Alkusanat

Da bi se jasno videla i potpuno razumela slika kasabe i priroda njenog odnosa prema mostu, treba znati da u varoši postoji još jedna ćuprija, kao što postoji još jedna reka.

Jotta saisi selvän kuvan kaupungista ja ymmärtäisi, millainen suhde sillä on siltaan, täytyy tietää, että kaupungissa on vielä toinenkin silta, niin kuin myös toinen joki.

IVO ANDRIĆ: NA DRINI ĆUPRIJA

SUOM. AIRA JA ELVI SINERVO

I

Kun ensimmäisen kerran tapasin kissan, se oli jotakin niin häkellyttävää, kuin näkisi samaan aikaan sadan hyvän miehen ruumiit, että maalasin sen paksulle akvarellipaperille, ja kun maalaus vihdoin valmistui ja kuivui, kannoin sitä mukanani kaikkialla, eikä yksikään ihminen kulkenut ohitseni vastaamatta kysymykseen: ”Arvon korkeutenne, saanko esitellä teidät kissalleni?”

0:01 blackhetero-hki: jotain kivaaa????????+

0:01 Chubby-Sub28: Vanhempaa alistavaa, 09-alue?

0:01 jumppatossu jkl*: …

0:02 ouHpäiTop: ……Oulust suht hoikkaa seuraa?

0:02 Kalle42_hki: Turusta nuorempaa ensi viikolla? Imemään tms?

0:02 jäkessä: järvenpää+ymp?

0:02 Hgissä käymässä: onko Helsingissä miehekästä miestä, joka haluaa imettää nyt…?

0:02 Rauma BTM: pyöreäperseinen kaipaa kovakyrpäistä

0:02 tre mies nuorelle: tre

0:02 n_oulu: kundia kimppaan kolmanneksi? oulu?

0:02 tre mies nuorelle: tre

0:02 Cam30: camseuraa?

0:03 06e, btm24: MIESTÄ?? PAIKKA ON!

0:03 VilleHKI: hoikka vers/top-kundi 185/72/18/5 etsii hoikkaa vers/btm-kundia LIVEEN nyt

Kun Villen viesti näkyi ruudulla, lopetin lukemisen. Tunnin kuluttua Ville sanoi ovella moi ja minä sanoin moi ja hänen katseensa kiemurteli hetken varpaiden ja hiusrajan väliä. Vasta sitten hänellä oli tarpeeksi rohkeutta tulla sisään.

”Olet hyvännäköinen”, sanoin.

Ville murahti ja alkoi liikehtiä kömpelösti, hän otti yhden askeleen taaksepäin ja hänen oikea kätensä oli välillä hänen selkänsä takana ja välillä hän nojaili siihen. Mutta minä osasin tämän pelin ja sanoin että ei kun oikeasti, olet todella hyvännäköinen, yllätyin ihan kun tulit ovesta sillä odotin jotain muuta, että olisit kertonut itsestäsi pelkkiä valheita. Niin minä olisin tehnyt.

”Voin lähteä, jos haluat.”

Hänen äänensä oli arka ja vaatimaton, kuin se kuuluisi pienelle lapselle, ja hän käänsi katseensa poispäin ja puuskahti hieman mielenosoituksellisesti kuin yrittäisi vakuuttaa minut jostakin. Minulla ei ole tapana tehdä mitään tällaista, esimerkiksi. Tai: Kirjauduin chattiin heikolla hetkellä, en tiedä mitä ajattelin. Kuin haluaisi minun tietävän että hän oli etukäteen ajatellut kaikkia niitä asioita, joita voisi sattua. Hänellä voi olla sukupuolitauti tai hän voi olla mikä tahansa, hän voi satuttaa minua, ei sitä tiedä.

”En halua, että lähdet”, sanoin ja yritin tarttua häntä kädestä, mutta hän veti sen nopeasti pois ja kätki taas selkänsä taakse.

Ymmärsin häntä paremmin kuin kukaan muu. Miksi hänen kaltaisensa tekisi mitään tällaista? Miksi hän ei palaisi sinne, mistä tuli? Hän oli hieman yli kolmenkymmenen, menestyvän näköinen mies, hän oli kammannut hiuksensa taakse ja hänen komeakulmaiset kasvonsa työntyivät kaulahuivin ja takinkauluksen takaa niin, että hän olisi voinut saada kenet tahansa, kävellä sisään mihin tahansa paikkaan ja valita kaikista läsnäolijoista mieluisimman. Hän riisui uudenveroiset nahkakenkänsä ja kalliinnäköisen takkinsa ja ripusti sen naulakkoon. Hänen vaatteensa tuoksuivat puhtailta, liituraitainen kauluspaita oli paksua ja sileää kangasta, eivätkä hänen farkkunsa olleet ehtineet edes rypistyä polvien kohdalta, vaikka ne myötäilivät hänen jalkojaan kuin sukkahousut.

