sydämeni.
Minulla oli onneksi suunnitelma. Miekkani myötä olin menettänyt merkittävän osan sanojeni painoarvosta, mutta täysin aseeton en silti ollut. Jokaviikkoinen kuninkaantunti oli aatelittomien alamaisten mahdollisuus tulla hallitsijansa kuulemaksi, ja olin selvittänyt tarkkaan mitä keinoja voisin käyttää selustani suojaamiseksi. Ensimmäinen siirto oli hankkia oleskelulupa Keskilinnaan. Vasta sen jälkeen voisin selvittää, mitä isälleni ja entiselle aseenkantajalleni oli tapahtunut. Ennen kuin voisin ajatella tulevaisuutta, minun oli kirkastettava käsitys menneisyydestäni. Kaikki muu oli toisarvoista.
Ovivahti palasi ja kertoi emännän ottavan minut vastaan. Kumarsin päätäni ja huomasin viittani tiputtaneen vesilammikoita lakatuille lattialaudoille. Jostain syystä se toi mieleeni, etten ollut itkenyt sitten äitini kuoleman.
Ilmoitin kirjurille tekaistun nimen. Mies tuskin nosti katsettaan, vaan raapusti tunnollisesti ylös jokaisen kuninkaantuntiin osallistujan nimen ja asuinpaikan edessään levällään olevaan paksuun kirjaan. Asennoissaan seisovat aseistetut armengeeritkaan eivät tunnistaneet minua.
Se ei ollut ihme, sillä vaatteet ylläni olivat hillitymmät kuin ritarivuosinani ja matkan aikana kasvanut sänki oli kehittynyt parran aluksi. Hiukseni olin sitonut nahkanarulla niskaan ja huonosti nukutut yöt olivat kaivertaneet tummat jälkensä kasvoihini. Kun seisoin linnan korkeasaleissa ilman miekkaani, minusta tuntui kuin olisin ollut vaaksan verran lyhyempi. Kuninkaan rakastama vaski hohti seinäsoihtujen ja lattiakynttelikköjen valosta. Muualla linnassa – kuninkaan yksityistiloja lukuun ottamatta – seinät olivat joko paljasta tai keltakalkittua hiekkakiveä. Vasken lämpimään sävyyn ne eivät pystyisi koskaan. Keskikäytävää reunustavissa pylväissä laivojen keulahahmojen kaltaiset patsaat muistuttivat kuninkaansuvun rikkauksien alkuperästä. Ne liikahtelivat valojen ja varjojen piirissä kuin elävinä. Jos patsaiden tarkoituksena oli aiheuttaa ihmetystä ja kunnioitusta rahvaassa, joka vaelsi kaukana salin toisessa päässä odottavan valtiaansa luokse, ne onnistuivat siinä: lakkejaan kourassa pitävät miehet ja hameitaan hermostuneina hypistelevät naiset loivat varovaisia silmäyksiä patsaisiin, jotka heitä ylhäältä käsin tuijottivat.
Jono oli pitkä, mutta eteni nopeammin kuin olin pelännyt. Viime yö ei ollut mennyt niin kuin olin etukäteen kuvitellut ja huonotuulisuus oli painanut minua koko aamun. Huorassa ei ollut vikaa. Vika oli minussa, ja asiantilan tunnustaminen otti koville. Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki vatvoa seisontaongelmia.
Tunnistin jo etäältä kuninkaan vieressä seisovan hopeaohimoisen Hoerin, ritarikunnan vanhimman ja isäni vanhan toverin, mutta yllätyin, kun näin hänen vierellään Bernirin. Sydämeni löi hetken aikaa tiheämmin. Tafomir Gardalaisen kirje oli nostanut hänen nimensä epäiltyjen joukkoon. En ollut odottanut näkeväni ketään kirjeessä mainituista näin pian. Bernirin asema hovissa oli parantunut sitten viime näkemän. Tajusin, että poissaoloni aikana linnassa oli taatusti tapahtunut muitakin muutoksia.
Jono liikkui ja keskitin huomioni neuvonantajiin, jotka istuivat rivissä kuninkaan oikealla puolella pitkät parrat perinteen mukaan muotoiltuina. Pyyhin Bernirin mielestäni ja kokosin ajatukseni. Tämä hetki oli avain tutkimuksiini. Jos tyrisin nyt, tyrisin pahasti. Kurvon selässä minulla oli ollut hyvin aikaa miettiä suunnitelmaani, joten kun tuli vuoroni polvistua kuninkaani edessä, olin valmis.
