Helsinki

© 2011 Tapani Bagge

E-kirjan toteutus Elisa Kirja, 2011

ISBN 978-952-5918-47-2 (epub)

– Syrjänen, sun matkas päättyy tähän.

En vastannut. Minulla ei ollut mitään sanottavaa.

Istuin bensiinillä valellussa autossa sorakuopan reunalla, ruumis vierelläni. Minut oli sidottu tiukasti kuskin penkkiin turvavyöllä ja nailonköydellä. Vaihde oli vapaalla, käsijarru pois päältä, auton keulapuskuri tyhjän päällä. Vain raapaisu ja tönäisy, ja lähtisin viimeiselle taipaleelle.

Siitä tulisi lyhyt. Pian joko murskautuisin rotkon pohjalle tai palaisin elävältä.

Kumpikaan ei houkutellut.

Joskus aikojen alussa olin työntynyt Tinatuopista kevyeen kesäsateeseen ja kuullut karjaisun Aleksis Kiven tien toiselta puolelta:

– Onni perkele! Tänne ja heti!

Ääni oli römäkkä. Olisin tuntenut sen, vaikken olisi tunnistanutkaan parturikampaamon eteen pysäköityä 70-luvun alun vaaleanruskeaa rättikatto-Cadillacia.

Tummennettu sivuikkuna liukui saman tien kiinni. Hurja-Hentunen luotti siihen, että häntä toteltiin. Pujottelin Keravan keskustan ruokatuntiruuhkan poikki Cadillacin nahkapäällysteiselle pelkääjänpaikalle, ja ilmastointi nosti minulta karvat pystyyn. Muutkin kuin pystytukan.

– Onni, Onni, Onni, Hurja sanoi. Se kuulosti moitteelta. – Koska sä oot viimeksi ostanut uuden puvun?

– En koskaan, sanoin. – Pelastusarmeija on mun hovihankkijani.

– Ja sen näkee.

Hurja kaivoi housujensa taskusta muhkean setelikäärön, irrotti leveän kuminauhan alta muutaman satasen ja pujotti ne tumman puvuntakkini rintataskuun. Pitkillä ahavoituneilla kasvoilla käväisi virnistys, joka ei yltänyt taivaansinisiin silmiin. Mustine buutseineen ja pukuineen, pääkallokoristeisine narusolmioineen, vaaleine pulisonkeineen ja otsaheittoineen hän oli kuin stetsoninsa hukannut kantritähti. Ääni vain oli kuin virkansa juoneella vääpelillä.

– Osta itelles puku. Mun hommissani ei kuljeta ryysyissä.

– Oonko mä sun hommissas? ihmettelin.

– Nyt oot, Hurja sanoi ja työnsi automaattivaihteen vivun eteenpäin. – Buutsitkaan ei olis pahitteeksi.

Auto murahti matalasti, kun Hurja painoi kaasua, ja Kauppakaaren suojatielle syntyi hetkessä leveä väylä meitä varten.

– Kahvillako kävit? Hurja kysyi muina miehinä.

– Kahvilla, sanoin. – Ja kuulemassa tuoreimmat uutiset.

– Häkkisiltä, vai?

– Niiltäkin.

– Ne jätkät ei ikinä kasva aikuisiksi, Hurja huokaisi. – Mitä ne nyt on jo, kohta nelikymppisiä? Ja vielä vaan näpertelee brekkisten parissa.

– Murrot on niillä verissä, puolustelin serkkupoikia. – Ei kaikki voi olla tommosia menestyviä liikemiesgangstereita niin kuin Tony Soprano ja sä.

– Vittuiletko sä mulle? Hurja ärähti ja kurvasi Paasikivenkadun laitaan Iso-Hollon olympiapatsaan kohdalla. Hän tempaisi pääni kainaloonsa ja puristi. Se sattui. Minäkin olen iso mies, mutta veltto. Siinä otteessa minun oli turha pyristellä.

– Mitä... mitä sä... nyt...? ähkin.

Happi uhkasi loppua. Hurja haisi hieltä ja deodorantilta. Mieheltä, joka teki mitä mieleen juolahti.

– Mulle ei vittuile kukaan, Hurja kuiskasi korvaani. – Ei edes vanhat koulukaverit. Onko selvä?

