Ensimmäinen käynti korvikeautoliikkeessä

Luulin eläväni tasapainosta ja tervettä elämää vailla huolia ja murheita, kunnes eräänä päivänä huomasin olevani pahasti sairas, podin autokuumetta. En voinut ymmärtää alkuunkaan, mistä moinen tauti oli salakavalasti päässyt pesiytymään meikäläiseen, niin tasapainoiseen ja järkevään ihmiseen. Olisin ymmärtänyt taudin aivan mainiosti, jos ajaisin jollain harmaalla korvikeautolla. Olin kuitenkin ajanut koko ikäni Rutinoffeilla, jotka eivät todellakaan ole mitään tusina– autoja. Rutinoff on oikeastaan enemmän elämäntapa kuin pelkkä auto. Lisäksi tämä kyseinen Rutinoff on tuore tapaus, ostin sen uutena vuonna 2000. Isänikin ajoi eläessään pelkillä Rutinoffeilla. Olin perinyt häneltä näin ollen muutakin kuin sen suunnattoman omaisuuden, minkä turvin olen elämääni rakentanut. Perintö on mahdollistanut myös sen, etten ole päässyt itseäni työllä stressaamaan, en ole nimittäin tehnyt päivääkään töitä rahan eteen.

Nyt olin kuitenkin autokuumeen vallassa. Edellinen yö oli mennyt sängyssä levottomasti pyörien ja uutta autoa miettien. Aamukahvit juotuani avasin tietokoneen ja klikkasin auki suuren ja mahtavan internetin. IT-hörhöjen ja mainosmiesten mukaan sieltä pitäisi nykyisin löytyä vaikka mitä. Jotenkin minua epäilytti sellainen yhden median hirmuinen kehuminen, joku sudenkuoppa siinä oli pakko olla.

Autoja oli tarjolla toivottoman paljon, lopetin laskemisen sadan kohdalla. Yksi automerkki kuitenkin puuttui. Yhtään uudenkarheata Rutinoffia ei löytynyt mistään liikkeestä. Tiesinhän minä, että Rutinoffeja syrjitään, mutta näin laajamittainen boikotti haiskahti salaliitolta. Olin tähän merkkiin niin kiintynyt, etten olisi halunnut ajatellakaan mitään korvikeautoa, sillä pettymyksenhän ne olisivat joka tapauksessa minulle aiheuttaneet ennemmin tai myöhemmin. Uusia Rutinoffeja oli kyllä merkkiliikkeessä tarjolla, mutta halusin säästää vaivalla perittyjä rahoja ja ostaa sellaisen vähän käytetyn helmen.

Harmistuneena päätin lähteä katselemaan niitä kaikkien kehumia korvikeautomerkkejä, jotta saisin jotain tekemistä kotona hikoilemisen sijasta. Katselin etukäteen parin autoliikkeen osoitteet, joissa voisin piipahtaa. Valitsin liikkeet täysin sattumanvaraisesti, kaikki ne kuitenkin myyvät samanlaisia romuja. Todennäköisesti ainoa ero noissa eri liikkeiden myymissä uusissa autoissa on merkki keulassa.

Suljin tietokoneen sekavin ajatuksin ja suunnistin pihalle, jossa vanha luotettava autoni jo minua odotteli. Kiersin pari kertaa Rutinoffin ympäri ihaillen sen ajattomia ja massasta poikkeavia muotoja. Lopulta istahdin autooni ja lähdin terveellä asenteella ajamaan omistamaani tietä pitkin. Mielestäni jokainen on oman itsensä herra liikenteessä, ja muiden tulee sitä kunnioittaa, varsinkin minun ollessa kyseessä. Tosin heti ensimmäisessä risteyksessä joku pelle ei ymmärtänyt tätä, vaan meinasi ajaa kylkeen. Mokomakin tolvana luuli, että kolmion takaa tulevien pitäisi väistää. Tässä taas kouluesimerkki siitä, miten toisten autoilijoiden kunnioitus lipsuu joillain todella herkästi. Kyseinen pelle onnistui väistämään autollaan jalkakäytävälle ja siellä parin mummelin välistä luovimalla takaisin ajoradalle. Taisi olla huono omatunto, koska jatkoi matkaansa taakseen vilkaisematta. Pitäisi käydä muuttamassa sitä kolmion paikkaa niin, että pääsisin kotikadulta ajamaan suoraan ilman väistämisvelvollisuutta.

Pääsin vihdoin perille autoliikkeen pihalle. Jouduin kylläkin pysäköimään kyseisen liikkeen portaille, koska jotkut ääliöt olivat vallanneet kaikki parkkiruudut. Noustessani autosta joku tyyppi tuli selittämään, että ovesta tarvitsisi mahtua muidenkin kulkemaan. Sanoin hänelle, että hankkisi ihan oman elämän, eikä puutuisi toisten tekemisiin niin hanakasti. Marssin sisälle sen enempiä tyypin jupinoita kuuntelematta. Sisällä suunnistin opastekylttejä seuraillen suoraan vaihtoautopuolelle.

