Kansi

Etusivu

Kira Poutanen

Rakkautta on the rocks

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38059-8

© Kira Poutanen 2011

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

Alkusanat

Särkyneille sydämille

Laran särkyneen sydämen päiväkirja –Osa13

1. Minä kuolen tähän.

2. En voi menettää Ericiä, en vaan voi.

3. En ole nukkunut, syönyt enkä lukenut muotilehtiä viikkoon (tämä on hemmetti maailman karmein ja tehokkain säästökuuri ja dieetti!)

4. EVVK

5. En voi enää koskaan nauraa. En edes hymähdellä tai hymyillä. En todellakaan.

6. Kukaan ei enää ikinä katso minua. Ei varmaan edes vilkaise. Tai iske silmää. Tai tuijota ja vihellä perään. Ei todellakaan.

7. En enää koskaan saa seksiä, en ainakaan mitään hyvää ja ihanaa (eihän minua kukaan edes enää näe nakuna – ja mitään hikisiä vilahduksia kuntosalin pukukopissa ei tässä nyt todellakaan lasketa!).

8. En ikinä saa lapsia (ja olin valinnut niiden nimetkin jo 20 vuotta sitten, ei ole reilua!).

9. En ikinä pääse omiin häihini. En edes kutsuvieraaksi. Mitä hyötyä nyt on niistä häiden värikartoista ja teemaideoista, joita kehittelin koko viime vuoden? Nimenomaan!

10. Miksi kukaan ei rakasta minua niin hulluna, että uskaltaisi jopa kosia? (Charlesia ja muita luuseri-eksiä ei tässä lasketa.)

11. Yhyy.

12. Mitä järkeä on enää ikinä ostaa kauniita alusvaatteita tai vaaleanpunaisia seksileluja?! Haloo!

13. Tai meikata?

14. Tai kammata tukkaa?

15. Tai käydä suihkussa tai harjata hampaita?

16. EI TASAN MITÄÄN!!

17. Elämä on ihan *#*%&:n kamalaa.

18. Onpas.

19. –

1.

Elämä on kamalaa. Siis ihan täyttä helvettiä. Eikä tämä ole mikään vitsi. Ei ole! Miten voin ikinä kuvitella, että Eric muka olisi halunnut kosia minua?! Eihän minun kanssa nyt hullukaan halua olla, saati sitten viettää koko elämää! Siis haloo! Minähän olen maailman sekopäisin nainen, ja sitä paitsi ihan tylsän näköinen. Lyhyet jalat ja väritön iho. Ja luonnekin on ihan typerä. On, on! Tässäkin vain valitan jatkuvasti samasta asiasta. Yhyy. Enkä minä edes osaa tehdä mitään. Idiootti. Olen idiootti.

Seison Ericin ja minun (tai siis nyt vain Ericin!) iiiihanan asunnon eteisessä jaloissani suurin piirtein kolmesataa kassia typerää kamaa, jota en enää ikinä tule tarvitsemaan. Kuka nyt tarvitsee jotain seksikissamekkoja, kun maailman seksikkäin mies ei enää ole paijaamassa? Aivan, ei kukaan! Tai korkokenkiä, rintaliivien geelitäytteitä, hampaiden valkaisutusseja tai muita toinen toistaan typerämpiä kosmetiikkatarvikkeita? Ei kukaan. Jos Eric ei katso minua, minulle on ihana sama, onko naama upeasti varjostetussa mattameikissä vai kiilteleekö se vaaleanpunaisena kuin possun peffa vaikka koko loppuelämäni. Ja mitä järkeä kiduttaa jalkoja jossain korkkareissa illat pitkät, jos Eric ei ole mailla halmeilla ihailemassa upeaa suoritusta? Koko tilanne on niin syvältä, että haluaisin vain painaa delete-nappulaa ja poistaa itseni koko hemmetin tiedostosta.

»Onko sulla siinä nyt kaikki?» Eric kysyy ja näyttää maailman kauneimmalta ihmiseltä. Täydelliseltä. Vähän kuin enkeliltä. Tukan ympärillä näkyy keltaista hehkua, ja iho tuoksuu kadotetulta onnelta metrien päähän. En ikinä löydä ketään yhtä ihanaa. En varmasti. Mitä järkeä tässä on? Siis mitä? Soitan kohta yksinäisten palvelevaan puhelimeen ja alan huutaa.

