Marionille, Benille ja Danielille

– te teette minut onnelliseksi!

(Ja niin tietysti sinäkin, Max.)

EMMA

”Intiaanien sananlasku sanoo: mitä enemmän jotakuta rakastaa, sitä enemmän hänet haluaisi tappaa”, myymäläapulaiseni sanoi.

Ja minä ajattelin: hitto, että rakastankin perhettäni.

Kännykkä soi pienessä lastenkirjakaupassani jo ties kuinka monennen kerran. Ensin oli soittanut teini-ikäinen tyttäreni Fee valmistaakseen minua henkisesti siihen, että hän jäisi luokalleen (hänellä nyt kerta kaikkiaan oli labradorinnoutajan matikkapää).

Sen jälkeen soitti hänen pikkuveljensä Max kertoakseen ettei päässyt kotiin, koska oli jälleen kerran unohtanut avaimensa (olikohan Alzheimerista olemassa myös lastentautivariantti?).

Ja tällä kertaa puhelimessa oli näyttöruudun perusteella mieheni Frank. Todennäköisesti ilmoittaakseen, että hänellä – kuten melkein joka päivä – menisi töissä myöhään. (Mikä tarkoittaisi paitsi sitä, että joutuisin riitelemään yksin Feen kanssa hänen suorastaan olympiatasoa hipovasta saamattomuudestaan koulunkäynnin suhteen, myös sitä että minun pitäisi jälleen kerran suoriutua kotonamme vallitsevasta kaaoksesta ilman minkäänlaista apua. Joinakin päivinä asunto näytti siltä kuin sen läpi olisi kulkenut ryöstelevä hunnijoukkio. Kintereillään norsulauma. Ja vuorenpeikkoja. Ja Britney Spears.)

Päätin olla vastaamatta säästääkseni itseni puhelulta, joka tekisi minut vain suunnattoman vihaiseksi ja jonka jälkeen tulisin vielä vihaisemmaksi siitä että olin tullut niin vihaiseksi.

Sen sijaan tuijotin tylsästi ulos Kirjatoukka-nimisen kirjakauppani ikkunasta ja muistelin surullisena aikaa, jolloin olin rakastanut perhettäni ilman minkäänlaisia kielteisiä ajatuksia. Se oli ollut ennen kuin kimppuumme olivat käyneet ilkeät peikot nimeltä Työstressi, Keski-iän kriisi ja Murrosikä.

Niin, me Wünschmannit olimme kerran olleet onnellinen perhe, mutta viime vuosien varrella olimme kadottaneet jotakin. Ikävä kyllä minulla ei ollut aavistustakaan, mitä se jokin tarkkaan ottaen oli, ja niinpä minulla ei ollut senkään vertaa aavistusta, miten sen olisi voinut löytää uudelleen. Niin hartaasti kuin sitä toivoinkin.

Haikaillessani vanhojen aikojen perään kirjakaupan ikkunan ohi kulki nuori mies, jolla oli kiehtovannäköinen takamus. Kohensin silmälasejani ja tarkastelin sitä lähemmin.

”Melkoinen herkkupeffa, eikö vain?” huomautti vanha myymäläapulaiseni Cheyenne, jonka nimi oikeastaan oli Renate, mutta sitä nimeä hän ei totellut. Kukkasia hiuksissaan ja liehuvissa vaatteissaan hän oli varmasti koko tunnetun maailmankaikkeuden vanhin hippinainen.

”Öh, en minä mitään peffaa nähnyt”, valehtelin vähemmän vakuuttavasti. Cheyenne vain hymyili kujeilevasti. Siksi lisäsin nopeasti: ”Sitä paitsi se oli vähän liian luiseva.”

”Näit siis kuitenkin, Emma”, vanha nainen virnisti. Ja kun katseeni paljasti minun jääneen kiinni itse teosta, hän totesi: ”Poikahan olisi voinut olla sinun lapsesi.”

Herra paratkoon, Cheyenne oli oikeassa. Olin pian neljänkymmenen, jannu korkeintaan parikymppinen. Ja minä toljotin niin nuoren miehen perään. Miten noloa.

”Milloin sinä olet mahtanut saada viimeksi seksiä, Emma?” Cheyenne kysyi ja siemaisi Yogi-teetään, joka haisi hyvin iäkkään joogin jalkakylpyvedeltä.

”Öhöm”, viivyttelin vastaamista, koska en muistanut heti.

”Minähän arvasin”, hän virnisti nyt hyvin leveästi.

Todellakin kaiken sen stressin keskellä, jota Frankilla ja minulla oli töistä ja lapsista, säännöllinen seksi oli meille kahdelle science fictionia.

”Minä sain viimeksi eilen”, Cheyenne tiedotti riemukkaasti.

Ennen kuin ehdin pyytää häntä säästämään minut yksityiskohdilta, hän jatkoi: ”Sen minä sanon, että vaikka Werner on jo vähän raihnainen, hänellä on valtavan iso pimpelipompeli...”

