Markku Ropponen

Pronssijuhlat, 1990
Kuolemanuni, 1991
Mies katoaa sateeseen, 1992
Paholaisen kiireet, 1993
Viimeinen auringonnousu, 1994
Naisiin, 1995
Isän kädestä, 1995 (yhdessä Timo Parvelan kanssa)
Siivestäjät, 1997
Elämysmatka, 1999
Lavastus, 2000
Puhelu kiusaajalta, 2002
Kuhala ja musta juhannus, 2003
Kuhala ja viimeinen kesävieras, 2004
Linnut vaikenevat, Kuhala, 2005
Kuhala ja takapihojen tuonenvarjo, 2006
Kuhala ja kuoleman hipaisu, 2007
Suruaika päättyy, Kuhala, 2008

markku

ropponen

KUHALA JA HAUTAUSMAAN
RISTEYS

Helsinki

Tekijä on saanut avustusta kirjan kirjoittamiseen
Keski-Suomen taidetoimikunnalta
ja Suomen Kulttuurirahastolta

I

- 1 -

Se oli vaurasta, joskaan ei mahtailevaa omakotitaloaluetta. Pihamailla palavien risunuotioiden savumerkit haihtuivat alkuiltapäivän tuuleen, ikävissään haukkuva koira sai Jerin kohottautumaan takapenkin pielukselta ja pohtimaan vastinetta. Joku lennätti leijaa, joku vahasi vähäpäästöistään, joku oli kyykistynyt krookuspenkin ääreen ja loi katseen Kuhalan ohilipuvaan autoon.

Hän ojensi kätensä ja vilkaisi Jeriä pörhöttääkseen sen niskavilloja. Se muklutti kieltään. Kirsun kostea painauma sivulasissa alkoi kuivua, mutta todisti, että Jeri oli tarkastellut maisemia matkan aikana. Kuhala oli lukenut liittymän kyltistä nimen Koivuaho. Hän ei ollut kuullut sellaisesta asuntoalueesta aemmin, tuntui kuitenkin että kaupungin nimiä jakelevan suunnittelutoimikunnan kokous oli potenut ideapulaa sinä päivänä kun Koivuaho ristittiin.

Kuhala kääntyi viimeisen mäen jälkeen vasemmalle ja vaiensi cd-soittimen. Pajunkissat ojensivat oksiaan kivenlohkareiden takaa, tien oheen viskattu oluttölkki säihkyi auringossa kultaisena kuin olisi pudonnut siihen aarrekuormasta. Kuhala raotti ikkunaa. Jeri nousi isäntänsä taakse, lipaisi ohimennen tämän kaulusta ja työnsi sitten kuononsa ilmavirran hyväiltäväksi.

– Varo ettet vilustu, kaveri.

Koivuahon tihein asutus alkoi jäädä taakse, etäämpänä rinteillä erottui enää muutama tiiliverhoiltu talo, pian ei niitäkään. Asfaltti loppui, routiva hiekkatie kaartoi läpi sekametsäkaistaleen, jonka jälkeen Kuhalan ja Jerin edessä levittäytyi peltoaukea ja sen takana siintävä Päijänteen poukama. Järven vapautuminen jäistä olisi päivien kysymys, valo väreili. Ojan yli pellonlaitaan kimmahtaneen auton ruostuneista raunioista pisti esiin heinäseiväs, ladon virkaa hoitavan rähjän seinustalla nojasi potkuri.

Ottaisi aikansa, ennen kuin Koivuahon tiilen ja puun hillitty eleganssi ulottuisi tänne, Kuhala tuumi. Samalla hän mietti oliko eksynyt, Jeri vetäytyi ikkunasta ja lipaisi taas isäntäänsä, nyt korvanlehdestä. Se oli hellyttävä ystävyydenosoitus. Koira haukotteli ja työnsi soukan kuononsa matkahuovan laskokseen, enää ei kannattanut vähistä ruveta hosumaan. Keski-ikäinen ja hassunkurinen koiranvarsi oli pyöristynyt talven tapahtumattomina kuukausina alun kolmatta kiloa ja niinpä eläinlääkäri oli määrännyt dieetin. Jeri oli kokenut isäntänsä kanssa monet seikkailut ja olipa ollut vähällä päättää päivänsä edellissyksyisellä lapinretkellä, mutta niin paljon mikään sellainen ei auttanut, että se olisi saanut Kuhalan heltymään vetoavalla mantelisilmäkatseella pummattuihin maksamakkarasiivuihin tai suklaakeksinpuolikkaisiin Halssilanmäen kahvintuoksuisessa keittiössä. Annos vähäkalorista kuivamuonaa aamuisin, saman verran iltaisin ja vettä kyytipojaksi. Siinä kaikki.

Tummien kuusien reunustama kuja kaartoi heti pellon jälkeen alas rantaan. Tie oli kapea ja sen kunnossapitoon budjetoitu kottikärryllinen soraa oli sironnut aikoja sitten kuusikkoon. Kuhala joutui turvautumaan muutamaan äkkijarrutukseen, ja oli vähällä jäädä juikertamaan routavelliin. Hän arveli lisäävänsä juokseviin kuluihin kelirikkolisän sitten kun ryhtyisi laatimaan laskua.