Nimenlukija ehti avata suunsa, mutta ennen kuin peitenimeni kajahti kuuluville, lausuin: ”Teidän korkeudellinen majesteettinne, edessänne polvistuu Jehrem Kovdas, Endor Kovdasin poika ja Ontligerin jaarlikunnan vanhin.”
Ääni kuin tuulen huokaus heinikossa kulki hovin läpi.
”Jehrem Kovdas”, kuningas toisti nimeni ja nostin katsettani. Näin kuninkaan vilkaisevan Hoeria, joka oli valpastunut ja mulkoili minua käsi palvelusmiekkansa kahvalla. Sitten kuningas siirsi katseensa takaisin minuun. ”Kuninkaantunti on varattu alamaisteni kuulemiseksi. Mikäli muistini palvelee minua erheettömästi, allekirjoitin karkottamispäätöksesi vain jokunen kuunkierto sitten.”
Minut oli karkotettu tasan viisi kuunkiertoa ja kuusi päivää sitten. ”Pitää paikkansa, Teidän korkeutenne.”
”Sitten tiedossasi varmastikin ovat seuraamukset, jotka karkottamisen rikkomisesta juontuvat”, kuningas sanoi ja antoi kädellään merkin Hoerille. ”Pidättäkää hänet.”
Hoer otti askeleen kohti minua. Kuulin armengeerien rivin liikahtavan takanani.
”Teidän korkeutenne”, sanoin ja pidin katseeni tiukasti kuninkaan polvien tasalla, jossa se ilmensi nöyryyttä vaipumatta siltikään alistuneisuudeksi, ”vetoan Ilseonin lauselmaan.” Tiesin tasapainottelevani ohuella rimalla. Kämmeneni hikosivat, mutta pakotin ne pysymään rentoina, sormet auki levitettyinä, reisiäni vasten.
Sanojani seurannut hiljaisuus huokui hämmennystä. Pidin silmäni alaslaskettuina, mutta tunsin, kuinka kuningas haki vastausta neuvonantajiensa joukosta haluamatta lausua kysymystä ääneen. Lakiarkistoihin hautautunut Ilseonin lauselma oli harvojen tiedossa, enkä uskonut kenenkään vedonneen siihen vuosikymmeniin. Mutta kuninkaan neuvonantajakaarti oli kokenut ja iäkkäänpuoleinen. Laskin kaiken sen varaan, että edes yksi heistä tietäisi mistä puhuin. Vanhan kuninkaan hallinnon alkuaikoina oikeudenhovin käsittelyyn oli tullut tapaus, joka oli monien vaiheiden jälkeen lopulta koitunut vaaraksi kuninkaan hengelle. Elintärkeä tieto oli jäänyt ritarikunnalta kuulematta karkottamispäätöksen vuoksi. Asian jälkipuinneissa lainkirjoihin oli lisätty lausuma, joka mahdollisti karkotetun väliaikaisen koskemattomuuden, mikäli tällä oli hallussaan tietoa, joka voisi laukaista kuningaskuntaa uhkaavan vakavan vaaratilanteen. Olin kuullut lauselmasta poikasena isältäni ja kiitin nyt itseäni siitä, että olin suhtautunut kyllin vakavasti edessäni häämöttävään ritarinuraan painaakseni tiedon mieleeni. Kuten sanottu, rauhan aikana Keskilinnassa pärjäsivät ne, jotka tiesivät miten käyttää tietoa hyväkseen.
Yksi neuvonantajista nousi tuolistaan. Seurasin hänen äänetöntä askeltamistaan kuninkaan luokse. Kun hän oli kuiskutellut aikansa hallitsijan korvaan, hän palasi paikalleen.
”Jehrem Kovdas”, kuningas sanoi, ”sinut on kuultu. Ilseonin lauselman nojalla myönnän sinulle oleskeluluvan huomiseen puoleenpäivään. Ritari Bernir huolehtii vierailusi turvallisuudesta siihen asti ja katsoo, että poistut Keskilinnasta sovittuun aikaan mennessä.”
