I

1.

Harri ei ollut pelännyt enää vuosiin. Hän oli opiskellut ja mennyt naimisiin ja päässyt lehteen töihin ja muuttanut sievään pikkukaupunkiin ja unohtanut lapsuuden avuttomuuden niin kauan sitten, ettei hän ymmärtänyt mitä hänelle tapahtui, kun hän kuuli vaimonsa raskaudesta.

Oli keskiyö, Harri tuli iltavuorosta ja vaimo seisoi ovella vastassa. Vaimo hihkui ja halasi ja silitti vatsaansa ja tanssahteli ja halasi taas. Harri vastasi halauksiin jäykästi. Hän yritti olla hellä ja sanoa jotakin kaunista ja pysyvää, mutta hän ajatteli vääriä asioita, keskenmenoa ja kätkytkuolemaa, vaaroja jotka heitä nyt uhkasivat, omia heikkouksiaan ja syntejään, toissakesäistä uskottomuuttaan. Hän sipaisi vaimon poskea kannustavasti. Käsi näytti karhealta ja kömpelöltä tulevan äidin iholla.

Yöllä Harri valvoi. Kun hän sulki pimeässä silmänsä, hän haistoi sähkön katkun ja tunsi huoneilman pyörryttävän keveyden ja hänen ruumiinsa liukui ja loittoni kauas vuoteesta. Hänen piti avata silmät ja koskettaa vaimoa ja tarrata sängyn reunaan. Hän sai puristaa sitä pitkään ennen kuin hän pysyi aloillaan.

Harri oli toivonut yön hälventävän pelot, mutta kun hän aamuyöllä havahtui horroksesta, hän tiesi pelkäävänsä. Hän tiesi sen aamulla kengännauhoja solmiessaan. Hän tiesi sen ajaessaan töihin. Hän unohti sen hetkeksi päivällä ja tunsi vain, että jokin vaivasi häntä, ja hän ehti toivoa, ettei se olisi mitään vakavaa, kunnes hän muisti jälleen.

Toisena yönä Harri herätti vaimon. Hän ei tiennyt mikä häntä ahdisti, mutta hän halusi puhua siitä. Vaimo ei kuunnellut, haukotteli kerran. Harri ojensi kätensä, sytytti valon ja antoi vaimon siristellä kirkkaudessa ja tunnusti sitten lujalla ja loukkaantuneella äänellä toissakesäisen uskottomuutensa.

Näytti hetken siltä että vaimo puhkeaa itkuun, mutta hän inahtikin vain kireästi niin kuin ei sietäisi häikäisevää valoa. Hän sanoi antavansa anteeksi. Menneet ovat menneitä, hän sanoi. Hän hymyili omista raskautensa etäisyyksistä ja kurkotti sammuttamaan valon; jos kissa jää talviyöksi ulos ikkunalaudalle, se seisoo siellä tassut rivissä viidentoista asteen pakkasessa ja kävelee aamulla itsenäisen näköisenä huoneeseen ja jättää julmistelun kokonaan toisille.

Harri tuijotti eteensä pimeydessä. Hän halusi tunnustaa lisää, jakaa syntinsä, kertoa ja kuvata kaiken, leirintäalueen, vieraan teltan ja havunneulaset ja sateen ropinan, koko mitättömän öisen erehdyksen. Hän halusi itkeä ja halata vaimoa ja tulla yhdeksi taas. Hän kävi sen kaiken mielessään läpi. Kun hän kohottautui ja kääntyi vuoteella, vaimo makasi kasvot seinään päin ja hengitti nukkujan raskasta hengitystä.

2.

Lasta oli toivottu pitkään. Vaimo ojenteli olohuoneessa henkevissä asennoissa ja seurusteli vatsansa kanssa. Hän kantoi hyvyyttä sisällään.

Harrin olemus vaimeni. Hän heittäytyi iltaisin sänkyyn ja upotti kasvonsa tyynyyn ja tutkiskeli vaarojaan: tauteja, väkivaltaa ja onnettomuuksia. Hän ei kääntynyt, kun vaimo kävi ovella huokailemassa.

