Seppo Jokinen

Koskinen ja siimamies
Koskinen ja raadonsyöjä
Koskinen ja pudotuspeli
Koskinen ja taikashow
Koskinen ja kreikkalainen kolmio
Hukan enkelit
Piripolkka
Vilpittömässä mielessä
Suurta pahaa
Sana sanaa vastaan
Hiirileikki
Viha on paha vieras
Kuka sellaista tekisi
Lyöty mies
Räätälöity ratkaisu

Seppo Jokinen

Räätälöity
ratkaisu

Helsinki

2. painos

1.

Kello oli jo muutamaa minuuttia vaille iltayhdeksän ja kauppa suljettaisiin kohta. Vanha nainen ei pitänyt silti kiirettä. Muut ostokset oli tehty, mutta vielä piti löytää pussillinen fenkolia. Se oli hänen lammasreseptinsä salainen taikajauhe. Poika tulisi huomenna käymään ja äidin tekemä antrealainen karitsavuoka oli hänen suurinta herkkuaan. Ollut jo neljäkymmentä vuotta.

Maustepussien nimet oli painettu pienellä präntillä ja vanhan naisen piti siristellä kauan silmiään. Lasit olivat uudet, mutta niillä näki paremmin kauas kuin lähelle. Lopulta hän löysi fenkolin toiseksi alimmalta hyllyltä, curryn ja inkiväärin välistä. Hän oikaisi vaivalloisesti selkänsä, laski maustepussin muiden ostosten joukkoon ja lähti sitten lykkimään kärryjään kohden kassaa.

Myyjätyttö toi nyrpeällä ilmeellään julki, mitä hän oli mieltä yliajalla kupeksivista muoreista. Se ei jäänyt vanhalta naiselta huomaamatta. Hän ei pannut kuitenkaan pahakseen. Nuorilla oli oikeus omiin mielenilmaisuihinsa, eikä nenän nyrpistely sitä paitsi kohdistunut yksinomaan häneen. Kaupassa oli vielä muitakin asiakkaita. Kaksi koulupoikaa piti meteliä juomahyllyjen luona, kinastelivat kai minkä merkkistä limsaa vähillä viikkorahoilla olisi viisainta ostaa.

Nainen nosteli ostokset hihnalle. Ei niitä siihen paljon kertynyt, maitoa, ohraryynejä ja pikkupussi perunoita, sipulia ja tomaattisosetta. Muut ainekset löytyisivät kotoa, lammastakin pakkasessa vielä puolikas lapa. Hän kaivoi sirukortin rahapussistaan. Ikänsä hän oli maksanut käteisellä ja olisi mielellään tehnyt niin edelleenkin. Hän oli siirtynyt korttiin ihan vain poikansa mieliksi. Tämä oli pitänyt pitkän luennon siitä miten riskialtista oli kantaa käteistä mukana, kun niitä taskuvarkaitakin oli ilmaantunut katukuvaan vähän sieltä täältä mitä merkillisimmistä maailmankolkista.

Pojat tulivat kassalle limukkapullojensa kanssa ja kaarestivat siinä keskenään. Uhosivat, tönivät toisiaan ja olivat olevinaan. Vanhaa naista se vain hymyilytti. Miksikään eivät olleet lapset vuosikymmenten aikana muuttuneet, samanlaisia pieniä energiapakkauksia. Hän alkoi näppäillä korttinsa tunnuslukua maksupäätteeseen. Sekin oli käsketty opetella ulkoa, mitään muistilappuja ei kukkaroon saanut piilottaa. Ei hän sellaista tarvinnutkaan. 3992 oli helppo muistaa. Sodan syttymisvuosi ja Einon kuolinvuosi peräkkäin. Sellaiset numerot pysyivät kyllä mielessä hamaan hautaan asti.

Hän pakkasi ostokset skottiruudulliseen vetolaukkuun ja lykkäsi rahapussinsa sen sivutaskuun. Vasta kaupan ulkopuolella hän veti teleskooppiaisan ulos ja lähti hinaamaan kassia perässään. Ilta oli jo pimenemässä. Silti oli vielä lämmin ja vanhankin ihmisen luut tuntuivat eilistä elinvoimaisemmilta. Elettiin huhtikuuta ja ilmassa oli kevään ensimmäiset ennusmerkit.

Nainen käveli torin laitaa Pinninkadun kulmaukseen ja kääntyi siitä etelään. Hän kulki verkkaisin askelin kahden korttelin matkan ja näki jo etäältä, ettei ulko-ovea ollut painettu taaskaan kunnolla kiinni. Tukkeeksi oli kerääntynyt talven aikaista pihasepeliä, eikä sitä vaivautunut kukaan siitä harjaamaan. Ennen oli sentään talonmies, joka piti paikat puhtaana, mutta nyt työt oli annettu jollekin huoltoyhtiölle. Ja nehän taas tiedettiin! Sieltä kävi mies vilkaisemassa nurkkia kerran viikossa, jos aina silloinkaan.

