DAVID SAFIER

Huono karma

Suomentanut Tiina Hakala

1. LUKU

PÄIVÄ, JOLLOIN KUOLIN, ei ollut järin hauska. Eikä se johtunut pelkästään omasta kuolemastani. Itse asiassa kuolema oli päivän tapahtumista nipin napin vasta kuudenneksi kurjin. Viidennelle sijalle ylsi hetki, kun Lilly katsoi minua unisena ja kysyi: ”Mitä varten sinä et jää tänään kotiin, äiti? Nythän on minun syntymäpäivä!”

Mieleeni välähti vastata: ”Jos olisin viisi vuotta sitten tiennyt, että sinun syntymäpäiväsi ja Saksan tv-gaala osuvat samalle päivälle, olisin järjestänyt niin, että sinä olisit syntynyt aikaisemmin. Keisarinleikkauksella!”

Sen sijaan sanoin vain hiljaa: ”Olen pahoillani, kulta.” Lilly puri murheellisena peikkopyjamansa hihaa, ja koska en enää kestänyt näkyä, kiiruhdin sanomaan sen maagisen lauseen, joka saa kaikki murheelliset lapset puhkeamaan hymyyn: ”Haluatko nähdä synttärilahjasi?”

En ollut nähnyt sitä vielä itsekään. Alex oli joutunut hankkimaan sen, sillä minulla oli ollut töissä niin kiire, etten ollut ehtinyt kuukausiin ostoksille. Ei se minua haitannut. Minusta mikään ei ollut rasittavampaa kuin tuhlata arvokasta elinaikaa kaupan kassajonossa. Ja sellaisia kivoja juttuja kuten vaatteita, kenkiä ja kosmetiikkaa minun ei tarvinnut käydä ostamassa. Niitä sain onneksi toinen toistaan hienommilta firmoilta, koska satuin olemaan Kim Lange, Saksan tärkeimmän poliittisen talk shown juontaja. Gala-lehti olikin listannut minut parhaiten pukeutuvien kolmikymppisten naisten joukkoon, kun taas muuan toinen suurilevikkinen juorulehti tituleerasi minua vähemmän imartelevasti rotevahkoksi ja ilmeisen läskireitiseksi bruneteksi. Olin kärhämissä lehden kanssa, koska olin kieltänyt julkaisemasta kuvia perheestäni.

”Täällä olisi yksi soma pikkuneiti, joka haluaisi lahjansa”, minä huikkasin talon toiseen päähän. Ulkoa puutarhasta kuului vastaus: ”No tulkoon se soma pikkuneiti sitten tänne!” Tartuin täpinöissään olevaa tytärtäni kädestä ja sanoin: ”Pane silti tossut jalkaan.”

”En minä halua”, Lilly nurisi.

”Muuten sinä vilustut!” minä varoitin. Mutta Lilly vastasi vain: ”En minä vilustunut eilenkään. Ja olin eilenkin ilman tossuja.”

Ennen kuin ennätin keksiä fiksua vastavetoa lapsen hämärään mutta harkittuun päättelyketjuun, Lilly kipitti jo avojaloin puutarhaan, joka säihkyi aamukasteessa.

Minä nielin tappioni, menin perässä ja hengitin syvään. Ilmassa tuoksui lähestyvä kevät, ja minä tunsin ties jo kuinka monetta kertaa ihmetyksen ja ylpeyden sekaista riemua siitä, että saatoin tarjota tyttärelleni kodin niin hienossa potsdamilaistalossa, johon kuului valtava puutarha, itse kun olin varttunut berliiniläisessä elementtikerrostalossa. Lapsuudenkotini puutarha oli ollut yhtä kuin kolme kukkalaatikkoa, joihin oli istutettu pelargonioita, orvokkeja ja tupakantumppeja.

Alex odotti Lillyä itse nikkaroimansa marsukopin vierellä. Hän oli kolmenkymmenenkolmen ja yhä hemmetin hyvännäköinen – aivan kuin Brad Pitt nuorempana, vain se tylsä makuukamarikatse onneksi puuttui. Olisin ollut varmaan ihan hullaantunut hänen ulkonäköönsä, jos välimme olisivat olleet yhä kunnossa. Valitettavasti suhteemme oli tuolloin yhtä vakaa kuin Neuvostoliitto vuonna 1989. Ja sen tulevaisuuskin oli yhtä pitkä.

Alexin oli vaikea kestää, että vaimo menestyi työssään, ja minun oli vaikea kestää elämää turhautuneen koti-isän kanssa, jota risoi päivä päivältä pahemmin kuunnella äitien kehuja leikkipuistossa: ”Kyllä on hienoa, kun mies hoitaa lapsia eikä häivy uraputkeen.”

Vastaavasti meidän keskustelumme alkoivat usein sanoilla ”Työ on sinulle perhettä tärkeämpi” ja päättyivät vielä useammin sanoihin ”Älä nyt vaan heitä sitä lautasta, Kim!”

