www.atena.fi

ISBN 978-951-796-696-2

Omistettu lapsilleni.

Ilman teitä en tietäisi, mitä rakkaus on.

ALUKSI

Haluan kiittää ateljeekriitikkoani, Liisa Enwaldia, korvaamattomasta avusta tekstin suhteen. Vankitoverini, Tarja, ansaitsee myös lämpimät kiitokseni oikolukemisestaan ja neuvoistaan. Lisäksi haluan kiittää Hämeenlinnan vankilaa ja Köyliön avovankilaa siitä, että sain mahdollisuuden työstää tekstiä intensiivisesti. Lämmin kiitos myös kaikille muille, jotka ovat kannustaneet ja auttaneet kirjoittamisessa.

Tässä kirjassa esitetään asioista totuus sellaisena kuin minä olen sen kokenut. Kerron tämän muistini mukaisesti, joten joidenkin tapahtumien kulku saattaa poiketa todellisesta. Tapahtumat ovat kuitenkin tosia, vaikka henkilöiden, paitsi minun, nimet on muutettu.

Jos tekstini loukkaa jotakuta, pyydän anteeksi – se ei ole tarkoitukseni.

OSA 1

1.

Puristin luuria ja kuuntelin hoitajan ääntä kädet täristen. Hymyä äänessään nainen vakuutti kokeen tuloksen olevan ehdottomasti positiivinen. Se oli kummallista, sillä vuosia sitten eräs gynekologi totesi, että mahdollisuus raskauteen oli kohdallani häviävän pieni. Puhelui loppui, ja jäin hymyillen istumaan sängylleni. Olin mennyt Jyrin kanssa naimisiin vasta pari viikkoa aiemmin, eikä vauvasta ollut vielä puhuttukaan. Minua hieman jännitti, miten tuleva isi ottaisi uutisen. Olisiko hän yhtä ilahtunut perheenlisäyksestä kuin minäkin?

Silmäilin kaksiotamme: miten sinne saisi mahtumaan pinnasängyn ja muut lapsen tarvikkeet? Oloni oli kevyt ja onnellinen. Silittelin vatsaani ja lupasin pikkuiselle, että antaisin sille kaiken rakkauteni ja pitäisin siitä hyvää huolta.

Odotin Jyriä töistä malttamattomana, eikä hän kotiin tultuaan ehtinyt edes ulos autosta, kun kerroin vauvauutisen. Olin itse niin innoissani, etten enää edes pohtinut, mitä Jyri sanoisi. Mieheni ilme kirkastui hitaasti –hänkin oli asiasta hyvillään:

– Totta kai mäkin haluan sen vauvan, Jyri myhäili tyytyväisen oloisena. – En mä ainakaan mikään tuhkamuna ole, kun heti tärppäsi!

– Ajattele, pikkuinen vauva. Kumpikohan se on? Mä olen, rakas, niin onnellinen. Hitsi, meitä on kohta kokonainen perhe. Vauva, koira, aviomies. Vielä kolme kuukautta sitten en osannut edes aavistaa, että joskus saisin teidät kaikki!

Soitin uutisen myös äidilleni. Yllätyksekseni hän ei ollutkaan iloinen, ihmetteli vain, miksi lapsia pitää tehdä näin pahaan maailmaan. Turhaan joutuvat kärsimään. Lopulta hän onnitteli, mutta minua ärsytti hänen asenteensa. Kauan harmi ei kuitenkaan pysynyt onnen tiellä, ja jatkoimme Jyrin kanssa haaveilua tulevasta pikkuisesta.

Koko raskauden ajan tunsin hehkuvani ja kirkastavani ympäristönkin onnellamme. Rakastin pesän laittoa siivouksineen ja leipomisineen, vaikka ennen olin inhonnut kotitöitä turhina. Olin jo täynnä hellyyttä tulevaa pikkuista kohtaan, ja hukutin mieheni siihen, kun en vielä voinut antaa sitä lapsellemme. Oloni oli loistava, ja harmit tuntuivat kimpoavan minusta, aivan kuin olisin ollut suojaavan kuplan sisällä.

Ainoa onneton muisto tuolta yhdeksän kuukauden ajalta on ensimmäinen lääkärineuvolassa käynti. Makasin tutkimuspöydällä innoissani ja kuulin ensi kertaa lapsemme sydänäänet. Nopea jyske vahvisti, että kohdussani oli terve pienokainen.

– Oikein tasainen sydämen syke, lääkäri sanoi. –Nyt sitten allekirjoitat tämän lähetteen.

Tohtori asetti paperin eteeni.

– Minkä lähetteen? Ei kai synnytykseen vielä mitään lähetettä kirjoiteta?

– Tämä on raskauden keskeytykseen. Sinun pitäisi mennä sinne ihan muutaman päivän sisällä.

– Oletko sä sekaisin? En tietenkään tee aborttia! Mitä ihmettä tämä nyt on?

