Salon jälkeen alkoi sataa. Nygren avasi silmänsä. Ne olivat kirkkaat, eivätkä yhtään uneliaat. Kuitenkin Raid oli varma, että Nygren oli hetkeä aikaisemmin ollut vielä umpiunessa.

– Sateen ääni, siinä on jotain.

Nygren veivasi takaikkunaa hieman auki ja henkäisi syvään. Ikkunasta syöksyvä viima hulmutti hänen hiuksiaan ja heitti saderoiskeita hänen kasvoilleen.

– Jotain siinä on… missä ollaan?

– Ohitimme äsken Salon.

– Aja loppumatka vanhaa tietä.

Nygren kohottautui sen verran, että sai kaiveltua takkinsa sisätaskusta savukeaskin.

– Saat sen verran hyvän palkkion, että kestät varmasti vielä tämän.

Hän sytytti savukkeen vanhanmallisella bensasytyttimellä. Raid pystyi haistamaan sytytinbensiinin lehahduksen.

Nygren heilautti sytytintään.

– Koko isänperintöni. Oli ukon taskussa, kun venäläisten kranaatti osui siihen.

Hän osoitti kuoressa olevaa painautumaa.

– Tämä tuli silloin… esine on arvokas vasta kun sillä on tarina. Tällä sytyttimellä on hyvä tarina. Se antaa sille oikeutuksen olla.

Nygren taputti takapenkkiä.

– Tällä autolla on myös tarina, ja hyvä tarina onkin, ja tällä ulsterilla ja tällä kellolla.

Hän otti ulsterin taskusta aurinkolasit ja pani ne päähänsä.

– Ray Ban. Näiden tarinan kerron joskus. Meillä on vielä monta rattoisaa hetkeä yhdessä.

– Varmasti, Raid sanoi.

– Maksan siitä, että kuuntelet. Mutta kohta sinä olet valmis maksamaan, että saat kuunnella.

Nygren sai savukkeen puoliväliin muutamalla imaisulla. Hän veivasi ikkunan kokonaan auki ja heitti savukkeen ikkunasta. Nygren työnsi päänsä autosta ja nautti ajoviimasta. Raid näki hänen vakavat kasvonsa sivupeilistä. Häntä hymyilytti, mutta hän ei antanut sen näkyä ulospäin.

Nygren veti päänsä sisään. Hiukset olivat sekaisin ja hän järjesteli ne sormilla haromalla.

– Minä olen leikkauttanut hiukset samalla tavalla kolmekymmentä vuotta. Sinä aikana ne on ollut kolme kertaa muodissa. Mitä se opettaa?

– Mitä?

– Että tyylistä kannattaa pitää kiinni, kun sen on kerran löytänyt. Et taida itsekään hötkyillä muodin mukana.

– En taida, Raid myönsi.

– Etkä ole vieläkään mikään suupaltti. Sana silloin, toinen tällöin, ei varsinaista sanallista ilotulitusta. Tiedät, että olen seurallinen mies ja kuuntelen mielelläni. Uskon, että sinulla olisi kerrottavaksi paljon hyviä tarinoita, ja mikä parasta: vielä tositarinoita.

– Lupasin kuunnella, mutta en puhua. Sitä paitsi olet nukkunut koko matkan.

– Tässä iässä tarvitsee torkut silloin tällöin.

Nygren kiskoi itseään ylöspäin ja pääsi istuvaan asentoon. Hän ojentautui eteenpäin ja silmäili Raidia tutkivasti taustapeilistä.

– Oletko varma, että olet mukana loppuun asti?

– Minähän lupasin.

– Lupauksia on rikottu ennenkin.

– En minä.

Nygrenin ilme pehmeni. Hän näytti helpottuneelta.

Elia-kirkon sali oli vanha elokuvateatteri. Musiikki ja laulu kuuluivat ulos asti. Kappale ei ollut mikään alakulossa ja katumuksessa laahaava virsi vaan puuvillapeltojen gospelin suomalaisversio. Nygren pysähtyi oven ulkopuolelle ja kuunteli. Hän nyökytti musiikin tahtiin ja otti kädet mukaan. Käsien taputus pysyi hyvin rytmissä. Hän otti jopa pieniä tanssahtelevia askeleita.

– Hallelujaa, eiköhän aloiteta.