Nainen astui porraskäytävään ja yritti tempoa ovea perässään kiinni. Kynnysura oli kuitenkin pikkukiveä täynnä eikä sille voinut ilman varpuluutaa mitään. Hän käveli hissille ja ehti painaa parahiksi nappia, kun portaikosta kuului juoksuaskeleita. Hän käänsi päätään ja näki tumman varjon takanaan. Muuta hän ei ehtinytkään. Selässä tuntui töytäisy, käsi kirposi vetolaukun kahvasta ja hän kaatui rähmälleen kovalle kivilattialle. Kipu säkenöi silmissä ja mieltä vihlaisi pelko. Tähänkö se loppui, itsenäinen elämä ja kulkeminen. Hänen iässään murtuneet lonkat ja luut eivät enää parantuneet. Se taas tiesi sitä, että loput elinvuodet, kuinka paljon niitä luoja sitten soisikin, olisi elettävä muiden armoilla.

Hän makasi pitkän tovin liikkumatta paikoillaan, rupesi sitten tunnustelemaan raajojaan yhtä kerrallaan. Kädet ainakin toimivat. Hän kohottautui varovasti polvilleen ja hilautui siitä sitten hitaasti seisaalleen, otti seinästä tukea ja kokeili jalkojaan. Ensimmäinen askel, toinen ja kolmaskin. Huojennus sai hänet voihkaisemaan kivuliaan kiitoksen. Mitään ei ollut ilmeisesti särkynyt. Lonkka olisi varmasti mustelmilla, mutta sellaiset paranivat vielä vanhallakin.

Vetolaukku lojui muutaman metrin päässä keskellä porraskäytävää. Hän lähti kävelemään sitä kohden ja helpotus oli niin voimakas, ettei hän osannut olla edes vihainen. Sitä hän vain ihmetteli, miten nuorilla oli nykyään aina niin tolkuton hoppu. Piti kaahata silmät kiireestä sokeina, juosta mummot kumoon ja mennä kuin viimeistä päivää.

2.

Tuomiokirkon takaista puistoa hallitsi viiden tuuheaoksaisen kuusen ryhmä. Siitä näki suoraan koulun pihaan. Juhani Riekin hengitys ehti tasaantua niiden parin minuutin aikana, jotka hän joutui siinä odottamaan. Lapsia alkoi purkautua koulun ovesta jo ennen kellon pirahdusta. Siri tuli ulos viimeisten joukossa, eikä Riekki ollut heti tunnistaa tytärtään. Vaaleat ja kiharaiset enkelinhiukset olivat vielä viime näkemällä laskeutuneet niskaan asti. Nyt ne oli kynitty lyhyiksi ja värjätty pahaenteisen mustiksi. Jalassa oli mustat trikoot ja tuskin puoleen reiteen ulottuva hameenriepu. Ylävartaloa verhosi pusakkamallinen takki. Vaikka elettiin jo huhtikuuta, asu oli aivan liian heppoinen ja jollakin tavalla… Riekin oli vaikea löytää oikeaa sanaa… suorastaan siveetön.

Siri oli täyttänyt tammikuussa vasta kolmetoista. Okei, teini-ikä alkoi kolmestatoista, mutta nukeilla tytön olisi pitänyt silti vielä leikkiä, hypätä narua ja mennä pistettä, eikä pukeutua viettelevästi kuin mikäkin pieni portto. Täytyi ottaa opettajat puhutteluun, joku vastuu kai heilläkin oli lapsilaumansa kasvattamisessa.

Kuuden tytön porukka ei pitänyt mitään kiirettä. Se seisoi kädet taskussa koulun pihalla. Olisi luullut heidän nauravan ja kikattavan pitkän koulupäivän päälle, mutta ilmeet olivat jokaisella nyreät kuin loitsukokeet reputtaneilla noitakokelailla. Lopulta he poistuivat pihasta, kolme lähti kävelemään ylös Lapintielle ja toiset kolme kääntyi vastakkaiseen suuntaan, Siri heidän joukossaan.

Riekki seurasi kolmikkoa Erkkilänkadun kulmaukseen ja hihkaisi vasta siinä tyttärensä perään:

– Siri hei! Odota!

Siri vilkaisi pelästyneenä taakseen, kuiskasi jotain kahdelle kaverilleen ja palasi sitten muutaman askeleen takaisin.

– Mitä sä täällä teet? hän sähisi. – Mee helvettiin!

Riekki työnsi leukaansa edemmäksi ja siristi silmiään.

– Mistä sinä olet tuollaista oppinut?

– Sulta kusipää! Mä en anna ikinä anteeks sitä mitä sä teit äitille. En ikinä!

– Anna minun selittää, Riekki yritti laskea kämmenensä tytön olalle. – Nyt sinun on vaikea ehkä ymmärtää, mutta kyllä sinä vanhempana…

Siri ei antanut koskettaa itseään. Hän sävähti ympäri ja lähti kävelemään etäämmällä odottavia koulutovereitaan kohden. Jäteauto tyhjensi läheisessä pihassa roskasäiliötä kovalla kolinalla, mutta sekään ei peittänyt alleen tytön kivahdusta:

– Painu vittuun!