– Kyllä se on parasta. Teillä molemmilla on hepatiitti c, olette narkomaaneja ja sinä olet käyttänyt alkoholia ja pillereitä, ennen kuin tiesit raskaudesta. Tuskin tätä lasta kannattaa synnyttää.

– Kannattaa tai ei, niin mä en päätä yksin tästä. Sä et voi pakottaa mua.

Säntäsin ulos huoneesta itkien ja juoksin Jyrin syliin:

– Se hullu aikoo murhata meidän vauvan! Lähdetään pois täältä!

Samana päivänä soitin Tampereen yliopistolliseen sairaalaan tartuntatautien osastolle kysyäkseni spesialistin mielipidettä. Osaston lääkäri vakuutti, ettei hepatiitti todennäköisesti tarttuisi lapseen, eikä hän nähnyt syytä raskauden keskeytykseen, jos olimme päässeet eroon huumeista. Näiden tietojen vakuuttamina päätimme pitää lapsen mahdollisista riskeistä huolimatta. Rakastimme pikkuista ja luotimme kaiken sujuvan tulevaisuudessakin hyvin.

Samaan aikaan mietin myös, miten osaisin olla äiti. Äiti-sana oli minusta valtavan suuri ja vahva. Minulla oli selkeät käsitykset hyvän äidin mallista, johon tietysti halusin yltää. Ajattelin, että äiti rakasti ehdoitta, antoi tukea ja turvaa, taisteli lastensa puolesta eikä tuntenut epävarmuutta tai pelkoa. Äiti ei koskaan hermostunut eikä väsynyt ja äiti olisi loistava kumppani miehelleen. Äitiys oli suuria tunteita ja tekoja. Välillä ajattelin näitä ja monia muita kohtuuttomia vaatimuksia, vaikka elinkin raskauteni luomassa kuplassa. Jotenkin kai kuvittelin lapsellisesti, että naisen synnytettyä lapsensa hän samalla synnytti itsestään äidin ja ikään kuin kohosi naiseuden jalostetumpaan muotoon.

Raskauden loppuvaiheessa muutimme isompaan asuntoon Herralaan. Se oli viihtyisä kolmio pikkukylässä Lahden liepeillä. Uuden kodin rauhallisessa ja turvallisessa ilmapiirissä oli helppo unohtaa se ikävä tosiasia, että olimme molemmat käyttäneet aiemmin huumeita.

Tutustuin aineisiin opiskelupaikkakunnallani. Naapurissani asui eräs poliisin poika, joka oli kokeillut huumeita ja yllytti minutkin polttamaan pilveä.

– Vedät vaan savua keuhkoihisi ja pidätät henkeä niin kauan kuin pystyt, minua neuvottiin, kun istuimme ringissä piipun kiertäessä kädestä toiseen.

Olin halukas oppimaan lisää, minusta oli kiehtovaa päihtyä ilman alkoholia. Vedin sisääni makeankarvasta savua ja pidätin sitä keuhkoissani peläten yskänpuuskaa. Piippu kiersi luokseni uudestaan, ja empien vedin uudet savut. En tiennyt, kuinka aine toimisi ja toimisiko mitenkään.

Istuimme ja puhuimme joutavia. Yhtäkkiä tunsin, miten pilvi kolahti. Olo oli sumea ja puhe tuntui puurolta. Kaikki lihakseni painoivat, enkä uskaltanut lähteä liikkeelle. Olen aina halunnut kontrolloida tekemisiäni, joten en pitänyt tunteesta lainkaan. Päätin livahtaa kotiini, kunhan luottaisin taas jalkoihin.

Kotona kuulostelin oloani pari tuntia ihmeissäni. Kuuntelin talon ääniä, jotka kaikuivat moninkertaisina ja vääristyneinä korvissani –kuin olisi soitettu venynyttä kasettinauhaa. Oloni oli sekava ja päätin tyrmistyneenä, etten enää ikinä polta.

Päätös ei pitänyt kauan. Jo muutaman päivän päästä maistelin savuja varovaisemmin ja totuttuani polttelin lähes päivittäin. Pilvestä ja höpöheinästä oli tullut päihtymiskeinoni alkoholin sijaan. Polttelun lisäksi nautin myös pilvipaukkujen valmistelurituaalista: pieni ruskea kikkare lämmitettiin, hierottiin tupakanpuruihin ja sitten poltettiin keskittyneesti. Mielessäni rituaalit liittyivät poppamiesten taikamenoihin tai ikivanhaan tapaan sinetöidä päätökset piipullisella. Laittomuus ja salaperäisyys valoivat touhuun mystistä hohdetta, joka sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi. Kiinnostavaksi.

Aika pian kokeilin ensi kerran myös amfetamiinia, piriä, johon ihastuin heti. Minusta oli upeaa, miten selvänä ja kontrollikykyisenä pysyin, vaikka olin huumeissa.