”Hetkinen”, kysäisin hieman hämmentyneenä, ”sanotko sinä hänen vehjettään... pimpelipompeliksi?”

”Pimpelipompeliksi, tai sitten pisuveikoksi.”

”No sitten mieluummin pimpelipompeliksi.”

”Niin Wernerinkin mielestä.”

Cheyenne siemaisi taas teetä ja jatkoi nautinnollisesti: ”Werner on melkein yhtä hyvä rakastaja kuin Carlos sinä yhtenä ihanana intiaanikesänä.”

Hän kertoili mielellään kaikista entisistä rakastajistaan, joiden kanssa oli peuhannut vuosikymmenten kuluessa, Yussufista, Mumbatosta tai Maosta... Ja minusta oli ihanaa kuunnella hänen tarinoitaan kaukaisista maista. Maista, joita en kai koskaan näkisi, vaikka nuorena tyttönä olin aina haaveillut matkustavani koko maailman ympäri.

”Minun on mentävä kotiin päästämään poikakulta sisälle”, huokasin ja otin kulahtaneen nahkatakkini naulakosta.

”Mene vain, Emma, eihän täällä niin paljon asiakkaita käy”, vanha hippityttö hymyili.

”Meillä käy asiakkaita vaikka kuinka!” protestoin. Mutta se ei ollut totta. Tänäkin aamupäivänä heitä oli ollut vain muutama. Naislääkäri, joka tuli joka viikko tuntikausiksi kyselemään kirjavinkkejä ja tilasi kirjat sitten Amazonista. Perhe, jonka lapset olivat ostaneet yhden Viisikon, mutta tuhonneet kaksitoista kallista kovakantista kirjaa selailtuaan niitä pehmisjäätelöisillä käsillään. Sekä Cheyennen rakastaja Werner, joka vain nähdäkseen rakkaimpansa oli ostanut Pixi-kirjan Laura menee päiväkotiin.

”Meidän pitäisi myydä eroottisia romaaneja”, Cheyenne ehdotti.

”Tämä on lastenkirjakauppa!”

”Mutta erotiikkapuolelta löytyisi paljon mielenkiintoisia nimikkeitä”, hän sanoi periksiantamattomasti. ”Kuten vaikka Kasakan orjatar...”

Mutristin kasvojani.

”Tai Lakanaleikkejä Tanskanmaalla...”

Mutristin kasvojani vielä enemmän.

”Tai Tuhkimo ja kolme pähkinää...”

”Se on lastensatu”, väitin vastaan.

”Ei tämä versio”, Cheyenne virnisti.

”Minä en halua myydä sellaisia kirjoja!” protestoin ja lisäsin vielä nopeasti: ”Enkä myöskään miettiä tarkemmin, minkä takia niitä pähkinöitä on kolme.”

”Mutta muuten liike menee nurin!” Cheyenne intti. ”Lukusohva on istuttu puhki, lasten leikkinurkka on melkein yhtä vanha kuin minä, ja kun vähän aikaa sitten pyyhin pölyjä varaston hyllyiltä, sieltä tuijotti torakka.”

Cheyenne lasketteli kirjakaupastani pelkkiä epämukavia totuuksia. Totuuksia, joita en halunnut kuulla, koska ne olivat omaa syytäni. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa ja intoa huolehtia liikkeestäni, siellä olisi ollut viihtyisämpää ja myös liikevaihto olisi näyttänyt suotuisammalta. Mutta mistä minä olisin aikaa ja intoa löytänyt, kun perheeni oli sellainen energiasyöppö?

Cheyenne lausui vielä yhden totuuden, erittäin karvaan sellaisen: ”Sinulla on vain yksi keino kasvattaa liikevoittoa: sinun täytyy erottaa minut.”

”Se ei tule kuuloonkaan”, vastasin.

”Ethän sinä minua tarvitse”, Cheyenne huokasi surullisesti ja vaikutti yhtäkkiä hyvin vanhalta. ”Ne muutamat kirjat saat myytyä yksinkin.”

Se on totta, ajattelin.

”Ja minä laskenkin aina väärin”, hän vaikersi hiljaa.

”Se on totta”, sanoin nyt ääneen.

”Ja viime viikolla tukin vessanpytynkin.”

”Sinäkö se olit?!” huudahdin pöyristyneenä, sillä tukkiutuneesta vessanpöntöstä oli koitunut valtava putkimieslasku. ”Miten sinä sen onnistuit tekemään?”

”Minulta putosi peräpukamalaastari”, hän tunnusti hämillään.

Cheyenne oli oikeassa kaikessa: hänen erottamisensa olisi ollut parasta sekä pankkitilini että mahdollisesti myös liikkeeni kannalta. Mutta ilman palkkaa hän joutuisi yöpymään hippibussissaan. Hänen eläkkeensä oli miltei olematon, sillä sen sijaan että olisi tehnyt töitä, hän oli matkustellut koko ikänsä ympäri maailmaa. Siitä hyvästä hän oli – kuten aina ajattelin kaihoisasti – nähnyt ja kokenut enemmän kuin itse tulisin koskaan kokemaan pienen, pitkäveteisen elämäni aikana.