Hän seisoi edessäni hetken sanomatta mitään, kunnes hiljaa oleminen alkoi vaivata häntä ja hän ujutti kätensä alaselkäni taakse, painoi minut vahvoin ottein seinää vasten ja suuteli kovakouraisesti. Hän lukitsi ranteeni kämmeniinsä ja painoi reidellään haaroväliäni kuin pelkäisi, että ehtisin sanoa jotakin. Ihastuneeni häneen tai että tiedän, miten vihaiseksi tämä tekee ja miten minä ymmärrän häntä ja maailmaa, josta hän tulee: insinöörivanhemmat, niin niin, et ole voinut kertoa, että haluat olla miesten kanssa, kyllä minä tiedän, niin, ei sitä noin vain kerrotakaan.

Minäkin inhoan tätä, kaikkea tätä, olisin halunnut sanoa hänelle, kysyä miten me oikein tulimme tähän ja miksi tämän täytyy olla tällaista, mitä meille on tapahtunut, mutta niin ei sovi sanoa katuvalle miehelle, koska inho on niin paljon pahempaa kuin viha. Vihalle voi antaa periksi; siitä voi päästä yli tai sille voi antaa elämänsä, mutta inho toimii toisella tavalla. Se kaivautuu kynsien alle eikä lähde, vaikka purisi sormensa irti. Mutta minä en sanonut hänelle mitään, koska miesten kesken ei ole kysymyksiä, ei pahoinpitelyjä, ei perusteluita.

Hänen pitkät kyntensä raapivat selkääni ja hartioitani, hänen tasaiset hampaansa törmäilivät omiini ja hänen kaulassaan tuoksui vahva partavesi, kainaloissa tuntui vielä kostea deodorantti. Hän painoi itsensä tiukasti kiinni ja kietoi jalkansa omieni ympärille, hänen lihaksikkaat reitensä puristuivat kylkiini ja hänen pyöreät olkapäänsä olivat määrätietoiset. Hetken ajan ajattelin, miten kaunis hän on, ja miten onnekas olen, että hän on tullut. Hänen ranteensa joissa kasvaa harvaan vaaleaa karvaa, hänen kämmensyrjänsä jotka ovat täynnä pullistuneita verisuonia, hänen suorat ja tasaiset sormensa ja hyvin hoidetut kyntensä, vartalonmyötäinen kauluspaita jonka ylimmät napit ovat auki ja jonka alta haistan hänen tuoksunsa, hänen solisluunsa jotka kannattelevat kovia rintalihaksia, kapenevan rintakehän eleganssi ja hänen vyötärönseutunsa kutsuvuus, tiukat mutta istuvat housut jotka ajavat hänen reitensä niin ahtaalle, että hänen jalkalihastensa juovat näyttävät luistinten teriltä, ajattelin. Miten täydellinen toinen voi olla.

Hän suuteli kaulaani pimeässä eteisessä, ja vaikka kukaan ei nähnyt meitä, vaikka mekään emme täysin nähneet toisiamme, aloin nähdä hänet toisin, kun hän liu’utti lämpimän ja vahvan kätensä paitani alle. Halusin uskoa antaneeni periksi siksi, että olemme lopulta vain eläimiä, me emme voi tälle yhtään mitään, se kuuluu luonteemme perusominaisuuksiin. Ja otteiden voimakkuuden ja kiihtyneen hengityksen perusteella hänkin ajatteli samalla tavalla.

Hän repäisi kauluspaitansa auki jo eteisessä ja näykki hampaillaan minunkin paitaani niin, että tunsin hänen hengityksensä lämmön kankaan läpi. Työnsin hänet hetkeksi poispäin, riuhdoin itseni hänen otteestaan ja hän törmäsi ensin seinään ja sen jälkeen katsoi minua suurilla sinisillä silmillään. Sitten vedin hänet perässäni sängylle ja minun lakanoissani tuoksui vielä pesuaine, ja katsoin Villeä ja pakotin itseni ottamaan tästä kaiken irti. Nyt kun se vihdoin tapahtui.

Hän riisui loput vaatetuksestaan ja alkoi hymyillä. Otatko, hän kysyi, iski minulle silmää ja tarttui olkapäähäni painaakseen minua alaspäin.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi, kun lopetin.

”Kaikki on hyvin”, sanoin ja ajattelin kaikkia niitä viestejä, joita Ville ilmoituksensa jälkeen chatissa sai. Ja niiden joukosta hän valitsi minut, koska minun viestini oli kaikista huomattavin, kaikista haluttavin, minun strategiset mittani kaikkein houkuttelevimmat. Kaikki halusivat häntä ja hän halusi vain minut, ja sitä minä rakastin.