Olin jo teini-ikäisenä käyttänyt paljon alkoholia, koska olin yrittänyt lääkitä sillä henkistä pahoinvointiani. Henkiset ongelmat näkyivät päihdeongelman lisäksi myös itsemurhayrityksinä, jotka alkoivat samana keväänä, kun peruskouluni päättyi.

Mieheni oli myös tahollaan käyttänyt aineita, mutta lopettanut ne ollessaan vankilassa. Päätimme yhdessä, ettemme enää koskisi aineisiin. Tiesimme, ettei huumeista seuraisi mitään hyvää, ja nyt vauvan ollessa tulossa halusin entistä enemmän olla kuivilla.

En halunnut pilata raskausiloani pohtimalla mahdollista retkahdusta. Kaikkihan oli mennyt mieheni kanssa hyvin, meillä ei ollut aikomustakaan käyttää mitään, koska tiesimme, mitä se olisi kaikkine lieveilmiöineen. Me keskityimme iloitsemaan vauvasta ja Mustista, pienestä koiranpennustamme.

Raskauden ajan olin energinen, onnellinen ja hyväntuulinen. Mieliteot yllättivät välillä keskellä yötäkin. Milloin himoitsin vihanneksia, milloin jäätelöä, eikä kaikkia herkkuja aina löytynyt kotikaapeista. Usein Jyri ajoikin parinkymmenen kilometrin päähän yöhuoltamolle ostamaan minulle herkkuja. Jyri jaksoi olla tukenani ja apunani koko odotuksen. Sain hellyyttä ja huomiota ylenpalttisesti enkä kuvitellut asioiden ikinä enää muuttuvan. Unelma ihanneperheestä oli vahva ja vakuuttava.

Vihdoin huhtikuisena yönä kuuntelin vierestäni kevyttä kuorsausta ja kainalostani koiran tuhinaa, kun tunsin supistusten alkavan. Laskin supistusten välejä, kunnes niitä tuli viiden minuutin välein, ja herätin varovaisesti Jyrin. Hän on aina ollut hidas heräämään, mutta tuskin sain kuiskatuksi asiani, kun hänellä oli jo housut jalassa.

Poltoissa kului kolme kivuliasta vuorokautta, ennen kuin poika vihdoin syntyi käynnistyksen avulla. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei se sattunut. Tieto kivun syystä poisti kuitenkin sen pahimman terän. Se oli tuottavaa ja luovaa kipua, jolla oli tarkoitus. Vaikka se sattui enemmän kuin mikään sitä ennen, muistelen synnytystä lämmöllä.

Loputtomalta tuntuneen ponnistelun päätteeksi kuulin pienen parkaisun, ja kätilö kehui kymmenen pisteen poikaa. Makasin hiestä märkänä ja vapisevana, eikä mikään ole koskaan tuntunut mahtavammalta kuin saada oma pieni vastasyntynyt vauva rinnoilleni. Liikutuin katsellessani punakkaa komeaa poikaani, joka hamuili jo huulillaan rintaa suuhunsa kuin kokeneempikin konkari. Miten niin pieneen olentoon kohdistuikaan niin paljon tunteita ja toiveita! Poika oli ryppyinen, pieni ja punertava, mutten eläessäni ollut nähnyt kauniimpaa näkyä.

Olimme päättäneet, että jos lapsemme olisi poika, se saisi nimekseen Juho. Ajattelin poikaa heti alusta lähtien Juhona.

Ojensin Juhoa kohti Jyriä. Hänen katseensa oli täynnä onnea ja ylpeyttä, kun hän otti poikansa ensi kerran syliinsä. Katselin heitä ja ihmettelin, kuinka valtavasti voikaan toista rakastaa. Siinä oli sylitysten kaksi elämäni tärkeintä ihmistä: toinen pieni ja avuton, toinen iso ja turvallinen. Kaikki sanat tuntuivat pieniltä, vain katseet kertoivat, kuinka onnellisia olimme.

Jäin Juhon kanssa osastolle toipumaan pariksi päiväksi ja varmistamaan, ettemme kumpikaan saisi mitään komplikaatioita. Poika oppi vaivattomasti syömään rintaa, ja kaikki muukin sujui hyvin. Ensimmäinen vaipan vaihto vei aikaa, kun ihailin pienokaiseni jokaista millimetriä.Täydellinen lapsi, pienine varpaineen ja sormineen. Tuo elävä, minusta riippuvainen ihmisen alku, jonka kasvua saisin seurata. Tunsin itseni etuoikeutetuksi saadessani kokea syntymän ihmeen ja nähdä, kuinka vauvasta kasvaisi aikuinen, itsenäinen ihminen.