”Minä en erota sinua ikinä”, sanoin päättäväisesti.

Cheyenne hymyili minulle syvästi kiitollisena ja sanoi: ”Sinä olet niin hyvä ihminen.”

Minun oli pakko hymyillä takaisin. Oli kuitenkin selvää että jotakin oli pakko keksiä, jos halusin liikkeeni pysyvän hengissä. Ilman sitä olisin pelkkä kotirouva ja äiti, eikä se riittänyt minulle alkuunkaan. Ainakaan perheemme tämänhetkisessä tilanteessa.

Lähetin ylös universumiin pyynnön, että liikkeeni pelastuisi jollain tavalla, vain joutuakseni hetkeä myöhemmin toteamaan, että universumilla oli melko omituinen huumorintaju.

Olin juuri lähdössä ulos, kun hän astui liikkeeseen: Lena. Kaikista maailman ihmisistä juuri Lena! En ollut nähnyt häntä viiteentoista vuoteen, mutta hän ei ollut muuttunut nimeksikään: hän oli yhä hoikka ja tyrmäävän upea. Nyt hänellä oli lisäksi tyylikkäät, kalliit vaatteet, jollaisia olin tähän mennessä nähnyt vain lifestyle-lehdissä.

Joskus hamassa menneisyydessä Lena ja minä olimme olleet nuoria, motivoituneita kustannustoimittajia Penguin-kustantamon saksalaisessa tytäryhtiössä. Lena oli kunnianhimoinen ja taipuvainen käyttämään kyynärpäätaktiikkaa. Silti minä olin meistä kahdesta aina hieman niskan päällä. Lopulta minulle jopa tarjottiin työpaikkaa Lontoosta. Se olisi ollut täydellinen unelmatyö, josta käsin – kuten olin jo pikkutyttönä haaveillut – olisin voinut valloittaa koko maailman. Kun Lena kuuli työtarjouksesta, hän tuli vihreäksi kateudesta.

Olin kuitenkin muutamaa viikkoa aikaisemmin tutustunut Frankiin eräällä rantaklubilla Spreen varrella. Olin pelaamassa lentopalloa ystävien kanssa, kun Frank tuli luoksemme. Hän kertoi muuttaneensa vastikään kaupunkiin opiskelemaan lakia ja kysyi, saisiko liittyä peliin. Katsoin hänen syviin sinisiin silmiinsä, ja aivoni vilkuttivat hyvästiksi. Ne jättivät ruumiini avaimet hormonien haltuun ja lähtivät lomalle jonnekin Karibian rannoille juomaan caipirinhoja ja tanssimaan limboa.

Myös Frankin aivot heittivät jäähyväiset samaan aikaan. Ja kun kahdet aivot vaihtavat sillä tavoin maisemaa, tilanne saattaa jonkin ajan kuluttua olla sellainen että osapuolet heittäytyvät rakkauden huumassa toistensa syliin eivätkä intohimoltaan kanna huolta siitä, että kondomi on luiskahtanut paikoiltaan. Sillä seurauksella, että parin viikon päästä yllättää aamupahoinvointi.

Kun pitelimme käsissämme positiivista raskaustestiä, olimme onnesta soikeina. Olin jo ymmärtänyt, etten voisi ottaa vastaan unelmatyötä Lontoossa, jos saisin lapsen. Mutta minä rakastin Frankia, enemmän kuin olin ikinä rakastanut ketään. Ja abortti... pelkkä ajatus sai minut voimaan vielä aamupahemmin.

Kun ensimmäisen kerran näin ultrassa pienen uiskentelevan olennon, joka kasvoi sisälläni, sydänalaani tuli vahva hyvänolon tunne. Osoitin kuvaa syvän liikutuksen vallassa ja kuiskasin hiljaa: ”Se on niin kaunis.” Eikä minua häirinnyt edes lääkärin huomautus: ”Se on virtsarakkonne.”

Lontoon sijasta valitsin lapsen ja Frankin. Lena ei voinut käsittää. Hän sanoi, että olisi minuna valinnut abortin. Hän oli kuitenkin mielissään, sillä hän pääsi Lontooseen minun asemastani, mitä hän kommentoi yhdellä lauseella: ”Sinun luiskahtanut kondomisi oli minun onneni.”

Sittemmin sain toisinaan kuulla, kuinka hienon uran Lena oli Lontoossa luonut. En kuitenkaan halunnut kuulla tarkempia yksityiskohtia elämästä, jota en ollut itse elänyt. Aluksi siksi, että olin niin tyytyväinen omaan perhe-elämääni, mutta viime vuosina pikemminkin siksi, että olin silloin tällöin yllättänyt itseni jossittelemasta, ja sellaisille ajatuksille en missään tapauksessa halunnut antaa tilaa. Nyt se elämä kuitenkin seisoi suoraan edessäni. Minun pienessä kirjakaupassani.