Minua läimittiin poskille. Hurja-Hentusen raskas varjo lankesi päälleni ja pimensi maailmani, kunnes hän nosti minut paidankauluksesta istumaan ja sysäsi pääni niskatukea vasten.

– Mun hommissani ei nukuta kesken käskynjaon, Hurja murahti.

– Täytyy vielä harkita tätä pestiä, mumisin itsekseni samalla kun totuttelin taas hengittämään.

– Sä mitään harkitse, Hurja sanoi ja polkaisi Cadillacin takaisin liikenteeseen. – Sori että mä tolleen kiihdyin. Mutta joskus ottaa aivoon... Mä oon kondiksessa, mä syön terveellisesti enkä paljon dokaakaan enää. Miten mua muka vois verrata johonkin Tony Sopranoon?

– Mitä sä lakimiehellä teet? vaihdoin aihetta. – Uhkaako sua taas joku syyte?

Hurja huitaisi kädellään.

– Mua mikään uhkaa. Sherwood Kings on menestyvä monialayritys, jolla on loistavat tulevaisuudennäkymät. Meidän rakennusfirma tekee paljon aliurakointeja isommille. Sitä kautta mä voin jalostaa pääomaa tärkeempiä projekteja varten.

Nyökkäsin. Kuittikaupan, pimeiden palkkojen ja varastettujen rakennustarvikkeiden ja työkoneiden ansiosta Kings Rakennus Oy menestyi hyvin. Samalla Hurjan jengi sai pestyä huumerahoja laillisiksi. Kaikin puolin kannattava bisnes.

– Joko te kohta meette pörssiin? kysyin.

Hurja vastasi kysymyksellä:

– Sähän tiedät, että Jäkeen meinataan bygata kakskytviiskerroksinen hotelli?

– Oon mä kuullut siitä.

– No, Hurja sanoi siniset silmät hehkuen. – Mä aion ostaa Keravan kaupungilta Aurinkomäen ja rakentaa siihen viiskytkerroksisen hotellin. Mulla on jo piirustukset. Sä tiedät Keihäisen Akin, sen arkkitehdin?

– Eikös Aki oo kaupungilla rakennuspiirtäjänä? ihmettelin.

– Ihan sama, Hurja sanoi. – Aki teki mulle piirustukset, just semmoset kuin mä halusin. Se sanoi, että ne menee heittämällä läpi.

– Takuulla, olin uskovinani. – Mihin sä sitten tarviit mua?

Ajoimme juuri Sibeliuksentietä vanhan vaaleanruskeaksi rapatun Keskuskoulun ohi, ja Hurja katsoi koulun pihaa.

– Toikin on kutistunut. Muistatko, miten isolta se silloin joskus näytti? Ekalla luokalla, kun pelattiin futista tossa kuusten alla, ja vielä kutosellakin, kun mimmeillä alkoi olla bosat?

Nyökkäsin, vaikka olinkin vaihtanut jo nelosen jälkeen naapurikouluun, Nikkariin. Se oli peräisin 70-luvun alusta ja näyttikin siltä: kirkkaansinistä ja -punaista, lasia ja pellillä päällystettyä betonia. Silloin Nikkarissa oli ollut Uusi yhteiskoulu, nyt siinä oli yläaste ja kansalaisopisto.

– Toi on kasvanut, Hurja jatkoi. – Mutta pieneltä se silti näyttää. Muistatko kun tohon Keskuskadulle tuli noi liikennevalot, Keravan ensimmäiset painettavat? Mä tungin aina purkkaa siihen nappulaan, valot hehkui autoille punaista yötä päivää. Kuskeilta paloi hihat.

– Ja reksiltä.

– Siltäkin, Hurja sanoi ja virnisti. Saman tien hän vakavoitui, pani vilkun päälle ja kurvasi tornitalojen parkkihalliin. – Sähän tiedät Lean?

– Kuka se on?

– Mun tyttäreni.

– Onko sulla tytär? ihmettelin.

– Oli ainakin.

Autohallin pimeässä nurkassa Hurja kertoi tyttärestään. Lea oli syntynyt 1989, vahingossa. Naimisiinmenosta ei ollut puhettakaan. Hurja maksoi ruokkoja muttei juuri nähnyt äitiä eikä Leaakaan.

