Alkusanat

Maija-Leenalle,

jonka kanssa olemme kulkeneet

yhtä jalkaa yli neljä

vuosikymmentä

Journalismi on elämänala, jolta löytyvät yhtäältä korkeat eettiset normit ja luja ammattitaito ja toisaalta taas lurjusmaiset väärinpelurit.

Valtioneuvos Harri Holkeri Karolus Kinnusen kirjassa Vallan hyvä huono julkisuus vuonna 2003

Miksi tällainen kirja?

Tiedotusvälineiden ja toimittajien valta on kiehtova aihe, josta kuulee koko ajan ihastelevia ja myrkyllisiä kommentteja. Siinä ei ole mitään erikoista, sillä kaikki aikuisikäiset suomalaiset ovat tämän vallankäytön piirissä joka päivä kellon ympäri. Mediabisneksen ydintoimintoihin kuuluu muutenkin puheenaiheiden tuottaminen.

Viestimet antoivat näytön mahdistaan vaalirahakohussa. Journalistit pakottivat elokuussa 2009, yli vuoden mittaisen kohun ja julkisen painostuksen avulla, viimeisetkin puolueet avaamaan tilinsä tai antamaan lupauksen avata ne myöhemmin. Sen jälkeen muutama avoimuutta vastaan sinnikkäästi harannut poliitikkokin on tunnustanut, että media teki palveluksen demokratialle pakottaessaan puolueet avautumaan.

Tämä kirja yrittää puolestaan selittää, miten journalistit käyttävät pelättyä asettaan, kynää. Kynävertaus on kuitenkin hieman antiikkinen, sillä median vaikutusvalta perustuu nykyisin kynällä hitaasti ja huolella muotoiltavia yksittäisiä sanoja ja lauseita enemmän kellon ympäri pyörivän nopean tiedonvälityksen herättämiin mielikuviin, vaikutelmiin ja tunnetiloihin. Nimitän kirjassa julkisuuden paineeseen perustuvaa vaikutusmekanismia median megafoniefektiksi.

Kirjan aikaperspektiivi ulottuu elokuusta 2009 yli 40 vuotta taaksepäin. Se vastaa aikaa, jonka olen ollut journalismin opiskelija ja intohimoinen ammattijournalisti. Olin kuvioissa mukana jo Urho Kekkosen aikana ja kiersin hänen mukanaan ulkomailla. Kotimaassahan eivät politiikan toimittajat saaneet Kekkoseen toimivaa kontaktia.

Olimme siihen aikaan vallanpitäjien sylikoiria. Nyt me journalistit olemme vallankäyttäjien vahtikoiria niin kuin meidän demokratian pelisääntöjen mukaan kuuluukin olla. Viime vuosina on alkanut vaikuttaa jopa siltä, että sana mediavalta on liian lattea kuvaamaan journalismin nykyistä yhteiskunnallista painoarvoa. Sen takia kirjan nimi on Median mahti. Siitä voi päätellä, että journalistien valta on paisumassa suoranaiseksi mahtiasemaksi. Lukija saa arvioida kirjani luettuaan, onko arvio liioittelua vai ei.

Olen tietoinen siitä, että lähdin seikkailemaan heikoille jäille valitessani kirjani aiheeksi median mahdin. Jokaisella tiedotusvälineiden käyttäjällä kun on siitä mielipide – ja yleensä vielä hyvin varma mielipide. Niilläkin, jotka väittävät, etteivät katso televisiota tai sanovat viittaavansa kintaalla ”aikansa eläneille” sanomalehdille. Tosiasia on kuitenkin, että lähes jokainen lukutaitoinen seuraa Suomessa joukkoviestimiä.

Media on monikollinen latinalaisperäinen sana. Se tarkoittaa kaikkia tiedotusvälineitä yhdessä. Käsitykset median toiminnasta ja toimittajista syntyvät kuitenkin yleensä joidenkin yksittäisten juttujen tai kohua aiheuttaneiden juttutyyppien perusteella. Niistä tehdään yleistäviä johtopäätöksiä siitä, kuinka toimitukset tekevät työtään. Erityisen hyvin ihmiset muistavat tietenkin jutut, joissa he ovat itse esiintyneet – hyvässä tai pahassa.