Ennen aikaan riitojen jälkeen oli sentään ollut sovintoseksiä. Nyt me emme olleet rakastelleet enää kolmeen kuukauteen. Se oli sääli, sillä seksi oli aina joko hyvää tai mahtavaa, päivästä riippuen. Ja sellainen on aika harvinaista, seksissä ei näet ollut juuri ollut hurraamista niiden miesten kanssa, jotka olivat edeltäneet Alexia.

”Tässä on lahja meidän somalle tytölle”, Alex sanoi hymyillen ja osoitti marsua, joka jyrsi jotakin kopissaan. Lilly kiljahti innoissaan: ”Marsu!” Ja minä lisäsin mielessäni tyrmistyneenä: ”Joka on paksuna, hemmetti!”

Kun Lilly tutkaili riemuissaan uutta lemmikkiään, minä tartuin Alexia olkapäästä ja kiskoin hänet sivummalle.

”Tuo elukka lisääntyy lähiaikoina”, minä sanoin.

”Ei, Kim, se on vain vähän pullukka”, Alex tyynnytteli.

”Mistä sinä sait sen?”

”Eläinsuojeluyhdistyksestä”, kuului kipakka vastaus.

”Mikset ostanut sitä eläinkaupasta?”

”Siellä eläimet ravaavat oravanpyörässä niin kuin ne sinun telkkarikaverisi.”

Tsak! Nuolen oli tarkoitus osua, ja niin se osuikin. Minä henkäisin, vilkaisin kelloa ja totesin kireästi: ”Alle puoli minuuttia.”

”Miten niin alle puoli minuuttia?” Alex ihmetteli.

”Ehdit puhua kanssani alle puoli minuuttia, kun aloit jo syytellä siitä, että menen tänään sinne gaalaan.”

”En minä mitään syyttele, Kim. Minä vain kyseenalaistan sinun tärkeysjärjestyksesi”, hän vastasi.

Minua sapetti, sillä oikeastaan olisin halunnut, että Alex olisi tullut mukaani tv-gaalaan. Se olisi sentään urani merkittävin hetki. Ja mieheni olisi hitto soikoon kuulunut seistä siellä minun rinnallani! Minä en kuitenkaan oikein voinut kyseenalaistaa hänen tärkeysjärjestystään, sillä siinä ykkössijalla oli Lillyn syntymäpäiväjuhlien järjestäminen.

Niinpä tokaisin äkeänä: ”Tuo typerä marsu on paksuna!”

Alex vastasi kuivasti: ”Sen kun teet raskaustestin”, ja meni häkin luo. Mulkaisin häntä vihaisena, kun hän otti marsun ulos kopista ja ojensi sen Lillylle, joka oli pakahtua onnesta. He syöttivät marsulle voikukanlehtiä. Ja minä seisoin vieressä. Tavallaan ulkopuolella, alueella joka oli muuttumassa yhä enemmän kantapaikakseni meidän pienessä perheessämme. Siinä ei ollut kiva olla.

Se oli elämäni pisin minuutti.

Minuutti hammaslääkärilläkin on pitkä. Minuutti telkkarin Humpparallia on vielä pidempi. Mutta rankempaa kärsivällisyyden koetusta ei olekaan kuin se minuutti, jonka aikana typerä raskaustesti päättää, ilmestyykö siihen toinen viiva vai ei.

Vielä rankempaa oli kuitenkin se, kun minä näin sen toisen viivan.

Harkitsin aborttia, mutta ajatusta oli vaikea kestää. Olin seurannut vierestä, kuinka paras ystäväni Nina oli joutunut tekemään abortin yhdeksäntoistavuotiaana Italian-matkamme jälkeen ja kuinka kovasti hän oli kärsinyt. Tiesin, että vaikka työni tv-toimittajana olikin lujittanut luonnettani, minun olisi ollut paljon vaikeampi selviytyä tunnontuskista kuin Ninan.

Niinpä elin seuraavat yhdeksän kuukautta epävarmuuden vallassa: kun minä hätäilin ja hötkyilin, Alex huolehti minusta äärimmäisen hellästi ja oli uskomattoman iloinen lapsen tulosta. Jollain tapaa se kiukutti minua, muistutti minua entistä selkeämmin siitä, etten ollut halunnut lasta.

Kaiken kaikkiaan koko raskausaika jäi minulle kamalan abstraktiksi. Minä näin ultraäänikuvia ja tunsin potkuja vatsassani. Mutta vain ohikiitävinä onnenhetkinä pystyin käsittämään, että sisälläni kasvoi pieni ihminen.

Suurin osa ajasta kului siihen, että yritin pärjätä pahoinvoinnin ja hormonimyrskyjen kanssa. Ja synnytysvalmennuksessa, jossa piti opetella ”tuntemaan kohtunsa”.