Mikään ei olisi voinut satuttaa pahemmin, ei edes veitsen viilto sydämeen. Kuka tahansa isä olisi mennyt sellaisesta neuvottomaksi.

– Odota!

Riekki nosti kassin maasta, otti pari nopeaa askelta tytön perään ja kaivoi lompakon taskustaan.

– Tuossa parikymppiä karkkiin ja limuun.

Siri sieppasi setelin hänen kämmeneltään ja kipaisi juoksuun. Riekki katseli tyttökolmikon perään niin kauan kunnes se katosi sillan yli Tammelan suuntaan. Hän tunsi itsensä loukatuksi. Ei kiitoksen sanaa, ei vähäisintäkään kosketusta, pienestä halista puhumattakaan. Ja niin paljon kuin hän oli lapsensa eteen tehnyt, uhrannut aikaansa ja osan uraansakin. Sille hän ei voinut mitään, jos olosuhteet muuttuivat ja jokainen uusi päivä toi yllätyksiä tullessaan. Ei kai miestä voitu syyttää siitä, jos hän halusi ottaa oman siivunsa elämän piirakkadiagrammista?

Hän lähti takaisin keskustan suuntaan. Puoli viideksi sovittuun liikelounaaseen oli kaksi tuntia. Työpaikalle palaaminen ei houkutellut ja hän keksi nopeasti tähdellisempää tekemistä. Amerikan matkalle piti hankkia uudet jalkineet, edustavat mutta kevyet, ja jos kenkäkaupan jälkeen jäisi aikaa, voisi piipahtaa pubissa nappaamassa muutaman neuvoa antavan. Mikään ei piristänyt niin kuin rahvaan seura juuri ennen kuolettavan kuivaa asiakastapaamista.

Kello oli kahtakymmentä vaille viisi, kun Riekki nousi hissillä ravintolakerrokseen. Hovimestari Helena käveli huolestunein ilmein eteisnaulaan, pysähtyi hänen eteensä ja painoi varauskirjan pulleita rintojaan vasten.

– Vieraasi ovat odottaneet jo pitkään.

Riekki riisui päällystakkinsa ja ojensi sen kenkäkaupan kassin kanssa portsarille. Kieltämättä aika oli rientänyt kolmen viskin ja parin viilentävän oluen siivittämänä. Hän työnsi kourallisen pastilleja suuhunsa ja kääntyi tarkastelemaan itseään peilistä. Puku oli Pohjanheimolta ostettu, mutta se olisi käynyt räätälin mittatilaustyöstä. Niin itsestään se päällä istui. Vatsakumpukin jäi piiloon kuin taikina pyyhkeen alle. Paita oli musta ja solmio pellavankeltainen. Ne sointuivat hyvin yhteen hänen mustiin viiksiinsä ja viljankeltaisiksi sävytettyihin vahvoihin hiuksiinsa. Hän käänsi hieman päätään nähdäkseen lainehtivan niskatukkansa. Sen tarkoitus oli tasapainottaa hänen intiaanimaisia kasvojaan, kaarevaa nenää ja lekan muotoista leukaa.

– Pidähän nyt kiirettä! hovimestari Helena hoputti äidilliseen tapaansa. – On epäkohteliasta odotuttaa itseään.

Riekki seurasi häntä ravintolasalin puolelle. Se oli jo puolillaan ruokailijoita. Paita ja Perse istuivat ikkunapöydässä. Kaksi vakavailmeistä byrokraattia näpyille ajeltuine leukoiwneen, hilseilevine hiuksineen ja nyppimättä jääneine nenäkarvoineen. Kuin satunnaisnäyte siitä kaikista haalistuneimmasta kalvosinkategoriasta. Totisia ja harmaita miehiä, niin harmaita, että Riekin oli vaikea muistaa heidän oikeita nimiään.

Miehet huomasivat Riekin ja nousivat seisomaan.

– Lepo vaan! Riekki kätteli pöydän yli kumpaakin tehostetun lujin kouranottein. – Nyt alkaa herroilla iltaloma. Pieni puntiskin on sallittu, eivätkä rouvat kotona saa tietää koskaan mitään.

Miehiä se ei naurattanut. He istuivat alas, korjailivat kravattejaan ja oikoivat hihojaan. Riekki tajusi itsekin ylilyöntinsä. Hän imeskeli viimeisiä, kitalakeen tarttuneita pastillinpalasia ja otti ruokalistan käteensä.

– Eiköhän syödä ensin, hän etsi ääneensä uuden virallisluonteisen sävyn. – Ja siirrytään asiapuoleen vasta sitten.

Paita ja Perse tilasivat kumpikin hiillostettua nieriää. Riekki otti muodon vuoksi samaa, vaikka ei kalan ystävä erityisesti ollutkaan. Juotavaksi otettiin olutta ja Riekki tilasi vielä kyytipojaksi votkapaukut vieraidensa pienestä vastustelusta huolimatta. Keskustelu kulki ruokailun kulussa arkisissa asioissa, olympialaisten laihassa mitalisaaliissa, maanjäristyksissä ja hallituksen puukauppapolitiikassa.

