Kansi

Nimiö

Pajtim Statovci

Kissani Jugoslavia

missing image file

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Copyright © Pajtim Statovci ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2014 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-27179-6

Kustannusosakeyhtiö Otava 2014

Alkusanat

Da bi se jasno videla i potpuno razumela slika kasabe i priroda njenog odnosa prema mostu, treba znati da u varoši postoji još jedna ćuprija, kao što postoji još jedna reka.

Jotta saisi selvän kuvan kaupungista ja ymmärtäisi, millainen suhde sillä on siltaan, täytyy tietää, että kaupungissa on vielä toinenkin silta, niin kuin myös toinen joki.

IVO ANDRIĆ: NA DRINI ĆUPRIJA

SUOM. AIRA JA ELVI SINERVO

I

Kun ensimmäisen kerran tapasin kissan, se oli jotakin niin häkellyttävää, kuin näkisi samaan aikaan sadan hyvän miehen ruumiit, että maalasin sen paksulle akvarellipaperille, ja kun maalaus vihdoin valmistui ja kuivui, kannoin sitä mukanani kaikkialla, eikä yksikään ihminen kulkenut ohitseni vastaamatta kysymykseen: ”Arvon korkeutenne, saanko esitellä teidät kissalleni?”

0:01 blackhetero-hki: jotain kivaaa????????+

0:01 Chubby-Sub28: Vanhempaa alistavaa, 09-alue?

0:01 jumppatossu jkl*:

0:02 ouHpäiTop: ……Oulust suht hoikkaa seuraa?

0:02 Kalle42_hki: Turusta nuorempaa ensi viikolla? Imemään tms?

0:02 jäkessä: järvenpää+ymp?

0:02 Hgissä käymässä: onko Helsingissä miehekästä miestä, joka haluaa imettää nyt…?

0:02 Rauma BTM: pyöreäperseinen kaipaa kovakyrpäistä

0:02 tre mies nuorelle: tre

0:02 n_oulu: kundia kimppaan kolmanneksi? oulu?

0:02 tre mies nuorelle: tre

0:02 Cam30: camseuraa?

0:03 06e, btm24: MIESTÄ?? PAIKKA ON!

0:03 VilleHKI: hoikka vers/top-kundi 185/72/18/5 etsii hoikkaa vers/btm-kundia LIVEEN nyt

Kun Villen viesti näkyi ruudulla, lopetin lukemisen. Tunnin kuluttua Ville sanoi ovella moi ja minä sanoin moi ja hänen katseensa kiemurteli hetken varpaiden ja hiusrajan väliä. Vasta sitten hänellä oli tarpeeksi rohkeutta tulla sisään.

”Olet hyvännäköinen”, sanoin.

Ville murahti ja alkoi liikehtiä kömpelösti, hän otti yhden askeleen taaksepäin ja hänen oikea kätensä oli välillä hänen selkänsä takana ja välillä hän nojaili siihen. Mutta minä osasin tämän pelin ja sanoin että ei kun oikeasti, olet todella hyvännäköinen, yllätyin ihan kun tulit ovesta sillä odotin jotain muuta, että olisit kertonut itsestäsi pelkkiä valheita. Niin minä olisin tehnyt.

”Voin lähteä, jos haluat.”

Hänen äänensä oli arka ja vaatimaton, kuin se kuuluisi pienelle lapselle, ja hän käänsi katseensa poispäin ja puuskahti hieman mielenosoituksellisesti kuin yrittäisi vakuuttaa minut jostakin. Minulla ei ole tapana tehdä mitään tällaista, esimerkiksi. Tai: Kirjauduin chattiin heikolla hetkellä, en tiedä mitä ajattelin. Kuin haluaisi minun tietävän että hän oli etukäteen ajatellut kaikkia niitä asioita, joita voisi sattua. Hänellä voi olla sukupuolitauti tai hän voi olla mikä tahansa, hän voi satuttaa minua, ei sitä tiedä.

”En halua, että lähdet”, sanoin ja yritin tarttua häntä kädestä, mutta hän veti sen nopeasti pois ja kätki taas selkänsä taakse.