Kuusikujan päässä siinsi portti ja portin takana vanhaa kivilinnaa muistuttava rakennus. Siinä oli häivähdys kotikutoista jugendia ja vankilamaista kantikkuutta. Oli helppo kuvitella, että sen suojissa asui yksi Jyvässeudun viimeisistä vampyyreista. Kuhala ei silti hätkähtänyt. Koiransa tavoin hänkin oli kokenut monet seikkailut ja oli työntynyt sisään uransa aikana porteista, joiden takana oli vaaninut milloin tappelunhaluinen dobermanni, toinen toistaan sekopäisempi toimeksiantaja, tai itämaisia kamppailulajeja hallitseva ruusutarhuri. Kuhala ei muistanut viimemainitun nimeä, vaikka yritti.

Hän pysäköi auton kuusen juurelle, jalkautui ja huikkasi ikkunanrakoon pyynnön odottaa. – Ei mene kauan. Jos minua ei ala kuulua, työnnä ovi auki kuonollasi ja käy tarpeillasi.

Jeri raotti toista silmänsä ja kaivautui huopaan, huokaus lerpsautti poskilihasta.

Kuhala avasi portin. Talven alta paljastuneita laattakiviä kirjova harmaa sammal mureni rouheeksi hänen anturoissaan, lippusalon maali hilseili. Sama ilmiö koetteli kaksikerroksisen rakennuksen ulkoseinärappausta. Neliskanttiset, isot julkisivuikkunat tuijottivat mustina kuusikujalle. Missään ei kurkattu verhojen takaa, mistään ei kuulunut tallimestarin römelö rintaääni, ei kiirinyt ilmoille metsästystorven törähdys. Tummankeltaiseksi maalatun pilariportaikon liepeillä häilyi tuskin ripe suuruudenajoista, talvimyrskyjen tönimä kattotiili roikkui räystään partaalla valmiina kopahtamaan kenen tahansa päälakeen. Harvoin Kuhala muisti tulleensa niin niukalti elonmerkkejä antavaan asiakastapaamiseen. Hän vilkaisi sivuilleen, huomasi kaksi huonokuntoista piharakennusta ja hiekkakasan, josta törrötti kumisaapas, ennen kuin rohkaistui soittamaan ovikelloa.

Tuntui kuin viriävän kevään lämpö ei olisi ulottunut tänne, kuin pihapiirissä olisi vallinnut yksi ainoa marraskuisen myöhäissyksyn merkitsemä vuodenaika ja kosteutta huokuva kellari-ilmasto. Missä ihmeessä valo piileksi, missä ihmeessä asiakas?

Toinen soittokellonpainallus sai koneiston vingahtamaan. Kuhala tähysi ikkunoihin.

Hän oli käynyt lyhyen puhelinkeskustelun Tanja Bromman -nimisen naisen kanssa, ymmärtänyt tämän tarvitsevan yksityisetsivän palveluksia ja saanut osoitteen sekä jonkinlaisen ajo-ohjeen. Tapaamisajan kanssakaan ei olisi luullut olevan vaikeuksia. Kello näytti puolta kahta ja puoli kahdesta oli ollut puhe. Pelkän äänen perusteella Kuhalan oli ollut hieman työläs päätellä naisen ikää, mutta arveli tämän ylittäneen jo neljänkymmenen. Ja kypsyneen sellaiseksi, joka alkaa pitää kiinni sovituista ajoista.

Likeiseen pilariin naulatussa amppelissa nökötti avain. Se oli halvahko piilo, avain kiertyi lukossa ja jalopuukoristeinen pääovi aukesi vastustelematta. Kuhala työntyi puolihämärään aulaan ja rauhoittui vähän, kun ei saanut lepakoita niskaansa. Totta puhuen lattiavahan, kanelin ja jonkin katonrajaan supsutellun ilmanraikasteen tuoksu tuntui paljon miellyttävämmältä kuin pihamaan hyisyys oli antanut olettaa.

Yläkertaan vievien kierreportaiden tasanteella seisova nainen oli pukeutunut tummansiniseen housupukuun ja punaiseen, kaulalle kietaistuun huiviin. Se ei ollut mitä tahansa punaista, vaan sävyn silkkinen tummuus haki vertaistaan parhaiden barokkimaalareiden siveltimenvedoista. Nainen oli hoikka, hänen mustat lyhyiksi leikatut hiuksensa oli kammattu taakse ja kiireetön asento vihjaisi, ettei hän ollut tehnyt kaikkeaan ennättääkseen minuutilleen alakertaan. Hän alkoi laskeutua viimeistä osuutta, hänen askeleidensa kimmoisuus ja ympärillään väreilevä kontinentaali tuulahdus saivat Kuhalan varovaiseksi, mutta eivät sentään säntäämään pakoon.

– Tanja Bromman, hei.

