Tekijänoikeudet

Graafinen suunnittelu: Anna Lehtonen

Kansi: Anna Lehtonen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2004 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25516-1

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

1.

Värittömien ja kolisevien rattaiden kuljettua editseni, niiden nostattaman hiekan laskeuduttua alan erottaa kasarmin savuisen maiseman. Maisema on pystyssä ja minä mahallani maassa.

Olen elävä vaikka kaatunut. Kaatunut lapsi sotaharjoituksissa. Maitopääläri on irronnut kädestäni ja lennähtänyt näkymättömiin. Näen vain sen keikkuvan, pyörivän kannen, joka ei osaa päättää kummalleko kyljelle kaatuisi. Seuraan päälärin kannen keikkumista ja huomaan kaasunaamarin. Se kohoaa savupilvien viipaloimasta, vielä äänettömästä maisemasta. Vaikka se liikkuu maanpinnalla, näyttää kuin se sukeltaisi tai kelluisi. Mistä kaasunaamari tulee? Kaatuneesta pääläristä kenties. Sen on vaikea lävistää savua ja silti se kulkee minua kohti. Jatkeena tulee muu ruumis kuin hidastettuna, naamarin perässään raahaamana.

Se on nukke, suuri nukke, minä sanon tyynnytelläkseni itseäni. Se varmaan ottaa minut kohta syliin. Niin käykin. Äkkiä minä kohoan ilmaan. On ihmeellistä kohota ilmaan kaasunaamarin kanssa. Tällaista ei ollut Iskossakaan, ei tervatuissa salaojaputkissa, ei saksalaisten jättämissä parakeissa.

Polviin koskee ankarasti. Kivun tunne katoaa kun naamari tulee lähemmäksi ja nenän on käytävä töihin erotellakseen toisistaan hikoileva villakangas, kumin pisteliäs lemu ja savun makean karvas haju. Ne kaikki olen myöhemmin löytävä yhdestä ainoasta salmiakista.

En hahmota naamaria vielä oikein, se on liian lähellä. Näkyy vain mustaa kumia. Naamari on niin suuri että sen sisään mahtuisi monta lapsen päätä. Nenän paikalla on kärsä. Kärsä korisee ja hengittää eri äänellä sisään ja ulos. Toinen pihisee, toinen suhisee. Toinen kieltää toinen myöntää. Kenties se sanoo jotakin kaasunaamarin kielellä, mutta minä en ymmärrä. On vasta äsken muutettu parakkikylästä kasarmille. Miten sitä voisi heti oppia puhumaan naamareiden kanssa.

En näe isoa kaasunaamaria kokonaisena. Yritän vetää päätäni kauemmaksi saadakseni suuremman tarkastelukulman, mutta joku painaa takaa pääni likemmäksi naamaria. Hengityssuojain melkein koskee kasvojani. Luulen saavani kumisen suudelman, mutta erehdyn. Katson silmäkakkuloita. Tummennettujen lasien takaa erotan minua vihaisesti katsovat silmät. Taas alkaa vihloa polvissa.

Pitäisi nähdä ihmisen suu että tietäisi varmasti onko katse vihainen. Vaikka hymyileväkin voi olla vihainen. Sen minä jo tiedän. Mutta suuta ei näy. Ilmeitä on vain yksi, jähmettynyt. Vain rei’itetty kumikärsä. Sitä paitsi me hölkkäämme koko ajan jonnekin ja kuva hyppii.

Minut lasketaan maahan. Savu ympäröi minut heti. Olen kuin sattuma keitossa. Toinen kaasunaamari tulee esiin ensimmäisen takaa. Tälläkin on vihertävät kakkulat. Niistäkin tuijottavat vihaiset pöllön tai sammakon silmät, tuntemattomat. Naamari on tuskin ilmestynyt kun se jo nykäistään syrjemmäksi. Tilalle tulee muita suurempi kaasunaamari. Se on kaikkein monimuotoisin, siihen on yhdistetty metalliheloja ja hanoja ja suikka ja kakkuloiden takaa kuultavat silmälasit. Ilmettä tällä on kaikkein vähiten. Ei ole vihainen eikä lempeä. Kaasunaamarilla on vaikea ilmaista tunteita. Näen vain kakkuloiden tuijotuksen. Nahkarukkaset jakelevat äänettömiä käskyjä. Olento huitoo rukkasillaan kaikkiin ilmansuuntiin ja kun muut kaasunaamarit eivät ymmärrä hänen käskyjään, hän potkii hiekkaa niin että saapas on irrota jalasta.

