Ruotsinkielinen alkuteos Potensgivarna
© Karin Brunk Holmqvist 2004
Published by agreement with Kabusa Agency, Sweden.
Kannen kuva ja suunnittelu: Henriette Mørk / Imperiet
Suomenkielinen kansi: Satu Kontinen
ISBN 978-952-279-158-0
www.bazarkustannus.fi
Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.
1. luku
Keittiön vetosohvasta kuuluva natina kertoi, että uusi päivä oli alkanut. Elida Svensson työnsi makuulaatikon sisään tasan kello 7.10 kuten joka aamu.
Elida oli sisaruksista vanhempi. Hän täyttäisi syksyllä seitsemänkymmentäyhdeksän vuotta. Tilda oli vasta seitsemänkymmenenkahden, mutta näytti vanhemmalta. He olivat kumpikin syntyneet tässä talossa, eivät vetosohvassa vaan vanhempien makuuhuoneen suuressa mustassa rautasängyssä. Makuuhuone oli samannäköinen kuin se oli ollut aina. Musta rautasänky keltaisine messinkinuppeineen ja suuri päiväpeitto, jonka pienet ruudut oli virkattu langanlopuista. Peitto oli kiehtonut Tildaa ja Elidaa kovasti, kun he olivat olleet pieniä. Tytöt olivat maanneet sillä ja muistelleet.
– Tämä oli minun villatakkini, Tilda tapasi sanoa osoittaen yhtä vanhan roosan väristä ruutua.
– Ja tämä oli vaarin kaulaliina, Elida sanoi.
Joka ruudulla, joka värillä, oli historiansa.
Otettuaan joskus vähän liikaa heidän isänsä, seppämestari Svensson, käytti päiväpeittoa satukirjana.
– Tänään otetaan tuo ulkoreuna, hän saattoi sanoa ja kertoi sitten ruutu ruudulta tarinat lankojen alkuperästä. Mutta hän ei koskaan kertonut kuin yhdestä ruuturivistä kerrallaan:
– Huomenna taas yksi rivi lisää.
Se oli ihmeellinen sängynpeitto.
Siksi Svenssonin neidit olivatkin päättäneet pitää huoneen koskemattomana vanhempiensa kuoleman jälkeen. Huoneessa käytiin harvoin, se vain ammotti kuin suuri pimeänkostea aukko keskellä taloa. Svenssonin neidit eivät koskaan lämmittäneet sitä. Heistä se oli turhaa, kun kerran huonetta ei enää käytetty. Sängyn lisäksi siellä oli kaksi yöpöytää. Niissä oli marmorilevy, pieni laatikko ja alimmaisena pottakaappi. Jopa reunastaan lohjennut roosanvärinen posliinipotta oli paikoillaan. Huoneen nurkassa seisoi pesukomuutti. Pesuvati oli vanhaa Rörstrandin posliinia ja vesikannu samaa sarjaa. Saippuakuppi oli eri tehtaan ja erikuvioinen, mutta niin ikään posliinia. Saippuakin oli vielä tallella, halkeilleena mutta kuitenkin!
Paljon muuta huoneessa ei ollutkaan, vain pari isokokoista esi-isien muotokuvaa seinällä ja tietenkin tunkkainen, ummehtunut ilma. Svenssonin neidit eivät paljon uudistuksista perustaneet.
He olivat varttuneet niukoissa oloissa. Heidän isänsä oli uurastanut seppänä koko ikänsä, mutta yltäkylläisyyttä he eivät olleet koskaan päässeet kokemaan. Seppämestarin vaimo Elna oli hoitanut Tildaa, Elidaa ja heidän pikkuveljeään Rutgeria. Isä tapasi piloillaan kutsua poikaa jälkiveroksi, koska Rutger oli kymmenen vuotta Tildaa nuorempi. Kodin ilmapiiri oli ollut rakastava, ja ehkä juuri siksi Tilda ja Elida olivatkin viihtyneet kotona liian pitkään. Niin pitkään että olivat hukanneet tilaisuutensa avioliittomarkkinoilla, kuten kylässä tavattiin hymähdellä. Eivät tytöt rumia olleet, he olivat nuoruudessaan jopa saaneet joitakin naimatarjouksia, eivätkä lihan himot olleet heille vieraita. Mutta he olivat joko etsineet tyydytystä kovasta työstä tai tutkineet illan pimeydessä kehonsa saloja, löytäneet lopulta polttavan pesäkkeen ja tyydyttäneet itse halunsa, tosin syvästi katuen ja Jumalan rangaistusta peläten. Mutta rangaistus ei voinut olla himoa pahempi, ja siksi kumpikin neiti sammutti poltteen omassa sängyssään aina kun se yltyi sietämättömäksi.