Ymmärsin häntä paremmin kuin kukaan muu. Miksi hänen kaltaisensa tekisi mitään tällaista? Miksi hän ei palaisi sinne, mistä tuli? Hän oli hieman yli kolmenkymmenen, menestyvän näköinen mies, hän oli kammannut hiuksensa taakse ja hänen komeakulmaiset kasvonsa työntyivät kaulahuivin ja takinkauluksen takaa niin, että hän olisi voinut saada kenet tahansa, kävellä sisään mihin tahansa paikkaan ja valita kaikista läsnäolijoista mieluisimman. Hän riisui uudenveroiset nahkakenkänsä ja kalliinnäköisen takkinsa ja ripusti sen naulakkoon. Hänen vaatteensa tuoksuivat puhtailta, liituraitainen kauluspaita oli paksua ja sileää kangasta, eivätkä hänen farkkunsa olleet ehtineet edes rypistyä polvien kohdalta, vaikka ne myötäilivät hänen jalkojaan kuin sukkahousut.

Hän seisoi edessäni hetken sanomatta mitään, kunnes hiljaa oleminen alkoi vaivata häntä ja hän ujutti kätensä alaselkäni taakse, painoi minut vahvoin ottein seinää vasten ja suuteli kovakouraisesti. Hän lukitsi ranteeni kämmeniinsä ja painoi reidellään haaroväliäni kuin pelkäisi, että ehtisin sanoa jotakin. Ihastuneeni häneen tai että tiedän, miten vihaiseksi tämä tekee ja miten minä ymmärrän häntä ja maailmaa, josta hän tulee: insinöörivanhemmat, niin niin, et ole voinut kertoa, että haluat olla miesten kanssa, kyllä minä tiedän, niin, ei sitä noin vain kerrotakaan.

Minäkin inhoan tätä, kaikkea tätä, olisin halunnut sanoa hänelle, kysyä miten me oikein tulimme tähän ja miksi tämän täytyy olla tällaista, mitä meille on tapahtunut, mutta niin ei sovi sanoa katuvalle miehelle, koska inho on niin paljon pahempaa kuin viha. Vihalle voi antaa periksi; siitä voi päästä yli tai sille voi antaa elämänsä, mutta inho toimii toisella tavalla. Se kaivautuu kynsien alle eikä lähde, vaikka purisi sormensa irti. Mutta minä en sanonut hänelle mitään, koska miesten kesken ei ole kysymyksiä, ei pahoinpitelyjä, ei perusteluita.

Hänen pitkät kyntensä raapivat selkääni ja hartioitani, hänen tasaiset hampaansa törmäilivät omiini ja hänen kaulassaan tuoksui vahva partavesi, kainaloissa tuntui vielä kostea deodorantti. Hän painoi itsensä tiukasti kiinni ja kietoi jalkansa omieni ympärille, hänen lihaksikkaat reitensä puristuivat kylkiini ja hänen pyöreät olkapäänsä olivat määrätietoiset. Hetken ajan ajattelin, miten kaunis hän on, ja miten onnekas olen, että hän on tullut. Hänen ranteensa joissa kasvaa harvaan vaaleaa karvaa, hänen kämmensyrjänsä jotka ovat täynnä pullistuneita verisuonia, hänen suorat ja tasaiset sormensa ja hyvin hoidetut kyntensä, vartalonmyötäinen kauluspaita jonka ylimmät napit ovat auki ja jonka alta haistan hänen tuoksunsa, hänen solisluunsa jotka kannattelevat kovia rintalihaksia, kapenevan rintakehän eleganssi ja hänen vyötärönseutunsa kutsuvuus, tiukat mutta istuvat housut jotka ajavat hänen reitensä niin ahtaalle, että hänen jalkalihastensa juovat näyttävät luistinten teriltä, ajattelin. Miten täydellinen toinen voi olla.

Hän suuteli kaulaani pimeässä eteisessä, ja vaikka kukaan ei nähnyt meitä, vaikka mekään emme täysin nähneet toisiamme, aloin nähdä hänet toisin, kun hän liu’utti lämpimän ja vahvan kätensä paitani alle. Halusin uskoa antaneeni periksi siksi, että olemme lopulta vain eläimiä, me emme voi tälle yhtään mitään, se kuuluu luonteemme perusominaisuuksiin. Ja otteiden voimakkuuden ja kiihtyneen hengityksen perusteella hänkin ajatteli samalla tavalla.