Kuusi viikkoa ennen synnytystä lopetin työt ja tajusin sohvalla retkottaessani, miltä tuntuu rannalle ajautuneista valaista. Päivät kuluivat hitaasti, ja sikiökalvojen puhjetessa olisin ollut varmaan peräti helpottunut siitä, että synnytys vihdoin käynnistyi, ellen olisi sattunut seisomaan marketin kassajonossa.

Muistin, kuinka lääkäri oli käskenyt toimimaan, ja asetuin oitis pitkäkseni kylmälle lattialle. Ihmiset ympärilläni kommentoivat tilannetta sanomalla: ”Eikös tuo ole Kim Lange, se vanha tv-toimittaja?”, ”Olkoon kuka vaan, kunhan avaavat toisen kassan!” ja ”Onneksi ei tarvitse siivota tuota sotkua.”

Ambulanssi tuli vasta neljänkymmenenkolmen minuutin kuluttua, ja sitä odotellessani annoin muutaman nimmarin ja jouduin selittämään kassanhoitajalle, että hänen käsityksensä miespuolisista uutistenlukijoista oli väärä. (”Eivät ne kaikki homoja ole.”)

Synnytyssalissa alkoi kaksikymmentäviisituntinen synnytys. Kätilö kannusti minua hirvittävien tuskieni lomassa: ”Ajattele positiivisesti. Suhtaudu kipuun myönteisesti!” Ja minä tuumin mielessäni kivusta sekopäisenä: ”Jos selviydyn tästä hengissä, tapan sinut, senkin typerä ämmä!”

Luulin kuolevani. En olisi varmaan kestänyt ilman Alexia ja hänen rauhoittavaa läsnäoloaan. Hän hoki vakaalla äänellä: ”Minä olen tässä. Aina!” Ja minä puristin hänen kättään niin kovaa, ettei hän kyennyt liikuttamaan sitä kunnolla vielä viikkojenkaan päästä. (Hoitajat kertoivat minulle myöhemmin, että he antoivat miehille pisteitä sen mukaan, kuinka hellästi nämä suhtautuivat vaimoonsa synnytyksen rankimmassa vaiheessa. Alex sai huimaavat 9,7 pistettä. Yleinen keskiarvo oli 2,73.0

Kun lääkärit asettivat kaiken kärsimyksen jälkeen pienen ja synnytyksessä rutistuneen Lillyn minun vatsalleni, tuskat unohtuivat sen sileän tien. En nähnyt Lillyä, koska lääkärit häärivät vielä ympärilläni. Tunsin kuitenkin hänen pehmeän, ryppyisen ihonsa. Se hetki oli elämäni onnellisin.

Nyt viisi vuotta myöhemmin Lilly seisoi siinä edessäni pihalla, enkä minä voinut jäädä hänen syntymäpäiväjuhliinsa, koska jouduin lähtemään Kölniin tv-gaalaan.

Minä nielaisin ja menin raskain mielin pikkutyttöni luo, joka mietti nimeä marsulleen. (”Sen nimeksi tulee Pipa, Pupsi tai Barbara.”) Annoin Lillylle suukon ja lupasin: ”Huomenna minä olen koko päivän sinun kanssasi.”

Alex tuhahti: ”Jos sinä voitat sen palkinnon, annat haastatteluja koko huomispäivän.”

”No sitten minä olen maanantain Lillyn kanssa”, vastasin ärsyyntyneenä.

”Silloin sinulla on toimituspalaveri”, Alex heitti.

”Minä skippaan sen.”

”Niin varmaan joo”, Alex sanoi ja virnisti niin ivallisesti, että minussa heräsi palava halu tökätä dynamiittipötkö hänen suuhunsa. Hän kruunasi keskustelun toteamalla: ”Sinulla ei ole koskaan aikaa tytölle.”

Kun Lilly kuuli sen, hänen surullinen katseensa paljasti: ”Isi on oikeassa.” Se osui minua arkaan paikkaan. Ja teki niin kipeää, että aloin vapista.

Silitin epäröiden Lillyn hiuksia ja sanoin: ”Minä vannon ja vakuutan, että meillä on pian kiva päivä yhdessä.”

Lilly hymyili hiukan. Alex oli sanomaisillaan jotakin, mutta minä katsoin häneen niin tuimasti, että hän tajusi pysyä hiljaa. Luultavasti hän näki katseestani, millaisia dynamiittipötköfantasioita päässäni liikkui. Rutistin Lillyä, palasin terassin1 poikki sisälle taloon, henkäisin syvään ja tilasin taksin lentoasemalle.

Silloin en vielä aavistanut, kuinka vaikeaa olisi täyttää lupaus, jonka olin antanut Lillylle.