Hän käänsi minut ylösalaisin tehdäkseen minulle vastapalveluksen.

”Tuntuuko hyvältä?” hän kysyi ja roikotti terävää kieltään puoliksi suunsa ulkopuolella.

”Tuntuu tosi hyvältä”, minä sanoin ja painoin hänen päätään vaistomaisesti alemmas.

”Olet hyvännäköinen”, hän sanoi.

”Mitä sanoit?”

”Sinä olet hyvännäköinen”, hän toisti.

Sitten huoneessa alkoi haista. Minä ja hän. Me haisimme. Se mitä olimme juuri tehneet, ajatuksemme. Lateksin haju oli tarttunut ihoon, lakanoihin, jokaiseen pintaan, koko huoneilmaan. Lakanat olivat kostuneet hiestä, huomasin että hänen deodoranttinsa oli pettänyt kun hän nosti kätensä päänsä taakse, ja hänen hengityksensä oli nyt toisenlaista. Painavampaa, sipulin- ja lihanhajuista.

”Kiitos”, hän aloitti viimein.

”Ei mitään.”

”Oletko kunnossa?”

”Kyllä.”

”Hyvä”, hän sanoi ja yskäisi. ”Olisi kiva nähdä uudelleen.”

”Niin, ehkä”, aloitin. ”Otatko kahvia?” kysyin sitten nopeasti ja nousin vielä nopeammin ylös, avasin ikkunan riuhtoen sen kahvaa, potkaisin hänen lattialle levinneet vaatteensa kasaan, nostin sängyn alle pudonneen peiton ja laitoin valot päälle.

”Tähän aikaan”, hän sanoi, nousi lähes säikähtäen istumaan, veti peiton jalkojensa päälle, painoi kätensä alavatsalleen ja siristeli hämmentyneesti silmiään.

Hänen ihonsa kiilsi kirkasta valoa vasten kuin vastapaistettu kinkku. Hän raapi olkapäätään ja pyysi minua sammuttamaan valot.

”Niin, tähän aikaan. Otatko?”

”En voi”, hän tuomitsi taas.

”Sinun täytyy lähteä nyt”, sanoin.

”Mitä?”

”Haluan, että lähdet nyt.”

Ja hän jäi keräilemään vaatteitaan, kun menin keittiöön panemaan vedenkeittimen päälle. Nostin tiskipöydälle kahvimukin, johon laitoin valmiiksi kaksi lusikallista pikakahvia, kaksi makeutuspuristetta ja tilkan maitoa.

”Voisitko jo lähteä?” kysyin.

Hän oli sammuttanut valot ja tuntui säpsähtävän joko kysymystä, hiljaisuuden rikkonutta ääntä tai nopeaa ilmestymistäni makuuhuoneen puolelle.

”Olen koko ajan menossa”, hän sanoi ja asetteli vasta toista sukkaansa isovarpaan kohdalta.

Palasin keittiöön, kaadoin vettä mukiin, sekoitin kahvin tasaiseksi ja maistoin. Sitten kaadoin sen viemäriin.

1

Etenin hädin tuskin huomattavin askelin kuin en olisi ollut varma, mitä olin hakemassa. Olin ollut siellä kerran aikaisemminkin, mutta silloin en ollut uskaltautunut tuulikaappia pidemmälle. Mutta siellä ne olivat, jos niitä halusi. Niitä saattoi ostaa, ihan noin vain. Kuka tahansa saattoi hankkia sellaisen ja tehdä sillä mitä tahtoi. Ketään ei pyydetty kertomaan, miksi ja minne sellainen hankittiin, oliko kyseessä hetken mielijohde vai oliko hankintaa harkittu jo pidempään.

Tiskillä kuka tahansa saattoi valehdella: kyllä, olen hankkinut kaiken tarvittavan, se tulee hyvään ja rakastavaan kotiin, terraarioon jonka mitat ovat metri kertaa metri kertaa kaksi metriä. Minulla on kaikki mitä se tarvitsee. Kiipeilypuu, vesiastia, piilopaikkoja ja haketta, kaikkea löytyy, hiiriäkin. Olen miettinyt tätä niin pitkään kuin muistan.

Tunsin niiden läsnäolon jalkapohjissani, jotka jännittyivät ryppyisiksi. Ei sellaisesta voi erehtyä. Puistatuksesta, joka kiertyy alaselän kautta jalkoihin ja pujottelee niskaa pitkin takaraivoon, lihaksista jotka jännittyvät kohmeisiksi ja tottelemattomiksi, ihokarvoista jotka paksuuntuvat ja nousevat koholle kuin hyökätäkseen.

Tiskin takana seisonut nainen tuli nopeasti viereeni. Seisoin gerbiilien kohdalla ja hämmästelin – ei, ihailin – niiden ruumiin monimutkaista siluettia, sitä miten ne selviytyivät elämästä lyhyiden jalkojensa ja pitkien häntiensä kanssa.