Jälkiruokaa odoteltaessa otettiin yhdet terävät kiihdyttämään nieriän sulatusta ja samalla ihailtiin ikkunasta avautuvaa maisemaa. Siitä näkyi koko keskusta. Ilma oli harmaa ja kaupunki kuin viallisesti valottunut mustavalkoinen kuva. Kauniiksi sitä ei voinut sanoa. Viimeinen sulamistaan odottava aurauskinos kosken rannassa näytti vatsatautisen jättiläisen jätökseltä, hiekoitukselta harjaamatta jääneiden jalkakäytävien rahinan saattoi kuvitella korviinsa ylhäälle asti, ja pieninä nukkeina piirtyvät ihmiset toivat kadulla vaeltaessaan mieleen yhden suuren surusaaton.

Kahvit jätettiin yhteisestä sopimuksesta väliin ja siirryttiin suoraan seurustelujuomiin. Riekillä juttu luisti yhä liukkaammin, ja hän kiitti taas kerran syntymälahjana saamiaan seuramiehen taitoja. Hän muisteli edellisvuoden marraskuussa tehtyä Australian matkaa, jolla Paita ja Persekin olivat olleet mukana. Palatessa oli poikettu tutustumaan Bangkokin ilmarataan ja siihen varatut viisi päivää olivat sujuneet mukavasti. Öistä puhumattakaan. Patpong Roadilla oli puhdistunut ainakin ruumis, vaikka sieluun olisi joku suttu jäänytkin.

Riekki tarjoili vierailleen avokätisesti juotavaa ja otti itse vähintään yhtä tiiviiseen tahtiin. Hän nauraa remelsi ja puhui isoon ääneen:

– Ja ensi kuussa lähdetään Las Vegasiin katsastamaan sikäläinen monorail. Lennot on jo varattu ja Caesars Palacesta huoneet. Siellä on kaikkea, mitä mies tarvitsee. Kasino ja kauniita tyttöjä.

Pöytäseura ei ratkennut hänen toivomaansa riemuun ja hän päätti nostattaa tunnelmaa vielä entisestään:

– Sovitaan, että meidän firma maksaa pelimerkit, mutta te saatte pitää voitot. Niinhän se maailma pyörii.

Hän kohotti lasinsa korkealle kohden kattoa ja lisäsi:

– Vai mitä?

Paita ja Perse eivät nostaneet lasejaan. He vilkuilivat hämmentyneinä sivuilleen, väkeä oli tullut koko ajan lisää ja ravintola alkoi olla viimeistä pöytää myöten täysi. Paita oli Persettä puheliaampi. Hän kumartui pöydän yli ja sanoi matalalla äänellä:

– Matkoista kannattaisi pitää pienempää suuta. Ne ovat tulenarkoja asioita. Viimevuotinen vaalirahajupakka on vielä kaikkien tuoreessa muistissa.

Hän alensi ääntä entisestään ja heilautti päätään vieressään istuvan kumppaninsa puoleen.

– Seppokin on sentään päätöksentekoon oikeutettu virkamies ja minä olen mukana politiikassa. Ymmärrät kai millaisella miinakentällä tässä liikutaan?

Ymmärrät kai? Se sai Riekin loukkaantumaan. Kakaranako miehet häntä pitivät? Häntä, joka sentään oli järjestellyt asioita sujuvasti ja kaikkien edun mukaisesti. Tulevaisuus tulisi sen vielä osoittamaan.

Hän sai vaivoin pidettyä kiukkunsa kurissa. Silti äänestä kuulsi pieni pilkallisuus, kun hän kallisti kysyvänä päätään:

– Mistäs arvon herrat sitten haluavat puhua?

– Puhu vaikka itsestäsi!

Se osui otolliseen maaperään. Riekki puhui aina mielellään itsestään. Hän nakkasi tarjoilijan pöytään kantaman grogin nieluunsa, nojautui itseriittoisena tuolinsa selkänojaan ja liehautti takkinsa liepeitä sivuille.

– Itsestänikö? Mitäs minä? Ei sen kummempaa kuin pistin elämäni ihan uuteen uskoon. Tässä iässä se pitää tehdä, jos joskus aikoo. Kun on vielä potenssia ja koneessa potkua.

Hän heilautti suurieleisesti kättään tarjoilijalle uuden tilauksen merkiksi ja jatkoi sitten:

– Ostin uuden asunnon ja vaihdoin autoa. Ja saman tien naistakin. Viisitoista vuotta tuoreempaan malliin. On siinä käyntiäänessä ja kiihtyvyydessä eroa. Voiteluväli vain on lyhyempi, hehhheh.

Hän katsoi vastapäätään istuvaa mieskaksikkoa ja arvioi minkälaisen vaikutuksen oli heihin tehnyt. Ei kummoistakaan, ja hänen oli heitettävä vielä yksi parsi peliin:

– Pitää sekoittaa pakka uusiksi, mikäli haluaa pelata isoin panoksin.