 

1. Casanovan muistelmista: Sadannessakolmannessatoista elämässäni siirryin muurahaisena maan kamaralle komppaniani mukana. Meidän piti suorittaa maastotiedusteluja valtakuntamme ympärillä kuningattaren määräyksestä. Marssimme paahtavassa helteessä kuuman, auringossa lämmenneen kallion yli, kun aurinko pimeni muutamassa sekunnissa lähes apokalyptisella tavalla. Katseeni tähysi taivasta, ja huomasin naistenkengän kannan, joka oli laskeutumassa meitä kohti. Tuntui kuin taivas olisi pudonnut niskaamme. Ja minä ajattelin: ”Taas minun täytyy kuolla sen takia, ettei ihminen osaa varoa askeleitaan.”

2. LUKU

PÄIVÄN KURJIMMISTA HETKISTÄ sijalle neljä ylsi se, jolloin näin naamani lentoaseman vessan peilistä. Totesin jälleen kerran, että minulla oli kolmekymmentäkaksivuotiaaksi kamalan paljon ryppyjä silmien ympärillä, mutta ei hetki sen takia kurja ollut. Eikä senkään takia, että olkimaiset hiukseni kieltäytyivät uppiniskaisesti asettumasta mitenkään järkevästi – siksi minulla oli aika varattuna stylistiltäni Loreleilta kaksi tuntia ennen gaalan alkua. Hetki oli surkea siksi, että huomasin miettiväni, mahtaisiko Daniel Kohn pitää minua viehättävänä.

Danielkin oli ehdolla parhaaksi asiaohjelman toimittajaksi. Hän oli suorastaan törkeän hyvännäköinen tummatukkainen mies, jolla oli luontaista charmia, toisin kuin tämän maan useimmilla toimittajilla. Daniel oli tietoinen vaikutuksestaan naisiin ja käytti sitä myös kaihtamatta hyväkseen. Aina kun törmäsimme joissakin mediabileissä, hän katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi: ”Luopuisin kaikista naisista ympärilläni, jos vain saisin sinut.”

Se oli tietenkin yhtä lailla totta kuin lause: ”Etelänavalla on vaaleanpunaisia norsuja.”

Jokin osa minusta kuitenkin toivoi, että asia olisi niin. Ja jokin toinen osa minusta haaveili siitä, että voittaisin tv-palkinnon, kulkisin Danielin pöydän ohi muina naisina ja hieman voitonriemuinen hymy huulillani ja harrastaisin hänen kanssaan villiä seksiä yöllä hotellissa. Tuntikausien ajan. Kunnes hotellinjohtaja tulisi paukuttamaan ovea, kun rockbändi seinän takana olisi valittanut metelistä.

Suurin osa minusta kuitenkin inhosi noiden kahden muun osan ajatuksia. Jos päätyisin petiin Danielin kanssa, lehdistö saisi takuulla vihiä asiasta. Alex ottaisi eron, ja minä, kehno äiti, särkisin pikku Lillyni sydämen lopullisesti. Haaveeni rakastelusta Danielin kanssa sai omantuntoni kolkuttamaan niin, etten halunnut nähdä peilissä näkyvää naamaa seuraavaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Pesaisin käteni, lähdin lentoaseman vessasta ja menin portille. Siellä Benedikt Carstens tervehti minua ylipirteästi sanomalla: ”Tästä tulee hyvä päivä, muru!” ja nipisti minua napakasti poskesta.

Aina mitä hienoimpia pukuja käyttävä Carstens oli päätoimittajani ja mentorini. Hän oli minulle eräänlainen mestari Yoda, hän vain osasi muodostaa lauseita huomattavasti taitavammin. Carstens oli bongannut minut berliiniläiseltä radiokanavalta, jossa olin ollut töissä opintojen jälkeen. Olin ollut aluksi vain pikku taustatoimittaja. Mutta eräänä sunnuntaiaamuna ohjelmaa vetävä toimittaja ei tullutkaan töihin. Hän oli remunnut yöllä diskoissa ja esittänyt turkkilaiselle portsarille teorian, jonka mukaan poken äiti oli kapinen koira.

Minä jouduin yllättäen paikkaamaan pitkälle sairauslomalle joutunutta miestä suoraan lähetykseen ja sanoin ensimmäistä kertaa elämässäni: ”Kello on kuusi, hyvää huomenta.” Jäin koukkuun saman tien. Rakastin sitä adrenaliinihuumaa, joka iski punaisen valon syttyessä. Olin löytänyt kutsumukseni!

Carstens seurasi työtäni parin kuukauden ajan, tuli sitten sanomaan: ”En ole koskaan kuullut parempaa ääntä” ja tarjosi minulle töitä Saksan jännimmältä tv-kanavalta. Hän opetti minut esiintymään kameran edessä. Ja osoitti, että tärkeintä alan hommissa on osata tönäistä kollegat syrjään. Jälkimmäisessä lajissa saavutin Carstensin valmennuksella suurmestarin arvon ja sain toimituksessa lisänimen ”se joka kulkee ruumiiden yli ja vieläpä polkaisee päälle”. Mutta jos se oli hinta siitä, että sain toteuttaa kutsumustani, maksoin sen mielelläni.