Lausuin kiitokseni ja kumarsin, mutta en voinut olla kiroamatta mielessäni. Myönnetty aika oli liian lyhyt. Lisäksi olin toivonut, että Hoer olisi nimitetty holhoojakseni. Hän oli antanut minulle tukensa silloin, kun kaikki näytti vajoavan kadotukseen. Hän oli varoittanut minua kieroiluista, jotka lopulta johtivat karkottamiseeni. Luotin häneen. Mutta Bernir! Mitä tahansa sanoisin, en voisi luottaa siihen, että sanomani käsiteltäisiin puolueettomasti. Hälytyskellot kalkattivat mielessäni. Vereni virtasi kiihkeämmin, kun mietin miten pelaisin tämän oikein.
Hetken kaikella oli jälleen tarkoitus.
Olen unohtanut Jehremin. En oikeastaan muista häntä juuri ollenkaan.
Kun työnnyn syvemmälle Merkosiin, joka on levittäytynyt vatsalleen arkistohuoneen pöydälle kalastajan sarkahousut nilkoissaan ja yrittää tukahduttaa nautinnon uikutukset nyrkkiinsä, en muista miten kuumana Jehremin suu sulkeutui kaluni ympärilleni. En muista silkkisen vaaleita hiussuortuvia, joita puristin kämmenissäni, sillä nyt kourani täyttyvät kapeista lanteista, joiden keskellä kohoavat lihaisat pakaroiden kummut. Sormeni painavat mustelmia Merkosin ihoon. En välitä. Merkos ja minä olemme siinä samanlaisia, että pidämme rajumman puoleisesta nainnista. Siinä puolestaan eroamme, että hän on – kuten kujilla sanotaan – mieluummin saamapuolella, kun minä pitäydyn antopuolella. Sovimme hyvin yhteen. Puukko ja tuppi. Miekka ja huotra.
Merkos ei ole ainoa, jota nain. Surron sataman alueelta olen löytänyt kujia, jotka kuuluvat vain meidänkaltaisillemme kolleille. Sen jälkeen kun Jehrem polvistui eteeni Delvissä, olen tajunnut, ettei minun kannata pelata pelejä, joista en ymmärrä edes perusteita. Olen päättänyt opetella. Opettelen kaikki temput, sillä toiste ei tule tilannetta, jossa asetan itseni kokemattomuuttani naurunalaiseksi. Se, ettei huomaa ympärillä käytävää peliä tai halua osallistua siihen, ei tarkoita, että olisi suojassa kieroilulta. Olen oppinut sen itsetuntoni kautta.
Pieni, tukahtunut ääni karkaa Merkosilta. Hidastan työntöjäni, juoksutan toista kättäni ylös hänen selkäänsä ja tartun olkalihaksesta. ”Nopeammin”, Merkos kähähtää. Kuiva hymy nykäisee suupieltäni. Olen tottunut ottamaan käskyjä lapsuudesta saakka, mutta tämä on elämäni osa-alue, jossa olen vapaa kieltäytymään siitä. Tiedän kasvattaneeni jo mainettakin kollien parissa. Luokseni hakeutuvat ne, jotka eivät halua armoa.
Puristan työn sitkistyttämää olkalihasta ja ujutan toisen käteni Merkosin vatsapuolelle. Kohotan hänet irti pöydästä. Tummaan puuhun on jäänyt tahroja niin liukastusöljystä kuin nihkeästä ihosta. Haistan käärölakan, hien ja hyllyillä lojuvan tomun. Merkos on minua lyhyempi ja laiha, mutta olen nähnyt hänen vastaanottavan rotevampiakin miehiä. Kun hän suoristaa selkänsä ja haparoi tukea minusta, liu'un häneen niin syvälle kuin mahdollista. ”Paskiainen”, hän vikisee, sillä jos hänellä oli liikkumavaraa niukanlaisesti pöytään niitattuna, hänellä on sitä seisaallaan vieläkin vähemmän. Puren häntä niskasta, suljen toisen käteni hänen kovan kalunsa ympärille ja toisella tuen, sillä hänen polvensa notkahtavat.
Runkkaan Merkosta samalla kun nain häntä hitain, syvin työnnöin. Tunnen oman huippuni lähestyvän. Suljen silmäni poski Merkosin niskan kovia nikamia vasten ja olen tyytyväinen, sillä lauetessani en muista, minkä väriset silmät katsoivat ylös minuun silloin Delvissä.
En muista, miltä helmeni näyttivät hänen turvonneilla huulillaan.
Olen unohtanut Jehremin kokonaan.