Paita ja Perse katselivat vaivautuneena ikkunasta ulos teatteritalon suuntaan. Kolme miestä pesi Tillikan ikkunoita kevätkuntoon ja Eränkävijä-patsaan juurelle oli kaatunut joku. Ympärille kerääntyi nopeasti ihmisiä. Pari pyöräilijääkin nousi satulasta ja jäi katsomaan.

Tarjoilija kantoi pöytään kolme uutta lasia ja loi merkitsevän katseen Paidan ja Perseen puolelle. Heidän entiset lasinsakin olivat vielä koskemattomia. Riekki huomasi tilanteen ja tajusi päihtyneensä liian vilkkaasti ja muita vahvemmin. Illan olisi kuulunut edetä toisin päin ja isännän tulla vasta vieraidensa perässä. Kolme viskiä pohjalla ei kuitenkaan ollut lähtöasetelmana paras mahdollinen.

Hän ravisti päätään ja veti muutaman kerran syvään henkeä. Nyt oli pakko pysyä skarppina ja pitäytyä perusturvallisissa ydinteemoissa.

– Oletteko kuulostelleet miten suunnitelmaan suhtaudutaan?

Paita keikutti päätään puolelta toiselle kuin olisi vaakaa kalibroinut.

– Vähän niin ja näin. Rakennuspuoli kihisee tietysti intoa. Se tietäisi isoja urakoita.

– Entä valtuusto? Riekki käänsi katseensa Perseeseen. – Oletko tehnyt sillä puolen tunnusteluja?

– Olen toki, Perse nyökkäsi. – Jos me saadaan lobattua se kaupunkikuvan kohottaminen ja matkailuaspekti läpi, niin suunnitelmalla voi olla hyvinkin suuri läpimenomahdollisuus.

– Mätitahnateollisuus.

– Niin mitä?

– Ei mitään.

Riekki oli nojannut leukansa kämmenien varaan. Hän laski raitoja Perseen kravatissa, niitä oli siinä viisi, vai olisiko ollut kuusi, yksi hailee, ja hän käänsi häilyvän katseensa Paidan rintapieleen kiinnitettyyn leijonapinssiin.

– Miten se sinun sählyjoukkueesi pärjää?

– Se on salibandyjoukkue, mies korjasi vaivautuneena. – Hyvin se pärjää. Ja ensi vuonna vielä paremmin. Noustaan varmasti ylempään sarjaan, nyt kun saatiin se ruotsalainen joukkueeseen.

– Rahalla saa ja pätäkällä pääsee, Riekki iski näyttävästi silmää. – Meidän ansiotamme, vai mitä?

Paita ei vastannut. Hän vilkaisi merkitsevästi Persettä ja tämä nyökkäsi takaisin.

– Jaha, miehet venyttelivät yhtäaikaisesti käsiään. – Kello alkaa olla paljon. Pitää varmaan lähteä.

– Nyt jo? Riekki nousi estelemään. – Ette te vielä minnekään. Lähdetään yökerhoon jatkoille. Minä maksan.

– Pidä nyt jo se suusi kiinni! Paita vilkuili pelästyneenä ympärilleen. – Tämä ilta oli tässä.

Miehet lähtivät kävelemään ja Riekki pudottautui takaisin tuoliin. Menkööt! Kiittämättömät paskiaiset. Vielä koittaisi päivä, jolloin hänelle pokkuroisi rautakankikin.

Hän veti pöydälle jääneet, piripintaiset lasit eteensä ja mietti miten iltaansa jatkaisi. Pitkälle hän ei kuitenkaan ehtinyt, kun puhelin pirahti taskussa. Näytössä luki Uski, ja hän yrähti itsekseen:

– Perkelettäkö tänne soittelet!

Hän kuitenkin vastasi ja kuuli esimiehensä hengästyneen äänen. Tällä oli tapana hoitaa työasioita lenkilläkin. Oli olevinaan niin kiireistä johtajaa.

– Miten siellä menee? Onko homma hanskassa?

– Hanskassa on, Riekki vastasi. – Äijät lähtivät tyytyväisinä koppeloidensa viereen koisimaan.

– Nyt jo? Uskinluoma huolestui. – Menikö joku vikaan?

Riekki tyhjensi yhden laseista ja vastasi vasta sitten:

– Ei mennyt. Usko nyt! Kaikki on kondiksessa.

– No hyvä! Lähde sinäkin siinä tapauksessa jo kotiosi!

– Kotiosi! Riekki matki ivallisena. – Et sinä voi minua vapaa-ajallani määräillä.

Uskinluoman vastaus oli yksiselitteinen:

– Jos olet vapaa-ajalla, lopeta sitten se firman piikkiin juominen siihen!

Riekki sulki puhelimen ja haistatti mielessään paskat koko haisevalle keskiluokalle. Hän joisi vaikka aamuun asti, eikä kyselisi kenen piikkiin. Uskinluomalla ei olisi varaa sanoa siihen mitään. Ilman Riekkiä koko firma olisi kusessa. Mistä löytyisi yhtä pätevä mies hoitamaan asiakassuhteita, yhtä pidetty ja arvostettu? Ei mistään!

