Kansi

Etusivu

LIISA KELTIKANGAS-JÄRVINEN

TEMPERAMENTTI
ihmisen yksilöllisyys

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38472-5

© Liisa Keltikangas-Järvinen 2004

Kansi: Marke Hankama

Neljäs painos

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

Alkusanat

Inkerille, Emilialle,
Rikulle ja Laurille

Johdanto

JOHDANTO

Niin kauan kun ihmisen olemusta on pohdittu, on käyty keskustelua siitä, kumpi ihmisen kehityksessä on tärkeämpi, ympäristö vai hänen perinnöllinen rakenteensa. Ensimmäiset »tieteelliset» väittelyt perimän ja kasvatuksen suhteellisesta merkityksestä ihmisen kehityksessä käytiin jo 1600-luvulla. Vaikka psykologia on korostanut tämän keskustelun tärkeyttä, on käsitys ympäristön merkityksestä kuitenkin ollut hallitseva, jopa niin, että se on ajoittain kokonaan syrjäyttänyt ajatuksen siitä, että ihmisen persoonallisuudessa olisi jotain perinnöllistä. Ihminen on nähty yksinomaan ympäristön ja kasvatuksen tuotteena.

Ihmisten arkikokemus on kuitenkin aina sotinut tätä ajatusta vastaan. Äidit tietävät, että jokainen vauva on syntyessään erilainen, ja että samassa perheessä ja saman kasvatuksen tuloksena kasvaa erilaisia lapsia. Jo toisen lapsen syntymä saa vanhemmat huomaamaan, että kaikki ei ole vanhempien yksipuolista vaikuttamista lapseen vaan että lapsessa itsessään on valmiina jotain tälle lapselle tyypillistä. Vauvan ja vanhempien suhde on alusta alkaen vuorovaikutusta. Jokaisella lapsella on oma ominaislaatunsa, joka säilyy yli kehityskausien.

Vaikka ihminen oppii käyttäytymään kulttuurin odotusten mukaisesti, niin ihan millaiseksi tahansa ei ympäristö voi häntä muovata. Räiskähtelevä ja äkkipikainen ihminen ei muutu tyyneksi ja rauhalliseksi siten, että ympäristö kehottaa häntä huomisesta alkaen ryhtymään sellaiseksi, ei vaikka hänelle miten perusteltaisiin, että se olisi hänelle itselleen edullista. Ujo ihminen ei opi nauttimaan nopeasti vaihtuvista sosiaalisista tilanteista, vaikka häntä rohkeampi ihminen kuinka hänelle selittäisi, miten hauskoja sellaiset tilanteet oikeasti ovat. Kulttuuri ja ympäristö vaikuttavat siihen, miten ihmiset ylipäätään ilmaisevat vaikka tunteitaan, mutta ympäristö ei pysty poistamaan yksilöiden välisiä eroja. Italialaiset voivat kokonaisuudessaan olla räiskyvämpiä kuin suomalaiset, mutta kummassakin maassa on sekä räiskyviä että rauhallisia ihmisiä.

Tätä synnynnäistä erilaisuutta, joka tekee jokaisesta ihmisestä yksilön, kutsutaan temperamentiksi. Temperamentti on ihmisen käyttäytymistyyli, hänen yksilöllinen tapansa reagoida asioihin. Se ilmenee hyvin varhain ja on kohtalaisen pysyvä. Jotkut piirteet säilyvät sellaisinaan, jotkut säilyvät, mutta muuttavat ilmiasuaan, niin että 3-vuotias ilmaisee esimerkiksi ärtyvyyttään eri tavoin kuin 30-vuotias. Jotkut piirteet häviävät iän ja kasvatuksen vaikutuksesta.

Temperamentti selittää sen, miksi toiset ihmiset ovat helposti innostuvia ja toiset innostuvat kaikkeen uuteen hitaasti, niin että asiat tuntuvat menevän ohi ennen kuin heidät saadaan mukaan. Se selittää, miksi jotkut ihmiset ovat kiinnostuneita uusista ihmisistä ja haluavat solmia uusia tuttavuuksia, kun taas toisille riittää läpi elämän aikoinaan esikoulussa hankittu yksi paras ystävä.