2. luku
”Ilseonin lauselma?” Bernirin äänessä kuulsi huvittuneisuus. Hän pudisti tummaa päätään ja työnsi auki oven, joka johti kuninkaansalista takakäytävään. ”Sinulta eivät temput lopu, Kovdas.”
Olin varma, että Bernirillä ei ollut aavistustakaan mistä lauselmassa oli kyse. ”Onko aika käynyt pitkäveteiseksi Keskilinnassa ilman minua?”
Bernir lähti suunnistamaan kohti ritarikunnan siipeä. Seurasin häntä.
”Epäilemättä kuvittelet jättäneesi suurenkin tyhjiön jälkeesi”, Bernir sanoi.
”Joskus sitä huomaa kaivanneensa ääntä vasta, kun hiljaisuus loppuu.” Arvioin vaivihkaa hänen ruumiinrakennettaan. Bernir oli minua hieman vanhempi, mutta hyvässä kunnossa. Jotkut ritarit keräsivät rauhan aikaan tiedon lisäksi myös lisärasvaa itseensä. Bernir ei selvästi kuulunut heihin. Oli yleisessä tiedossa, että kuningas edellytti edustajiltaan uskottavaa ruumiinkuvaa – Keskilinna oli kasvot koko valtakunnalle ja viesti ulospäin siitä, missä arvossa kuningas valtakuntaansa piti. Bernirin saama ylennys saliritariksi ei voinut perustua vain ulkoisille seikoille. ”Paitasi on vaihtanut väriä sitten viime näkemän”, sanoin, kun Bernir vaihtoi muutaman sanan sisäpihalle johtavalla oviaukolla seisovan armengeerin kanssa. ”Pyykkärin virhettäkö siitä on kiittäminen?”
Bernir kääntyi puoleeni ja vilkaisi sinistä paidan rintamustaan. Pidin huolen, että virne kasvoillani oli raivostuttavan leveä. ”Jos yrität ärsyttää, Kovdas, et onnistu.”
”Näytät ärtyneeltä.”
”Se johtuu ilmavaivoista. Söin lanttua lounaalla.” Bernir nyökkäsi sivuun astuneelle armengeerille. Jatkoimme kulkuamme.
”Luulin sen johtuvan siitä, että olen palannut maisemiin”, sanoin.
”Luulotautisi on näemmä yhä voimissaan.” Bernir kuulosti kyllästyneeltä. ”Kuten kuningas sanoi, saan potkaista sinut Keskilinnasta jo puolisen jälkeen huomenna. Sitä ennen on minun vastuullani pitää sinut erossa vaikeuksista.”
”En olekaan ennen saanut omaa, kuninkaan nimittämää ritaria suojakseni. Tämä on jännittävää.”
Bernir vilkaisi minua olkansa yli. Otsaa halkova ryppy ei ollut silinnyt ja siitä tiesin, ettei hän ollut niin välinpitämätön läsnäolostani kuin esitti. ”Sinun suojaksesi, Kovdas? Olet ymmärtänyt asian väärin.” Hän tuuppasi ritarikunnan salin oven auki ja viittoi minua astumaan sisään. ”Meitä muita tässä suojella täytyy.”
Kun astuin hänen ohitseen, pidin huolen, että tein sen läheltä. Vaatteemme hipaisivat toisiaan ja nenämme miltei koskettivat. Katsoin häntä silmiin ja sanoin matalalla äänellä: ”Ja mitä se mahtaa olla, Bernir? Mitä pelkäät minun saavan selville?”
En jäänyt odottamaan vastausta. Halusin vihjauksillani härnätä häntä hieman; ravistella puuta ja katsoa, putoaisiko alas jotain käyttökelpoista. Astelin sisälle ritarikunnan saliin, joka oli ollut minulle enemmän kuin pelkkä kokoontumistila. Se oli ollut turvapaikka, koti. Monet tutut kasvot kääntyivät katsomaan, mutta näin joukossa myös uusia. Penkit kolisivat, ja eräs vanha toverini huudahti yllättyneenä: ”Jehrem!”
Sydäntäni väänsi, sillä katsoessani heitä ymmärsin lopulta, miten paljon olinkaan miekkani mukana menettänyt.
Söin ritarikunnan salissa nopean aterian ja vaihdoin kuulumisia muutaman entisen kollegani kanssa.