Raid avasi oven ja Nygren astui sisään.

Saliin kuljettiin pitkän hallin kautta. Oikealla seinällä oli naulakkorivi, vasemmalla koivupintainen pariovi. Hallin päässä oli teatterin aikana käytössä ollut takaovi. Sen päällä oli yhä uloskäynnin vihreä merkkivalo.

Nygren avasi parioven molemmat puoliskot ja astui saliin. Hän jäi salin halkaisevan käytävän päähän. Pitkässä, auki olevassa mustassa takissa hän näytti kaksintaisteluun valmistautuvalta pyssymieheltä. Raid asettui hänen taakseen, oikealle puolelle.

– Te olette kalliisti Jeesuksen verellä ostetut, älkää antako maallisen koreuden horjuttaa kulkuanne tai houkutella teiltä taivasosuuttanne…

Saarnamies oli hieman Nygreniä nuorempi. Hän oli pukeutunut tyylikkääseen vaaleanharmaaseen pukuun. Vaurasta ulkoasua täydensi paksu kultainen ranneketju ja tanakka kultasormus. Jo hieman harmahtavat hiukset olivat siististi leikatut ja huolellisesti kammatut. Kasvot olivat ruskettuneet ja sileät, mutta vitaalissa ulkoasussa oli jotain keinotekoista.

Saarnamiehen imago oli kuin omittu Texasin kuvernööriltä, joka halusi vaalien alla pakonomaisesti näyttää äänestäjille olevansa yhä kykenevä kaikkeen siihen mihin miehen piti, tanssimaan rivakan musiikin tahdissa, ratsastamaan pollella ja lyömään golfpallon sadankahdenkymmenen jaardin päähän ja vielä extrabonuksena ilakoimaan osavaltion parhaassa huoratalossa.

Saarnamies otti edessään olevalta korokkeelta lasin vettä ja hörppäsi muutaman kulauksen. Tästä virkistyneenä hän loi karismaattisen silmäyksen lampaisiinsa.

– Sillä Jeesus sanoo, anokaa niin teille annetaan, kaiken minkä te olette pois antaneet, te saatte vielä tässä ajassa moninkertaisena takaisin, kaksin-, kolmin-, jopa viisinkertaisesti.

– Halleluja, kiitos Jeesus, toisteli kädet ristissä ja pää kumarassa oleva nainen eturivissä. Hän tartutti muut, ja halleluja aaltoili pitkin salia.

– Te olette seurakunnan ruumis ja minä sielu. Sielun on johdettava ruumista ja ruumiin ruokittava sielua. Jumalan sanaa janoavia on miljoonia ja taas miljoonia ja meidät on valittu levittämään Jumalan sana maan ääriin asti. Meille on annettu leiviskä hoidettavaksi ja me hoidamme sen.

Saarnamies katsoi odottavasti seurakuntaansa.

– Me hoidamme sen, seurakunta toisti.

– Kerätkää siis keskuudessanne miljoona markkaa, jotta voimme painattaa raamattuja pakanallisiin maihin, maihin joissa lehmä on jumala tai joissa kumarretaan puista tai pronssista kuvaa. Tänä iltana kerättävä kolehti…

Pianon takana istui nuori nainen. Hänellä oli siveä vaaleansininen leninki ja vielä siveämpi samanvärinen nauha vaaleissa hiuksissa. Hän huomasi tulijat ensimmäisenä ja kohotti aristelevan, mutta kiinnostuneen katseensa. Pian joku muukin kääntyi katsomaan ja sitten kolmas.

– … menee lyhentämättömänä leiviskän hoitoon. Olkaa siis karttuisia ja kerätkää itsellenne aarre taivaaseen…

Nygren astui muutaman askeleen eteenpäin ja Raid seurasi.

– Halleluja, veli Koistinen, Nygren sanoi äänellä, joka oli kuin päin kasvoja heitetty haaste.

Saarnamies nosti katseensa ja loputkin seurakuntalaisista kääntyivät katsomaan tulijoita. Saarnamiehen kasvoilla käväisi säikähdys, sitten hän kokosi itsensä.

– Hallelujaa hyvä veli, kuka lienetkin, Jeesuksen siunausta, olette tervetullut. Istukaa seuraamme. Meillä on aina ovi avoinna muukalaisen tulla.