– Kuhala, Otto Kuhala.

Kuhala oli pukeutunut tarjousfarkkuihin, kauhtuneeseen kevätpalsaan ja lyhytvartisiin vaelluskenkiin. Hän arveli kelpaavansa kyseenalaisine kuoseineen pikemminkin navetan perukoille kuin kartanomiljööseen, mutta nyt oli myöhäistä ruveta vaihtamaan vaatekertaa. Tanja Bromman irrotti kätensä Kuhalan kourasta ja tarkasteli vierastaan. Se kesti hitusen liian kauan, mutta viimein nainen luovutti niin kuin olisi älynnyt, ettei niillä main ollut juuri valinnanvaraa, mikäli halusi yksityisetsivän.

– Olen tainnut lukea teistä lehdissä, Tanja Bromman sanoi.

– On se mahdollista, vaikka en niiden palstoilla käsittääkseni paistattelekaan.

– Saako olla kahvia, kenties drinkki? Voimme varmaan istua mukavamminkin.

– Tulin autolla. Kahvi käy, kiitos. Toivottavasti ette pane pahaksenne, vaikka tunkeuduinkin sisään omin neuvoin, Kuhala sanoi ja antoi avaimen naiselle.

Hän hymyili ja sanoi aina pitäneensä oma-aloitteisuudesta.

Kuinka moni Kuhalan ystävistä käytti sanaa drinkki? Hän ei kyennyt nimeämään ainuttakaan. Kaikki he viljelivät sellaisia termejä kuten paukku tai terävä, mutta yhtä totta oli, ettei yksikään niistä olisi sopinut Tanja Brommanin sanavarastoon. Hän oli hienompaa väkeä, hänellä oli helppoja päiviä vuodessa yhtä paljon kuin tavallisella hankalia eikä hänellä tainnut olla aavistustakaan miltä näyttää eräpäivänsä ylittänyt arkieines, kun se kaavitaan rasiasta paistinpannulle.

Kuhala peesasi parfyymipilvessä. Hän pysähtyi keittiön kynnykselle mutta päinvastoin kuin oli olettanut, mistään ei liihotellut sisäkköä, vaan nainen alkoi itse mitata puruja keittimeen. Se näytti tietokoneelta ja sylkäisi juoman sisuksistaan tuossa tuokiossa.

– Jos mennään tuonne, nainen sanoi ja nosti tarjottimelle kupit ja kannun.

Kuhala riensi auttamaan, mutta nainen nosti kätensä ja hymyili. – Kiitos, en ole ehkä niin avuton tällaisissa asioissa, kuin miltä saattaa näyttää.

Kuhala hymyili ja mietti oliko nainen lukenut hänen ajatuksiaan. He etenivät hallimaisen tilan poikki, jonka seinille ripustettujen grafiikanlehtien signeerauksista oli vaikea saada selvää vauhdissa, mutta jotka tuskin lukeutuivat tusinataiteeseen. Tanja Brommanin energinen korkojen kopina oli omiaan liudentamaan lisää Kuhalan ennakkoluuloja helppoihin päiviin tottuneesta hienohelmasta.

Kirjaston lakattu puulattia narahteli vaelluskenkien alla, lasikkohyllyihin aakkostettujen niteiden määrässä riitti useammankin antikvariaatin pesämunaksi. He istahtivat nahkaverhotuille tuoleille, käpäläjalkaisen pöydän pinta heijasti salamyhkäistä valoa. Tanja Bromman kaatoi kahvin ja kohensi punaista huiviaan. Hän oli pitänyt huolen itsestään, Kuhalan oli vieläkin vaikea arvioida hänen ikäänsä.

– En tiennytkään, että näin lähellä Jyväskylän ydinalueita sijaitsee näin upea talo.

– Ei tämä ole enää upea, jos on ollutkaan. Kai huomasitte, että tässä on yhtä ja toista korjattavaa. Isoisäni rakennutti tämän kaksikymmentäluvun lopulla. Nyt talo on minulla, mutta olen pannut tämän jo myyntiin. Liikaa tilaa, liikaa kaikkea… arvasitte oikein, liikaa kustannuksiakin.

Kuhala kohautti olkapäitään ja silmäsi ympärilleen. Tuskin Tanja Bromman alkaisi myydä taloa hänelle. Oli luultavaa, että kuka kaupat ikinä tekisikään, saisi hillitä remontointi-intoaan ja lukea museoviraston pumaskoista tarkat toimenpideohjeet. Talolla täytyi olla rakennushistoriallista arvoa, sen päätyyn ei saisi pystyttää kuntosalia.

– Mieheni ja minä erosimme maaliskuun alussa. Hän on Samuli Bromman.

Kuhala nyökkäsi ja mietti missä oli kuullut nimen aiemmin. Piakkoin viisikymmentäyksi vuotta ajatelleet aivot eivät ratkaisseet arvoitusta, niissä oli kulumia ja reikiä, kenties myös Haddington Housen aikaansaamia pienen pieniä joutomaasaarekkeita. Todennäköistä oli, että hän muistaisi jotain Samuli Brommanista vasta kahden päivän kuluttua, koska se alkoi olla vakioaika vaikeiden nimien kanssa.