Tuoreen isän 22-vuotissyntymäpäivänä kotiuduimme sairaalasta. Jyri haki meidät uudella autollamme, vanhalla Morris Marinalla, jonka vaihdekeppi oli kuin puurokauha ja vaihteet menivät päälle enemmän onnella kuin taidolla. Auton huono kuntokin vain nauratti meitä. Juho nukkui turvakaukalossa, kun supattelin hänelle menevämme vihdoin omaan kotiin. Pojalla ei värähtänyt ilmekään, taisi vain tuumata, että ihan sama missä hän on, kunhan äiti maitoineen on mukana. Kotiovella poika piti nostaa olkapäille, kun Musti yritti tutustua uuteen perheenjäseneen liian innokkaasti. Uusi, pieni, erilaiselta tuoksuva ihminen kiinnosti koiraa kovasti, ja se seurasi minua makuuhuoneeseen, kun vein Juhon jatkamaan unia omaan sänkyynsä.

Ensimmäiset päivät menivät ihmetellessä ja uutta oppiessa, vaikka pian käsistä katosikin epävarmuus ja hoitaminen alkoi sujua vaivattomasti. Pienet sormet ja varpaat piti suukottaa monta kertaa. Jokainen haukotuskin oli huomion arvoinen ele. Mummot ja papat kävivät tervehtimässä, ja me paistattelimme huomion keskipisteessä. Ihastelin sukulaisille puhelimessa päivittäin kaikki uudet asiat, hymystä ilmavaivoihin. Sekin oli soittokierroksen arvoista, kun vaippaa vaihtaessani sain pissisuihkun niskaani.

2.

Aamut seurasivat toisiaan samanlaisina, eikä elämääni kuulunut enkä kaivannut muuta kuin sitä rauhallista, tapahtumiltaan vähäistä arkea.

Viikkojen kuluessa aloin kuitenkin pikkuhiljaa tuntea epävarmuutta. Kukaan ei moittinut äidintaitojani, sain vain joitakin ystävällisiä neuvoja, miten toimia. Neuvot jäivät silti mieleeni, ja epävarmuus kasvatti niistä hirveitä uhkakuvia.

– Eivät lapset mene rikki! puuskahti kälyni Asta ja nappasi Juhon käsistäni näyttäen, miten helppoa lapsen kylvetys oli.

– Mutta entä jos se lipsahtaa veteen, kun se on saippuainen ja liukas… yritin puolustella varovaisia otteitani. Tunsin itseni kömpelöksi seuratessani Astan varmoja otteita.

– Höpö höpö… lapset ovat yllättävän vahvaa tekoa. Huomaat sen, kun taistelet niiden kanssa uhmaiässä.

Myöhemmin samana iltana miesten lupauduttua lastenvahdeiksi joimme olutta ja juttelimme äitiydestä ja elämästä. Puhuin Astalle epävarmuudestani: pelkäsin koko ajan tekeväni jotakin väärin lapsen kanssa, vahingoittavani sitä jotenkin. Asta yritti rauhoitella minua ja sanoi, että lapsen hoidossa ei voinut epäonnistua kovin pahasti. Kuulin Juhon heräävään ja olin jo nousemassa ylös, kun Asta kielsi minua hössöttämästä ja muistutti, että oli isien hoitovuoro.

Tunsin itseni roistoksi istahtaessani takaisin sohvalle juopottelemaan. Mielessäni kummittelivat isäni sanat, etteivät kunnolliset äidit juo lainkaan. Tekikö tämä yksi illanvietto tulevien kummien kanssa minusta huonon äidin?

Muutenkin huolehdin kaikesta liiaksi. Kun minulta kysyttiin, oliko poika nukkumassa, mietin heti, olinko mahdollisesti nukuttanut lapseni huonoon aikaan. Jos Juho oli unessa, syyttelin itseäni, että varmasti tähän aikaan lapsen ei saisi antaa nukkua, ja Juhon ollessa valveilla mietin päinvastoin. Jokainen tuore äiti tietää, miten vastakkaisia neuvoja satelee eri suunnista, ja terveellä itsetunnolla olisinkin osannut olla kuuntelematta niitä niin tosissani. Mutta pikkujutut alkoivat muuttua päässäni kohtuuttoman suuriksi. Lakkasin luottamasta äidinvaistoihini ja maalaisjärkeeni ja yritin kovasti olla sellainen kuin piti. Sellainen kuin uskoin muiden haluavan minun olevan.

– Heti kun sängystä kuuluu ääniä, on sinne mentävä, ettei lapsi tunne oloaan hylätyksi. Aina kun lapsi itkee, se itkee siksi, että sillä on joku hätä ja sinun tehtäväsi äitinä on poistaa se hätä, neuvolan täti virkkoi punnituksen yhteydessä, ja minä päätin kuunnella korva hörössä pienimmätkin äännähdykset.

– Älä nyt ensi vinkaisusta sinne syöksy, Anni tokaisi ihmeissään, kun noudatin neuvolan ohjeita. Anni oli nuori ystävättäreni, jolla oli itsellään kuusi lasta, joten hänkin oli omalla tavallaan asiantuntija. Mikä sitten olisi se oikea tapa, mietin epätoivoisena.