Pelon toisella viikolla Harri toivoi, että ahdistukselle oli jokin johdonmukainen ja käytännöllinen selitys – verenmyrkytys, aivokalvontulehdus tai kasvain. Hän leikitteli taudeilla ja hallitsi uhkaa pitkään, kunnes vakuuttui sairastuneensa aidsiin.

Selittämätön vatsakipu, heikotus ja päänsärky täsmäsivät. Tartuntariskiä ei ollut ja sekin vahvisti Harrin epäilykset: hän oli tehnyt vääryyden ja ansaitsi rangaistuksen, ja ankarin rangaistus oli juuri tällainen, kohtuuton ja epäoikeudenmukainen.

Harri aloitti taistelun taudin uhkaa vastaan. Hän vaani kirjastossa tietoa, kierteli hyllyjä ja loi lääkärikirjojen selkämyksiin hyviä suhteita. Hän tuijotti öisin näyttöpäätettä, amerikkalaisia oireluetteloita ja tautiaikatauluja ja tapausselostuksia, ja oli osa potilaiden mykkää ja kansainvälistä joukkoa. Kellonajatkin näyttivät kohtalokkailta: 3.57. Harri jäi tuijottamaan numeroita, katselemaan kuinka ne vaihtuivat. Hän katseli sitä pitkään, sormet kaularauhasille painettuina ja ruumis kauttaaltaan särkien.

Aamuisin Harrin painajaiset liukuivat mukaan todellisuuteen. Hän tunsi, että kuolema oli housuntaskusta lattialle vierähtänyt kolikko, joka hänen piti noukkia talteen, siivota pois. Hän etsi sitä sängyn alta ja sohvan takaa, viskoi tavaroita ja raivosi. Hän ei ymmärtänyt, miksi se petti hänen luottamuksensa. Kun vaimo yritti auttaa, Harri kielsi. Kun vaimo kosketti, Harri väisti. Hän valoi vahvan ilmeen kasvoilleen ja antoi kolikon olla. Hän antaisi kaiken olla, tuhoutua, mennä menojaan. Hän ei piittaisi mistään. Hän pukisi ja söisi, tekisi työt ja kestäisi katseet.

Hän sulkeutui vaatehuoneeseen ja keinutti itseään.

Vaimon vatsa kasvoi. Talvella lapsi alkoi liikkua. Kun Harri painoi kätensä muljahtelevalle vatsalle, hän arveli tautinsa tarttuvan kohdun kalvojen läpi.

3.

Synnytysvalmennusta annettiin terveyskeskuksen kokoushuoneessa. Ilma kävi luentojen aikana raskaaksi; se oli sakeanaan bakteereita. Harri tarkkaili pariskuntia huolellisesti ja etsi merkkejä sairauksista – kiiltäviä silmiä, punoitusta, voipuneita huokauksia – ja vaimensi hengitystään jokaisesta merkistä. Hän hengitti lopulta niin niukasti, että tunsi tukehtuvansa, ja hän joutui imaisemaan keuhkonsa täyteen armahtavaa ilmaa. Hän katui tekoaan heti.

Tauolla tarjottiin mehua ja keksejä kattamattomista astioista, jotka olivat odottaneet pöydän päässä luennon ajan. Harri veti vaimonsa sivuun ja ojensi repustaan pillimehun. Kun äidit kulkivat Harrin ohi, hän tuijotti heidän pyöreitä vatsojaan.

Kotimatkalla Harri kertoi vaimolle taudistaan, sen ensi oireista ja todisteista. Vaimo kuunteli hajamielisesti niin kuin Harri olisi kuvaillut jotakin ohimenevää harmia. Itse taudista vaimo ei sanonut sanaakaan. Sen sijaan hän ehdotti, että Harri kertoisi ajatuksistaan asiantuntijalle, terapeutille.

Harri innostui ja pohti mahdollisuutta. Hänestä tuntui hyvältä, että hänen ongelmastaan keskusteltiin. Vasta kun vaimo kotona tarttui puhelinluetteloon, Harri joutui toppuuttelemaan, kertomaan, ettei hänellä ollut aikomustakaan tavata psykiatria. Ei hän hullu ollut. Hänellä oli aids.