Joku nostaa minut taas ilmaan. Ne koppeilevat minulla. Lentelen kuminaamarilta toiselle. Huomaan nousevani taas savupilven yläpuolelle. Savuvanat kulkevat vyötäröni korkeudella huojuen kuin paksut köyristelevät liskot. Maito joka äsken kaatui on muuttunut vaahdoksi ja vaahto savuksi.

Savupatruunoista nouseva savu peittää kokonaan maiseman. Maisemasta kohoaa ihmisen puolikkaita, joilla melkein kaikilla kaasunaamari. Torsomaisia sotilaita täyspakkauksineen juoksee ohi savun haalistamina, vääristäminä, hidastamina. Näkö- ja hajuaistin lisäksi muutkin aistit palaavat tehtäviinsä. Alan erottaa ääniä: huutoja, komennuksia, karjuntaa, paukuttelua, kenttäkeittiön ryminää. Yhdestä ainoasta savupatruunasta esiinkasvanut maastoharjoitus saa koko ajan lisää muotoja, ääniä ja liikettä, velloo eteenpäin vailla suunnitelmaa savun, oikkuilevan liikehdinnän mukaisesti. Savumeri on ottanut kantaakseen savulaineillaan koko sotaharjoituksen. Matavat hattarat muodostavat kuvia maiseman pintaan. Erotan yhtä aikaa valtamerialuksen ja norsun. Sotaa harjoitteleva komppania näyttää kipuavan savunorsun selkään, huoltojoukko savulaivaan. Savun kantama lasti, minä sen mukana, siirtyy hitaasti Intiönkangasta kohti. Kenties harjoitus yhä paisuessaan levittäytyy kasarmilta kaupungille. Kenties kaupungilla jo odotellaan että satulassaan oikean sodan luonnosta kantava savunorsu vihdoin saapuisi jollekin valtakadulle, jotta kaupunki saisi taas kerran kuvitella olevansa toiminnan keskipisteenä. Kenties saksalaiset ovat tulleet takaisin.

Ei, kaikki päättyykin näköjään tähän. Muu joukkue jatkaa etenemistään savussa, minä putoan kyydistä. Joku tarttuu minua käsipuolesta. Se on varusmies joka yrittää toisella kädellä vetää minua juoksuun ja toisella kädellään irrottaa kaasunaamariaan. Pitäisi yrittää juosta mukana, mutta polviin koskee. Varusmies nostaa minut kainaloonsa. Hänen juostessaan minun jalkani hakkaavat vyötäröpakkia vasten.

Missä maitopääläri? Käskettiin tuoda maitoa. Ei ole maitoa eikä pääläriä. Maito on hiekassa tai savuna. Pääläri on jäänyt virumaan tyhjänä jonnekin kodin ja sotilaskodin välille. Kentän kautta ei olisi saanut oikaista. Kohta joudun selostamaan sekä maidon että astian katoamisen. Ollaan kolmostalon kohdalla. Savuvaippa on pudonnut kintereiltä. Kaasunaamariaan irrotteleva varusmies kysyy minulta jotakin. En osaa vastata. Varusmies viittoo asuintaloja kohti, osoittelee niiden ulko-ovia. Silloin minä ymmärrän. Näytän nelostaloa. Kolistellen tullaan A-rapun ovelle. Varusmies juoksee porraskäytävään, laskee minut maahan. Vasta nyt hän saa pois naamarinsa. Sen alta paljastuu rokonarpinen pää jossa vähän punertavaa, lutistunutta tukkaa. Kasvoilla naamarin painamat syvät vaot, vaoissa juoksee hiki.

–Tämä oviko se on? sotilas kysyy.