– Jos mä syöksyisin joka vinkaisusta passaamaan noita kersoja, en ehtisi muuta tehdäkään. Anna huutaa vaan. Ne voivat nukahtaa joskus uudestaankin, jos niitä ei heti retuuta, Anni jatkoi, ja kuulin puhelimesta, miten hänen nuorimmaisensa huusi taustalla.

Anoppini puolestaan ohjeisti esimerkillään kokeneeseen ja pohjattoman lempeään kasvatukseen. Ihailin Tuula-mummin taitoja käsitellä lapsia. Hän oli loputtoman kärsivällinen ja rakastava. Ja vaikka mummi ei oikeastaan koskaan suuttunut mistään, lapset tottelivat häntä aina. Tuulalta opin paljon taitoja, joilla kohdata lapseni eri tilanteissa.

Halusin niin kovasti tulla parhaaksi mahdolliseksi äidiksi, että muutuin sokeaksi itselleni ja lapselleni. Minun olisi pitänyt olla kuuntelematta muita liikaa, luottaa omiin kasvaviin taitoihini ja lapsen antamiin viesteihin siitä, mitä kulloinkin kuului tehdä. Olin niin kypsymätön ja hyväksynnänhakuinen, että keskityin miellyttämään perheemme ulkopuolisia ihmisiä enemmän kuin tiedostamaan omat tarpeemme.

Muutamassa kuukaudessa vakuutuin, etten osaisi olla hyvä äiti, ja podin salassa tuskia omasta kyvyttömyydestäni. Osaamattomuus äitinä oli jotain niin häpeällistä, etten koskaan puhunut siitä kenellekään, en edes Jyrille, vaan yritin peittää puutteeni esiintymällä korostetun varmasti lapseni kanssa. Silloin aloin pikkuhiljaa tajuta, ettei pyhä äitiyden tila ollutkaan suoranainen seuraus raskaudesta. Jokaisen piti oppia äidiksi lapsensa mukana.

Tunsin Juhosta edelleen ylpeyttä ja riemua. Ihana lapseni oli täydellinen ja hyvä, mutta minä en pitänyt itseäni kelvollisena vastaamaan kenestäkään noin täydellisestä. En tajunnut näitä tunteita silloin itsekään, mutta vaikka olisinkin, en varmaan olisi kehdannut puhua kenellekään huonouden tunteestani. Ulospäin näytin osaavalta, mutta pelkäsin koko ajan jonkun huomaavan epävarmuuteni.

Eräänä heinäkuun iltana saimme yllättävän tarjouksen. Olimme jo pitkään yrittäneet myydä maasturimme ylimääräisiä renkaita, mutta ne eivät olleet menneet kaupaksi. Nyt niistä tarjottiin rahan ohella piriä.

– Otetaanko? Jyri kysyi minulta ja näytti toiveikkaalta.

– Mehän sovittiin, ettei vedetä kamaa.

– Mutta nyt saataisiin renkaista hyvä hinta. Otetaan vaan, ja myydään se kama. Eihän meidän tarvitse vetää sitä itse.

– Me kyllä tarvitaan rahaa, mutta maltetaanko me olla vetämättä, jos kamaa on nokan edessä? mietin. Aloin jo taipua ajatukseen.

– Tietty maltetaan. Ja voidaanhan me yhdet vetääkin, ei se niin paha ole, kun on oltu pitkään kunnolla. Lopetettaisiin se sitten siihen yhteen kertaan.

Halusin saada renkaat myytyä, joten myönnyin kauppaan.

Saatuamme amfetamiinin avasin pussin ja ripottelin jauhoa pieneen kuppiin. Lisätessäni ruiskulla vettä käteni vapisivat kiihtymyksestä. Kaikki aistini olivat keskittyneet fiksien väsäämiseen. En nähnyt, en kuullut enkä ajatellut muuta. Kohta neula puhkaisisi pitkästä aikaa nahkani ja porautuisi suoneeni. Painoin männän pohjaan ja tunsin, miten kama pölläytti keuhkoista huokauksen ja kuumottava autuus levisi vartalooni. Huokaisin syvään vetäessäni neulan ulos. Suonissa suhisi ja kohisi. Voi, miten olin hyvistä aikeista huolimatta kaivannut juuri tätä. Pupillini hehkuivat peilikuvassa mustina. Ei nälkää, ei uupumusta. Vain tämä itsevarmuus, kaikenkattava pätevyys.

En ollut osannut odottaa, että morkkis iskisi kovemmin kuin kama. Itseinho, pettymys ja katumus hyökyivät pian ylitseni ja nostivat kyyneleet silmiin. Meillä oli maailman ihanin vauva, ja silti minä olin tyhmä ja vedin huumeita.