Tarjoilija tuli keräämään laseja pöydästä.

– Vieläkö saisi olla jotain?

– Lasku!

Riekki kaivoi lompakon povestaan. Sen sisätaskuun oli liimattu Sirin koulukuva. Vaaleat hiukset laskeutuivat kiharaisina harteille asti ja hymy oli kuin enkelillä. Hän jäi tuijottamaan kuvaa, sisällä läikähti jotain kipeän lämmintä ja silmäkulmaan kirposi suolainen pisara. Siri oli aina ollut isin tyttö.

Riekki päätti tuoda tytölle Las Vegasista jotain tuliaista. Eikä sen hinnalla olisi ylärajaa.

3.

Masi loikki portaat alas, lenkkarit läjähtelivät askelmiin ja suu tykitti samassa tahdissa rumia sanoja. Äiti oli aivoton imbesilli. Sen mielestä piti olla yhdeksältä kotona, jos seuraavana päivänä oli koulua. Se ei tajunnut, että Masi oli jo neljätoista, tai ainakin melkein, täyttäisi syyskuussa, eikä sen vanha ollut enää mikään pikkuskidi. Kello oli seitsemän, eikä kahdessa tunnissa kerkiäisi mitään.

Hän meni samaa vauhtia kellarikerrokseen asti. Sinne oli asennettu viimevuotisen remontin yhteydessä uusi ilmastointiputki. Se oli paksu ja ropuliainen, teki puolessa välissä käytävää jyrkän mutkan ja sukelsi siitä seinän läpi jonnekin. Mutka oli tuettu leveillä kannattimilla ja niiden väliin jäävää jemmaa oli alhaalta mahdoton nähdä. Sillä kohtaa oli Mäkisten keltsukomero. Ovi oli isoreikäistä kanaverkkoa ja lenkkarinkärki mahtui siitä vaivatta sisään. Masi kiipesi kuin orava ovea ylös ja kurotti kätensä jemmaan. Hän otti tupakat ja tikut, työnsi ne pusakkansa taskuun ja pudottautui takaisin lattialle.

Ulkona oli vielä valoisaa. Kolmetoistakesäisenä ei keväiden tuloon ollut ehtinyt vielä turtua ja päivän piteneminen pisti nuoren veren virtaamaan uudenlaista vastustamatonta vauhtia. Se värisytti, janotti, nälätti, ja kaikki se yhdessä kutitti vatsanpohjaa miellyttävänä, kiihottavana jännityksenä. Se antoi lupauksen kesästä, koulun loppumisesta ja kaikesta siitä mellevästä, minkä loma toisi tullessaan.

Kimi odotti jo kadunkulmauksessa. Se istui energiajuomapullo kourassa rotvallin reunalla.

– Missä sä kuppasit?

– Miten niin kuppasin? Masi sylkäisi sivulleen. – Kävelin tavallista vauhtia. Mä mikään Usain Boltti ole.

– Halusko mutsis kuulustella taas läksyt?

– Paskat se mitään halunnu, Masi oli pitkästyvinään. Hän kaiveli taskujaan ja kysyi:

– Onks sulla röökiä?

– Ei.

– Mullon. Mihin mennään?

– Vaikka torille.

He lähtivät kävelemään. Osa Aaltosenpuistosta oli vielä ohuen ja likaisen lumikerroksen peitossa. Luistelukenttä oli sulanut mustaksi sohjovelliksi ja molemmat luistinten pukemiseen tarkoitetut penkit oli puskettu nurin. Sulaneen lumen alta oli ilmestynyt esiin koirien paskakasoja, monen muotoisia ja värisiä, jotkut porkkanankeltaisia, jotkut taas ihan pinaatinvihreitä.

He ylittivät kadun ja löntystivät torin poikki. Sieltä ei enää valkeaa pilkkua löytynyt. Tori oli aurattu joka päivä talven aikana ja lumet kuskattu kuorma-autoilla pois. Perunanmyyntipenkillä värjötteli pari spurgua pullonsa kanssa ja turhautunut variskaksikko pomppelehti kioskin ylitsepursuavan roskapöntön juurella. Muuten tori oli tyhjä. Grillikärryt seisoivat länsilaidalla myyntiluukut suljettuina. He pujahtivat niiden väliin ja istahtivat rinnakkain kolmionmuotoiselle vetoaisalle.

Masi kaivoi askin taskustaan ja napsautti siitä kaksi röökiä esiin. Hän työnsi toisen huultensa väliin ja tarjosi toisen Kimille.

– Se on sun vuoros ostaa seuraava aski.

– Joo joo.

Kimi otti sytkärinsä ja antoi tulta Masillekin. Tämä puhalsi savupilven taivaalle, seurasi sen haihtumista ja kysyi:

– Onko jengiä näkynyt?

– Ne on pokaamassa. Voi olla, että meillä on tänään taas keikka.

Masi maisteli sanoja mielessään. Pokaamassa ja keikka. Ne olivat uusia ja jännittäviä. Kaikki mitä viime viikot olivat tuoneet mukanaan, oli ollut uutta ja mullistavaa hänen elämässään. Se oli niin kuin jostain leffasta tai sarjasta, ja ihan kuin hän olisi ollut siinä mukana. Näyttelijä tai semmoinen.