”Lena...?” kysyin epäuskoisena.

”Omassa persoonassani”, hän säteili.

Mitä hän täältä halusi? Kaikkien näiden vuosien jälkeen?

”Sinä...”, änkytin, ”sinä näytät upealta, ihan niin kuin ennenkin.”

”Niin sinäkin, Emma Wünschmann!” hän vastasi, ja me molemmat tiesimme, että se oli vale. Minulla oli niin paljon harmaita hiuksia, että olin kylpyhuoneessa katsellut usein epäröiden tyttäreni punaista hiusväriputkiloa. Sitä paitsi, mikä itse asiassa oli vielä pahempaa, minulle oli jäänyt raskauksien jäljiltä iso pömppömaha. (Cheyenne oli jopa lahjoittanut minulle T-paidan, jossa luki: ”Olen voittanut anoreksiani”.)

”Ja teille tulee taas perheenlisäystä!” Lena riemuitsi ja osoitti vatsaani.

Lehahdin tulipunaiseksi.

Ja Cheyenneltä pääsi naurunpärskähdys.

Lena huomasi kiusaantuneen ilmeeni ja käsitti erheensä: ”Ai, anteeksi...”

”Mikä... mikä sinut tänne lennätti?” kysyin johdattaakseni huomion pois vatsastani.

”Olen Berliinissä työasioissa. Ja kun kuulin vanhan osastomme väeltä, että sinulla on oma pieni kirjakauppa, ajattelin tulla pistäytymään”, hän sädehti.

”Entä... mitä Lontooseen kuuluu?” kysyin, ja tuskin olin saanut sanat suustani, kun kaduin jo kysymystäni.

”Oikein hyvää. Olen nyt kansainvälisten bestsellereiden kustannusosaston päällikkö ja muun muassa Dan Brownin, John Grishamin ja Cornelia Funken yhteyshenkilö”, hän maalaili mahdollisimman vaatimattomaan äänensävyyn, joka ei läheskään riittänyt peittämään hänen kerskailunhaluaan. Nyt minulle valkeni, miksi hän oli täällä: hän oli halunnut vain tulla kehumaan, miten upeaa hänen elämänsä oli. Pikkusieluista. Todella pikkusieluista. Mutta ikävä kyllä menestyksellä kruunattua. Sain pinnistellä, jotten olisi muuttunut vihreäksi kateudesta.

”Pääsen matkustelemaan paljon”, Lena kertoi huolettomasti hymyillen. ”Viime viikolla olin kirjallisuusfestivaaleilla Mauritiuksella.”

Nyt kuitenkin muutuin vihreäksi ja ajattelin: jos hän jatkaa vielä, niin huudan!

”Olin siellä Hugh Grantin yhteyshenkilönä.”

”IIIHH!!” huusin ääneen.

”Mikä sinulle tuli?” Lena kysyi huolestuneena.

”Ööh, tuota noin”, yritin pikaisesti keksiä hätävalheen, ”minä... minua vain puri torakka.”

”Onko sinulla torakoita kirjakaupassasi?” hän kysyi inhoten.

”Yksi vain...”, vastasin ja olisin halunnut vajota maan alle häpeästä. Parin sekunnin kuluttua kuitenkin kokosin itseni ja yritin vakuuttaa itselleni, ettei Lenaa kannattanut kadehtia. Uranaisilla ei yleensä ollut toimivaa parisuhdetta eikä sen puoleen lapsiakaan, ja sen vuoksi – kuten elokuvat ja naistenlehdet usein kertoivat –heidän elämänsä oli loisteliaan julkisivun takana onnetonta ja tyhjää.

”Onko sinulla perhettä?” kysyin siksi.

”Ei”, hän vastasi, ja riemuitsin jo ajatuksissani: arvasinhan, hän on onneton!

”Olen halunnut ottaa elämästä kaiken irti”, Lena kertoi. ”Rakastajia minulla on ollut vaikka kuinka. Kyllähän sinä tiedät.”

”Ei, hän ei tiedä”, Cheyenne virnuili leveästi, ja mieleni teki heittää häntä kirjalla. Tai vaikka kahdellakymmenellä.

”Ai niin”, Lena korjasi, ”sinähän olet niin onnekas, että olet saanut jakaa vuoteen jo viisitoista vuotta saman miehen kanssa.”

Onnekas, huokasin mielessäni ja ajattelin Frankia, joka oli jo pitkään kärsinyt stressin takia yöllisistä ilmavaivoista.

”Joka tapauksessa olen nyt Liamin kanssa”, Lena säteili eikä vaikuttanut tippaakaan onnettomalta tai tyhjältä. ”Hän on työssä investointipankissa, ja me asumme oikein sievässä maalaishuvilassa Lontoon lähellä.”

Hän vaikeni hetkeksi antaakseen kuvan idyllisestä maalaiselämästä muotoutua sieluni silmien eteen ja esitti sitten kysymyksen, jota olin pelännyt eniten: ”Mutta Emma, mitä sinulle oikein kuuluu?”