– Olen omaa sukua Koivuaho, nainen virkkoi.

– Siitä siis omakotialueen nimi?

– Aivan, maat olivat ennen meidän. Me emme eronneet Samulin kanssa ystävinä. Hän on alkoholisoitunut ja uhkailee minua.

– Millä tavoin?

Nainen laski kahvikupin tassille ja nojautui taaksepäin. Huivi valahti kaulalta, alta paljastuva iho näytti pikaisella silmäyksellä nuoren tytön iholta. Kuhala siirsi katseensa loputtomiin kirjahyllyriveihin. Hän arveli naisen saaneen sievoisen summan Koivuahon kartanon maiden myynnistä ja ryhtyi haarukoimaan mielessään tulevan laskun ylärajaa. Kelirikkolisähän siinä jo oli.

– Samuli on uhannut henkeäni.

– Teidän pitäisi kääntyä poliisin puoleen, ja hakea lähestymiskieltoa. Hengen uhkaaminen ei ole mitenkään puolusteltavissa, mutta ottaen huomioon sen minkä juuri kerroitte, entinen miehenne on saattanut sortua ylilyönteihin. Hän ei ehkä hallitse elämäntilannettaan, eikä osaa sen vuoksi käyttäytyä. Onko hänellä taipumusta väkivaltaisuuteen?

Nainen kallisti päätään ja tuntui miettivän, lukeutuiko Kuhalakin suureen miesten salaliittoon, koska mitätöi hengenlähdöllä uhkaamisen pelkäksi käytöshäiriöksi. – Poliisikin neuvoi minua hakemaan lähestymiskieltoa. Niin kauan kuin mitään ei ole tapahtunut, he eivät kuitenkaan tee mitään. Samuli ei ole väkivaltainen.

– Uhkauskin on rangaistava teko. Varsinkin tuollainen.

– Millä minä sen todistan? Hän kieltäisi heti. Sana sanaa vastaan. Hän jäi rahattomaksi eron jälkeen, meillä oli senlaatuinen avioehto. En tunne häntä kohtaan enää mitään, en edes sääliä. Kaikki on vain ohi. Hän ei vaadi minulta mitään, vaan sopertaa puhelimeen epätoivoisia uhkauksiaan. Onko niitä pakko kuunnella? Ja mistä sen tietää, vaikka hän saisikin päähänsä jotain, jota lähestymiskielto ei pidättele. Samulilla on enää vähän hävittävää sen kolarin jäljiltä…

Nainen oikaisi jalkaansa, housunlahje nousi puolisääreen. Kuhala ei tunnistanut ikkunantakaista maisemaa hämärtävää jalopuuta, mutta arveli sen saaneen osakseen erikoiskohtelua aina iloiselta kaksikymmentäluvulta lähtien, jolloin se oli ruvennut kasvattamaan vuosirenkaitaan. Verho heilahti, kirjastoon kitsastellen lankeava keväinen valo väikkyi niteiden kullatuissa selkämyksissä.

– En tiedä tiedättekö te Samulin toilailuista mitään, mutta hänen yhtiökumppaninsa savustivat hänet tänne vaimonsa palkalla eläväksi kartanonherraksi.

Äkkiä Kuhala muisti. Paikallisissa lehdissä oli uutisoitu Samuli Brommanin kolarista. Mies oli ajanut Jyväsjärven sillankaiteeseen humalapäissään keskellä kirkasta päivää ja oli ollut vähällä suistua alas. Samalla oli mennä henki parilta jalankulkijalta ja pyöräilijältä. Paikka sijaitsi vain vähän etäämpänä siitä mistä Kuhala oli sukeltanut itsemurhaa yrittäneen naisen pelastustoimiin vuosia sitten. Kuhala nyökkäsi. – Se taisi sattua toissa syksynä? Toimittajat eivät sitä paljoa peitelleet.

– Menetimme koko joukon ystäviämme. Niin siinä aina käy.

– Oliko miehenne osakkaana asianajotoimistossa, muistanko oikein?

– Ei, ei mitään niin lennokasta. Olette lukenut lehtenne vähän huolimattomasti. Samulin ja hänen yhtiökumppaneidensa firma järjestää sisävesiristeilyjä kalliiseen makuun tottuneille. Nopeita helikopterikuljetuksia johtajatason väelle Helsinkiin tai minne nyt halutaan, vaikka sitten rallipikataipaleelta toiselle. Loistoautoajeluja sellaisia tarvitseville ja ellen ole ihan väärässä, niin tarvittaessa vaikka kuumailmapallokyydin pilven reunalle. Thunderdrive, se on firman nimi.

– Minusta tuo kuulostaa ihan tarpeeksi lennokkaalta, Kuhala virkkoi. – Ja nyttemmin hän ei ole enää mukana Thunderdriven toiminnassa?