”Olitko ajatellut itsellesi gerbiiliä?” hän kysyi. ”Se on hyvä ja helppo lemmikki, ei vaadi paljoakaan huolenpitoa. Pääsee helpolla.”

”En, vaan käärmettä”, vastasin, katsoin hänen kasvojaan ja odotin toisenlaista ilmettä, yllättynyttä tai oudoksuvaa katsetta, mutta hän pyysikin minua seuraamaan häntä. ”Isoa käärmettä.”

Laskeuduimme alakertaan, ohi pakastealtaiden ja kuivaruokahyllyjen, ohi virikehäkkien ja räätälöityjen lelujen, ohi terraarioeläinten lasikuutioiden, torakoiden, lokustien, banaanikärpästen ja kenttäsirkkojen. Kaikkialla haisi kuolema, jonka päälle oli suihkutettu puun ja heinän ja metallin kylmänlämpimiä aromeja.

Niitä pidettiin pimeässä pohjakerroksessa, koska siellä oli kosteampaa ja olosuhteet jäljittelivät niiden luonnollista elinympäristöä. Ovi ei käynyt niin tiuhaan tahtiin eivätkä ne olleet kaikille näkyvillä. Monet saattoivat jättää tulematta sisään vain siksi, että pelkäsivät niihin törmäämistä. Pelkästään niiden ulkomuoto ajoi monet ihmiset paniikkiin.

Käärmeosasto oli jaettu kahteen kategoriaan: myrkkykäärmeet ja kuristajakäärmeet. Niitä oli kymmeniä, kokonainen hyllyllinen, ja ne oli sijoitettu päällekkäin, kookkaimmat ja vahvimmat olivat alimmilla hyllyillä ja pienimmät ylimmillä. Ne olivat erivärisiä: limenvihreät puupytonit hohtivat kuin kirkkaat neonvalot, paksut keltaraitaiset jamaikanboat avautuivat silmien eteen kuin juhlapöydän maistuvimmat kakut, pienet oranssit viljakäärmeet ja ruskearaitaiset tiikeriboat olivat kerrostuneet pyöreiksi mytyiksi.

Ne olivat lasisissa terraarioissa kuin riisuttuina vallastaan, kietoutuneina niissä oleviin kiipeilypuihin; jotkut niistä lojuivat pitkällään pitkin terraariota, kostuttivat nahkaansa vesiastiassa ja sulattelivat ruokaansa. Niitä yhdisti pohjattomalta tuntuva alakulo. Niiden laiskat päät kääntyilivät hitaasti kuin ne olisivat olleet tylsistyneitä tai pikemminkin nöyrtyneet. Se oli surullista. Etteivät ne tienneet mistään muusta.

”Nämä on tuotu ulkomaiselta kasvattajalta, näitähän ei saa pyytää luonnosta”, nainen aloitti. ”Joten niitä voi kyllä vapaasti käsitellä, mutta kannattaa kuitenkin muistaa, että käärmeet viihtyvät omissa oloissaan.”

Mieleni valtasi kuva paikasta, josta ne olivat tulleet myytäviksi, sillä olin etukäteen katsonut internetistä videoita kasvattamoista. Ne näyttivät pikaruokaravintoloiden takahuoneilta. Huoneet olivat täynnä korkeita hyllyjä, jotka olivat pullollaan kannellisia mustia rasioita, joissa ne elivät siihen saakka, kunnes ne kasvoivat tarpeeksi suuriksi, että ne saattoi myydä eteenpäin. Rasioiden pohjalla oli hieman pölyämätöntä haketta sekä yksi oksa. Ne eivät olleet ikinä nähneet päivänvaloa eivätkä koskettaneet oikeaa maata, ja nyt ne aseteltiin näytille luonnon olosuhteita jäljitteleviin tiloihin. Oppivatkohan ne koskaan, että kaikki elämät eivät ole samanarvoisia?

Tilasin yhden suoraan kotiini. Kuningasboan.

Ensin tuli terraario, joka piti koota. Itse asukas tuotiin väliaikaisessa laatikossa kotiinkuljetuksena. Minne laitetaan? Niin kuljettaja kysyi. Että minne laitetaan. Kuin sillä ei olisi ollut mitään merkitystä, kuin laatikossa olisi voinut olla koottava kirjahylly eikä lähes täysikasvuinen kuristajakäärme. Pyysin miestä laskemaan laatikon keskelle olohuonetta.

Käärme oli pitkään hiljaa ja liikkumatta. Se sihisi vaimeasti ja liikehti arkaillen vain raottaessani kantta, kun valoa pääsi sisään, ja silloin saatoin nähdä sen laiskaa, nihkeää olemusta, kolmiomaisia mustia kuvioita ja ruskeaa nahkaa – ylvästä liikettä. Puristuessaan itseään vasten sen kuiva nahka rahisi kuin rikkinäinen kaiutin.