En halunnut paljastaa totuutta vaan näyttää Lenalle, että minäkin olin tehnyt elämässäni kaiken oikein. Siksi sanoin: ”Minulla on kaksi aivan ihanaa lasta!”

Cheyenne hihitti.

”Kuule”, kysyin vanhalta apulaiseltani, ”eikö täällä ole kirjoja, joita voisit järjestää hyllyyn?”

”Ei”, hän virnisti. Hippidaami ei halunnut jäädä näytöksestä paitsi.

Käännyin taas Lenan puoleen ja kerroin tekohymy kasvoillani: ”Ja me Frankin kanssa olemme olleet oikein onnellisesti naimisissa jo viisitoista vuotta.”

Cheyenne hihitti taas, ja mieleni teki kysyä: kuule, eikö täällä ole seinää, jota päin voisit kävellä?

”Entä”, halusi Lena seuraavaksi tietää, ”miten kirjakauppasi menestyy?”

”Aika hyvin”, vastasin.

Cheyenne käkätti nyt ääneen. Mulkaisin häntä vihaisesti. Hän ymmärsi yskän, sanoi: ”Täytyypä käydä naistenhuoneessa” ja häipyi.

Lena vilkaisi kärttyisästi vanhan naisen perään ja kuiskasi: ”Noin kieron työntekijän minä erottaisin viipymättä.”

”Sitä minä en tee ikinä”, sanoin painokkaasti. Lena ällistyi silminnähden, mutta vaihtoi pikaisesti aihetta: ”Olisipa minullakin jonakin päivänä niin onnellinen perhe kuin sinulla.”

Vessasta kuului äänekästä naurua.

”Mikä tuota naista vaivaa?” Lena kysyi.

”Ah, hän saa sivuvaikutuksia inkontinenssilääkkeistä”, sanoin.

”Minä kuulin!” Cheyenne protestoi vessan oven takaa.

”Minulla on idea kirjakauppaasi varten”, Lena sanoi yhtäkkiä. Hän käsitti aivan hyvin, ettei liikkeellä mennyt hyvin, ja nautti nyt ilmiselvästi voidessaan osoittaa minulle suosiollisuuttaan. ”Stephenie Meyer julkistaa tänä iltana Ritz-Carltonissa uuden kirjansa Aamunkoi. Ja saat arvata kolme kertaa, kuka hänen yhteyshenkilönsä on.”

Minun ei tarvinnut arvata kertaakaan.

”Voin esitellä sinut hänelle julkkareissa, ja voimme ehkä järjestää lukutilaisuuden sinun liikkeeseesi...”

En tiennyt mitä sanoa. Sellainen tapahtuma tekisi liikkeeni tunnetuksi koko kaupungissa! Olisin halunnut syöksyä kiitollisuudesta Lenan kaulaan, vaikka olikin selvää että hän kutsui minut vain, jotta voisin nähdä lähietäisyydeltä, miten fantastisen uran hän oli luonut.

”Kirjan julkistamistilaisuudesta tulee suuri tapahtuma”, Lena kertoi innoissaan. ”Hyvää ruokaa. Rajuja hirviöasuja. Tiedätkö mitä, tuo perheesikin! Saisin samalla tutustua heihinkin.”

”Sen teen!” vastasin hymyillen. Ensinnäkin iloitsin mahtavasta tilaisuudesta, joka oli osunut kohdalleni. Toiseksi ajattelin: kun Lena näkee perheeni, hän alkaa ehkä kadehtia minua. Loppujen lopuksi perhe oli ainoa, mitä minulla oli ja häneltä puuttui! Ja jos Lena kadehtisi minua... no niin, sitten minun ei tarvitsisi olla niin kateellinen hänelle.

Lena hyvästeli minut suutelemalla ilmaa poskieni vieressä ja viiletti ulos liikkeestäni. Tuskin hän oli lähtenyt, kun kuulin että vessa vedettiin. Cheyenne tuli luokseni ja totesi: ”Unohda koko juttu, tuo muija on sinua onnellisempi.”

Minä kuitenkin vastasin päättäväisesti: ”Sehän vielä nähdään!”

FEE

Olisin niin halunnut olla onteloeläin.

Ääliö bilsanmaikkamme oli pitkästyttänyt meitä jo viikkokausia meduusoilla ja muilla onteloeläimillä yrittäen epätoivoisesti pitää yllä mielikuvaa, että tieto noista olioista olisi jollakin tavalla tärkeää. Mitä ajanhukkaa meille kaikille! Siinäkin epätodennäköisessä tapauksessa, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa aikuisena istuisi löhötuolissa ja tulisi ajatelleeksi, että olisikin hiton hauska tietää miten jotkin typerät onteloeläimet lisääntyvät, sen voisi kuitenkin etsiä Wikipediasta tai jostain muusta sata kertaa paremmasta verkkotietosanakirjasta, joka siihen mennessä olisi keksitty.