Bernir kuunteli jokaista sanaa korvat höröllään, joten pidin keskustelun kevyissä aiheissa ja väistin kauan sitten opituilla taidoilla kysymykset siitä, miten läsnäoloni Keskilinnassa oli mahdollista. Joidenkin asioiden kohdalla oppi upposi syvälle ytimiin. Olin toiminut ritarina yli kymmenen vuotta: se jätti väistämättä jälkensä puhetaitoihin.
Kaikeksi onneksi minua kuulusteli Ilseonin lauselman pohjalta Hoer, ei Bernir.
Ritarikunnan vanhin saapui, kun olin viimeistelemässä katajanmarjoilla maustettua oluttani. En tiedä, oliko Bernir kiinnittänyt huomiota siihen, että olin syönyt ja juonut vain sellaista, mitä näin muidenkin nauttivan samanaikaisesti. Vainoharhaisuuteni oli vahvaa laatua, mutta mielestäni oli parempi olla varovainen kuin vainaa.
”Vien Kovdasin kuulusteluhuoneeseen”, Hoer ilmoitti.
Bernir nousi pöydän äärestä ilmeisenä aikomuksenaan seurata mukana.
”Yksin”, Hoer lisäsi. ”Salinvanhimmalla on sinulle asiaa.” Nuoremman ritarin ilme paljasti hänen ymmärtävän Hoerin sanat poistumiskäskyksi. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen sitten. Otin viimeisen kulauksen oluesta ja piilotin hymyni tuopin taakse. Nousin vasta kun Bernir marssi salista ulos muutaman tyytymättömän vilkaisun jälkeen.
”Ei tuhlata tähän enempää aikaa”, oli kaikki mitä Hoer sanoi minulle, kun astelimme peräkanaa salin taakse tiloihin, joissa sijaitsivat sekä arkistohuoneet, varastot että kuulusteluhuoneet.
”No niin, vihdoinkin tuoli”, Hoer huoahti istahtaessaan neliskanttisen pikkupöydän toiselle puolelle ja venytteli selkäänsä varovasti. Istuin häntä vastapäätä. Huoneessa oli meidän lisäksemme kaksi tuolia ja pöytä. Ei ikkunaa. Päivänvaloa tulvi oven ikkunaluukun läpi käytävältä. Rappaus oli ropissut seinästä Hoerin takana. Mietin ohimennen, oliko siihen ollut syynä nujakointi, sillä paljas kohta oli hartiakorkeudella. ”Koko päivä on ollut kirottua seisoskelemista.”
”Alkaako ikä painaa?” kysyin.
”Kai silläkin osansa on”, Hoer vastasi hyväntuulisesti. ”Reväytin selkäni toissapäivänä harjoituksissa, millä lienee suurempi vaikutus.”
”Vanhemmiten sitä ei palaudu enää samanlailla kuin nuorempana.”
Härnäämiselläni ei ollut vaikutusta Hoeriin, joka hetken vaitiolon jälkeen sanoi: ”Vai että Ilseonin lauselma? Jehrem, toivon totisesti, että sinulla on vilpittömät aikeet, kun turvaudut näin järeään keinoon. Oikeusoppineidenkin piti tarkistaa, mistä siinä tarkalleen on kyse.”
”Tunnethan sinä minut.”
”Olet totisesti Endorin poika. Jos leikit kuninkaan turvallisuusasioilla...” Hoer hieraisi kasvojaan. ”En edes halua tietää, mikä rangaistus siitä seuraisi.”
”Kuvittelisin, että kovempi kuin karkottaminen.”
”Miksi palasit? Mikä on niin tärkeää, että olet valmis laittamaan elämäsi vaakalaudalle?” Vastasin hänen tutkivaan katseeseensa. ”Minulla on syytä epäillä, että kuninkaan silmien edessä punotaan juoniverkkoa, josta hän ei ole tietoinen.”
Hoer nojautui kiireettömästi eteenpäin ja laski kätensä pöydälle. ”Varmasti punotaan. Edes hallitsija ei voi tietää kaikkea, mitä Keskilinnan käytävillä supatetaan. Se yksistään ei riitä uhkaksi, joka oikeuttaisi Ilseonin lauselmaan vetoamisen.”
”En voi todistaa mitään tai antaa nimiä, ennen kuin olen saanut tutkimukseni päätökseen”, sanoin. ”Ja sen tehdäkseni tarvitsin oleskeluluvan Keskilinnaan.”
Hoerin ilme oli mietteliäs.