– Ei. Rattijuoppous ei ollut parasta mainosta. Ennen kuin minä heitin hänet ulos, hän istui tuossa nurkkatuolissa ja maisteli viskiä.

Kuhala vilkaisi syrjäsilmällä kirjastosalin pimeimmästä kolkasta häthätää esiin piirtyvää laiskanlinnaa, sen ääreen torpattua grogipöytää ja arveli, ettei puille paljaille jääneellä, maineensa menettäneellä Samuli Brommanilla ollut tähteillä juuri muita valinnanmahdollisuuksia kuin viinaksien suoma unohdus. Ei ainakaan siinä katsannossa, mikä tavataan kytkeä suomalaisuuteen ja suomalaisen miehen kohtaloihin.

Kumeasointinen kello löi kaksi. Brommanin entisen vaimon kiehauttama kahvinloppu oli haalentunut. Kuhala joi sen. Hänet oli perehdytetty noin puolessa tunnissa tragediaan, joka ei ollut ehkä sisällöltään kummoinenkaan, mutta jonka kuvioissa saateltiin liikutella isoja rahasummia. Ja niitä oli etenkin liikuteltu loitommaksi Samuli Brommanista.

– Jäikö miehellenne velkoja?

– En tiedä, en ole kovin kiinnostunut niistä. Meillähän oli avioehto. Hän ei ulotu omaisuuteeni.

– Mitä haluatte minun tekevän? Kuhala kysyi.

Tanja Brommanin trimmatuilla kasvoilla häilähti ohimenevä hymy niin kuin se olisi ilmaantunut kutsumatta. – Käykää sanomassa Samulille, että hän lopettaa uhkaamiseni. Te olette iso mies. Sanokaa se painokkaasti. En halua kuulla hänestä. Enkä ainakaan halua, että hän törmää tänne riehumisaikeissa samana hetkenä kun esittelen tätä paikkaa ostajakandidaatille. Poliisi ei ollut innostunut ehdotuksestani, toivoisin että te olisitte. Kyllä minä maksan vaivoistanne, kai tämän tyyppinen palvelus mahtuu toimenkuvaanne?

Kuhala sanoi, ettei ollut kirjannut toimenkuvansa ulkopuolelle mitään mikä mahtui lainsäädännön puitteisiin, joten varmaankin hän joutaisi käväisemään Samuli Brommanin puheilla. – Ymmärrätte tietysti, etten voi uhata häntä millään muulla kuin rikosoikeudellisilla sanktioilla.

Nainen nyökkäsi. Kuhala lupasi olla luja ja tehdä selkoa uhkaussoittojen seuraamuksista. Hän nousi kättelemään Tanja Brommania. – Voinko saada hänen yhteystietonsa ja osoitteensa?

Nainen otti tarjottimen, lusikat kilahtivat. Kirjastohuoneen oven ylisille ripustetussa muotokuvassa tärkeilevän miehen frakinrintamus säkenöi kunniamerkeistä – siitä tuntui puuttuvan vain maininta: Jatkuu selkäpuolella. Taulu oli sijoitettu niin, ettei viskiä siemailevalla Samuli Bromannilla ollut ollut paljoakaan keinoja välttyä manalle menneen Koivuahon arvostelevalta katseelta.

Tanja Bromman kirjoitti entisen miehensä osoitteen ja puhelinnumeron. – Suoraan sanoen en tiedä, missä talo on, mutta kai te sen selville saatte?

– Ilman muuta. Saanko kysyä, onko teillä lapsia?

Nainen hätkähti, hänen kasvojensa yli pyyhkiytyi varjo. – On. Se ei silti taida kuulua tähän… tähän mistä on puhuttu.

Kuhala ei sanonut mitään. Hän vilkaisi saamaansa osoitetta ja lupasi hoitaa asian pikaisesti. – Jospa soitan teille, niin voinemme sopia tapaamisesta. Kerron sitten mitä sain aikaan.

Nainen nyökkäsi. Hänessä oli eteenpäin pyrkivän ihmisen toimintatarmoa, hän ei vastannut enää rahdun vertaa Kuhalan ensivaikutelmaa ja kukapa olisi muutenkaan halunnut riesoikseen entisen aviopuolison läträämisen pehmentämiä uhkaussoittoja tai ylisuurta kivikolossia, josta saattoi kääräistä sievoisen tukun rahaa uuden elämän pelimerkeiksi.

– Näkemiin.

Hiekkakasassa reuhtova Jeri oli napannut kumisaappaan hampaisiinsa ja nitkutti sitä irti lihakset kiverinä. Kuului murinaa, kasan juurella höyryävä läjä näytti tuoreelta. Kuhala käveli peittämään sen.

– Lopeta herran tähden. Sovitaanko että ostan sinulle palkkiorahoilla lelun ja pussillisen purutikkuja?

Jeri kiskaisi saappaan kasan puristuksesta ja heittää ravautti sen piharakennuksen seinään niin että tömähti, lönkötteli isäntänsä perään ja hyppäsi Volvon takapenkille. Varpaiden välistä valui hiekkaa todistusaineistoksi. Kuhala käynnisti moottorin ja vilkaisi peruutuspeiliin juuri kun räystään reunalle luisunut kattotiili putosi.