Tänään kuitenkin ajattelin onteloeläimiä ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Oikeastaan niillä oli asiat tajuttoman hyvin. Onteloeläimellä ei ollut urputtavaa äitiä, ei stressaantunutta isää, ei rasittavaa pikkuveljeä eikä koulua, jossa joutui kuuntelemaan pitkästyttäviä jorinoita onteloeläimistä.

Ennen kaikkea onteloeläin ei voinut jäädä luokalle vain siitä hyvästä, ettei sillä ollut mitään hajua onteloeläimistä.

Isä varmaan suhtautuisi kunniakierrokseeni lähinnä välinpitämättömästi, olihan hän pankkityöstään niin ylirasittunut, ettei kai edes muistanut, millä luokalla olin. Äiti sen sijaan polttaisi kääminsä lopullisesti. Hän jaksoi tolkuttaa, että minun piti ajatella tulevaisuuttani. Tietysti hän tarkoitti pelkkää hyvää, kyllä minä sen tajusin, enhän minä ihan hölmö ollut. Mutta mitä enemmän hän marmatti, sitä vähemmän minua hotsitti kuunnella. Jos Wikiin laittaisi hakusanaksi ”kontraproduktiivinen”, tulokseksi tulisi takuulla äidin kuva. Ja sitä paitsi, miten minä olisin tulevaisuutta voinut ajatella, kun sain tuskin nykyisyyttäkään järjestykseen?

Nykyisyys istui kahden pulpettirivin päässä edessäni, oli nimeltään Jannis, aika hyvä kitaristi ja näytti Pete Dohertylta, joskin huomattavasti terveemmältä. Edellisenä iltana olimme Jannisin kanssa paitsi poltelleet pilveä myös sekstailleet vähän hänen treenikämppänsä sohvalla. En ollut kuitenkaan halunnut mennä aivan loppuun asti. Ensinnäkään koska en ollut ennen ollut sängyssä pojan kanssa, ja toiseksi koska en tiennyt, kuinka vakavissaan Jannis oli minun suhteeni.

Olisi kylläkin ollut aika mukavaa jos Jannis olisi halunnut minusta jotakin, sillä hän oli todella hellä, varsinkin suudellessaan pehmeästi perhostatuointeja molemmissa olkapäissäni. (Ne pojat, joiden kanssa olin ollut aiemmin, eivät olleet olleet läheskään yhtä taitavia kuin Jannis. Toiset olivat tuskin uskaltaneet koskea minuun, toiset taas olivat erehtyneet luulemaan rintojani muovailuvahaksi.)

Ikävä kyllä Jannis oli tunnettu siitä, että hän oli naissuhteissaan yhtä vakavissaan kuin Dracula. Ja vaikka hän joskus rakastuisikin tosissaan johonkuhun, se en taatusti olisi minä. Ne kundit, joihin minä pihkaannuin, jättivät minut aina kuin nallin kalliolle.

Jannisin takia olin siis hyvää vauhtia tulossa onnettomaksi. Mutta vaikka tiesin sen, en voinut tunteilleni mitään. Onteloeläimillä oli siis vielä yhdessä suhteessa asiat hyvin: niillä ei ollut hormoneja.

Hormonit ovat ihan taukkeja.

Ne pitäisi kieltää.

Tai teljetä vankilaan.

Sinne ne kuuluvat, typerät hormonit. Jos ne olisivat telkien takana, minun ei tarvitsisi koko ajan tapella nykyisyyden kanssa vaan voisin tosiaankin, niin kuin äiti toivoo, huolehtia välillä tulevaisuudestanikin.

Yhtä hyvä kuin lihavakin kaverini Jenny huomasi minun tuijottavan Jannisia ja kuiskasi: ”Ootsä lätkässä siihen?”

”Älä höpötä”, sihisin takaisin.

”Se siis tarkoittaa kyllä.”

”Eikä, se tarkoittaa että älä höpötä!”

”Ja se tarkoittaa: ai hitto, kiinni jäin”, Jenny virnuili. Hän oli aina totaalisen itsevarma. Vaikka oli niin lihava, että olisi voinut esittää high school -komediassa tyttöä, joka pääsee poikien painijoukkueeseen. Mutta Jennyn asenne oli: vartaloni ei tule koskaan olemaan täydellinen, joten on parempi tyytyä siihen kuin vaeltaa seuraavat seitsemänkymmentä vuotta onnettomana maan kamaralla.

Minä itse olin hoikka mutta silti tyytymätön lattarintaiseen vartalooni, jonka kanssa joutuisin vaeltamaan maan kamaralla seuraavat seitsemänkymmentä vuotta. Mikäli geeniperimääni pystyi millään tavalla päättelemään äitini vartalosta, oli selvää, ettei minulle kasvaisi etupuolelle tämän enempää.

Lopultakin kello soi välitunnille ja bilsanmaikka lopetti onteloeläinmonologinsa, joka oli melkein saanut hänet itsensäkin nukahtamaan. Nousimme pulpeteista, ja Jenny sanoi: ”Minä tästä sitten häivyn, Fee.”

”Miksi?” kysyin.