Hän imaisi tupakkaansa, puhalsi savut sierainten kautta ulos ja tavoitteli ronskiutta ääneensä.

– Ketä ne väijyy?

– Tiedätkö sä sen ison keltaisen talon Sorsapuiston lähellä?

– Tiedän.

– Just se. Siinä asuu joku keppien kanssa klenkkaava akka. Jätkät on seurannu jo monena iltana sitä. Se käy aina kahdeksan aikaan Tullintorilla kaupassa ja maksaa kortilla. Helppo nakki.

– Koska ne meinaa iskeä?

– Voi olla, että jo tänään. Lepsu soittaa, jos ne tarvii meitä. Kai sä lähdet messiin?

– Totta mormooni! Masi vastasi reteesti, vaikka vähän jännittikin. Jännitti siltikin, vaikka tämä olisi jo neljäs keikka. Edelliset olivat sujuneet helposti kuin pulpettiin kuseminen, ja niin sujuisi tämäkin. Heidän ei pitänyt muuta kuin vaklata pokalta pankkikortin tunnusluku ja kertoa se sitten Lepsulle, Tirsalle ja Nupposelle. Ne lähtisivät heti kun saisivat heiltä numerot, menisivät edellä ja vartoisivat sitten pokaa tämän portaikossa. Tirsa ja Nupponen pitäisivät mummosta kiinni ja painaisivat tumpulla suuta. Lepsu ottaisi siltä käsilaukun, kaivaisi sirukortin esiin ja juoksisi lähimpään automaattiin nostamaan tililtä rahaa. Siihen ei viittä minuuttia pitempään kuluisi. Mummo päästettäisiin vapaaksi ja jengi juoksisi jonnekin jakamaan saaliin.

Masista se oli tuntunut ensin kamalalta, mutta Lepsu oli väittänyt, ettei niille kävyille mitään käy. Korteilla nostettaisiin vain muutama satanen, ja nekin vähät rahat pankki korvaisi takaisin. Siitä oli olemassa joku laki oikein. Sitten Lepsu oli vielä vakuuttanut, ettei Masilla ja Kimillä ollut muutenkaan mitään hätää. Eiväthän he tehneet edes rikosta. Jos joku vahingossa näkee jonkun tunnusluvun, minkä se sille voi.

Lepsu oli jo seitsemäntoista. Kyllä se tiesi.

Masi nakkasi tupakan tumpin grillivaunun alle ja nousi seisomaan. Ei edes huimannut. Hän saattoi vetää röökin jo filtteriin asti, eikä yököttänyt yhtään. Hän työnsi kätensä syvälle pusakan taskuihin ja sylkäisi. Lunssi lähti kuitenkin kuivasta suusta eikä kantanut kauaksi. Muutama pisara roiskahti omille lenkkareille.

Hän vilkaisi Kimiä ja yritti saada korskuvaa möreyttä pojanääneensä:

– Lähdetään steppaileen sinne keikkapaikalle päin, ettei jätkien tarvi venaa.

Kimi nousi hitaasti ja otti vaunun seinästä tukea. Se ei jäänyt Masilta huomaamatta, eikä hän malttanut olla vinoilematta ihan pikkuriikkisen:

– Ei kai sua pyörrytä?

– Vitut!

He lähtivät kävelemään Pinninkatua etelään. Jännitti vähän ja olisi tehnyt mieli juosta. Silti he pitivät vauhtinsa laiskan löntystävänä ja ilmeensä ikävystyneenä kuin kaiken nähneillä kurkoilla.

Vähän niin kuin Lepsulla ja niillä.

Masi keräsi sylkeä nielustaan ja roiskautti uuden klimpin. Nyt se lensi kauas ja osui keskelle pysäköinti kielletty -merkkiä niin kuin hyvin heitetty tikka. Mieltä jäyti yksi asia. Vähän pelottikin, mutta hän verhosi sen vähättelyyn kuin olisi funtsinut joutavia:

– Minkähän takia ne päätti tehdä uuden keikan näin äkkiä. Eilenhän ne just rullas sen yhden muorin.

– Emmä tiedä, Kimi kohautti harteitaan. – Kai ne tarvii hintaa.

– Mihin?

– Mistä mä sen tiedän!

– Käyttääköhän ne jotain?

– Kamaa?

– Niin.

– Emmä usko. Ei ne oo ainakaan kertonut.

– Ei ne varmaan meille kertoisikaan. Ne pitää meitä ihan pentuina.

– Eikä pidä, Kimi suuttui. – Luulekko sä, että ne huolisi kenet tahansa jengiinsä ja ottaisi mukaan keikalle?

– Niin, Masi myönsi ja keksi äkkiä: – Mä tiedän!

– No?

– Ne haluu vaihtaa kaavaa. Kytät on varmaan jo laskeskelleet koska me isketään ensi kerran, eikä ne osaa odottaa uutta keikkaa näin nopeeta.