Siirsin katseeni pöytälevyyn, jota vahalaikut, naarmut ja tuopeista jääneet renkaat kirjoivat. ”Ilseonin lauselma oli ainoa keino. Tarvitsen kuitenkin enemmän aikaa kuin huomiseen puoliseen.” Raaputin yhtä vahakönteistä peukalonkynnelläni.
”Mitä oikein yrität sanoa, Jehrem?” Hoer risti käsivarret rinnalleen. ”Haluatko, että minä puhun puolestasi? Valehtelen kuninkaalle?”
Tiukentunut äänensävy ilmaisi, että sellaiset toiveet saisin unohtaa. ”Ei suinkaan. Ymmärsit – ”
”Tiedät, että isäsi oli minulle enemmän kuin aseveli – hän oli ystävä”, Hoer keskeytti lauseeni. Hän katsoi minua kiinteästi. Paksuseinäisessä pienessä huoneessa oli niin hiljaista, että kuvittelin kuulevani sydämenlyöntini. ”Pidin puoltasi sekä Merion tapauksen jälkeen että niissä puheissa, joita nousi, kun annoit lähtökäskyn sille harjoituspalveluksessa olleelle aseenkantajallesi. Mutta jossakin menee raja. En voi valehdella hänen ylhäisyydelleen.”
Nyökkäsin. En olisi halunnut sotkea Hoeria tutkimuksiini, mutta tarvitsin hänen apuaan. ”Sitä en odottaisikaan”, sanoin. ”Ja haluan, että tiedät miten kiitollinen olen kaikesta tuesta, jota olet antanut.”
Hoerin kulmakarvat nousivat. ”Mitä sitten kerron kuninkaalle, kun menen raportoimaan tästä kuulustelusta?”
Kohautin olkapäätäni. ”Kerrot hänen korkeudelleen totuuden.”
Hoer teki kädellään rullaavan eleen. ”Joka on?”
”Että tulin tänne todistaakseni salaliitosta, joka on aiheuttanut yhden arvostetun ja kokeneen ritarin sekä yhden pitkäaikaisen aseenkantajan kuoleman.”
Huokaus tuli syvältä Hoerin rinnasta. Me molemmat tiesimme, ettei ritarin murha vanhentunut koskaan.
”Mutta ennen kuin kerrot mitään, aion olla kaukana armengeereista”, jatkoin ja hymyilin.
”Jehrem, pelaat omalla päälläsi.”
Tiesin sen. Mutta minulla oli pääni lisäksi hyvin vähän menetettävää – ja voitettavanani sukuni kunnia.
Moni saattaa kuvitella, että hallintokanslian arkistossa työskenteleminen on tylsintä, mitä ihmiskunnalla on tarjota nuorelle miehelle. Koska se on mitä suurelta osin totta, olen keksinyt itselleni monenlaista piristystä luetteloinnin, numeroinnin ja asiakirjojen järjestelyn rinnalle. Naiminen on niistä viimeisin, mutten usko ottavani sitä tavaksi. Siinä on haittapuolensa, kun työskentelee oman isänsä alaisuudessa. En halua ottaa riskiä, että isäni yllättää minut kesken puuhien ja käyttää tietojaan tahratakseen minut äitini ja siskojeni silmissä. Olen perheeni ainoa poika. Äitini on kyllin vanhakantainen katkaistakseen välit kanssani, jos saisi tietää mieltymyksestäni miesten seuraan. Niin vapaamielinen kuin Keskilinna ehkä onkin, Surrossa pidetään paikoin tiukasti kiinni perinteistä.
Moni asia on muuttunut palattuani Delvistä tutkimasta veropetosta, joka sittemmin paljastui Jehremin juonimaksi valheeksi. Isäni oli siinä mukana, ja olkoonkin hänen osuutensa siitä pieni, en tulisi ikinä antamaan anteeksi.
Kuten en aikonut antaa anteeksi Jehremillekään.
Kun Merkos on mennyt, palaan työpisteelleni. Nostan lattialle kaatuneet esineet takaisin paikoilleen, pyyhin tahrat pöydältä, lattialta ja kaapiston ovesta, ja tarkistan, että vaatteeni ovat varmasti järjestyksessä. Avaan ikkunaräppänän, jotta ilma huoneessa vaihtuu.