Työnsin katumuksen mielestäni niin hyvin kuin pystyin. Mitäpä sille enää mahtoi. Nyt voisin nauttia olostani ja antaa kaman haihtua päästäni. Enhän aikonut vetää enää enempää.

Jyri poti myös huonoa omaatuntoa ja valitteli, ettei voi edes katsoa tai koskea Juhoon huumeiden vaikutuksen alaisena. Myöhemminkin Jyri vältteli lapsia kaikin tavoin käytettyään. Minä taas yritin paikata huonoa omaatuntoa hössöttämällä liikaakin lasten perään.

Aamuyöllä Juho alkoi itkeskellä sängyssään, ja kun menin rauhoittelemaan häntä, tunsin kuumana hehkuvan ihon kättäni vasten. Rankaisiko Jumala retkahduksesta ja teki pojan kipeäksi? Mittasin liki 40 asteen kuumeen, heijasin ja juotin lasta. Anelin itkien anteeksiantoa lapselta ja Luojalta. Aamulla kiikutin Juhon lääkärille. Hymyilevä tohtori vakuutti kuumeen olevan normaalia vauvojen kolmen päivän kuumetta.

Juho parantui nopeasti ja oli yhtä ihana kuin ennenkin. Omatunto soimasi minua edelleen, tosin enää kuiskaillen. Kun mummi tuli hakemaan Juhoa yökylään, tunsin yllättävää helpotusta pojan lähdöstä. En siksi, että nyt voisi narkata lisää, vaan koska koin olevani niin vahvasti turmeltunut, että minun ei olisi pitänyt sellaisena olla lapsesta vastuussa. Myös valheessa eläminen otti yllättävän koville. Välit anoppiin eivät enää olleetkaan mutkattomat ja puhtaat. Niitä varjosti synkkä salaisuus retkahduksestamme. Mielessäni ei ollut edes käynyt ajatus, että valhe voisi vaikuttaa niin paljon omaan suhtautumiseeni Tuulaan.

Kun Juho nautti kesälomasta mummin ja papan kanssa, me retkahdimme uudelleen. Syyllisyys oli pienempi, kun poika oli poissa kotoa, ja uskottelin taas itselleni, että käyttö jäisi seuraavana päivänä pois. On käsittämätöntä, miten helppo narkomaanin on pettää itseään. Itsepetoksen määrä on melkein suoraan verrannollinen riippuvuuden määrään. Uskoimme silloin luultavasti molemmat, että käyttö jäisi tosiaan pois, ja halusimme vilpittömästi olla hyviä vanhempia. Todellisuus osoitti kuitenkin raa’asti, että koukku oli vahvempi kuin vilpittöminkään halu.

Olen myöhemmin miettinyt monta kertaa, mikä sai minut retkahtamaan pitkän raittiin kauden jälkeen. Selvä elämähän tuntui ihan hyvältä, joten miksi kaipasin huumeita? Riippuvuutta on vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei ole kokenut sitä itse. Riippuvuus saa ihmisen toimimaan aivan päinvastoin kuin on suunnitellut, työntämään sivuun kaiken muun ja uskottelemaan itselleen, että käyttö ei ole paha asia. Riippuvuus on vakava ja parantumaton sairaus, joka ei kuuntele eikä kunnioita ketään tai mitään. Jos olisin ensimmäistä kertaa huumeita kokeillessani ymmärtänyt, kuinka vakavalla asialla leikin, en olisi uskaltanut. Mutta silloin halusin ainoastaan helpotusta pahaan olooni.

Yritimme salata yhä lisääntyvää käyttöä sukulaisilta. Pian vedimme jo päivittäin ja tukahdutimme tehokkaasti uusilla fikseillä sisällämme soimaavan omantunnon. Käytön jatkuessa opin sujuvasti hyväksymään sen osaksi elämäämme. Olin varma, että hoidin Juhoa yhtä hyvin kuin selvänä–poistihan aineiden käyttö riittämättömyyden tunteet. Riippuvuus antoi loistavia tekosyitä, joilla puolustella ja oikeuttaa käyttöä.

Hetkittäin Juhoa katsoessa tajusin, kuinka väärin tein, mutta ymmärrykseni ei auttanut lopettamaan. Minun oli pakko oppia yhdistämään äitiys ja huumeet. Tai sitten minun piti antaa periksi ja myöntää heikkouteni, jotta saisin apua.

Mutta ei ollut yksinkertaista kävellä neuvolaan ilmoittamaan, että huumeista oli tullut ongelma. Suomessahan pelkkä huumeiden käyttökin on jo kriminalisoitu, joten tiesin, että mitään ei saanut tunnustaa, kaikki piti kiistää eikä apua pyydetty kuin korkeintaan toiselta narkkarilta. Avun hakeminen edellytti oma-aloitteista tunnustamista, joka oli vastoin kaikkia narkomaanin periaatteita. Oli siis luontevinta ja helpointa kieltää totuus.