Kuvittelin, että se olisi ollut toisenlainen. Vahvempi, äänekkäämpi ja suurempi. Mutta se tuntuikin pelkäävän minua enemmän kuin minä sitä.

Minä omistan sinut nyt, sanoin. Keräsin rohkeutta avatakseni kannen kokonaan. Ja kun vihdoin avasin sen, se alkoi liikkua niin vimmatusti, etten tunnistanut, mistä liike alkoi ja mihin se loppui. Sen kaksihaarainen kieli iskeytyi eri puolille sen kapeaa kolmikulmaista päätä ja se alkoi vapista kuin olisi jäänyt pakkaseen. Pian sen pää työntyi ulos laatikosta, ja sen pienet mustat silmät väpättivät auki ja kiinni kuin elohiiren piinaamina.

Kun sen pää oli laskeutunut hitaasti lattialle, nostin ja kallistin laatikkoa saadakseni sen nopeammin ulos, ja se tömähti lattiaan kuin muovailuvaha ja jähmettyi niille sijoilleen.

Vasta hetken kuluttua se alkoi liikkua. Se lainehti eteenpäin tasaisesti kuin tyynessä aallokossa. Liike oli epätodellista, arkaa ja hidasta mutta silti määrätietoista ja eläväistä. Se tunnusteli pöydän- ja sohvanjalkoja, nosteli päätään katsellakseen ikkunalaudan kasveja, ikkunasta avautuvaa talvista maisemaa, valkohuppuisia puita, harmaiden pilvien muodostamaa kumpuista taivaanlakanaa ja kirkkaanvärisiä taloja.

Tervetuloa, sanoin sille ja hymyilin, niin, tervetuloa uuteen kotiisi. Kun se hetken kuluttua kiertyi itsensä ympärille pöydän alle kuin ääntäni säikähtäneenä, minua alkoi hävettää paikka, johon olin tuonut sen. Entä jos se ei viihtyisikään täällä, jos se kokisikin olonsa kahlituksi, uhatuksi, surulliseksi, yksinäiseksi? Riittäisikö sille se, minkä minä pystyin antamaan? Tämä pieni asunto, nämä kylmät lattiat ja muutamat huonekalut. Se oli elävä olento, josta olin nyt vastuussa ja joka ei puhunut kanssani kielellä, jota ymmärtäisin.

Sitten aloin lähestyä sitä. Varmistin sen pienten mustien silmien heijastuksesta moneen kertaan, että olin sen näkökentässä, ennen kuin istahdin hitaasti alas sohvalle sen eteen ja aloin odottaa, että se tulisi.

Ja vihdoin se kiertyi auki kerältään ja tuli jalkojeni juureen, nuuhki varpaitani ja lopulta pujottautui jalkojeni ympärille. Sitten se kohotti päänsä syliini, työnsi sen lopulta haarojeni väliin, kainaloni alle ja selkäni taakse, kaikkialle.

Tartuin siihen kaksin käsin ja kiedoin sen kaulani ympärille, ja kun se kosketti paljasta ihoani suomuisella nahallaan ja tunnusteli niskaani kielenkärjillään, ihoni puhkesi kananlihalle. Sen hidas eteneminen paljaalla ihollani tuntui pitkältä ja lämpimältä nuolaisulta.

Ja hetken ajan me olimme sen kanssa niin, me istuimme sohvalla, sen pää minun leukani alla, sen ruumis minun ruumiini ympärillä kuin metallinen haarniska, minun käteni sivuille ojennettuina, sen kaksihaaraisen kielen rytmikkäät, jännittyneet, harkitut iskut väreilevällä ihollani.

Ajattelin, että olisimme yhdessä ikuisesti, minä ja se. Emme koskaan lakkaisi rakastamasta toisiamme. Kukaan ei saa koskaan tietää tästä – varjelen tätä kuin omaa henkeäni, ajattelin. Annan sille kodin, kaiken minkä se tarvitsee, ja se tulee olemaan kanssani onnellinen, koska tiedän mitä se haluaa. Opin tuntemaan sen niin hyvin, ettei sen tarvitse sanoa minulle sanaakaan, ja minä syötän sitä ja katson kun se sulattaa ruokaansa ja seuraan kun se kasvaa ja kasvaa ja kasvaa.

Kevät 1980

Ihmisiä vuorilla

Minun isäni, kotikyläni väen arvostama mies, vakuutti minulle, että rakkaus tuohon mieheen, jonka hymy oli kaunis ja jonka siistitty sänki hädin tuskin erottui valoa vasten, mieheen jonka kanssa olin menossa 17-vuotiaana naimisiin, joka käveli kylän päätieltä haarautuvalle hiekkatielle kolmen vaatimattoman talon rykelmään, tulisi myöhemmin, jos sitä ei vielä ollut. Ja minä, vanhin seitsemästä sisaruksesta, luotin isääni.