”Joo, tästä tulee hyvä päivä”, minä sanoin ja hymyilin Carstensille väkinäisesti. Hän katsoi minua ja kysyi: ”Onko jokin vialla, muru?” En oikein voinut vastata: ”Tahdon sänkyyn kilpailijakanavan Daniel Kohnin kanssa”, joten tyydyin vain sanomaan: ”Ei, kaikki on ihan hyvin.”

”Turha esittää. Kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa”, Carstens vastasi.

Minuun iski paniikki: Tiesikö hän minusta ja Danielista? Oliko hän nähnyt, kuinka Daniel oli flirttaillut minulle kanslerinviraston mediakekkereillä? Ja oliko hän huomannut, että minä punastuin kuin nainen, jonka Robbie Williams hakee lavalle yleisön joukosta?

Carstens hymyili: ”Minuakin jännittäisi sinun sijassasi. Ei sitä sentään joka päivä pääse palkintoehdokkaaksi.” Huojennuin hetkeksi: Carstensin mielessä ei ollutkaan Kohn. Mutta sitten jouduin nielaisemaan. Minua jännitti totta vieköön ihan kamalasti, en vain ollut tullut ajatelleeksi asiaa koko aamuna, koska olin potenut syyllisyyttä Lillyn takia. Nyt jännitys palasi kuitenkin täysillä. Voittaisinko minä palkinnon illalla? Saisivatko kaikki kamerat vangittua minun säteilevän voitonhymyni? Vai olisinko huomisessa sunnuntaipäivän lehdessä vain ”rotevahko, ilmeisen läskireitinen häviäjä”?

Sormeni hivuttautuivat hermostuneesti suuta kohti, ja vasta viime hetkellä onnistuin estämään hampaitani puremasta kynsiä.

Kölnissä me menimme hienostohotelli Hyattiin, jonne oli majoitettu kaikki valtakunnallisesta tv-palkinnosta kisaavat ehdokkaat. Minä heittäydyin huoneessani pehmeälle sängylle, selasin murto-osasekuntien tahdissa kanavat läpi, päädyin maksulliselle kanavalle ja ihmettelin, kuka piru viitsii pulittaa kaksikymmentäkaksi euroa pornoleffasta, jonka nimi on Spermatanssi?

Päätin olla uhraamatta tämän ajatuksen alttarille liikaa harmaita aivosoluja ja lähdin hotellin aulaan juomaan mieltä rauhoittavaa kiinalaista teetä, sitä sellaista joka maistuu vähän kalakeitolle.

Aulassa pianisti soitti Richard Claydermanin balladeja niin risovaan tapaan, että kuvittelin itseni ja pianistin johonkin villin lännen saluunaan: äijä pimputtelisi siellä kipaleitaan ja minä keräisin kokoon lynkkausjoukkoa.

Juuri kun olin kuvitelmissani jätkien kanssa hankkimassa tervaa ja höyheniä Dodge Cityn sepältä, satuin näkemään… Daniel Kohnin.

Daniel oli respassa kirjoittautumassa hotelliin, ja minun pulssini kiihtyi. Jokin osa minusta toivoi, että hän huomaisi minut. Toinen osa rukoili, että hän tulisi istumaan seuraani. Suurin osa minusta kuitenkin mietti, kuinka onnistuisin vaientamaan nuo kaksi muuta hölmöä ja rasittavaa osaa, jotka saivat elämäni sekaisin.

Daniel tosiaan huomasi minut ja hymyili. Se osa minusta, joka oli tätä toivonut, hurahti rajattoman riemun valtaan ja huudahti kuin aikoinaan Retu Kivinen: ”Jabadabaduu!”

Daniel tuli luokseni, istuutui pöytääni ja tervehti leppoisasti: ”Hei, Kim.” Se osa minusta, joka oli tätä rukoillut, yhtyi ensimmäisen osan riemuun, ja yhdessä ne hoilasivat: ”Oh Happy Day!”

Kun kolmas osa aikoi niskuroida, muut kaksi tarrasivat siihen, höykyttivät sitä ja sähähtivät: ”Kita umpeen, senkin vanha ilonpilaaja!”

”Jännittääkö ilta?” Daniel kysyi, ja minä yritin peittää hermostuneisuuteni ja keksiä mahdollisimman nasevan vastauksen. Pitkien sekuntien jälkeen vastasin: ”Ei” ja jouduin toteamaan, ettei vastaukseni ollut aivan niin naseva kuin olisin toivonut.

Daniel jatkoi rennosti: ”Ei siihen ole aihettakaan, sinä kun voitat ihan taatusti.” Hän sanoi sen niin ihanasti, että olin vähällä uskoa hänen olevan tosissaan. Mutta tietenkin hän oli vuorenvarma siitä, että voittaisi itse.

”Kilistetään sitten sinun voitollesi”, hän sanoi.

”Kilistetään vain”, minä vastasin. Sekään vastaus ei ollut erityisen loistelias, mutta sainpahan sentään pantua kaksi sanaa fiksusti peräkkäin. Edistyin jo hieman esiintymisvarmuudessa.

