1.

Vaaleatukkainen naiskanslisti nosti sormensa ikäkulun Remingtonin näppäimiltä. Hän oli vaistonnut vastapäätä pöydän takana istuvan nimismiehen katseen kiinnittyneen kasvoihinsa.

– Tehän tiedätte Palomäen kylän?

Neitonen nyökkäsi.

– Siellä on jokin Uittamo-niminen tiia, niinhän?

– On kyllä. – Neiti Reinilä loi kysyvän silmäyksen esimieheensä ja lisäsi: – Koko suuri talo onkin.

Varatuomari Mikkola oli jälleen kerran joutunut turvautumaan apulaisensa paikallistuntemukseen. Mikkola oli ollut virassaan vasta muutaman kuukauden eikä tuntenut vielä tarkkaan seutuja, piirinsä asukkaista puhumattakaan.

– Hm, sanoi Mikkola. Hän oli pahantuulisen näköinen. – Hm…

Uteliaisuus, joka kierteli neiti Reinilän sisimmässä, ei päässyt näkymään pinnalle. Hyvinhoidettujen kasvojen ilme oli rauhallisen odottava ja silmät katsoivat tyyninä pöytänsä takana leukaansa hierovaa Mikkolaa.

Kansliahuoneessa oli hetken äänetöntä. Mikkola siirsi miettiväisesti leukaansa sivelleen käden otsalle, mutta sinne kohonnut ryppy ei pyyhkäisystä silinnyt. Kun nimismies ei tuntunut ainakaan heti halukkaalta jatkamaan keskustelua, neiti Reinilä tiedusteli hetken kuluttua varovasti:

– Huonoja uutisia, niinkö?

– Pahus sentään.

Mikkola ei tarkoittanut vastaustaan töykeäksi, tuskin hän huomasikaan sen epäkohteliaisuutta. Hän nousi ja siirtyi kädet taskuun työnnettyinä ikkunan ääreen. Tie nimismiehen virkatalon edustalla oli tyhjä. Koivusta irronnut keltainen lehti lehahti samassa ruudun ohi, pyörähti pari kertaa tuulessa ja hävisi sitten näköpiiristä.

– Minne se Virkki sanoi menevänsä?

Nimismies tarkoitti kysymyksellä vanhempaa konstaapeliaan. Pienessä pitäjässä poliisimiehiä olikin nimismiestä lukuun ottamatta vain kaksi. Heidän keskensä oli sovittu jonkinlainen epämääräinen työjako. Virkille kuului rikospuolen hoito, nuoremman konstaapelin taas valvoessa järjestelyasioita.

– Hän lähti viemään jotain haastetta.

– Jonnekin kauemmaksi?

– Tähän kirkonkylälle kai.

– Vai niin. Hm…

Nimismiehen hymähtely oli saada neitosen suutahtahtamaan ja hän pystyi vaivoin säilyttämään ilmeensä muuttumattomana. Kun Mikkola tyytyi vain liikkumattomana tuijottamaan ikkunasta, neiti Reinilä vetäisi Remingtonin telan mielenosoituksellisen äänekkäästi ääriasentoonsa. Valmistautuessaan aloittamaan uutta kappaletta hänen ajatuksensa askaroivat kiihtyneinä äskeisessä puhelinsoitossa.

Soitto oli siis tullut Uittamosta? Neiti Reinilä tiesi kyllä hyvin paikan. Pitäjässä ei oikeastaan ollutkaan asiaa, mitä hän ei olisi tiennyt. Kun liikkuu paljon, kuulee kaikenlaista. Mutta Uittamosta ei ainakaan tähän mennessä ollut kuulunut mitään kovin ihmeellistä.

Ja se oli siis ollut kai Uittamon emäntä, tuo äskeinen huutaja. Naisäänihän oli kiljunut kuin hengenhädässä; nimismiehen oli ollut toisin ajoin pakko pitää kuuloketta monen sentin päässä korvastaan. Häly oli vielä nopeana, katkonaisena piipityksenä kantautunut pöydän toisellekin puolelle, kanslistin kuultavaksi.