Vaimo laski puhelinluettelon kädestään ja kysyi, mitä Harri aikoi tehdä. Harri kertoi menevänsä testiin. Vaimo huokaisi ja kysyi väsyneesti, mitä Harri tekisi testin jälkeen. Harri sanoi kuolevansa tai olevansa onnellinen.

4.

Helsingissä sukupuolitautien klinikan aulassa vieraiden ihmisten keskellä Harri tajusi olevansa väärässä paikassa; ei häntä mikään vaivannut.

Sisällä huoneessa valkotakkinen mies kätteli Harrin ja tokaisi leppoisaan sävyyn: – Ja tuli naitua ilman kumia?

Harri ei vastannut. Hän istuutui ja yritti saada miehen mielentilasta selvää. Hän tulkitsi toisen sanat ystävällisiksi, yritykseksi rentouttaa, mutta piti silti tarkasti silmällä miehen liikkeitä. Hän katsoi, kuinka mies upotti neulan kyynärtaipeen siniseen suoneen ja kuinka hän sitten asetti näyteputken telineeseen ja poimi purkista kangastupon ja painoi sen iholle. Hän ei havainnut eleissä halveksuntaa tai huolimattomuutta. Hän näki niissä pelkän rutiinin. Kun mies hyvästeli ja lupasi tuloksen viikon kuluttua, Harri yritti näyttää nöyrältä ja kiitolliselta ja pitää miehen myötätunnon näin puolellaan.

Ulkona kadulla maailma oli muuttunut. Ihmiset näyttivät koneilta, haavoittumattomilta. Harri käveli heidän joukossaan ja toivoi heidän voimansa tarttuvan. Hän toivoi puiden ja liikennemerkkien ja katukivien voiman tarttuvan häneen.

Paluumatkalla junassa Harri ei riisunut takkiaan. Hän istui ja odotti.

Loppuviikon Harri otti sairaslomaa. Hän makasi sohvalla ja katseli kankaan kudosta. Hän yritti muistaa elämästään asioita ja yksittäisiä kuvia ja kokemuksia, joille kuolema ei mahtaisi enää mitään. Hän muisti metallisulaton ja sen yötaivaalle syöksemät kipinät. Hän muisti lapsuuden kyläkaupan ja minttulakritsin maun. Hän tunsi ja tajusi, että hän oli etsikkoaikansa käyttänyt. Hänen näytettään tutkittiin jo. Laborantit kumartuivat jo laitteidensa ääreen.

Sunnuntaina Harri kävi ulkona ja unohti kuoleman minuutiksi.

5.

Kun Harri maanantaina palasi Helsinkiin, klinikka hylki häntä. Hän kiersi sitä pitkään. Hän seisoi vastapäisessä porttikäytävässä ja tuijotti rakennusta. Hän näki ovissa kulkevien ihmisten eleissä ja asennoissa kätkettyä sääliä, tuoretta järkytystä ja mieltä kuohuttavan tapauksen kiihkoa.

Harri sai itsensä liikkeelle vain komentamalla, ajattelemalla maailman ikuista kärsimystä ja kipua ja tuskaa, josta hän ei ollut vielä ottanut omaa osaansa, kärsimystä jolta kukaan ei säästyisi, kaikille kuuluvaa rappeutumista ja kuihtumista ja kuolemaa. Hän ajatteli sitä ylittäessään katua. Hän ajatteli sitä sisällä klinikan aulassa. Hän ajatteli sitä odotushuoneen sohvalla ja hän tunsi sydämensä ja vatsansa liikkeet ja hän keskittyi ja yritti hillitä sisäelimiään ja olla laitoksen arvoinen, sohvan arvoinen, vanhojen aikakauslehtien ja ilmoitustaulujen ja viherkasvien arvoinen.

Hoitaja kutsui Harrin sisään. Naisen valkeus sokaisi Harrin, hän astui turtana huoneeseen ja istui suoraan hoitajan tuoliin. Nainen oli vähällä sanoa jotakin mutta jäikin seisomaan ja otti pöydältä laboratorion lomakkeen ja oranssin kynän, jonka kärki oli messingin värinen. Hän osoitti kynällä hohtavan valkoista paperia ja alleviivattua NEGAT-sanaa paperin alalaidassa ja ...