”Kilistetäänkö myös silloin, jos minä voitan?” Daniel kysyi.

”Tietenkin”, minä vastasin hieman vapisevalla äänellä.

”Sitten illasta tulee hauska joka tapauksessa.”

Daniel nousi ilmeisen tyytyväisenä – hän oli saanut haluamansa – ja sanoi: ”Sori, mutta minun pitää mennä. Täytyy laittautua valmiiksi.”

Jäin katselemaan hänen peräänsä, näin hänen upean peppunsa ja kuvittelin, miltä hän näyttäisi suihkussa. Sitä ajatellessani aloin sittenkin pureskella kynsiäni.

”Mitä sinun kynsillesi on tapahtunut? Ihan kuin olisit nähnyt nälkää”, stylistini Lorelei ihmetteli stailatessaan minua hotellin kampaamossa. Rinnalleni oli kerääntynyt koko tv-alan naisedustus: liuta näyttelijöitä, toimittajia ja julkkisten aveceja. Kukaan heistä ei ollut palkintoehdokkaana, he halusivat vain luoda ja kerätä katseita ja päihittää siinä kilpailijansa. He kaikki toivottivat minulle onnea mutta eivät tietenkään tosissaan. En minäkään ollut tosissani, kun sanoin: ”Näytät tosi hyvältä” tai: ”Onpa sinulla upea vartalo” tai: ”Tuo on liioittelua, ei sinun nenäsi kelpaa helikopterikentäksi.”

Sellaista teennäistä läppää me heitimme. Kunnes Sandra Kölling astui kampaamoon.

Sandra näytti siltä kuin olisi tullut neljänneksi kilpailussa, jossa etsittiin ikääntyneen naistoimittajan Sabine Christiansenin kaksoisolentoa. Hän oli edeltänyt minua Late Talk -ohjelman juontajana. Minä olin saanut hänen paikkansa, koska olin häntä parempi. Ja ahkerampi. Ja koska olin hienovaraisesti vihjannut johtoportaalle, että Sandralla oli pienoisia ongelmia kokaiinin kanssa.

Kaikki tiesivät, että siitä pitäen minun ja Sandran välillä oli kytenyt sellainen viha, joka on tuttua vain amerikkalaisista saippuasarjoista. Siksi kampaamon naiset lakkasivat pulisemasta ja katsoivat meihin. He odottivat, että vihan täyttämät hyeenat ryhtyisivät katkeraan sanasotaan. He suorastaan toivoivat sitä.

Sandra sähähti minulle: ”Senkin ämmä.”

Minä en vastannut. Sen sijaan tuijotin häntä suoraan silmiin. Pitkään. Tiiviisti. Jääkylmästi. Huonelämpö laski ainakin viisitoista astetta.

Sandraa alkoi hytisyttää. Minä jatkoin tuijotusta. Lopulta hän ei enää kestänyt ja lähti.

Naiset puhkesivat taas pälpättämään. Lorelei jatkoi hiusteni muotoilua. Ja peilikuvani hymyili minulle tyytyväisenä.

Kun Lorelei sai työnsä valmiiksi, kampaukseni oli täydellinen, ja ainoastaan arkeologit olisivat löytäneet rypyt silmieni ympäriltä meikin alta. Pureskellut kynnetkin peitettiin tekokynsillä. Enää puuttui vain mekko, joka toimitettaisiin tuota pikaa huoneeseeni. Versacen mekko! Olin ihan tolkuttoman tohkeissani siitä hepenestä, joka maksoi enemmän kuin pieni henkilöauto ja jonka Versace oli valmistanut minulle tietenkin ilmaiseksi gaalaa varten. Olin jo sovittanut sitä eräässä berliiniläisessä boutiquessa ja olin aivan varma, että ylläni olisi illalla maailman paras puku. Mekko oli hurmaavan punainen, se tuntui pehmeältä ihoa vasten, sai rintani näyttämään isommilta ja peitti reidet – voiko nainen toivoa mekolta enempää?

Minä istuin innoissani hotellihuoneessani ja ajattelin ylpeänä, että olin kulkenut pitkän tien: pois lapsuuteni kerrostalolähiöstä, jossa Versacea olisi varmaan luultu italialaiseksi jalkapallonpelaajaksi, aina menestyväksi politiikkaohjelman toimittajaksi, joka kenties voittaisi kahden tunnin kuluttua valtakunnallisen tv-palkinnon ihanassa Versacen mekossa, jonka Daniel Kohn riuhtaisisi yöllä yltäni kun harrastaisimme villiä seksiä…

Samassa kännykkäni soi. Soittaja oli Lilly. Syyllisyyden tsunami hyökyi ylitseni: Lillyllä oli ikävä minua. Ja minä olin ajatellut, kuinka pettäisin miestäni – Lillyn isää!