- 2 -

Mies oli viisissäkymmenissä, keskimittainen ja harteikas. Laikukkaita kasvoja kehystävät hiukset heilahtivat alinomaa silmille eikä hän saanut suortuvia talttumaan lakin alle, vaikka yritti. Hän oli kiilannut polkupyöräkorjaamonsa takaoven saranapuolelle sanomalehden ja harjasi asfalttia ikkunan alta puhtaaksi vyöhykkeeksi niin kuin olisi määritellyt reviiriään. Ruudussa luki ”Hakulisen pyörä”. Pöly kohosi ahtaassa pihakirnussa nousevien ilmavirtausten myötä pilveksi, joka ajautui puuskittaisena naapuritalon tontille, autokatokseen ja sen takaisten vaahteroiden oksille.

Kuhala ja Jeri seisoivat rännin kupeessa, porttikäytävän akustiikka moninkertaisti liikenteen melun.

Mies lakkasi luutimasta ja tuijotti Kuhalaa. Reisitaskuhousuja ja pusakkaa patinoiva lika antoi vaikutelman, että nyt elettiin sesonkia ja että nyt oli painettava täysillä mikäli mieli pysyä leivän syrjässä.

– Sultako se putosi?

– Anteeksi?

Jerin pissasuihku romisi rännin levenevään alatorveen. Miehen kädessä välähti jokin. Kuhala sanoi, ettei häneltä ollut pudonnut mikään.

– No sitten, mies sanoi ja vippasi esineen kädestään ilmaan kopaten sen kiinni. – Nyt on sen verran tiukkaa, että mä en voi luvata valmista kuin vapun jälkeisellä viikolla, hyvä kun silloinkaan. Mulla on menossa maaliskuun viimeisellä viikolla tuodut pyörät… ja nekin sen viikon alkupäästä.

Kuhala käveli lähemmäksi miestä ja virkkoi, ettei ollut tuomassa pyöräänsä korjattavaksi. – Polkupyöräni on Tourujoesta naarattu yksivaihteinen klassikko, pojan jättämä. En saa sitä epäkuntoon, en millään. Loraus ompelukoneöljyä keväisin piisaa huolloksi.

Pitkä talvi verstaan huonosti ilmastoiduissa tiloissa oli kuivattanut miehen kulmakarvojen välisen ihon hilseileväksi karstaksi, muhkuraiset sormet puristivat harjanvartta.

– Et sattuisi tietämään missä tämä talo sijaitsee? Kuhala jatkoi ja näytti Samuli Brommanin osoitetta.

Mies kihnutti harjanvarrella pohjettaan ja sysi lätsää takaraivolle, otsatukka valahti varjostamaan katsannon. – Joo, ootas. Se on tuntemattomalle vähän vaikea. Sun pitää kiertää kadun puolelle, mennä seuraavasta kongista ja sitten pihan poikki. Siellä on vanha puutalo. Ne on unohtaneet sen sinne. Kyllä se tänne näkyy, jos nousee varpailleen.

Mies katsoi Kuhalaa niin kuin olisi kannustanut tätä kuikuilemaan naapuritontille.

Kuhala kiitti, mutta ei varvistanut. Hänen teki mieli kysyä, ketkä olivat talon unohtaneet. Mies vippasi kiiltävän esineen uudelleen ilmaan. – Harjasin tuossa vaihtelun vuoksi pihamaata, ettei mene ihan koko päivä rassaamiseksi, niin löytyi tällainen. Kaikkea sitä kylvetään…

Tupakansytytin oli pulleaa mallia ja sen hopeiseen pintaan kaiverrettu nuorukaisen profiili toi mieleen vanhan roomalaisen kolikon aina laakeroitua otsaa myöten. Mies naksautti liekin palamaan, se läpätti hänen sänkisen leukansa alla ja suitsutti mustaa käryä.

– Vanha bensasytkäri. Tiedä vaikka viiskytluvulta, voi olla arvokas. Hopeinen ainakin.

Mies viuhtoi hiuksia silmiltään ja tähysi yläkerran ikkunoihin. – Jos kukaan talon vanhuksista ei ole pudottanut tätä, niin mä nettoan tästä vielä kesälomareissun.

Silmäniskua seurannut nauru nousi munaskuista, jollei syvemmältäkin, muuttui alkukiihdytyksen jälkeen jyrähtelyksi ja paukutti parvekepeltejä niin, että liikenteen humahtelu lakkasi kuulumasta ja sai Jerin hakeutumaan Kuhalan jalkojen väliin. Korjattujen polkupyörien vaijerilla kammitsoitu rivistö tuntui painautuvan tiiviisti toinen toistaan vasten.