Meren ääni kulkeutuu sisään. Murtuvien vaahtopäiden huokailut sannalla, laivojen yllä liitävien valkosiipien kirkuna. Arkisto sijaitsee hallintorakennuksen kellarikerroksessa, mutta maanmuodostusten ansiosta sen merenpuoleinen pää on katutasolla. Se mahdollistaa luonnonvalon, sillä kivijalkaan on puhkottu kaksi ikkunaa. Niitä tosin peittävät samanlaiset kalterit kuin muutaman korttelin päässä sijaitsevan Surron vankilan ikkunoita – olen kuullut tarinan, että vankilan suunnittelijalle tuli laskuvirhe ikkunoiden lukumäärässä ja kalteriritilöitä jäi tavarantoimituksesta yli. Joku nokkelamielinen kansanpalvelija päätti käyttää ne hyödyksi arkistossa.
Hymähdän. Arkisto on vankilani, vaikka isäni kuinka väittää muuta.
Merkos sanoo, että minussa on paljon vihaa. Hänen mielestään yritän purkaa sitä irtosuhteita harrastamalla, ja että käyttäytymiselläni uhmaan isää, joka on yrittänyt hallita elämääni siitä pitäen, kun palasin Keskilinnasta aseenkantajanurallani epäonnistuneena. Mutta mitä Merkos muka tietää! Hän on kalastajan poika ja nostaa siimaa merestä päivät pitkät.
Tuuli hipaisee kasvojani ja liikuttaa hiussuortuvaa poskellani. Maistan suolan huulillani. Työt odottavat, mutta annan niiden odottaa. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa pino, jonka joku isäni alainen on tuonut pöytäni kulmalle aamulla. Saattaa olla, että olen jo saanut paperit epäjärjestykseen heittämällä Merkosin pöydälle. Hän räpisteli aikansa, ennen kuin vaiensin hänet vartaloni painolla.
Huoneen ovi avautuu äkisti. Käännyn katsomaan isääni, jonka ilme kertoo minun tuottaneen hänelle pettymyksen. Ei ole ensimmäinen kerta.
”Hennef sanoi jonkun tuntemattoman nuoren miehen poistuneen täältä hetki sitten”, Kmut aloittaa.
”Kaverini käväisi”, sanon. ”Entä sitten?” Istahdan tuolille työpöytäni taakse.
Isä silmäilee paperipinoja pöydälläni. ”Sinun pitäisi tehdä töitä eikä seurustella kavereidesi kanssa. Töitä työajalla.”
”Kuuluuko minun tekemisteni kyttääminen sinun työaikaasi?” Olen lakannut puhuttelemasta isääni kunnioittavasti. Mielestäni henkilö, joka on valmis valehtelemaan ainoalle pojalleen sen sijaan, että luottaisi tähän, ei ansaitse kunnioitusta.
Tuohtumus saa Kmutin poskipäät kiristymään. ”Katso vähän, mitä suustasi päästät! Saat kiittää minua toimestasi tässä virastossa. Se, miten tehtävistäsi suoriudut, katsotaan joko minun ansiokseni tai tappiokseni.”
En viitsi huomauttaa siinä piilevän yhden syyn työinnon puutteeseen.
Isä turhautuu mykkyyteeni. ”Mitä minun pitäisi tehdä sinun kanssasi? Ensin heität kallisarvoisen koulutuksesi Keskilinnassa hukkaan ja palaat kuormittamaan talouttamme. Sen sijaan, että helpottaisit taakkaa etsimällä työtä itsellesi, et moneen kuunkiertoon poistu edes talosta. Ja kun yritän auttaa sinua jaloillesi, tuotat minulle häpeää niskuroimalla ja käyttäytymällä kuin pahimmassa kasvuiässä oleva hemmoteltu kakara.”
Sanat iskevät syvemmälle kuin haluan myöntää. Teen kaikkeni, ettei lihaskaan värähdä kasvoillani. Sormeni puristavat tuolin käsinojia rystyset kalpeina.”Oliko muuta?”
”Edes äitisi ei tunne sinua enää.” Kmut poistuu. Ovi rämähtää kiinni hänen perässään. Ristiveto heilauttaa seinäkarttaa. Siirrän katseeni ikkunaan, jonka likaraitojen ja kaltereiden läpi näen siivun sinistä taivasta.
Silmiäni kirveltää.
3. luku
Löysin etsimäni vasta kaupunginlaitamaa kiertävän kujan kolmanneksi viimeisimmästä juottolasta.