Harva ulkopuolinen tuntee kuitenkaan kovin tarkkaan toimitusten ajatusmaailmaa ja työtapoja tai on perehtynyt journalismin eettiseen perustaan, vaikka se ohjaa ja velvoittaa kaikkia toimittajia ja määrittelee myös sitä, miten journalistien on kohdeltava juttujensa kohteita. Tiedotusvälineiden toiminnan analysointi on vaativa tehtävä, koska kukaan ei pysty seuraamaan saati hallitsemaan kuin pientä osaa viestinten päivittäisestä juttutarjonnasta.

Media palvelee internetin aikakaudella kellon ympäri, mutta pystymme leikkaamaan aisteillamme vain viipaleita sen valtavasta tarjonnasta. Yksittäisen lukijan on vaikea omaksua edes oman sanomalehtensä koko sisältöä, koska se on niin runsas. Siihen ei riitä edes ammattijournalistien aika, vaikka heidän velvollisuutensa on tietää, mitä oma lehti kirjoittaa.

Keskivertolukija viettää tutkimusten mukaan puolisen tuntia päivässä sanomalehden parissa. Tämä tarkoittaa sitä, että jopa 75–80 prosenttia lehden sisällöstä menee häneltä harakoille. Hyvä jos suurkuluttaja, joka viipyy sanomalehden parissa tunnin, ehtii lukea edes kolmanneksen siitä.

Netin käyttö on vielä ylimalkaisempaa. Keskimääräinen kävijä vain piipahtaa suosituimmillakin lehtien saiteilla. Hän käyttää Suomessa, Norjassa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa 5–10 minuuttia vilkaistakseen, mitä on tapahtunut ja mitä nettipalvelut tarjoavat. Siinä ajassa ehtii vain vilkaista otsikot ja lukaista jutun tai kaksi mutta ei perehtyä maailman menoon.

Radion ja tv:n sisältöä on vielä vaikeampi hallita kanavapaljouden ja tarjonnan runsauden takia. Mielipiteet median roolista ja asemasta muodostuvat kuitenkin ajan mittaan tuollaisten omakohtaisten kosketuspintojen pohjalta. Median ylilyönnit tai alisuoritukset jäävät helposti mieleen. Yleistyksiä koko mediaan tehdään niiden pohjalta.

Suuri yleisö on tutkimusten mukaan suhteellinen tyytyväinen käyttämiinsä välineisiin. Miksipä se ei olisi, kun ihmiset poimivat rusinat pullasta. He valitsevat valtavasta tarjonnasta ne sisällöt, jotka heitä miellyttävät. Muulla ei ole väliä. Tuollaisten kokemusten perusteella ei tietenkään voi syntyä syvällistä käsitystä mediasta. Tyytyväisenkin lukijan arviot toimituksista ja toimittajista jäävät pinnallisiksi.

Toimittajat joutuvat huomaamaan jatkuvasti, että media ja toimitus tuntuvat arvoituksilta myös niistä, jotka joutuvat jatkuvasti tekemisiin niiden kanssa. Tästä syntyi ajatus raottaa verhoja toimitusten ikkunoiden edessä sekä arvioida median valtaa portin sisäpuolelta vallan vahtikoiran silmin. Mistä se syntyy, miten se vaikuttaa ja millaiset motiivit ohjaavat ”verikoiria”.

Väitän, että journalistit ovat Suomessa vaikutusvaltansa huipulla, ja kuten jokainen tietää, sieltä ei voi enää edetä ylöspäin. En kuitenkaan halua esiintyä koko journalistikunnan nimissä. Suomessa työskentelee yli 15000 toimittajaa. Jokaisella heistä on oma käsityksensä median mahdista, ja jokainen tuntee parhaiten oman roolinsa mediavallan käyttäjänä.