Kun yrittäjä herkesi nauramasta, Kuhala ja koira kaartoivat jo hyvää vauhtia seuraavaan porttikäytävään. Miehen täytyi olla niiden kortteleiden kuuluisuus, hän tunsi jokaisen ja jokainen hänet ja aina kun hänen lempinimensä mainittiin, naamoille levisi se vissi ilme minkä Etuhaarukka-Hakulisen hersyvä olemus oli omiaan tuottamaan.

Kaljun pensasaidan saartama puutalo saattoi olla samalta vuosikymmeneltä kuin tupakansytytinkin. Rakennus oli kehnossa maalissa, jotenkin könöllään keskellä monikerroksisia kivitaloja. Yksi puskutraktorin tönäisy riittäisi luhistamaan sen ja kukaties se olikin unohtunut sijoilleen, kuten Hakulinen oli sanonut.

Äkkiä talon takaa irtosi tummiin pukeutunut hahmo ja kiiruhti vauhtiaan lisäten vaahteroiden taakse, ponnahti yhdellä loikalla roskalaatikon kannelle ja jatkoi siitä aidan yli naapuritontille. Jeri haukahti. Mies loitontui rivakasti näkymättömiin kuin olisi vetäisemässä joka-aamuista parkouriaan, jonka c-osaan kuului kaksoisvoltti Tourujoen yli.

Kuhala kiipesi verannan portaat. Ei postilaatikkoa, ei nimeä postiluukussa, pinnatuolin katveen punajuuripurkkiin niistetty natsakasa vyöryi yli reunojen. Verannan katos oli korvattu nokisella pleksillä, jonka valonläpäisykyvystä ei ollut paljoa tähteillä. Ikkunan eteen näkösuojaksi liisteröidyn sanomalehden kuvassa haalistunut ortodoksipappi vihki jättimäistä ostosparatiisia.

– Tuletko mukaan, vai jäätkö vahdiksi?

Jeri nosti koipensa vasten sokkelia.

Kuhala katsoi ympärilleen ja työntyi sisään, koska kukaan ei tullut vastaamaan hänen kolkutteluihinsa, ei täälläkään. Hän harppasi yli eteisen kenkäruojujen, tuli keilanneeksi ovelasti sijoitetun tyhjän viinipullopatterin ja seisoi tuokion aloillaan osaamatta päättää, menisikö keittiöön vai olohuoneeseen.

Hän valitsi olohuoneen.

Jeri vinkaisi hänen takanaan.

– Onko täällä ketään?

Kuhala oli vieraillut ennenkin samankaltaisissa vanhoissa, b-kansanosan majoittamissa puutaloissa eikä kauhistellut hajua, joskaan ei sitä ahminutkaan. Samuli Bromman oli mennyt ennätysvauhtia läpi monen sosiaalisen kerroksen päätyäkseen Koivuahon kartanon kulisseista tänne. Kuhala kutsui miestä nimeltä ja nosti Jerin syliinsä, jottei se olisi haavoittanut tassujaan lasinsirpaleisiin.

Bromman makasi selin hetekalla, pudotusleikki oli ollut hänelle liikaa. Jalkojen ympärille kiedotussa huovassa erottui koinsyömiä reikiä, patjan sauma puski kellertävää täytettä, jota oli varissut lattialle pieneksi keoksi.

– Herätys!

Kuhala ei voinut edes tietää, oliko mies Bromman. Jeri ei tohtinut katsella enempää, vaan kääntyi Kuhalaan päin ja painoi kuononsa tämän olkapäälle. Ei Kuhala voinut tietää sitäkään, oliko hetekalla lojuva elossa. Kakluunin uunipellinvarressa roikkui sukkapari, ikkunanvieruspöydän juomalasien, sätkävehkeiden, säilykepurkkien, ilmaisjakelulehtien ja ruuantähteiden kuormittama asetelma olisi mennyt täydestä kuvareportaasissa, jossa kerrotaan yksinäisistä, viinan viruttamista miehistä. Oli varmaa, ettei Brommanista olisi uhkaustensa toteuttajaksi. Mistä kummasta hänellä riitti voimia edes puhelun näppäilemiseen entiselle vaimolleen?

Kuhala käveli hetekan äärelle ja kumartui koskettamaan velttona retkottavaa kättä. Hän osui kengänkärjellään lattialla lojuvaan transistoriradioon, joka hermostui kohtelusta niin, että alkoi kohista. Jeri painautui vasten isäntäänsä. Ennen syksyistä lapinseikkailua sen rohkeudella ei tuntunut olleen rajaa, mutta nyttemmin se turvautui monissa tilanteissa Kuhalaan.

Bromman ei reagoinut kosketukseen. Kuhala alkoi pelätä pahinta ja yritti uudelleen. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän törmäisi työtehtävässään vainajaan. Säikähdys sai hänet kohoamaan hetekan äärestä ja ottamaan taka-askeleen. Ajatus paikalle rientävistä poliisipartioista, aikaa vievistä kuulusteluista ja viimein muistot rikosylikomisario Nevakiven tai jonkun hänen yhtä herttaisen kollegansa tapaamisesta jouduttivat Kuhalan taka-askelia. – Annetaan kaverin koisia. Eiköhän me ehditä myöhemminkin hoitaa asia.