Usein rauhoitin omaatuntoani liiallisella hössötyksellä pojan hoidon suhteen. Olin tarkka siitä, että vaipat vaihdettiin ja Juho ruokittiin hyvin. Illalla saatoin laulaa ääneni käheäksi, ellei poika nukahtanut heti. Juhon hoito oli kuin koneellistettua: vaihdoin vaippaa tai syötin lasta, mutta en ollut henkisesti paikalla. Unohdin täysin, että lapsi kaipaa perustarpeiden lisäksi myös tunnesidettä vanhempiinsa. Kasvuun ei riitä pelkkä äidin paikallaolo. Liian usein ajatukseni olivat huumeiden tai rahan hankinnassa, tai murehdin parisuhteeseen ilmaantuneita riitoja.

Syksyllä aloin oksennella rajusti fiksien jälkeen. Ihmettelin sitä aikani, kunnes aloin epäillä uutta raskautta. Lykkäsin testin tekoa, ettei minun täytyisi kohdata totuutta. Tiesin, että jos tulos olisi positiivinen, minun olisi katkaistava käyttö. Edes nistin parkkiintunut omatunto ei sallinut minun käyttää raskaana ollessani.

Saimme uuden asunnon Urpupolulta, ja muutimme sinne samoihin aikoihin, kun raskauteni varmistui. Uusi koti oli vajaan kilometrin päässä appivanhemmistani, ja usein he hakivatkin Juhon viikonlopuksi luokseen.

Muuton jälkeen minun oli pakko varmistaa raskauteni. Tein neuvolassa raskaustestin, joka näytti positiivista. Raskaus ei jättänyt minulle juuri vaihtoehtoja: käyttö oli lopetettava. Yritin sekä yksin että Jyrin kanssa lopettaa kaman vetämisen, mutta turhaan. Jokainen käyttö lisäsi itseinhoa ja tunnetta omasta huonoudesta. Lopulta minun oli pakko myöntää, etten voinut raitistua ilman apua, ja mennä neuvolaan.

– Kaikki on Juhon kohdalla oikein hienosti. Huomaa, että poika voi hyvin ja on terve. Ei muuta kuin jatkatte samalla tavalla ja tulet sitten kuukauden päästä uudestaan, neuvolan täti sanoi olettaen, että käyntini olisi pian ohi.

– Tota, mun olisi pakko päästä katkolle vähäksi aikaa, sanoin.

Pelko kiristi palleaa, mutta olin tyytyväinen, että sain asiani ulos.

– No mutta… Onkos tullut maisteltua vähän saunakaljoja? Eihän se ole vielä vaarallista. Ulkonäköni oli pettänyt jälleen, eikä hoitaja voinut kuvitella minun olevan narkomaani.

– Ei, vaan narkattua.

Vedin hihani ylös ja näytin mustelmaiset käsivarteni.

– Herranen aika, puuskahti hoitaja tyrmistyneenä. – Kyllä se sitten on tosiaan parasta. Enpä olisi sinusta osannut ikinä arvata.

Vastaanoton loppuajan mietimme, mihin ja kuinka pian lähtisin hoitoon. Olin helpottunut, mutta myös peloissani siitä, mitä huumeongelmani tunnustamisesta seuraisi. Pelkäsin lastensuojelua, mutta luotin oikeudenmukaisuuteen ja siihen, että kun hain apua, siitä ei rangaistaisi minua.

Aluksi tuntui, että olin pelännyt seurauksia suotta, koska kaikki järjestyi niin helposti. Olimme koko perhe hoidossa Järvenpään sosiaalisairaalassa nopeammin kuin olin aavistanutkaan. Menimme sinne muutamaa päivää ennen joulua, ja tarkoituksena oli olla laitoshoidossa usean kuukauden ajan.

Siinä vaiheessa en kai edes ajatellut vakavasti lopettamista. Kuvittelin edelleen, että huumeiden käytön kykenee lopettamaan tahdonvoimalla eikä se vaadi sen suurempaa itsetutkiskelua. Yritin lopettaa huumeet kaikin tavoin. Tulevan lapsemme laskettu aika oli toukokuussa eikä vauvamasua vielä huomannut kunnolla. Jotenkin koko odotus tuntui aika kaukaiselta.

Jo ensimmäisenä päivänä katkolla päätimme hankkia sinne pilveä. Sehän ei oikeastaan edes ollut huumetta, perustelimme toisillemme, vaan puhdas luonnontuote, jonka käyttöä kukaan ei voinut pitää pahana. Poltimme pilveä huoneemme parvekkeella varmoina siitä, ettemme jäisi kiinni. Emme nähneet mitenkään ristiriitaisena sitä, että olimme tulleet hoitoon huumeista mutta käytimme samalla. Ainehan oli vain pilveä, ja hoitoon pääsy oli käynyt niin nopeasti, ettei siihen ollut muka ehtinyt valmistautua. Pikku polttelu oli kuin hyvästejä kovemmalle käytölle, ei sen kummempaa.