Temperamentti selittää, miksi joku ihminen on turvallisuushakuinen, niin että pienikin muutos on hänelle stressin aihe, ja miksi tämä sama turvallisuus merkitsee toiselle ihmiselle yksitoikkoisuutta, niin että hän hakemalla hakee elämäänsä jännitystä. Ujous, varautuneisuus ja syrjäänvetäytyminen sosiaalisissa tilanteissa eivät ole sosiaalisen kehityksen häiriöitä eivätkä huonon itsetunnon merkkejä, vaan ne ovat synnynnäisiä temperamenttipiirteitä. Myös taipumus negatiivisiin mielialoihin, kuten alakuloisuuteen, pessimismiin ja ärtyvyyteen, kuuluu temperamenttipiirteisiin.

Ihmisen persoonallisuus kehittyy synnynnäisen temperamentin ja ympäristön vuorovaikutuksen tuloksena sen mukaan, miten hyvin tai huonosti ympäristö on ymmärtänyt ja tukenut lapsen omaa temperamenttia ja miten hyvin ympäristön odotukset ja lapsen ominaislaatu ovat sopineet yhteen. Temperamentin ymmärtäminen ei tarkoita sitä, että jokainen lapsi saa olla ja käyttäytyä, miten haluaa, koska »hänellä on sellainen temperamentti», vaan se tarkoittaa yksilöllisyyden huomioon ottamista kaikessa kasvatuksessa.

Toisia temperamenttipiirteitä tulee tukea, toisia heikentää, niin lapsi saadaan temperamentistaan huolimatta käyttäytymään odotetulla tavalla. Ei ole sinänsä hyvää tai huonoa temperamenttia, vaan jokaisesta lapsesta saadaan sopeutuva, itsensä hyväksyvä, sosiaalinen ja stressiä sietävä aikuinen, mutta se edellyttää lapsen yksilöllisyyden tuntemista ja hyväksymistä. Synnynnäisesti ujoa lasta ei voi sosiaalistaa samalla tavalla kuin hänen aktiivista ikätoveriaan. Arasta lapsesta ei tule rohkeaa niin, että häntä kehotetaan ryhtymään sellaiseksi, »menemään muiden joukkoon» ja ottamaan mallia kaikista ympärillä olevista rohkeista lapsista. Hän ainoastaan menettää mahdollisuudet hyvän itsetunnon kehittymiseen ja kärsii vielä aikuisenakin huonommuuden tunteista.

Tässä kirjassa puhutaan temperamentin merkityksestä lapsuudessa ja kouluaikana. Itsetunto, sosiaaliset taidot, selviytymiskeinot ja stressinsietokyky saavat alkunsa jo varhaislapsuudessa. Temperamentin ymmärtäminen on tässä kehityksessä oleellisen tärkeässä asemassa. Väärät odotukset saattavat kuormittaa lasta kohtuuttomasti. Kulttuuri arvottaa temperamenttipiirteitä epärationaalisella tavalla pitäen toisia piirteitä hyvinä ja toisia huonoina, joskus ilman järkevää perustetta. Nämä arvostukset heijastuvat vanhempien odotuksissa ja kasvatuksessa. Tästä seuraa, että joidenkin lasten elämä on alusta alkaen helpompaa kuin joidenkin yhtä »hyvällä» mutta erilaisella temperamentilla varustettujen lasten elämä. Koulu »suosii» tiettyjä temperamenttirakenteita, kun taas tietyt oppilaat ovat vaarassa jäädä kykyihinsä nähden alisuoriutujiksi.

Kirja on tarkoitettu vanhemmille, varhaiskasvattajille, neuvola- ja päiväkotihenkilökunnalle, opettajille; kaikille niille, joita kiinnostaa ihmisen kehitys. Vaikka tämän kirjan painopiste on lapsuuden ja murrosiän kehitysvuosissa, on kirja tarkoitettu myös aikuisille, jotka haluavat oppia ymmärtämään paremmin itseään ja reaktioitaan. Aikuisuuden pohja on lapsuuden kokemuksissa. Kirjan seuraavassa osassa keskitytään temperamentin merkitykseen aikuisen ihmisen hyvinvoinnissa, työelämässä ja stressistä selviytymisessä.