Syntymäpäiväjuhlat olivat täydessä vauhdissa, ja Lilly alkoi iloisesti puhua papattaa: ”Ekana meillä oli säkkihyppelyä, sitten munajuoksua ja sitten kakkusota ilman kakkuja.”

”Ai kakkusota ilman kakkuja?” minä ihmettelin.

”Me ruiskittiin ketsuppia… ja majoneesia… ja heiteltiin jauhelihaspagettia”, Lilly selitti. Mietin hymyssä suin, mahtaisivatko muut äidit ilahtua, kun tulisivat hakemaan lapsensa kotiin.

”Mummikin soitti ja onnitteli”, Lilly sanoi sitten, ja hymyni hyytyi. Olin jo vuosia yrittänyt kaikin keinoin pitää renttuvanhempani poissa kuvioista.

Nahjusmainen isäni oli jättänyt perheen jonkin uuden valloituksensa takia, kun minä olin ollut Lillyn ikäinen. Sen jälkeen äitini oli nostanut kerrostalolähiömme pikkukaupan alkoholimyyntiä kahdellatoista prosentilla vuodessa. ”Mukavaa mummia” hän esitti yleensä vain silloin, kun yritti nyhtää minulta vielä enemmän rahaa kuin siirsin hänen tililleen joka kuukausi.

”Millä mielellä mummi oli?” minä kysyin varovasti, sillä pelkäsin, että äiti oli ollut päissään jo Lillyn kanssa puhuessaan.

”Se lallatti”, Lilly vastasi luontevaan sävyyn kuin lapsi, joka ei ole koskaan tuntenut toisenlaista mummia. Yritin miettiä sopivia sanoja lallatuksen selittämiseen. Mutta ennen kuin ehdin keksiä ensimmäistäkään, Lilly huudahti äkkiä: ”Voi ei!”

Minä säpsähdin. ”Mitä nyt?” kysyin hätäisesti, ja mieleeni tulvahti lukematon määrä erilaisia kauhuskenaarioita.

”Tuo pöhkö Nils polttaa murkkuja suurennuslasilla!” 1

Lilly sulki nopeasti puhelimen, ja minä henkäisin, ei ollut tapahtunut mitään kamalaa.

Ajattelin haikeana pikkutyttöäni ja päätin vakaasti, että tänä iltana Daniel Kohl ei saisi missään tapauksessa riuhtaista Versacen mekkoa yltäni.

Pohdin, pitäisikö minun soittaa Alexille ja kiittää siitä, että hän oli järjestänyt Lillylle niin kivat synttärit. Mutta mitä enemmän sitä mietin, sitä selvemmin tajusin, että alkaisimme takuulla taas riidellä.

Oli vaikea uskoa, että olimme olleet joskus onnellisia yhdessä.

Alex ja minä olimme tavanneet, kun olin reissannut ympäri Eurooppaa ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Alex oli reppumatkailija niin kuin minäkin. Hän rakasti matkustelua, minä taas matkustelin vain ystäväni Ninan mieliksi. Alex rakasti Venetsiaa, minusta taas helle, kanavien löyhkä ja inhat itikat olivat lähes raamatullisen sietämättömiä.

Ensimmäisenä Venetsian-iltana Nina teki rannalla sitä mitä parhaiten osasi: käänsi italialaismiesten päät vaaleilla enkelinkiharoillaan. Minä listin sillä välin itikoita ihan urakalla ja ihmettelin, miten jotkut olivat olleet niin hölmöjä, että olivat rakentaneet kaupungin puoliksi veteen. Välillä hätistin kimpustani hormoneja pursuavia italiaanoja, joita ympärilleni tietenkin kerääntyi Ninan mukana. Yhden nimi oli Salvatore. Hänen valkoisen paitansa napeista vain kaksi alinta oli kiinni, hän lemahti halvalle partavedelle ja tulkitsi sanani ”non, non!” kehotukseksi kouraista minua puseron alta. Minä torjuin miehen läimäyttämällä häntä ja huutamalla ”Stronzo!”. En tiennyt mitä se tarkoitti, olin vain kuullut sadattelevan gondolieerin huutavan niin, mutta sana sai Salvatoren raivoihinsa. Hän uhkasi lyödä minua, ellen tukkisi suutani.

Minä vaikenin.

Salvatore tarttui puserooni. Jouduin inhon ja hätäännyksen valtaan. En kyennyt kuitenkaan tekemään mitään. Olin lamaantunut pelosta.

Juuri kun Salvatore aikoi painaa kätensä toisen rintani päälle, Alex pysäytti hänet. Alex ilmestyi kuin tyhjästä. Niin kuin ritari jostakin lemmensadusta, joihin en oikeastaan enää isäni ansiosta uskonut. Salvatore asettui uhmaamaan Alexia veitsi kädessään. Hän hölötti jotakin italiaksi, ja vaikka en ymmärtänyt mitään hänen puheestaan, sävy oli selvä: jos Alex ei alkaisi kalppia heti paikalla, hän saisi tähtiroolin Salvatoren ikiomasta näytelmästä nimeltä Kuolema Venetsiassa. Alex, joka oli treenannut vuosikaudet jujutsua, potkaisi veitsen Salvatoren kädestä. Potku oli niin kova, että Salvatore päätti laskea hännän koipien väliin – ja jonkin muun myös.