Kymmenkunta vuotta sitten Hurja joutui kiven sisään. Minä puolustin häntä oikeudessa, mutta kahdeksan vuotta räpsähti vaarallisten huumeiden tukkukaupasta, koronkiskonnasta, törkeistä pahoinpitelyistä ja muusta pienestä.

Muutama vuosi takaperin Hurja oli päässyt ehdonalaiseen ja ottanut taas paikkansa Sherwood Kingsin johdossa.

– Mutta mä olin muuttunut mies. Sä tiedät että mä näin Sörkassa valon ja tajusin, että Herra auttaa niitä jotka auttaa itseään. Se yks entinen missi kävi puhumassa siitä, vieläkin helvetin hyvännäkönen muija. Mä olisin heti antanut sille. Ja kun mä kuuntelin sitä, mulle valkeni, että mun pitää kans jakaa tätä kaikkea, mitä mä oon saanut. Varsinkin tutuille ja perheelle. Mä otin selvää, miten mun tytölläni meni.

– No miten?

– Ei kehuttavasti. Lean mutsi oli alkanut vetää kamaa ja joutunut poseen, ja Lea oli päätynyt lastenkotiin johonkin Vääksyyn. Mä kävin kattomassa sitä siellä skuugessa, se ei tuntenut mua enkä mä sitä. Vähitellen me on tutustuttu.

– Hienoa. Mihin sä tarviit lakimiestä?

– Mä ostin kimmalle kämpän Hämeenlinnasta, kun se halus lähtee opiskelemaan. Sillä oli siellä jotain tuttuja. Pari talvea se studas ahkerasti iltalukiossa ja kävi autokoulunkin, mutta nyt mimmi on kadonnut eikä sen kännykkä vastaa. Normaalisti soitetaan vähintään kerran viikossa.

– Ootko ilmoittanut poliisille?

Hurja mulkaisi minua. Tajusin kysyneeni tyhmiä.

– Etkö sä voi käyttää jengin äijiä?

Hurja veti henkeä ja kumartui minua kohti. Haistoin hänen hammastahnansa, mutta en tunnistanut sitä.

– Palkkaisinko mä sut, jos mä voisin käyttää jengin äijiä?

– Okei, ei sitten, yritin, mutta Hurja jatkoi:

– Saman tien mä voisin antaa firman avaimet Raakalle ja Mikille. Ne on jo pitkään hautoneet vallankaappausta. Jos mä alan näyttää heikolta, ne iskee heti. Sä et sitten huutele tästä kylällä, onko selvä?

– Selvä.

Hurja antoi minulle povitaskustaan uuden kännykän. Se ei näyttänyt ihan halvalta.

– Tossa on prepaid-kortti. Tällä avaimella pääset Lean kämppään Hämiksessä, osoite on avaimenperässä. Meet tällä autolla.

– Entäs mun Warreni?

– Mun hommissani ei ajella millään itäsaksalaisella savustuspöntöllä. Eldorado on kunnon kärry. Elvikselläkin oli näitä monta, ja se lahjoitteli näitä tutuille ja tuntemattomille. Seiskakaksmallia, kahdeksanpilkkukahden litran kone. Viimesiä isoja malleja ennen energiakriisiä. Kojelautaan on upotettu cd-soitin, katto toimii sähköllä ja kaikki muukin on laitettu viimesen päälle. Ei pitäis olla valittamista.

– Täähän syö viiskyt liraa sadalla! parahdin.

Hurja katsoi setelirullaansa, otti siitä pari seteliä ja työnsi rullan rintataskuuni. Juuri ja juuri mahtui.

– Soita kun tarviit lisää.

– Pimu on vaan lähtenyt jonkun kundin matkaan, Ossi sanoi toimistoni sohvalta ja hörppäsi kahvia kalsarisillaan. Oli sentään noussut istumaan.

– Niin Hurjakin sanoi, myönsin. – Jos ei sillä olis ollut kiireellisiä bisneksiä täälläpäin, se olis ite lähtenyt Hämeenlinnaan, ettinyt pojan käsiinsä ja hakannut sen. Nyt se joutui ulkoistamaan homman mulle.

Ossi pärskähti.

– Niinku noilla hernekepeillä m...