Synnynnäisen temperamentin olemassaolo ei vähennä ympäristön merkitystä eikä poista kasvatuksen tarvetta, mutta lapsen yksilöllisyyden ymmärtäminen helpottaa kasvatusta ja auttaa sudenkuoppien yli. Tietyn synnynnäisen rakenteen olemassaolo korostaa jopa entisestään kasvatuksen merkitystä. Lapsen temperamentin tunteminen auttaa vanhempia paitsi konkreettisessa kasvatuksessa myös lohduttaa: kaikki ei aina ole heidän syytään. Kun ongelmia tulee, voisi syyttävän sormen sijasta joskus osoittaa vanhemmille kysymyksen, että miten oikein toimitte, kun saitte niinkin vaikeasta alkutilanteesta aikaan näin hyvän lopputuloksen.

Miten temperamenttitutkimus alkoi

MITEN TEMPERAMENTTITUTKIMUS ALKOI

Kaikki vanhemmat uskovat ympäristön vaikutuksen ylivoimaisuuteen ja kasvatuksen kaikkivoipaisuuteen siihen saakka, kunnes saavat toisen lapsensa.

Stella Chess 1955

1. Kiinnostus temperamenttia kohtaan herää

Temperamentti sinänsä on vanha löytö, mutta kehitys- ja persoonallisuuspsykologian yhteydessä se on suhteellisen uusi asia. Temperamenttitutkimus alkoi 1950-luvulla ja kasvoi nopeasti 1960-luvulla. Maininnat temperamentista persoonallisuuden yhteydessä ilmestyivät psykologian yleisiin oppikirjoihin kuitenkin vasta 1970-luvulla, ja vasta 1980-luvun loppupuolella temperamentti esiteltiin oppikirjoissa laajemmin ihmisen käyttäytymisen varteenotettavana selitysmallina.

Kiinnostus temperamenttia kohtaan alkoi siitä huomiosta, että vauvojen ja pienten lasten välillä on synnynnäisiä eroja. Lapset ovat alusta alkaen yksilöitä. Aiemmin kehityspsykologian päätehtävänä oli selvittää lapsen keskiarvoista ja normatiivista kehitystä eli sitä, millaisia lapset keskimäärin ovat ja mikä on normaalia kehitystä. Normaali kehitys määriteltiin sen perusteella, miten suurin osa lapsista kehittyy. Tutkimusta ei kiinnostanut lasten yksilöllisyys eikä se, millaisia luonnollisia eroja lasten välillä on, eikä liioin se, miten eri tavoin lapset voivat kehittyä ja olla silti »normaaleja».

Erilaisten ihmistyyppien etsimisellä ja kuvaamisella on kuitenkin pitkä historia. Ensimmäisenä temperamenttitutkijana voidaan pitää Rooman keisarien henkilääkäri Galenia, joka työssään kehitti ensimmäisen »temperamenttiluokituksen» toisella vuosisadalla jälkeen Kristuksen. Hänen luokituksessaan oli neljä erilaista ihmistyyppiä, koleerinen, melankolinen, flegmaattinen ja sangviininen. Ihmisen temperamenttityyppi riippui ruumiin nesteiden eli keltaisen sapen, mustan sapen, liman ja veren suhteellisesta osuudesta hänen kehossaan. Teoria pohjasi senaikaisen lääketieteen käsitykseen ihmisestä.

Vaikka tällä luokituksella ei tietenkään ole myöhemmin ollut mitään käyttöä, on siinä kuitenkin osoitettu temperamentin perusajatus: persoonallisuuden kehityksen lähtökohdat ovat eri ihmisillä erilaiset, ja tämä erilaisuus pohjaa ihmisten välisiin biologisiin eroihin. Jos Galenin nimitykset »melankolinen» ja »sangviininen» korvataan nykyaikaisilla termeillä »introvertti» eli sisäänpäinkääntynyt ja »ekstrovertti» eli ulospäinsuuntautunut, joita melankolisen ja sangviinisen temperamentin kuvaukset yllättävänkin hyvin vastaavat, tai ruumiin nesteiden sijalle asetetaan aivojen välittäjäaineet, kuten serotonii...