1.
Syyssateiden aikaan kustantaja Olli Suominen osti sateenvarjoja ja unohti niitä ympäri Jyväskylää. Epähuomiossa hän myös liittyi elokuvakerhoon.
Talven mittaan esitettiin parikymmentä elokuvaklassikkoa. Syyskuun alussa katsottu Francois Truffaut’n Jules ja Jim teki Olliin vaikutuksen. Sen jälkeen hän huvitteli etsimällä Jeanne Moreaun piirteitä naisista, joita näki kadulla, kustantamossa ja kirkkovaltuuston kokouksessa. Siinä sivussa hän hukkasi sateenvarjoja, pahimpana päivänä kolme.
Lokakuussa Olli haukkasi toimistossa omenaa, nukahti kesken pureskelun ja uneksi, kunnes havahtui puhelimen ääneen. Hän kävi keskustelun osallistumisesta saksalaisille kirjamessuille. Ikkunan takana häämötti märkä Kirkkopuisto, jonka läpi kipitti ihmisiä. Puhelun jälkeen hän söi omenan loppuun ja yritti palauttaa unta mieleensä. Hän tavoitti vain melankolisen jäljen, saman joka oli viipyillyt hänen mielessään jo useana aamuna.
Mielentila huipentui, kun Olli samana iltana näki elokuvakerhossa Clément’n Kielletyt leikit: orpotyttö ja maanviljelijän poika ystävystyvät sota-ajan Ranskassa ja perustavat eläinten hautausmaan. Lopussa he joutuvat eroon toisistaan. Olli vastusteli mutta antoi lopulta kyynelten tulla.
Myöhemmin kotona Ollin vaimo Aino Suominen, luokanopettaja ja äiti, oudoksui hänen silmiensä punaisuutta. Olli syytti viimaa, joka oli iskenyt kimppuun Harjun laella.
Elokuvakerhon jäsenyys oli seurausta liittymisestä Facebookiin. Muitakin seurauksia ilmeni. Siinä vaiheessa kun asiat myöhemmin olivat menneet pahemman kerran tolaltaan, Ollin mieleen putkahti muisto:
Hän on notaaripapan kanssa Tuomiojärven rannalla ja heittelee järveen kiviä. Tuuli työntää loiskahdukset ulapalle, etäisten veneiden suuntaan. Hytisyttää, vaikka on heinä- tai elokuu. Lomapäivät hupenevat ja kesä on käpertymässä harmaaksi möykyksi, kuin se hämähäkki jonka Olli vahingossa tappoi papan työhuoneessa.
Pappa tuijottaa veteen leviäviä renkaita. Solmio lepattaa tuulessa. Pappa on ollut koko päivän vaitonainen. Nyt hän hymähtää, osoittaa kiviä Ollin kädessä ja huomauttaa: – Niin pientä tekoahan ei olekaan ettei sillä olisi itseään suurempia seurauksia.
Muiston lopussa pikkupoika-Olli pudottaa kivet ja kääntyy katsomaan pappaa.
Facebookiin Olli oli päätynyt saatuaan edellisenä kesänä sähköpostia Berliinin-kollegalta. Check out my Facebook profile. I set up a Facebook profile with my pictures, videos and events and I want to add you as a friend so you can see it. First, you need to join Facebook! Once you join, you can also create your own profile. Thanks, Dieter.
Kustannusalalla piti olla tavoitettavissa, joten Olli rekisteröityi palvelun käyttäjäksi ja käytti puoli työpäivää viritellessään itselleen profiilia.
Olli sivuutti vampyyripelit, mielipidekyselyt, lapselliset testit ja virtuaaliset puutarhat. Hän ei innostunut mahdollisuudesta kirjoitella tyhjänpäiväisyyksiä tuttujen ilmoitustauluille tai lähetellä pieniä kuvia, jotka toimittivat lahjan virkaa. Hän käytti Facebookia asiallisten asioiden hoitoon, ja Internet-ajan puhelinluettelona ja kommunikaattorina se oli mainio.