»Joo… on kai», vastaan mumisten ja huomaan kyynelten valuvan jo kaulaan saakka.

Raivostuttavaa. Ja minä kun olin päättänyt nimenomaan pysyä viileänä ja hallitun rauhallisena koko tilanteen ajan. Tyyliin: »Olen kypsä aikuinen nainen, joka ymmärtää elämän realiteettien rajallisuuden ja kapea-alaisuuden, hyväksyy itsensä ja muut, ja jonka tasapainoisuutta ei siis tämäkään takaisku horjuta.» Epäonnistuin tässä(kin) täydellisesti. Ihanaa. Ylpeydestä ja itsekunnioituksesta on jäljellä enää tyhjä laari ja etiketti.

Miten minä voin ikinä kävellä pois tästä? Se ei todennäköisesti ole edes fyysisesti mahdollista. Jalat on liimattu lattiaan psykosomaattisella tunneliimalla.

»Lara… mä olen pahoillani, mutta mä en vain ole valmis vielä, mä en tajua, mistä sä sait sellaisen kuvan, että mä…»

»Älä! Älä sano enää mitään, mä hajoan tähän ihan kohta. Mun naama repeää ja sydän räjähtää murusiksi tähän eteisen lattialle. Et kai sä sitä sentään halua?» yritän sanoa jotenkin muka hauskasti. Heh heh hee. Ja yleisö nauraa.

Eric ei.

Voi kuolema.

Ericiä ei edes hymyilytä. Ihan mahtavaa, nyt olen menettänyt kaiken lisäksi jopa kuuluisat komediennen taitonikin. Tulevaisuus vaikuttaa harvinaisen valoisalta.

»Soita mulle, jos tarvitset jotain – mitä tahansa, okei?» Eric sanoo ihan liian lempeästi. Eikö hän voisi olla edes vähän kusipäisempi, jotenkin helpottaa tätä prosessia? Haukkua vaikka tukkaa tai jotain.

»Joo…» sanon ihan hiljaa, tartun kolmeensataan kassiini ja raahaan ne selkä vinossa käytävässä odottavaan hissiin.

Ei mitään hajua, miten onnistun edes liikkumaan. Päässä suhisee kuin suihkussa.

Sydämeen sattuu niin kuin joku sahaisi sitä moottorisahalla pieniksi viipaleiksi. Ja silti kaikki on vain ihan tavallista. Ukkonen ei jyrähtele käytävässä, mustaa vettä ei yhtäkkiä ala valua katosta päälleni eikä mistään kuulu edes minkään sortin dramaattista taustamusiikkia. Hissin ääni on sama kuin aina ennenkin, etusormi painaa nappulaa tottuneesti, jalat toimivat, kassit heiluvat, sydän hakkaa ja happi kulkee keuhkoihin. Miten se on mahdollista, kun sisällä joku huutaa, että kiskaise nyt siitä hätäjarrusta ja lopeta tämä naurettava kohtaus tähän?! STOP! SEIS! LOPETTAKAA! Teen ihan mitä tahansa, että tämä kamala kipu vain loppuu! Uin alasti haiden kanssa tai keskustelen viisi tuntia matematiikasta ja moottoriurheilusta. Ihan varmasti. Tämä on lupaus.

Klonk. Klonk. Klonk. Hissi kolisee, ja Eric ja kaikki yhteiset muistot, jutut ja unelmat jäävät yhä useamman kerroksen ja lattian taakse. Jokainen sekunti vie minua yhä kauemmaksi kodista. Tik-tak-tik-tak. Tämä on kamalinta, mitä ikinä olen kokenut. Tästä ei kukaan voi selvitä hengissä. Ei vaikka kuinka yrittäisi.

Paitsi että minä olen tietenkin edelleen elossa. Henki kulkee ja sydän lyö. Silmät näkevät (ainakin jotenkuten kyyneleiden takaa) ja kädet liikkuvat. Mikään ei voi olla näin raivostuttavan turhauttavaa ja surullista samaan aikaan.