Rutger muutti jo nuorena kaupunkiin eikä pannut yhtään pahakseen, että sisaret huolehtivat ikääntyvistä vanhemmista. Elida oli kyllä käynyt töissä kodin ulkopuolella kauppiaan kiireapulaisena ja Tilda oli autellut keittäjänä isoissa kyläjuhlissa, mutta enimmän aikaa he olivat vanhempiensa luona. Isä ja äiti vetivät kumpikin viimeisen henkäyksensä suuressa rautasängyssä, samassa sängyssä jossa kolme lasta oli tuskalla synnytetty, virkatun päiväpeiton tarkkaillessa tarinoineen tapahtumia sivusta. Tilda ja Elida olivat eläneet talossa kahdestaan jo vuosikausia. He nauttivat kansaneläkettä ja jakselivat mukavasti, mutta talo oli entisellään puuhelloineen, ulkohuusseineen ja pihakaivoineen. Borrbyn pienessä talossa numero 13:83 ei ollut rahastosäästämisestä kuultukaan. Ei niin etteivät siskokset olisi säästäneet, päinvastoin, mutta he säästivät omalla tavallaan, Elida keittiön kuparikattilaan ja Tilda pesutuvan puutynnyriin. Setelinippujen kasvu tuotti heille tyydytystä, mutta he eivät ajatelleetkaan käyttää rahoja kodin arkiaskareiden helpottamiseen.
Keittiössä oli aina lämmin. AGA-lieden lämpö tuntui täyttävän joka sopukan. Lämpö hiipi lattialautoja pitkin, pesiytyi kotikutoisten räsymattojen jokaiseen silmukkaan ja kipusi ylös kärpäspaperiin, ruskeaan liimapaperinauhaan, jossa kärpäset kävivät epätoivoista kuolinkamppailuaan. Kärpäspaperi keinui kevyesti lämmössä. Koska keittiössä oli lämpimintä, Svenssonin neidit nukkuivat keittiön vetosohvassa, Elida vanhimpana itse sohvassa, Tilda ulos vedettävässä puulaatikossa, joka oli lyhyempi ja epämukavampi. Vaikka Tilda oli nuorempi, hänen niveliään kolotti pahimmin ja hänen kätensä ja sormensa muistuttivat tuulen tuivertamaa kitukasvuista mäntyä. Tildan oli vaikea päästä ylös epämukavasta vuoteesta, mutta koska kumpikaan ei halunnut muutosta, Tilda se silti joka ilta tasan kello 21.10 kömpi pieneen puulaatikkoon, joka päivisin toimi sohvan sokkelina. He menivät nukkumaan täsmälleen samaan aikaan joka ilta, kesällä ja talvella, arkena ja pyhänä, ja tasan kello 7.10 kuului natina, kun Elida sängyn tarkasti pedattuaan työnsi sokkelin sohvan alle.
2. luku
Svenssonin neitien alkoi olla vaikea saada aikaansa kulumaan. He pilkkoivat puita, kaapivat tuhkat pesistä, käpsehtivät puutarhassa ja säilöivät marjoja.
Lihan himot olivat kadonneet, enää ei ollut poltetta sammutettavaksi iltamyöhään keittiönsohvassa. Jumala oli varmasti jo aikoja sitten antanut anteeksi, Tilda lohdutteli itseään, kun jäseniä alkoi taas kolottaa ja hän pelkäsi kuolevansa ja joutuvansa pian Herran kasvojen eteen. Hän ei tunnustanut edes itselleen, että ikävöi vanhan tikkitäkin alla kokemiaan kuuman kaipauksen hetkiä. Hän halusi mennä taivaaseen yhtä puhtaana ja viattomana kuin oli mustassa rautasängyssä syntynytkin.
– Kahvi on valmista, Tilda huusi.
Hänen ei olisi oikeastaan tarvinnut kutsua, sillä Elida tiesi että aamiainen olisi pöydässä sillä hetkellä kun vetosohva työnnettiin kokoon.