– Toi on hyvä! Kimikin innostui. – Telkkarista tuli just yksi leffa, emmä muista mikä sen nimi oli, mutta siinä pankkirosvot teki just noin. Vaihto kaavaa.

Kimin kehaisu lämmitti. Pelko katosi ja tilalle palasi äskeinen kivasti kutkuttava jännitys. Hän oli päässyt Lepsun jengiin. Kaikki kulmilla kumarsi Lepsua, ja kun sana oli kiirinyt kouluun asti, Masin ranking oli noussut luokassa ihan uusiin kärkilukemiin.

He ylittivät Itsenäisyydenkadun kebabkuppilan kohdalta. Siinä ei ollut suojatietä, mutta so what. Tyhmät kiersivät sadan metrin matkan, kun suoraankin pääsi. Autoilijat soittivat torvea ja joku heristi nyrkkiäänkin. Sama kuin olisi näyttänyt punaista korttia nuorille sonnimullikoille. Nämä viskoivat sarvetonta päätään puolelta toiselle ja mylvivät naurua. Eikä kummallakaan vähäisintä aikomusta pysyä omalla kotilaitumella tästedeskään.

He nousivat Tullinaukiolle ja Kimi tyrkkäsi kyynärpäällään kaveriaan kylkeen.

– Katos hei tonne!

Masi katsoi Kimin osoittamaan suuntaan ja näki Sirin ja Ainon seisoksimassa Tullikamarin nurkalla. Tytöt olivat heidän kanssaan ensimmäistä vuotta samalla luokalla, aloittaneet syksyllä yläkoulun aivan kuten hekin.

– Mitä mimmit? Kimi hihkaisi jo kaukaa ja kalppi rehvakkain askelin lähemmäksi. – Mitä te täällä roikutte?

Jos tytöt ilahtuivat heidän näkemisestään, eivät he sitä ainakaan osoittaneet. He eivät vaivautuneet edes vastaamaan Kimin kysymykseen, esittivät vain ilmeettöminä omansa:

– Onks teillä röökiä?

Kimi heilautti päätään Masin suuntaan.

– Tolla on.

Masi kaivoi tupakat taskustaan ja tarjosi vastahakoisesti kaikille. Askiin jäi enää yksi. Tytöt eivät edes kiittäneet, näyttivät kiinnostuneen enemmän Kimistä, eivätkä olleet enää Masia huomaavinaan. Masi tiesi mistä se johtui. Syy oli hänen ulkomuodossaan. Pää näytti hullunkuriselta heiveröisessä kropassa, se oli kuin riu'un päähän nostettu, turvonnut tomaatti. Naama punoitti ja hilseili aina. Se ei kestänyt edes aurinkoa. Kesällä piti pysytellä varjossa, eikä uimaankaan voinut mennä ilman paitaa ja lakkia.

He polttivat tupakkaa, karistivat tuhkaa jokaisen imaisun jälkeen, eivätkä puhuneet mitään. Masi vilkuili vaivihkaa savupilven läpi Siriä. Hän oli ollut aika lätkässä tyttöön vielä syksyllä, jolloin tällä oli ollut pitkät vaaleat hiukset ihan kuin jollain Anna Puulla. Mutta sitten, kun Siri oli mennyt leikkaaman ja värjäämään ne lyhyiksi ja mustiksi, mielenkiinto oli hiipunut ja ihastuksen kohde vaihtunut toiseen.

– Mitä te täällä seisoskelette? Masi toisti Kimin äskeisen kysymyksen, ja yllätyksekseen hän sai siihen vastauksen. Aino heilautti kättään taakse ja kertoi:

– Negative soittaa Pakkahuoneella.

– Ette te sinne pääse, Kimi hörähti. – Sinne on ikäraja viistoista.

– Kai me se tiedetään! Mutta me venataan tässä niin kauan, kun Jonne tulee ulos, ja sitten me pyydetään siltä nimmari. Tai kaksi. Toinen vihkoon ja toinen käsivarteen.

– Mitä jos se ei anna?

– Sitten me mennään makaan niitten keikkabussin eteen, Aino osoitti Tullikamarin seinustalle pysäköityä linja-autoa. – Varmaan antaa.

Masia alkoi naurattaa ja hän sai Ainolta lämpimän hymyn. Se kulki mukavana kutinana mahanpohjaan asti, ja hän olisi halunnut jäädä tytön seuraksi odottamaan Jonne Aaronia. Kimin kännykkä rupesi kuitenkin soimaan. Kimi vastasi pari joo joota, sulki puhelimen ja heilautti Masille päätään.

– Nyt mentiin!

– Mihin te meette? Aino kysyi ja Masi oli kuulevinaan pettymyksen hänen äänessään. Mutta Kimi ehti vastata tälläkin kertaa ensin:

– Ei me voida kertoa. Nähdään huomenna koulussa.

Masi lähti Kimin perään hitain ja haluttomin askelin. Keikka ei tuntunut enää ollenkaan jännittävältä, eikä se palkkio minkä Lepsu heille antaisi, houkutellut yhtään. Itse he ottivat paljon enem...