Minulla oli kiire. En tiennyt milloin joku löytäisi tajuttoman Bernirin pilttuusta, jonne olin hänet tuupannut, tai milloin hän tulisi tajuihinsa. Bernirin kolkkaaminen oli ollut miltei surkuhupaisan helppoa. En ollut vanki, olin vain holhottava, joten Bernirillä ei ollut syytä epäillä, että yrittäisin päästä hänestä eroon. Kun ilmoitin, että minun oli käytävä varmistamassa kurvoni olevan hyvässä hoidossa, Bernir lähti mukaan. Odotin, kunnes olimme tallissa muiden katseilta piilossa. Syötin kurvolleni muutaman makupalan, silitin sen nupusarvea ja sisällä vallitsevan hämärän turvin poimin nyrkkiin mahtuvan mineraalikiven seinätelineestä. Kun Bernirin huomio oli toisaalla, iskin häntä takaraivoon. Isoksi mieheksi hän lakosi lattialle yllättävän hiljaa. Jaloista raahaten vedin hänet lähimpään vapaaseen karsinaan ja asetin nojalleen takaseinää vasten. Vilkaisu ympärille kertoi, että tallipoika oli yhä asialla, jolle olin lähettänyt hänet kolikko kourassa. Haalin muutaman tyhjän jyväsäkin ja peittelin Bernirin nurkkaan. Säkit peittivät hänen ritarinasunsa ja suojasivat häntä pahimmalta vedolta. Olisihan se kurjaa, jos pirunmoisen päänsäryn lisäksi hän saisi kuumetaudinkin. Ajattelin, että pieni huomaavaisuus tajuttomaksi lyömisen lomassa olisi omiaan hämmentämään Berniriä. Säkit auttoivat myös luomaan mielikuvan kotimatkallaan uuvahtaneesta humalaisesta, mikäli joku sattuisi vilkaisemaan pilttuuseen.
Nyt pidin katseeni juottolan tuvan seinustaa vasten nojailevassa nuoressa miehessä, jonka olin tunnistanut Tormesin aseenkantajaksi, Godhiriksi. Hän jutteli toiselle aseenkantajalle vieressään ja elehti vilkkaasti. Hänen käsiensä hieman epätarkat liikkeet sekä hartioiden asento paljastivat, ettei seinälaudalla odottava tuoppi ollut ensimmäinen, jonka hän oli nauttinut tänä iltana.
Ruokaillessani ritarikunnan salissa ennen kuulusteluani olin saanut tietää, että Tormes Avigon oleili yhä Keskilinnassa. Hän oli pääepäiltyni, sillä paitsi että hänen nimensä oli noussut esiin Tafomir Gardalaisen tiedusteluissa, hän oli ollut osallinen myös saamaani karkotustuomioon. Hän oli todistanut minua vastaan. Halusin esittää hänelle muutaman kysymyksen – kuten miksi hän oli pantannut tekaistua todistustaan näin pitkään – sekä mahdollisesti osoittaa nyrkilläni, mitä mieltä olin hänestä ja hänen paskapuheistaan.
Tormesia ei näkynyt väkijoukon täyttämässä tuvassa. Piika liimautui kylkeeni juomatilausta kärttämään, mutta pudistin päätäni ja askelsin päättäväisesti Godhirin ja hänen toverinsa luokse. Suutani kyllä kuivasi, mutta nyt ei ollut juomisen aika. Ei edes sellaisen laimean litkun, jota tässä paikassa myytiin.
Godhirin kaveri huomasi minut ensin, ja hänen katseensa myötä myös Godhir kääntyi. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän tunnisti minut.
”Ritari Kovdas...”, hän takelteli.
”En enää, kiitos isäntäsi”, sanoin ja nyökkäsin päälläni ulko-oven suuntaan. ”Meillä kahdella on puhuttavaa. Ulkona.”
Godhir vilkaisi kaveriaan. Sitten hän suoristi selkänsä ja näin ulkonevan vihulinrystyn liikahtavan hänen kurkussaan, kun hän nielaisi. ”Jos teillä on jotain asiaa, voitte sanoa sen tässä.”
”Missä isäntäsi on?”
Aseenkantaja piti katseensa alhaalla ja puristi laudalla lepäävää kolpakkoaan. Hän oli niin kouliintunut palvelemaan ylempiään, ettei edes arvoni menetys saanut hänen k...