Syyskuun loppupuolella Olli sai palvelun kautta kutsun elokuvakerhoon. Viestin mukaan kerho toimi videoliikkeen alakerrassa Jyväskylän Kauppakadulla. Hän oli tavannut kerhon vetäjän muutaman kerran. Tämä oli toiminut vuosia keskisuomalaisen pikkupaikkakunnan kirkkoherrana, saanut sitten perinnön, jättänyt työnsä, eronnut kirkosta ja perustanut videokaupan.
Mies oli selittänyt Ollille menettäneensä uskonsa mutta löytäneensä Jumalan uudestaan klassikkoelokuvista.
Eihän Ollilla ollut aikaa elokuville. Tavan vuoksi hän kuitenkin merkitsi päivämäärän ja osoitteen kalenteriin ja meni kuin menikin lopulta paikalle luultuaan, että kyseessä oli tärkeä kirkkovaltuustoasioihin liittyvä kokoontuminen.
Paikat täyttyivät pimeässä salissa. Askelia. Kahinaa. Sitten: hiljaisuus. Läsnäolijoiden hengitys kuului, samoin pisaroiden putoilu sateenvarjosta lattialle. Olli ymmärsi erehtyneensä ja aikoi nousta, mutta silloin valo levisi valkokankaalle ja äänet tulvivat saliin.
Alkoi Fellinin Ihana elämä.
14. helmikuuta oli ystävänpäivä. Olli sai uuden Facebook-ystävän. Sähköpostiviesti ilmoitti: Kerttu added you as a friend on Facebook. We need to confirm that you know Kerttu in order for you to be friends on Facebook.
Linkin takaa löytyi epäselvä profiilikuva.
Ollilla oli jo 324 Facebook-ystävää ja kehno kasvo- ja nimimuisti. Kustannus- ja kirkkovaltuustokuvioiden lisäksi hän oli mukana useissa yhdistyksissä ja toimikunnissa. Periaatteessa hän tunsi satoja ellei tuhansia ihmisiä, vaikka useimmat ihmiset muistuttivat liikaa toisiaan. Hän ei tiennyt, tunsiko kaikkia, jotka oli Facebook-profiiliinsa ystäviksi hyväksynyt. Siksi olikin ymmärrettävää, ettei hän tunnistanut ensimmäistä suurta rakkauttaan, joka nyt oli löytänyt hänet verkon kautta.
Olli lisäsi Kertun Facebook-ystäviensä joukkoon.
Huhtikuu oli kiireinen. Olli totesi hoitavansa lastenkirjojen kustantamista puolivillaisesti. Syyllisyys aiheutti mahankurinaa, joka paheni palavereissa.
Muut eivät olleet huomaavinaan. Länsimaisen kohteliaisuuden ihanne vaati sivuuttamaan sellaiset arkiset mutta epäesteettiset ilmiöt kuten näppylät, ihottumat, ruoansulatukseen liittyvät äänet ja kehon luontaiset tuoksut. Kun kurina kerran yltyi niin kovaksi, että kaikki lopettivat puhumisen, kääntyivät tuijottamaan Ollia ja painoivat sitten katseensa kauhistuen omaa tahdittomuuttaan, Olli nolostui. Hän piiloutui sormien taakse ja oli hierovinaan otsaa.
Öisin Olli heräili melankoliakohtauksiin. Päivisin hän nuokkui. Eräällä ruokatunnilla hän nukahti kirjoituspöydän ääreen. Kun hän heräsi, hänen teki mieli päärynöitä. Hän nousi lähteäkseen hedelmäostoksille Mestarin Herkkuun.
Silloin oveen koputettiin. Sisälle astui kustannustoimittaja Maiju Karikko käsikirjoituspino sylissä. Huokaisten Olli laski takapuolen takaisin tuolille.
Maiju oli asiallinen, vaalea ja hailakka, korkokengissä pitempi kuin Olli, joka itsekin oli pitkä, kuten kaikki sukunsa miehet. Maiju asteli huoneen poikki, asettautui tuolille Ollia vastapäätä, laski käsikirjoitukset pöydälle ja otti päällimmäisen.