Sillä minun isäni oli niin kuin elokuvissa olivat isät. Länsimaalaisen näköiset ja alaspäin kapenevat komeat kasvot, vaikutusvaltainen ääni ja sotilaallinen ryhti, rakastettu ja kunnioitettu – kosovolainen mies parhaasta päästä. Mies, johon luotettiin ja jota kunnioitettiin, burrë me respekt, ja hänen kasvonsa olivat aina puhtaat, aluspaidan hän vaihtoi päivittäin, parta ei koskaan kasvanut pientä sänkeä pidemmäksi eivätkä hänen jalkansa koskaan haisseet niin kuin kunniastaan välinpitämättömien tai sen menettäneiden miesten jalat.

Hän oli hyvätapainen ja komea. Yksi hänen monista hyvistä tavoistaan oli se, että hän sanoi aina, että kaikki menee hyvin. Hän sanoi niin silloinkin, kun asioiden tiedettiin menevän huonosti, kun oli päivänselvää, että tulossa oli pitkä talvi ja säilötyt vihannekset riittäisivät hädin tuskin huhtikuuhun. Toinen, esimerkiksi, oli hänen tapansa silittää hiuksiani, korjailla väärin laskeutuvat hiukset suoriksi ja hieroa päänahkaani paksuilla ja pitkillä sormillaan. Hän teki sitä usein, koska olin alkanut saada kotitöistä samanlaisia päänsärkyjä kuin äitini.

Minun isäni ei puhunut suullaan yhtään niin paljon kuin kasvoillaan, jotka olivat ilmeikkäät ja ihanat. Ei sellaisiin kasvoihin kyllästynyt. Sellaisiin upposi, sellaisia saattoi katsoa kaiken aikaa. Niille annettiin aina anteeksi. Ja hän aloitti puhumisen vasta kun oli päättänyt, mitä sanoisi. Hän esimerkiksi sanoi, että köyhällä ihmisellä on parhaat ja mielikuvituksellisimmat unelmat. Aikaa ei kannattanut tuhlata unelmointiin, jos oli liian lähellä unelmiaan, sillä silloin ne tulisi todennäköisesti saavuttamaan, ja sitten joutuisi huomaamaan, ettei niiden toteutuminen ollut sellaista kuin oli kuvitellut. Se – siitä seuraava pettymys, viha, katkeruus, ahneus – on kurjempi kohtalo kuin haaveiden toteutumatta jääminen. Ihmisen pitäisi aina tavoitella jotakin, mitä ei voi koskaan saada, hän sanoi.

Hän kertoi halunneensa nuorempana olla muusikko ja esiintyä suurilla lavoilla, tai kouluttautua arvostetuksi aivokirurgiksi, sillä hänen suuret ja tasaiset kätensä olivat kuin luodut pikkutarkkaan työntekoon. Sitten hän ojensi molemmat kädet eteensä ja iski minulle silmää. Kyllä, hänen kätensä olivat kuin kaksi veistosta, vakaat ja horjumattomat.

Mentyään 18-vuotiaana naimisiin ja saatuaan 19-vuotiaana ensimmäisen lapsensa hän alkoi unelmoimisen sijaan toivoa. Hän toivoi elämäänsä pieniä asioita, lihavia vasikoita, lihaksikkaita hevosia ja munia tulittavia kanoja, sateisempaa kesää ja merta, koska se oli hänen mielestään ainoa asia, joka jokaisen ihmisen kuului elämänsä aikana nähdä. Ainoa asia, mikä häntä varsinaisesti harmitti, oli se, että Kosovo oli yhä tämä pieni alue keskellä Balkania, jolla ei ole lainkaan rantaviivaa.

Ajan mittaan hän oppi saman minkä kaikki muutkin oppivat: tällaisista kylistä ei muutettu unelmien perässä kaupunkeihin edes työhön tai älyyn hukuttautumalla. Niin tapahtui vain elokuvissa.

Heräsin aamuisin jo viideltä hoitamaan maatilamme eläimiä. Sen jälkeen autoin vanhempiani pellolla. Pelto oli valtava, sillä kasvatimme itse lähes kaikkea: salaattia, kaalia, vesimelonia, paprikoita, sipulia, purjoa, tomaatteja, kurkkuja, perunoita ja papuja. Pelto oli niin suuri ja työläs hoitaa, etten yhtään ihmetellyt, että äidilleni oli tullut kiire saada seitsemän lasta kahdessatoista vuodessa. Askareideni jälkeen lähdin kouluun, ja ennen puoli kolmea olin aina jo kotona. Jokainen päivä oli täsmälleen samanlainen.