Kiertelin ja kaartelin siellä aikani, kunnes silmiini osui aivan Rutinoffin punainen korvikeauto, sellainen farmarimallinen. Vaikka minulla ei ollut perhettä, maatilaa tai edes koiraa, aloin tutkiskella kyseistä kauniin väristä autoa hieman tarkemmin. On muuten kumma homma, ettei auton konehuoneesta tarvitse poistaa montaakaan osaa, kun poissaolollaan loistaneita myyjiä oli ympärillä useita kappaleita. Joku oikein korvikevaihtoautopäällikkökin ilmaantui piilopaikastaan hätääntyneen näköisenä kyselemään tyhmiä.

– Mitäs täällä puuhataan?

– Haeskelen moottoria näiden muoviviritysten alta.

– Ei niin saa tehdä.

– Miksi ei? Minähän en osta autoa, jos en edes moottoria näe!

En antanut yleisön häiritä, vaan jatkoin osien repimistä konehuoneesta. Yllättävän helposti näistä nykyautoista osat irtoilevatkin. Minulla on sellainen periaate, etten osta sikaa säkissä, vaikka olisi kuinka hyvä säkki. Jostain kumman syystä tämä päällikkömies alkoi kovin innokkaasti esitellä minulle auton tavaratilaa, vaikka olin nimenomaan kiinnostunut moottorista.

– Tässä on luokkansa isoimpiin lukeutuva tavaratila, päällikkö vaahtosi.

– Entäs sitten? Miten se liittyy moottoriin, kysäisin ja menin samalla uteliaana katsomaan, miksi

autoa aletaan esitellä aivan toisesta päästä, kuin mitä asiakas haluaa.

Pian selvisi syykin siihen tavaratilan esittelemiseen, nimittäin paikalla olleet kolme automyyjää alkoivat samalla laittaa takaisin juuri purkamiani muoviosia. Ihmeellisen kauan heillä tuntui menevänkin osien kiinnittämisessä ja vielä monta miestä hommissa. Ei tainnut olla tässä liikkeessä tuo työajan käyttö ja tehokkuus siitä parhaimmasta päästä.

Korvikevaihtoautopäällikkö esitteli minulle tavaratilaa ja auton sisätiloja suu vaahdossa ja hiki otsalla helmeillen. Lieneekö ollut ihan terve, kun niin kovasti hikoili. Koska päällikkö oli siirtynyt auton etupenkille sitä kehumaan, pääsin minä tekemään omia tutkimuksiani tavaratilassa.

Irrotin molempien takapilareiden muovilistat, tarkoituksena ottaa kattoa sen verran alas, että näkisin, onko katto maalattu myös sisäpuolelta. Tämä on hyvin oleellinen seikka ruostumisen ja minun mielenrauhani kannalta. Päällikkö selitti niin innoissaan korvikefarmarin ajotietokoneesta, että kerkesin mainiosti ottaa kattoverhoilunkin alas tavaratilasta. Siinä samalla lähti myös joku kummallinen lamppu irti. Survoin vaivihkaa sen lampun johtoineen tavaratilan alla olevan vararenkaan seuraksi. Siinä samalla otin vararenkaasta venttiilin parempaan talteen, koska joku oli pihistänyt sellaisen Rutinoffista.

Jatkoin katon maalauksen tutkimista. Katto oli tosiaankin maalattu verhoilun alta. Se oli todella hyvä uutinen minulle ja mielenrauhalleni. Nyt minua jäi mietityttämään maalauksen paksuus, onko se riittävä Suomen sääolosuhteisiin? Otin taskusta Leathermannin työkalun ja raaputin sen veitsellä katon sisäpuolelta maalia pois, nähdäkseni maalipinnan todellisen paksuuden. Olin niin syventynyt tehtävääni, etten huomannut vaihtoautopäällikön saapumista auton taakse.

– Voi helvetin helvetti, päällikkötyyppi karjaisi melkein korvan juuressa.

– Perhana, älä säikyttele, leikkasin melkein sormeeni.

– Voi perkeleen perkele.

– Mikä nyt noin ahdistaa? Että ihan asiakkaan kuullen pitää alkaa kiroilla.

Ei siitä päällikön vastauksesta mitään tolkkua ottanut, kun hän pomppi auton ympärillä kuin kiimainen kani. Kanit tosin eivät taida kiroilla yhtä paljon. Tällä välin automyyjät olivat saaneet kaikki muoviosat takaisin konehuoneeseen ja koko revohka pölähti paikalle kuin taikaiskusta.

Täällä näytti olevan aika palvelualtista porukkaa, yleensähän myyjiä ei näy mailla eikä halmeilla.

Ajattelin mainita tästä mainiosta asiakaspalvelusta korvikevaihtoautopäällikölle, mutta en saanut vieläkään suunvuoroa hänen kiroillessa kuin turkkilainen. Mielessäni käväisi jo reklamaatio firman ylimmälle johdolle päällikön karkeasta kielenkäytöstä.

Päällikön kunto taisi olla aika heikonlainen, sillä hyppiminen ja kiroileminen loppuivat noin viidessä minuutissa ja tilalle tuli armoton puuskuttaminen. Puheesta ei saanut selvää v...