Hän repäisi kauluspaitansa auki jo eteisessä ja näykki hampaillaan minunkin paitaani niin, että tunsin hänen hengityksensä lämmön kankaan läpi. Työnsin hänet hetkeksi poispäin, riuhdoin itseni hänen otteestaan ja hän törmäsi ensin seinään ja sen jälkeen katsoi minua suurilla sinisillä silmillään. Sitten vedin hänet perässäni sängylle ja minun lakanoissani tuoksui vielä pesuaine, ja katsoin Villeä ja pakotin itseni ottamaan tästä kaiken irti. Nyt kun se vihdoin tapahtui.

Hän riisui loput vaatetuksestaan ja alkoi hymyillä. Otatko, hän kysyi, iski minulle silmää ja tarttui olkapäähäni painaakseen minua alaspäin.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi, kun lopetin.

”Kaikki on hyvin”, sanoin ja ajattelin kaikkia niitä viestejä, joita Ville ilmoituksensa jälkeen chatissa sai. Ja niiden joukosta hän valitsi minut, koska minun viestini oli kaikista huomattavin, kaikista haluttavin, minun strategiset mittani kaikkein houkuttelevimmat. Kaikki halusivat häntä ja hän halusi vain minut, ja sitä minä rakastin.

Hän käänsi minut ylösalaisin tehdäkseen minulle vastapalveluksen.

”Tuntuuko hyvältä?” hän kysyi ja roikotti terävää kieltään puoliksi suunsa ulkopuolella.

”Tuntuu tosi hyvältä”, minä sanoin ja painoin hänen päätään vaistomaisesti alemmas.

”Olet hyvännäköinen”, hän sanoi.

”Mitä sanoit?”

”Sinä olet hyvännäköinen”, hän toisti.

Sitten huoneessa alkoi haista. Minä ja hän. Me haisimme. Se mitä olimme juuri tehneet, ajatuksemme. Lateksin haju oli tarttunut ihoon, lakanoihin, jokaiseen pintaan, koko huoneilmaan. Lakanat olivat kostuneet hiestä, huomasin että hänen deodoranttinsa oli pettänyt kun hän nosti kätensä päänsä taakse, ja hänen hengityksensä oli nyt toisenlaista. Painavampaa, sipulin- ja lihanhajuista.

”Kiitos”, hän aloitti viimein.

”Ei mitään.”

”Oletko kunnossa?”

”Kyllä.”

”Hyvä”, hän sanoi ja yskäisi. ”Olisi kiva nähdä uudelleen.”

”Niin, ehkä”, aloitin. ”Otatko kahvia?” kysyin sitten nopeasti ja nousin vielä nopeammin ylös, avasin ikkunan riuhtoen sen kahvaa, potkaisin hänen lattialle levinneet vaatteensa kasaan, nostin sängyn alle pudonneen peiton ja laitoin valot päälle.

”Tähän aikaan”, hän sanoi, nousi lähes säikähtäen istumaan, veti peiton jalkojensa päälle, painoi kätensä alavatsalleen ja siristeli hämmentyneesti silmiään.

Hänen ihonsa kiilsi kirkasta valoa vasten kuin vastapaistettu kinkku. Hän raapi olkapäätään ja pyysi minua sammuttamaan valot.

”Niin, tähän aikaan. Otatko?”

”En voi”, hän tuomitsi taas.

”Sinun täytyy lähteä nyt”, sanoin.

”Mitä?”

”Haluan, että lähdet nyt.”

Ja hän jäi keräilemään vaatteitaan, kun menin keittiöön panemaan vedenkeittimen päälle. Nostin tiskipöydälle kahvimukin, johon laitoin valmiiksi kaksi lusikallista pikakahvia, kaksi makeutuspuristetta ja tilkan maitoa.

”Voisitko jo lähteä?” kysyin.

Hän oli sammuttanut valot ja tuntui säpsähtävän joko kysymystä, hiljaisuuden rikkonutta ääntä tai nopea...