Minun äitini oli tyypillinen kosovolainen äiti ja vaimo. Hän oli aikaansaava, hyvä miehelleen ja tiukka lapsilleen. Ja minun sisarukseni olivat tyypillisiä kosovolaisia, unelmoivia lapsia. Sisareni Hana oli minua vuoden nuorempi, herkkä ja tunteellinen tyttö joka näytti aina siltä kuin hänellä olisi salaisuus jota kukaan ei saa koskaan tietää, ja häntä puolitoista vuotta nuorempi Fatime oli hänen täysi vastakohtansa.

Kulutin iltani haaveillen. Istuin vuorenrinteellä sijaitsevalla suurella kivellä ja haaveilin, nojasin tammipuuhun aukealla talomme takana ja ajattelin, kuuntelin radiota ja unelmoin. Suosikkikappaleideni soidessa mietin, että minusta olisi voinut tulla laulaja, kuka tietää. Tai näyttelijä, voisin opetella näyttelemään, ajattelin, ja minusta näytettäisiin kuvia televisiossa, minusta puhuttaisiin radiossa ja minun elämäni olisi niin mielenkiintoista, että siitä kirjoitettaisiin lehdissä, minun punainen mekkoni olisi kaikkien huulilla, sääreni olisivat pitkät ja solakat ja sileät kuin vauvoilla. Mikään ei ollut poissuljettua tai mahdotonta, kunhan valitsi oikein, ja minä haaveilin niin, että liikutuin kyyneliin omista kuvitelmistani.

Sunnuntai-iltaisin kokoonnuimme television ääreen katsomaan musiikkiohjelmia Radio Televizioni i Prishtinës -kanavalta. Useimmiten ohjelmissa lauloivat patjoilla jalat ristissä istuvat miehet, joista jokaisella oli yllään kansallisasu: housut, tëlinat, joita kiersivät mustat viivat, koristekirjailtu liivi, xhamadani, vyötäröllä punainen huivi, shokë, ja päässä valkoinen huopamyssy, plis. He lauloivat rakkaudesta, sotasankareista ja kunniasta ja säestivät laulujaan çiftelialla.

Katsoimme paljon myös elokuvia, useimmiten partisaaneista toisessa maailmansodassa kertovia sotaelokuvia. Yksi niistä sijoittui Sutjeskan taisteluihin Bosniassa, jolloin natsit olivat saartaneet Titon johtamat partisaanit Sutjeskan alangoille. Istuimme rivissä television edessä ja itkimme sydämemme kyllyydestä, kun todistimme miten tuska ja ikävä valtasi ihmisen, ja miten me elimmekään mukana, kun partisaanien kunnia ensin muuttui taistelutahdoksi ja sen jälkeen raivoksi.

Eniten kuitenkin odotin, että Zdravko Čolić, tuo kenties maailmankaikkeuden komein mies, alkaisi laulaa tai että hänen kappaleistaan näytettäisiin videoita. Osasin ulkoa hänen Ako priđeš bliže -albuminsa kappaleet, vaikka en ymmärtänyt niiden sanoituksista juuri mitään. Se, millaisella tunteella hän kuitenkin lauloi kappaleen Nevjerna žena, sai minut varmaksi siitä, että hän lauloi naisesta, joka on särkenyt hänen sydämensä. Produži dalje taas oli niin nopeatempoinen kappale ja laulajan ääni siinä niin paljon itsevarmempi, että siinä oli oltava kyse jostakin pinnallisemmasta ja ohikiitävämmästä kuin rakkaus. Vain rakkaus sai äänen murtumaan niin.

Kun Zdravko Čolić vihdoin alkoi laulaa, olimme kaikki hiljaa ja lauloimme mielessämme mukana. Olin kateellinen hänen taustatanssijoilleen, jotka saisivat puhua hänelle esityksen jälkeen. Kuvaajille, jotka saisivat palata koteihinsa ja sanoa nähneensä Zdravkon ihan oikeasti. Ohjelman miesjuontajalle, jonka ympärille Zdravko kietoi kätensä.

Sitten yhtenä ihan tavallisena päivänä, ollessani noin viidentoista ikäinen, havahduin siihen, että asun keskellä maaseutua, että pärjään koulussa vain keskinkertaisesti enkä ole edes järin hyvä laulaja, vaikka haluaisin olla maailman paras. Tajusin, etten osaa puhua vakuuttavasti enkä kirjoittaa puhumaani tarpeeksi selvästi. En osaa piirtää enkä laskea, koska minun on vaikea keskittyä pitkäjänteiseen työskentelyyn. En jaksa juosta kauaa enkä osaa leikata hiuksia. Olen ainoastaan kaunis ja hyvä kotitöissä, niin minulle oli kerrottu, ja kirjoitettuani ylös asiat, joissa olin hyvä, tärisin, sillä kumpikaan niistä ei ollut saavutus, vaan itsestäänselvyys.