Olen työskennellyt Turun Sanomien palveluksessa Turussa ja Helsingissä. Kävin imemässä suuren maailman vaikutteita radiotoimittajana BBC:stä Lontoossa 1970-luvulla. Kuulun myös siihen pippuriseen porukkaan, joka käynnisti MTV:n Kymmenen Uutiset vuonna 1981.

Pisimpään olen viihtynyt Helsingin Sanomissa pääkirjoitustoimittajana ja kolumnistina. Kirjoitin kollegoideni kanssa ”Erkon mielipiteitä” noin 14 vuotta tietämättä tarkkaan, mitä Aatos Erkko ajatteli. Ministeri Erkko tuli noina vuosina tutuksi, mutta hän ei koskaan tuputtanut ainakaan minun kuulteni mielipiteitään tai ideoitaan pääkirjoitustoimitukselle.

Jäin Kalevan päätoimittajan paikalta eläkkeelle 31.12.2008. Ympyrä sulkeutui, sillä olin myös nostanut ensimmäisen kuukausipalkkani Kalevasta journalistina. Nyt jatkan vapaana kirjoittajana. Olen myös pitänyt lukuisia esitelmiä median roolista ja kommentoinut yhteiskuntaelämää radiossa ja tv:ssä. Omat kokemukseni heijastuvat tietenkin vahvasti kirjaan, mutta voinpahan sanoa, etten ole vetänyt ajatuksiani hatusta.

Espoon Haukilahdessa 24.9.2009

Risto Uimonen

Journalistit valtansa huipulla Suomessa

Tiedotusvälineillä on valtaa. Sen tietävät kaikki, sokea Reettakin. Kyse onkin oikeastaan vain siitä, kuinka paljon valtaa medialla on, miten se vaikuttaa ja mihin asioihin.

Joidenkin kriitikoiden mielestä median valta on revähtänyt kohtuuttomaksi. Esimerkiksi prinsessa Dianan veli, Spencerin jaarli syytti tiedotusvälineitä sisarensa surmaamisesta jyrkkäsanaisessa lausunnossa, jonka hän antoi Kapkaupungissa 31.8.1997:

”[– –] olen aina uskonut, että lehdistö tappaisi hänet lopulta. Minäkään en kuitenkaan voinut kuvitella, että sillä voisi olla tällainen suora yhteys hänen kuolemaansa, kuten tuntuu olevan.[––] jokaisella omistajalla ja toimittajalla, jonka julkaisu on maksanut Dianasta otetuista tunkeilevista ja häntä hyväksikäyttävistä kuvista sekä on rohkaissut ahneita ja armoa tuntemattomia yksilöitä riskeeraaman kaiken Dianan kuvien vuoksi, on kädet veressä tänään.”

Myöhemmissä tutkimuksissa ja oikeudenkäynneissä varmistui, että prinsessa Dianaa ja hänen miesystäväänsä Dodi al-Fayedia kyydinnyt autonkuljettaja Henri Paul oli humalassa, kun hänen ohjaamansa auto syöksyi päin tunnelin betonipilaria Pariisissa 31.8.1997. Paul ajoi Dodin käskystä ylinopeutta paparazzeja pakoon. Dianan veli iski arviossaan yli, mutta lausunto jätti jäljelle kysymyksen median sekä paparazzien vallasta ja vastuusta.

Vuonna 2008 julkaistu kirja Media, kansalaisuus ja vallan piirit raotti median valtaa suuren yleisön näkökulmasta. Johanna Jääsaaren Helsingin yliopistolle tekemän tutkimuksen mukaan 84 prosenttia haastatelluista arvioi, että medialla on Suomessa suuri valta tavallisten ihmisten elämässä. Tiedotusvälineillä on tärkeä vaikutus myös suuriin poliittisiin päätöksiin, totesi 57 prosenttia haastatelluista.

Median vaikutusvaltaa voi arv...