Kun Nina vietti yön menettämällä neitsyytensä, Alex ja minä istuimme laguunin rannalla ja juttelimme minkä jaksoimme. Me pidimme samoista elokuvista (Piukat paikat, Mies ja alaston ase, Tähtien sota), me pidimme samoista kirjoista (Taru sormusten herrasta, Katto Kassinen, Lassi ja Leevi), ja me inhosimme samoja asioita (opettajia).

Kun aurinko nousi Venetsian ylle, sanoin Alexille: ”Minä luulen, että me ollaan sieluntovereita”, ja Alex vastasi: ”Minä en pelkästään luule niin, minä tiedän sen.”

Hitsit miten pieleen meni!

Panin kännykän takaisin laukkuun ja tunsin oloni äkkiä yksinäiseksi ylellisen hotellihuoneeni pehmeässä sängyssä. Kamalan yksinäiseksi. Tänään olisi minun suuri päiväni, mutta Alex ei ollut jakamassa sitä kanssani. Enkä minä viitsinyt edes soittaa hänelle.

Käsitin lopullisesti, että me emme enää rakastaneet toisiamme. Emme vähääkään.

Tämä oivallus ylsi kolmannelle sijalle päivän kurjimpien hetkien joukossa.

 

1. Casanovan muistelmista: Muurahaisilla on paljon luonnollisia vihollisia: hämähäkkejä, torakoita, suurennuslasia käytteleviä kakaroita. Minä paloin kuin kerran muinaisen Rooman kristityt, ja kuolin toisen kerran sinä päivänä, jona Onnetar ei ollut minulle suopea. Viimeinen ajatus, jonka ehdin muotoilla hiipuvassa mielessäni, oli tämä: ”Jos joskus onnistun hankkimaan kylliksi hyvää karmaa ja palaamaan jälleen ihmisenä maan päälle, potkaisen kaikkia suurennuslasia käytteleviä nulikoita ahteriin.”

3. LUKU

KUN OLIN ISTUNUT viisi minuuttia typertyneenä paikoillani, oveen koputettiin. Lähetti toi Versacen mekon. Suuri hetki oli koittanut. Otin mekon varovasti kääreestä valmiina hyppäämään riemusta kattoon. Jalkani pysyivät kuitenkin visusti kiinni lattiassa. Olin järkyttynyt. Mekko oli sininen! Eihän sen hemmetti sininen kuulunut olla! Eikä olkaimeton! Ne ääliöt olivat lähettäneet minulle väärän mekon!

Soitin heti lähettipalveluun: ”Kim Lange tässä. Minä sain väärän puvun.”

”Miten niin?” kysyi ääni toisessa päässä.

”Sitä minä kysyn teiltä!” vastasin äänellä, joka tapaili selvästi falsettia.

”Hmm…”, kuului vastaus, ja minä odotin, että äännähdys jatkuisi vielä muutamalla sanalla. Se ei jatkunut.

”Pitäisiköhän teidän katsoa sieltä papereista?” minä ehdotin. Äänelläni olisi voinut leikata lasia.

”Okei. Katsotaan”, mies sanoi kyllästyneeseen sävyyn. Häntä tuntuivat kiinnostavan aivan muut asiat: kirjanpito, telkkarin katselu, nenän kaivaminen.

”Minun täytyy lähteä tunnin päästä valtakunnalliseen tv-palkintogaalaan”, minä painostin.

”Enpä ole semmoisesta kuullutkaan”, mies vastasi.

”Ei minua kuulkaa kiinnosta, jos teillä on aukkoja sivistyksessä. Ottakaa nyt selvää, missä minun mekkoni on, tai muuten pidän huolen siitä, ettei teidän puljunne saa enää ikinä tilauksia televisiolta.”

”Ei tarvitse hikeentyä. Soitan kohta takaisin”, mies sanoi ja sulki puhelimen.

”Kohta” tarkoitti kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua.

”Olen tosi pahoillani, se puku on Monte Carlossa.”

”Monte Carlossa!!” minä kiljahdin kauhuissani.

”Monte Carlossa”, mies vastasi ilman tunteen häivää.

Hän kertoi, että minulle toimitettu mekko oli itse asiassa tarkoitettu erään softayrittäjän seuralaiselle (kaunis kiertoilmaisu puhelintytölle). Tuolla naisella taas oli minun mekkoni. Monte Carlossa. Sitä ei siis ollut mahdollista saada ajoissa takaisin. Mies tarjosi hyvitykseksi etuseteliä, joka ei sekään liiemmin auttanut asiaa. Paiskasin luur...