Juho nukkui pinnasängyssään, ja me makailimme pilvessä omalla vuoteellamme, kun huoneen ovi rämähti auki. Poika heräsi meteliin, ja me jouduimme antamaan virtsanäytteet käyttöepäilyn takia. Tiesin, että käyttö voitaisiin varmistaa vasta viikon päästä viikonlopun ja joulunpyhien takia. Esitimme Jyrin kanssa tyrmistyneitä siitä, että meitä edes kehdattiin epäillä. Sama toistui vielä kahtena seuraavanakin iltana. Ensin poltimme, sitten kävi käsky pissille. Haukuimme henkilökunnan kyttääjiksi ja ilmoitimme, ettei sellaisessa vainoharhaisessa paikassa voinut toipua.

Tiesimme, että pyhien jälkeen käry käytöstä olisi varma, ja jotenkin meidän oli yritettävä pelastaa nahkamme. Niinpä soitin Pitkämäen kuntoutukseen ja kysyin, voisimmeko siirtyä sinne jatkamaan hoitoa, koska emme uskoneet sosiaalisairaalan kykyyn auttaa meitä. Meidät toivotettiin tervetulleiksi heti seuraavana päivänä, ja pakkailimme tyytyväisenä tavaramme autoon illan kuluessa. Tosin autoon tuli pakattua, ikään kuin hyvityksenä, sairaalan omaisuuttakin: mukaan lähti niin tauluja, mattoja kuin tuttipullon lämmitinkin. Farmariautossamme oli tullessa ollut runsaasti tavaraa, mutta lähtiessä se oli tupaten täynnä. Takaikkunasta ei nähnyt ulos, ja tila turvakaukalon vieressä oli lastattu kattoon saakka sosiaalisairaalan omaisuudella.

Siirryimme Pitkämäkeen joulunpyhinä. Heti arkipäivien koitettua meille osoitettiin omat hoitajat ja sovimme hoitotavoista ja talon säännöistä. Muistutimme henkilökunnalle, että vaihdoimme hoitopaikkaa nimenomaan siksi, että edellisessä paikassa meitä epäiltiin koko ajan kamanvedosta –aina oltiin seulapurkki kädessä vaatimassa näytettä. Eihän sellaisessa epäluuloisessa ilmapiirissä voinut kukaan toipua. Esitin toivomuksen, että Pitkämäessä kunnioitettaisiin hoitohalukkuutta eikä epäiltäisi ilman syytä. Uhkasin, että jos luottamusta ei synny, emme tule hoitoon. Hoitohenkilökunta vakuutti perustavansa hoidon luottamukseen ja ottavansa seuloja vasta ääritapauksissa. Hoitohan perustui vapaaehtoisuuteen. Päätimme jäädä, ja saimme jopa koiramme mukaan, tosin sillä ehdolla, että siitä ei aiheutuisi mitään häiriötä.

Kuulimme pian, että olimme ensimmäisiä pelkästään huumeista hoidossa olevia asiakkaita ja että hoito narkomaaneille haki vasta muotoaan. Tapoja opeteltaisiin kuulemma paljolti meidän kauttamme. Sehän sopi meille loistavasti. Teimme hoidon aikana pitkälti mitä lystäsimme, ja pyöritimme henkilökuntaa mielemme mukaan. Terapiasta kieltäydyimme turhana, keskusteluihin ei kiinnostanut mennä ja niin edelleen.

Lopulta ainoa »hoito», johon suostuimme, oli sitä, että me elimme omaa elämäämme ja nautimme laitoksen valmiista ruoasta ja vähäisestä sairaanhoidosta. Lähes päivittäin kävimme laitoksen ulkopuolella asuntomme häädön takia; meidän piti muka pakata tavaramme ja siirtää ne varastoihin. Joskus sorruimme ostamaan ja käyttämään huumeita. Meitähän ei ollut kertaakaan vaadittu seuloihin, koska olimme painottaneet luottamuksen tärkeyttä suureen ääneen.

Sitten pari kuukautta lähes hotellitason asumisesta nautittuamme meidät vietiin yllättäen testeihin. Olimme käyttäneet edellispäivänä, joten seuloissa näkyi piri.

– Mutta täällähän näkyisi amfetamiini positiivisena, hoitaja sanoi tuijottaen reagenssitikkua epäuskoisena. – Onkohan siinä jotain vikaa…

– Ei ole. Vedin eilen.

Tuijotin väsyneenä ja itseeni pettyneenä seiniä.

– Aha… Nyt en kyllä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Normaalistihan teidän pitäisi heti lähteä täältä, mutta kun sä olet raskaana, niin voi olla, että tehdään jotain muuta.

Hoitaja jätti minut näytehuoneeseen ja meni neuvottelemaan esimiehensä kanssa. Nieleskelin itkua ja kirosin koko tuttavuuteni huu...