Olli katsoi Maijun käsiä. Lyhyissä kynsissä ei ollut lakkaa. Sormet olivat pitkät ja ohuet. Ollin omat kädet olivat kuin lapiot. – Kirjanoppineella tukkijätkän kädet, oli äiti vuosia sitten pahoitellut. – Loppuivat Luojalta sopivat osat kesken.
Olli itse piti käsistään. Hän näki niissä herkkää voimaa. Ainokin oli joskus nähnyt.
– Uusi Emmi Pupunen, Maiju sanoi. – Posti toi.
– Eikös se ole jo viidestoista? Olli muisteli ja kosketti otsaa. – No, onhan niitä mennyt mukavasti Finlandia Junior -ehdokkuuden ja Lydeckenin jälkeen.
Olli vaipui mietteisiin. Maiju mutisi jotain, nojautui sitten eteenpäin ja sanoi: – Mitäs tästä tuumit: Minulla on pimppi ja sinulla pippeli…
Ollia alkoi yskittää.
Kustantaja Olli Suominen matkusteli paljon työssään ja tapasi kaikkialla naisia. Monet heistä tarjosivat itseään hänelle. Hän ei kuitenkaan tuntenut kiusausta ryhtyä eroottisiin seikkailuihin. Itse asiassa häntä ahdisti ajatus, että hänen pitäisi perehtyä vieraaseen kehoon ja kohdata kaikki siihen sisältyvät erityispiirteet, epätäydellisyydet ja normipoikkeamat. Hän kohdisti seksuaaliset päiväunensa aina vaimonsa vartaloon, jonka oli oppinut tuntemaan läpikotaisin ja joka siksi oli kokemuksena miellyttävän selkeä.
Olli tuijotti Maijua osaamatta sanoa mitään.
– Okei, Maiju huokaisi nähtyään Ollin kiusaantuneisuuden, huomaamatta väärinkäsitystä. – Se onkin vasta työnimi, ja kyllä, sitä pitää tosiaan vielä hioa. Kyseessä on joka tapauksessa leikki-ikäisille suunnattu sukupuolivalistuksellinen opas, minkä pitäisi jotenkin ilmetä nimestäkin.
Olli rentoutui ja unohtui katselemaan toimiston seinälle ripustettua valokuvaa.
Kuva oli otettu tässä samassa toimistossa. Se esitti kustantaja Olli Suomisen arvovaltaisessa valossa. Mustavalkoisella kustantajalla oli totinen ilme ja suora ryhti. Suomisten kotona oli samanlainen kuva, jossa ei kuitenkaan ollut Olli vaan notaari Mauno Suominen, Ollin isän isä, jota Olli suuresti muistutti. Yhdennäköisyyttä lisäsi se, että Olli oli alkanut käyttää sarvisankaisia silmälaseja ja rennon urheilullista mutta samalla mannermaisen tyylikästä pukua, samanlaista kuin isoisä aikoinaan.
Olli aprikoi, mitä mieltä isoisä olisi ollut tästä lastenkirjasta.
Amanda Vuolle hallitsi kirjoittamisen lisäksi akvarellit ja kuvitti itse kirjansa. Maiju esitteli kaksi kirjaan tarkoitettua kuvaa, joissa pupu ensin esitteli alapäätään poikakissalle ja poikakissa sitten omaansa pupulle. Vuolteen utuinen tyyli tihkui herttaisuutta.
Maiju luki käsikirjoitusta ääneen:
»Minulla on pimppi ja sinulla pippeli», Emmi Pupunen sanoi Kalle Kissalle ja pussasi tätä poskelle. »Minä olen tyttö ja sinä olet poika. Tykkäätkö sinä minusta? Minä tykkään sinusta. Aikuisina me menemme naimisiin ja teemme yhdessä lapsia.»
Olli halusi sanoa jotain kustannuksellista mut...