– Raparperimarmeladista tuli hyvää tänä vuonna, Tilda sanoi.
– Vähän liian imelää, lisäsi Elida niin kuin joka aamu.
Näitäkään sanoja ei olisi tarvittu, sillä he osasivat toistensa vuorosanat jo ulkoa. Mutta siskokset pelkäsivät hiljaisuutta ja toistivat samat asiat joka päivä vuodesta toiseen, koska uusista puheenaiheista alkoi olla pulaa.
Elida luki päivälehden ensin, niin oli aina ollut. Nuukuudestaan huolimatta he halusivat seurata aikaansa. Eivät he tyhmiä olleet. Luoja oli suonut heille älyä ja he olisivat varmasti päässeet pitkälle, jos olisivat saaneet käydä kouluja. Rutger sai opiskella. Hänhän oli poika ja joutuisi elättämään perheensä. Hän opiskeli toimittajaksi, meni naimisiin logopedin kanssa, ja he saivat kolme lasta.
Rutger kävi harvoin katsomassa sisariaan, mitä nyt kesällä joskus piipahti. Elidan poskilla häivähti vielä häpeän puna siitä kerrasta, kun hän oli mennyt kysymään Rutgerin Marianne-rouvalta, onko logopedi sellainen joka sovittaa jalkatukia. Ei Elidalta älliä puuttunut, hän ei vain ymmärtänyt kaikkia uusia hömpötyksiä.
Elida viipyi tänä aamuna paikallissivulla harvinaisen pitkään, ja Tilda tajusi, että siellä oli jotain erikoista. Lehden jokaiseen aukeamaan kului yleensä täsmälleen yhtä kauan, ja pienikin poikkeama herätti Tildan huomion.
– Onko siellä jotain erityistä?
– Lantzin talo on myyty, se lukee lainhuudatuksissa.
Lantzin ukko oli asunut Svenssonien naapurina vuosikymmeniä. Hän kuoli huhtikuun neljäntenätoista, samana päivänä jona nähtiin kevään ensimmäinen kiuru. Tilda ja Elida olivat pohtineet, miten talon kävisi, ja arvelleet että sekin myytäisiin jollekulle kaupunkilaiselle kesävieraalle, kuten niin monet kylän taloista. Ostaja oli kuin olikin kaupunkilainen, ja siinä samassa pelon ruusut juurtuivat pikku keittiöön ja päivärutiinit menivät sekaisin, sillä kello oli 7.40 ja aamiainen oli yleensä syöty tasan 7.30.
Svenssonin neitien kaivo sijaitsi sen verran sivussa, että heidän täytyi vedenhakureissuillaan kulkea Lantzin tontin poikki. Oli siitä ollut jokin rasitustodistuskin, mutta paperit olivat palaneet poroksi monta vuotta sitten, kun pallosalama poltti seppämestari Svenssonin kirjoituspöydän. Koska Lantzien kanssa oltiin hyvää pataa, papereista ei ollut piitattu, vetensä sai hakea, oli papereita eli ei.
Lantzeilla oli ollut poika, johon Tilda ja Elida olivat kumpikin olleet lääpällään, ja siihen aikaan he kävivät mielellään hilaamassa keikkuvalla ämpärillä raikasta vettä ylös kaivosta. Nykyään kaivolla käytiin vain siksi että tarvittiin vettä. Mutta kumpikin muisti Lantzin pojan ja oli usein ajatellut tätä, kun kädet öisin etsiytyivät tikkitäkin alla alaspäin.
– Ajattele, jos me ei enää saadakaan hakea vettä? Tilda sanoi kauhistuneena.
– Totta kai saadaan, tyynnytteli Elida, mutta harhaileva katse paljasti että tulevaisuus huoletti häntäkin.
Tilda viipyi sinä päivänä pitkään kaivolla. Puukansi tuntui harvinaisen painavalta, ja kun hän laski ämpärin kaivoon, se ei tahtonut upota veteen vaan keikkui ärsyttävästi pinnalla kuin silkasta uhmasta. Tilda sai heittää sen alas pariinkin otteeseen, ennen kuin se lopulta keikahti sivuttain, haukkasi vettä ja vajosi pinnan alle. Viime vuosina suurin osa vedestä oli tupannut läikkymään ennen kuin ämpäri kohosi kaivonreunalle. Tildaa se ei haitannut, koska vettä kului nykyään entistä vähemmän.
K...