Radio lakkasi kohisemasta, asema heilahti kohdalleen ja ilmapiiriin vähän huonosti luontuvan iskelmän tekoreipas kertosäe soljui kuuluville hetekan alta.

Kuhala kääntyi, Jeri tuntui rauhoittuvan.

– Hei, ennen kuin menet, vippaa rööki. Tai vitonen, niin mä saan ostaa röökiä.

Vippaa mulle viitonen, kuinkas muutenkaan. Kuolleista herännyt hinasi jalkansa lattialle ja hieroi niskaansa. Hän oli tottunut siihen, että talossa vieraili tuntemattomia. Hän ei ruvennut heti tivaamaan Kuhalalta ja koiralta millä asioilla nämä liikkuivat, vaan alkoi hamuta hetekan jalanjuuresta kenkiä, tasoittavaa huikkaa tai jotain, josta ei itsekään ollut varma. Radio vaikeni, viimeisiään vetelevissä pattereissa riitti ytyä enää satunnaisiin sävelryöpsähdyksiin.

– Oletko Samuli Bromman? Kuhala kysyi.

– Kiva koira. Anna sille makkaraa jääkaapista.

– Kiitos, mutta se on laihdutuskuurilla. Pidin kyllä meteliä ovella aikani, kukaan ei tullut avaamaan. Sitten ajattelin kävellä peremmälle. Oletko Bromman?

– Se riippuu vähän siitä, kuka kysyy.

– Otto Kuhala. Koira on Jeri.

– Kiva nimi. Ei liian erikoinen. Mulla oli kerran Musti. Se oli siihen aikaan tavallinen nimi koiralle. Kaikissa maantiedon kirjoissa koira oli aina Musti, muistatko? Tai Halli. Ja se istui lipputangon vieressä. Sit tää ydinperhe patsasteli… oot sä kaupungin rakennusfirmasta vai sosiaalipuolelta? Mulle tarttee osoittaa katto pään päälle, ennen kuin pääsette pyyhkäisemään pytingin maan tasalle.

Miehen tupakan ja viinan rapauttamassa äänessä oli puitteisiin sopivaa aitoutta. Hän salasi tahallaan henkilöllisyyteensä, mutta jotenkin Kuhala piti hänen luuserinkarheasta hälläväliä -tyylistään ja antoi miehen turista joutavanpäiväisyyksiä ja kurottaa kenkiä jalkoihinsa. Hän oli arviolta viidenkymmenen, ja miksei hänet olisi voinutkin kuvitella istumassa Koivuahon kirjaston laiskanlinnassa pienessä viskihönössä vähän ennen kuin alamäki alkoi toden teolla.

Viimein Kuhala sanoi, että oli nähnyt kadun toisella puolella naapurikorttelissa baarin, joka voisi olla jo auki. – Tarjoan oluet. Olisi vähän asiaa. Tietenkin sillä edellytyksellä, että olet Bromman.

Baarimikon olemus jähmettyi hetkeksi, kun hän tunnisti Brommanin pikkutakkiin, suoriin housuihin ja puolikenkiin sonnustautuneen hahmon kynnyksellä. Toinen jähmetys valtasi hänet, kun hän näki Kuhalan sylissä koiran, mutta mikään sellainen ei ollut kuitenkaan omiaan järkyttämään hänen lähiökapakoitsijan paljon kokenutta sieluaan.

– Kossuvissy, punaista norttia, kahvi ja vettä koiralle, Kuhala sanoi.

Tuoksui huolimattomasti valvotulle tupakointikiellolle, rasvaiselle sapuskalle, pohjakosketuksen ottaneille ihmiskohtaloille ja riittoisissa kymmenen litran kanistereissa myytävälle sitruunapesuaineelle. Kuhala maksoi. Brommania tervehdittiin, Jeri sai osakseen hyväksyviä ilmeitä pöydästä kuin pöydästä. Hanaoluen ensimmäinen kylmä puraisu vatsassa kohotti mielialoja, synkän talven jälkeen puhjennutta kevättä sopi ihastella baarin ikkunoista.

Kuhala ja Bromman istuivat peräloosiin, Jeri lotaisi kupistaan ja kiertyi makuulle Kuhalan säärtä vasten. Hänen sydänystävänsä ja entisen nyrkkeilymestari Max Kuukusen Kauppakadulla sijaitseva ravintola Kehäkettu oli baarin rinnalla luksuspaikka, mutta Kuhala ei ryhtynyt pisteyttämään luolia sen tarkemmin, vaan kumartui likemmäs vastapäätä istuvaa Brommania ja alkoi selvittää asiaansa. – … jos siis olet soittanut tällaisia puheluja entiselle vaimollesi, niin paras kun lopetat saman tien. Toisen hengen uhkaamisesta pääsee istumaan kahdeksi vuodeksi. Ensikertalaisena voit selvitä vähemmällä, mutta huvittaisiko sinua vaihtaa näin viihtyisä...