Katsoin itseäni peilistä ja mietin, olenko minä tyhmä. Se kysymys oli todella vaikea esittää, mutta sen esittäminen ei ollut lainkaan niin vaikeaa kuin oli myöhemmin tajuta, että kyllä minä taidan olla. Tyhmä ja yhdentekevä ihminen. En ymmärtänyt politiikasta tai yhteiskunnasta mitään, en tiennyt miten Jugoslavia toimi tai mitä toisessa maailmansodassa oli tapahtunut, vaikka olin katsonut kaikki ne partisaanielokuvat. Hyvä kun juuri ja juuri tiesin, mistä valtioista Jugoslavia muodostui.

Kun televisiossa puhuttiin albaanien ja serbien erimielisyyksistä, en edes kuunnellut, uutisankkuri olisi voinut yhtä hyvin puhua kiinaa. Sen lisäksi koin, ettei minulla ollut potentiaalia tulla sen viisaammaksi, ei opettajaa joka kertoisi minulle politiikasta, ei vanhempia jotka haluaisivat että heidän tyttärestään tulisi laulaja.

Siihenastisen elämäni ajan olin keskittynyt kokonaan vääriin asioihin – ystävieni kanssa rupatteluun, pojista juoruiluun, kotitöiden ja ruoanlaiton opetteluun, siihen miltä näytin koulussa ja juhlissa. Kun tajusin olevani koulussa siksi, ettei lukutaidottomalla naisella olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä hyviin naimisiin, sappi kohosi suuni limakalvoille eikä ruoka maistunut miltään. Ja kun tajusin, ettei elämäni tulisi olemaan yhtään sen ihmeellisempää vaikka olisin saanut parhaan arvosanan kaikista aineista, aloin voida fyysisesti pahoin. En ollut kuullut ensimmäisestäkään naispoliitikosta, -opettajasta tai -lakimiehestä, tajusin, ja otin kiinni pöydänkulmasta ja hengitin syvään nenäni kautta.

Puistelin päätäni ja aloin miettiä, mitä voisin unelmoimisen sijaan toivoa. Ja niin minä toivoin, että tuleva aviomieheni olisi minulle hyvä. Ja minä toivoin, että hän olisi komea, järjestäisi mahdollisimman suuret ja kauniit häät, ja että hänen perheensä kohtelisi minua yhtä hyvin kuin hän itse, ja kun peilin edessä olin luetellut nämä toiveet itselleni, juoksin keittiöön, tartuin taikinavatiin ja oksensin.

Kylämme sijaitsi vuoren juurella. Sinne johtava tie ei kiertänyt vuorten välissä, vaan pujotteli sokkeloisesti rinteitä pitkin. Vuoren toiselta puolelta tie oli pitkä ja kiemurteleva, ja toiselta, meidän puoleltamme, se laskeutui melkein suorana. Ajaessaan tuota tietä minun isäni tapasi aina manata sen rakentajia.

Kerran – kun hän piteli punaisen Yugo Skalansa kapeaa rattia tiukasti ja kysyi, miksi ihmeessä tie oli rakennettu niin huonosti, että kylään saapuvien piti kiertää koko vuori – uhmasin häntä ja vastasin hänen kysymykseensä, jota hän ei tarkoittanut kysymykseksi.

”Ehkä se johtuu siitä, että se on albaanin rakentama”, sanoin ja käännyin häntä kohti.

Silloin hän suuttui. Osasin odottaa sitä jo ennen kuin päätin vastata hänelle. Hän nosti kätensä väliimme kuin lyödäkseen ja veti huulensa ohuiksi. Hän sanoi, etten saisi käyttää tuollaista kieltä, en saisi puhua oman maan miehistä pahaa, koska Allah on suuri ja kirjoittaa viimeistä tuomiopäivää varten kaikki tekemiseni kirjoihin.

Mutta minä tiesin, mistä hän todella oli vihainen. Hän ei välittänyt tiestä eikä sen rakentajista sen enempää kuin minäkään. Sinä päivänä olimme olleet Pristinan suuressa basaarissa, josta isäni tapasi ostaa suuria määriä vehnä- ja maissijauhoja, sokeria, öljyä, suolaa ja lihaa. Yritin aina antaa isäni ymmärtää, etten välittänyt Pristinan-reissuista. Tullessani kotiin sanoin sisaruksilleni, että kaupunki oli vaarallinen paikka, että huterasti pystytetyt kojut näyttivät siltä kuin sortuisivat minä hetkenä hyvänsä ja että melkein koko basaarialue oli päällystetty paksuilla pressukankailla, joiden alla lämpötila nousi lähes viiteenkymmeneen asteeseen ...