”Koska Jannis tulee tännepäin.”

Jannis oli tosiaan tulossa meitä kohti!

Polveni alkoivat tutista.

”Moi, Fee”, hän sanoi väkinäisen rempseästi.

Polvet tartuttivat tutinan myös alahuuleeni, ja vastasin: ”Mmmmm.”

Hemmetti, yhtä typerästi en ollut käyttäytynyt vielä yhdenkään pojan edessä. Kuin olisin karannut Hannah Montanasta.

”Öö, mitä?” Jannis kysyi ystävällisesti.

Yritin uudelleen, huonolla menestyksellä. ”Mmmoijanns.”

Hän katsoi minua kuin olisin ollut vieläkin pilvessä eilisestä.

Seisoimme hiljaa vähän noloina. Vasta kun luokka oli tyhjä, Jannis alkoi puhua: ”Kuule, siitä eilisestä...”

Tiesin, mitä oli tulossa. Hän sanoisi että oli ollut eilen pöhnässä, ettei ollut ollut tosissaan ja vaihtaisi seuraavaan tyttöön. Tai no, viimeksi mainittua hän tuskin sanoisi suoraan, vaan höpöttäisi jotain ajanpuutteesta. Mutta käytännössä se tarkoittaisi: seuraava, olkaa hyvä.

Ennen kuin joutuisin lempatuksi, kiirehdin pälpättämään: ”Kuule, se eilinen oli virhe. Ellei me oltaisi polteltu ensin, en olisi edes ruvennut lääpiskelemään, ihan totta, sinä et ole oikein minun tyyppiäni, ja olisit kyllä saanut laittaa eilen vähän enemmän dödöäkin...”

Jannis oli hiljaa, katseli nolona lattiaa ja näytti koiralta, jonka hännän yli oli ajettu.

”Mitä nyt?” kysyin siksi epävarmasti.

”Ei mitään, miten niin?” hän vastasi yrittäen kuulostaa viileältä.

”No kun näytät siltä kuin häntäsi yli olisi ajettu.”

”Täh?”

”Siis... jos olisit koira”, kiirehdin vastaamaan. Käyttäydyin hetki hetkeltä typerämmin.

”No jaa”, Jannis sanoi. ”No kun se... eilen sinun kanssasi... minusta se oli mukavaa. Ja sinä... sinä tuoksuitkin hyvältä.”

Jannis oli tosissaan, vaistosin sen selvästi.

”Ööö”, änkytin siksi. Ylähuuli ja alahuuli tutisivat nyt duettona.

”Täh?” hän kysyi.

”Ööö”, jatkoin änkyttämistä ja motkotin mielessäni: senkin typerät ruumiinosat, ettekö nyt voi koota itseänne?

Ihme kyllä ne tekivät sen. Osittain. Ainakin siinä määrin, että pystyin taas puhumaan jokseenkin ymmärrettävästi: ”Tuota... oli minullakin eilen mukavaa.”

”Miksi sitten sanoit äsken, että se oli virhe?” Jannis tahtoi tietää.

”Koska olen aina välillä onteloeläin.”

”Niinhän me kaikki ollaan”, hän vastasi hymyillen ihanasti. Ja jos en olisi jo kauan ollut pihkassa häneen, niin viimeistään sillä hetkellä olisin rakastunut.

Sitten hän kysyi: ”Huvittaisiko sinua tehdä jotain tänä iltana? Pilven kanssa tai ilman, ihan miten vain?”

”Joo, kyllä huvittaisi”, vastasin ikionnellisena ja ajattelin: mikään, mikään koko maailmassa ei voi estää minua tapaamasta Jannisia tänä iltana!

EMMA

Perheeni ei ollut Stephenie Meyer -ideasta järin haltioissaan.

”Minulla on menoa”, Fee marmatti – vielä kärttyisämmin kuin tavallisesti.

”Minulla on töitä”, Frank sanoi – vielä masentuneemmin kuin tavallisesti.

”Minä haluan lukea”, Max kuiskasi – yhtä hiljaa kuin aina. Hän oli kaksitoistavuotiaaksi hieman liian pieni ja myös hieman liian pulska. Hän oli myös huippulahjakas, mikä ei ollut omiaan nostamaan hänen suosiotaan luokassa. Siksi Maxista olikin tullut viime vuosina äärimmäisen ujo lukutoukka, josta oli ihanaa sukeltaa mielikuvitusmaailmoihin. Todellisuus oli hänelle selvästi aivan liian todellista. Toisaalta ymmärsin häntä, mutta toisaalta en voinut hyväksyä sitä. Ensin olin yrittänyt taivutella häntä musiikkiharrastuksen pariin, mutta kuoronjohtaja oli pyytänyt minut syrjään: ”Olen pahoillani että minun on sanottava tämä, mutta poikanne ei löytäisi oikeaa säveltä vaikka se seisoisi suoraan hänen edessään.” Sitten olin ilmoittanut hänet jalkapalloon, mutta valmentaja muistutti johtamismenetelmiltään lähinnä Saddam Husseinia. Viimeisessä pelissä ennen kuin Max lopetti jalkapallon Saddam raivosi minulle: ”Poikanne pelaa siihen malliin, että teidän kannattaisi ottaa selvää, onko hän homo.” Nyt minulla oli haussa uusi harrastus, jonka parissa Max voisi nauttia todellisuudesta, mutten ollut vielä keksinyt sellaista.