Alakerrassa odotan hetken (no okei, puoli tuntia), että Eric muuttaisi mielensä ja juoksisi epätoivoisesti itkien perääni, konttaisi ja anoisi minua dramaattisesti ottamaan hänet takaisin elämääni.

Niinpä niin. Kun mitään ei kuulu, astun ovesta ulos ja soitan taksin. Millään ei ole enää mitään väliä. Ei yhtään mitään. Miksei kaikki voisi nyt vain loppua? The End. Sen pituinen se.

Miksi elämän pitää olla niin hemmetin pitkä? Minäkin olen vasta 28-vuotias! Jos elämä on näin kamalaa, miten minä voin ikinä jaksaa elää vielä 60 vuotta? Onko ihan pakko? Ja joku fiksu vielä väittää, että elämä on lyhyt!

Taksi kaartaa talon eteen. Kuski astuu ulos, tuijottaa hetken ihmeissään laajaa nyssäkkäkokoelmaani, mutta myrtyneen ilmeeni nähdessään alkaa sitten onneksi mitään sanomatta nostella laukkuja auton takakonttiin.

»Minne matka, madame?» hän kysyy. »Lentokentälle?»

»Tota… ei», vastaan ja annan kuskille Candacen osoitteen.

Candace on ainoa kaverini, joka on suostunut majoittamaan minut pariksi yöksi luksuslukaaliinsa näin lyhyellä varoitusajalla. Hän ei kyllä missään nimessä ole mikään sydänystäväni, mutta hätä ei lue lakia (kuulemma, vaikka en kyllä koskaan ole tajunnut, miten se lukeminen hätään liittyy), ja minun on nyt vain pakko tyytyä hänen seuraansa.

Taksi ajaa Pariisin halki, ja koko kaupunki näyttää harmaalta oksennukselta. Maailman kaunein kaupunki, joopa joo. En tajua, miten kukaan voi enää shoppailla, juoda kahvia tai kävellä tässä kaupungissa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaikkihan on loppu. Finito, kaput, the end, la fin ja mitä näitä nyt on. Koko Pariisi saa minun puolestani tuhoutua vaikka jossain terroristien superiskussa, ei paljon kiinnosta.

»Voilà, madame», kuski sanoo Candacen kerrostalon kohdalla (kyllä, Candyn perhe omistaa koko kerrostalon, kaikki maailman ihmiset eivät todellakaan ole köyhiä).

»Mademoiselle», korjaan kuskia, »olen mademoiselle, en madame.»

Ei kai 28-vuotias voi vielä niin vanha olla, että näyttäisi sinkkunakin joltain madamelta! Jotain rajaa sentään, sydämeni on juuri jyrätty hiomavaunulla lyttyyn.

»Voilà, mademoiselle», kuski naurahtaa ja alkaa nostella vaatimatonta maallista omaisuuttani takakontista kadulle.

Ohikulkijat vilkaisevat minua ja kassejani nenänvartaan pitkin ja tuhahtelevat ärtyneesti. Ranskalaisilla ovat kohteliaisuus ja ystävälliset eleet aina olleet hallussa. Ihanaa.

Tungen rypistyneen tukon seteleitä taksikuskin käteen ja kiitän häntä sitten itku kurkussa avuliaisuudesta. Mies tarttuu seteleihin ja taputtaa minua kevyesti olalle.

»Kaikki järjestyy vielä, inch Allah», hän lisää varovasti hymyillen.

Auto jatkaa matkaansa ja minä itkemistäni. Yhyy.

Hetken itkettyäni soitan Candacelle (koska kadulla on oikeasti todella noloa seisoskella nenä räässä, vaikka olisi kuinka hajalla).

»Candy, mä olen nyt tässä alhaalla ulko-oven luona, mihin mun pitää mennä? Voitko sä kiltti tulla auttamaan mua näiden tavaroiden kanssa?»

»Sori, kulta, mä en ole just nyt kotona, mutta lähetän meidän taloudenhoitajan auttamaan sua, jooko?»

»Miten niin et oo kotona? Mä olen ihan palasina täällä. Mä hirttäydyn kohta johonkin sähköjohtoon tai lyhtypylvääseen, jos mut jätetään yksin!» huudan kauhuissani puhelimeeni, ...