–Tämä, minä vastaan.

2.

–Kuuluuko tämä tänne? sanoo varusmies kun ovi avataan.

–Maitoahan sen piti tuoda, sanoo sotilaskotisisar. – Minä lähetin sen hakemaan maitoa.

Ovella on joku nainen jota en tunne. Hänellä on sotilaskotisisarten virkapuku ja kainalossa rulla hyllypaperia. Toisessa kädessä sakset.

–Minä menen nyt, sanoo varusmies. – Ylikersantti Tuorilalle olisi ilmoitettava että lapsi on löytänyt kotiinsa. Polvet olisi varmaan sidottava.

–Millä minä lapsen jalat sidon, hyllypaperillako? Sanokaa Tuorilalle että vanhemmat eivät ole vielä täällä. Eikä täällä ole puhelintakaan, ovat vasta muuttamassa kasarmille. Rouva on sairaalassa ja vääpeli matkalla sinne. Täällä pitäisi kaiken olla valmista iltaan mennessä. Nyt ei ole edes maitoa. Ei saada niille pottumaitoa. Esiliinako tässä pitää repiä? Pane lapsi asialle, mene itse perässä!

Sotilas on jo kaukana eikä ole kuunnellut kuin naisen ensimmäisen lauseen. Vieras nainen huutaa tyhjään käytävään.

Olisin halunnut sovittaa kaasunaamaria mutta ei annettu. Menemme keittiöön. Siellä on lisää naisia laittamassa hyllypapereita. Sakset louskuttavat, paperi sihahtaa ja repeää. Kolme naista muuttuu kuudeksi liikeratojen toistuessa, kuin keittiössä tömistelisi kaksitoista kättä ja terveyskenkää yhden ainoan esiliinan hulmutessa sinne tänne. Kukaan ei enää kiinnitä minuun eikä haavoihini mitään huomiota. Joku on antanut minulle palasen vanikkaa jota alan imeskellä ja unohdan kaiken, unohdan maidon, savun, kaasunaamarit. Tässä on nyt elämäntehtäväni: saada vanikka pehmenemään. Teenkö tänään vanikastani leipää vai lelun? Annan sille kaiken sylkeni. Odotan että ensimmäinen pieni kulma antaisi periksi märässä suussani, tulisi puuroksi. Miten tiivistä ja kovaa aine voikaan olla. Kielen luututessa ristiin rastiin sen pinta alkaa lopulta menettää karheudestaan. Maidon kanssa se olisi tietysti ollut helpompaa. Mutta maito on jo syvällä maassa.

Hyllypaperi rapisee mukavasti kun naiset taittelevat sitä kaappeihin, kiinnittävät sen hyllyn alapintaan nastoilla. Ketä nämä uudet naiset ovat? Muiden aliupseerien rouvia, kaiketi. He komentelevat ohimennen sotilaita jotka kantavat sisään täysiä pahvilaatikoita ja vievät tyhjiä ulos. Huonekaluja lentelee ylösalaisin ilmassa.

–Ihan ihka uusi keittiö, sanoo joku naisista.

–Käyttämätön, ihan teitä varten tehty. Ja naisarkkitehti. Se on minusta hienoa. Hyvin suunniteltukin.

–Vahinko että äitisi ei ole vielä näkemässä.

–Taitaa olla sairaalassa, mutta kyllä se toipuu.

–Saisit olla aika ylpeä että pääsitte pois Alppilasta. Kylmiähän ne natsien parakit ovat; tämä on sentään kerrostalo eikä vesi enää jäädy putkissa.

–Ja oikein autolla sait tulla rautasillan yli. Saitko istua kuskin vieressä?

–Mihin huoneeseen tämä menee? huikkaa joku varusmies suuren polttokuvioidun lipaston alta.

–No pankaa nyt vaikka tuonne, sanoo joku naisista ja viittaa keittiön viereiseen makuuhuoneeseen. – Sait siis istua kuskin vieressä, niinkö?

–Kyllä kaikki huomasivat että vääpelin perhe on saanut ylennyksen.

–Niin. Kasarmille pääsit ja heti sa...