Katsoin perhettäni, joka istui kerrostaloasuntomme keittiönpöydän ääressä, ja julistin päättäväisesti: ”Tänään vietämme iltaa perheen kesken!”

”Minähän teen mitä itse haluan”, Fee vastasi.

Se oli yksi hänen vakiolauseitaan. Kuten myös: ”Minä siivoan sitten myöhemmin”, ”Kyllä minä ehdin ajoissa kouluun” ja ”Äiti, enhän minä ikinä käyttäisi huumeita”. (Minulle on aina ollut arvoitus, miksi jotkut nuoret alkavat murrosiässä polttaa pilveä. Vanhempienhan niin pitäisi tehdä, jotta he selviäisivät tästä elämänvaiheesta.)

Feen lempivakiolause oli kuitenkin: ”Äiti, sinä olet nolo.” Jos lauloin, olin nolo. Jos meikkasin, olin nolo. Jos en meikannut, olin vielä nolompi. Vain kerran, kun olin ollut hänen kanssaan maauimalassa uimapuku päällä, en ollut ollut nolo. Vaan sikanolo.

Yleensä yritin kasvattaa lapseni turvautumatta liiaksi uhkailuun, mutta nyt minulle oli sanomattoman tärkeää mennä tapaamaan Stephenie Meyeria koko perheen voimin, jotta voisin näyttää Lenalle, ja niinpä sanoin tiukasti: ”Fee, jos et tule, saat kotiarestia!”

Hän katsoi minuun kiukusta kihisten, vielä vihaisempana kuin tavallisesti, hänellä oli ilmeisesti erityisen tärkeä meno. Jonkun pojan kanssa varmasti. Mutta jos sanoisin jotain joko siitä tai hänen luokalle jäämisestään, hän taatusti räjähtäisi siihen paikkaan. Ja jos hän räjähtäisi, räjähtäisin minäkin. Ja sillä aikaa kun me kaksi räiskähtelisimme iloisesti, Frank liukenisi läppärin ja Max kirjansa taakse. Sen vuoksi en vastannut mitään vaan annoin Feen kiukun jäädä ilmaan leijumaan, kunnes hän sihisi: ”Onkin aina tosi mukavaa tehdä jotain perheen kesken. Varsinkin jos se on vapaaehtoista.”

Frank vinkkasi minut syrjään ja kysyi hiljaa: ”Mutta Emma, et kai sinä minulle anna kotiarestia, jos en tule mukaan? Minun on ihan pakko miettiä, miten saan pankin työntekijät nielemään suunnitellut säästöt.”

Oikeastaan Frank oli lähtenyt opiskelemaan lakimieheksi, jotta voisi auttaa köyhiä. Opintojensa jälkeen hän oli kuitenkin todennut, että köyhien auttajat pysyivät köyhinä itsekin. Ja koska hänellä oli perhe elätettävänä, hän meni töihin erään pankin lakiasiainosastolle, missä hän vastasi tällä hetkellä uudelleenjärjestelyistä ja organisaatiokaavioiden piirtämisestä. Hän kärsi kovasti tehtävästään. Olihan ihmisille vaikea kertoa, että heidät irtisanottaisiin. Miten sellainen asia ylipäätään otettiin puheeksi? Tuskin näin: ”Saatte arvata kolme kertaa, kenen pomon laskelmat ovat menneet täysin pieleen”, tai näin: ”Kohta teidän ei enää tarvitse menettää hermojanne osastopäällikkönne takia”, tai näin: ”Teidän asemassanne kasvattaisin vastedes ruokani omassa puutarhassani.”

Yritin lievittää hänen stressiään vitsailemalla. ”Kotiarestia ei tule, mutta jäät ilman seksiä.”

”Siis mitä?” Hän ei aivan ymmärtänyt.

”Saat päättää itse: joko töitä tai seksiä minun kanssani ensi yönä. Mitä saisi olla?”

”No tuota...”, hän mietti.

Hän todellakin mietti!

Voi itku, ja minä kun olin luullut, että omien vanhempieni elämä oli aikoinaan ollut melko intohimotonta. Mutta vaikka heiltä ei juuri liiennyt toisilleen hellyydenosoituksia, he harrastivat seksiä yli viisikymppisinäkin, kuten jouduin piinallisesti toteamaan, kun kerran teini-ikäisenä osuin vahingossa heidän makuuhuoneeseensa. Se näytti lähinnä mursujen painiottelulta.

”Tämä ilta on minulle hyvin tärkeä!” sanoin Frankille yksiselitteisesti.

”Hyvä on sitten, mietin konseptia kun olemm...