Nainen löi koneella kokeeksi pari lyöntiä ja vilkaisi sitten Mikkolaan päin. Mies seisoi edelleen ikkunan edessä kuin patsas. Mitä teatteria tämä oli olevinaan? Haluttomasti neiti Reinilä löi jälleen muutaman sanan, teki vasten tapojaan lyöntivirheen ja ryhtyi hankaamaan kumilla pois ylimääräistä kirjainta. Hän oli niin hajamielinen, että unohti ottaa monistuspaperin pois arkkien välistä ja kumin hankausjälki teki jäljennöskappaleisiin leveän, tuhruisen kohdan.

Neiti Reinilä alkoi vimmastua tosissaan. Paperiarkit saivat tuntea sen nahoissaan lentäessään koneesta tempaistuina ja rypistettyinä sivuun. Vasta saatuaan monistuspaperit sovitetuiksi puhtaitten arkkien väliin nainen rauhoittui hieman.

Nimismies katseli edelleen mitään puhumatta ulos ikkunasta.

Johan nyt oli kumma! Mikä ihme nyt oli vinossa?

Neiti Reinilä kertasi mielessään äskeisen puhelinkeskustelun. Hän muisti nimismiehen ensimmäiset viralliset, miltei torjuvat vastaukset. Mutta vielä selvemmin hän muisti äkillisen muutoksen miehen olemuksessa. Tämä oli aluksi nojannut rennosti jalka toisen yli heitettynä konttorituolinsa selustaan. Kesken kaiken hän oli kumartunut kiinnostuneena eteenpäin ja myös äänen välinpitämättömyys oli muuttunut epäileväksi kiinnostukseksi.

– Ei kai sentään, hän oli murahtanut. – Lienette nyt turhan hätäinen. On, onhan se kieltämättä pitkä aika. Mutta ehkä hän on poikennut, hm, kyläilemään lähitaloihin. Tai…

Kiivas sanaryöppy oli keskeyttänyt Mikkolan puheen. Juuri tässä vaiheessa korvansa herkimmilleen teroittanut neitonen oli kuulevinaan langan päästä tulvivassa, kimeässä äänessä itkunsekaista hysteerisyyttä. Nimismies oli joutunut jälleen työntämään kuulokkeen ulommaksi ja neiti Reinilä olisi voinut vannoa kuulleensa sanat:

”Heti… Teidän on tultava heti… Teidän täytyy…”

Tuossa vaiheessa nimismiehen suupieleen oli lennähtänyt pahantuulinen juonne ja hän oli kohautellut kiusaantuneesti olkapäitään. Yritettyään pistää muutaman sanan väliin, mutta jäätyään käytännöllisesti katsoen ilman suunvuoroa, oli Mikkola lopuksi virkkanut harmistuneen tuntuisesti:

– Minä tulen. Tulen niin pian kuin ehdin. Otan konstaapelin mukaan.

Aivan viimeksi oli Mikkola vielä lisännyt:

– Tämä on kai väärä hälytys. Mutta jos olette asiastanne noin varma, niin pankaa siellä sana kiertämään. Koettakaa saada kylästä paikalle kaikki, jotka kynnelle kykenevät…

Ja kaiken tämän jälkeen mies heittäytyi aivan tuppisuuksi. Neiti Reinilä ehti juuri päättää mielessään, että nimismies saisi siitä hetkestä eteenpäin esittää paikallisia olosuhteita koskevat tiedustelunsa muille, kun hän huomasi Mikkolan palanneen ikkunan luota ja seisahtuneen viereensä.

– Neiti Reinilä.

Varatuomarin ääni oli hieman epäröivä, mutta kasvoilla oli jälleen ystävällinen, joskin poissaoleva hymy. Naisen sydän suli samassa silmänräpäyksessä. Poikahan tuo nuori mies vasta oli, häivähti neitosen mielessä. Minua hieman vanhempi, tuskin vielä kolmeakymmentä, ja vaikka varatuomari, niin kuitenkin…

– Niin?

Neitonen vastasi Mikkolan hymyyn. Hänen hyvin harjattu tukkansa kiilteli ikkunoista lankeavassa syksyisen keskipäivän valossa.

Mikkola teki kädellään epämääräisen liikkeen kohti pöydällä lepäävää puhelinta.

– Tuo äskeinen, hän sanoi. – Sieltähän tuli ääntä kuin sumutorvesta. Huvittaisi muuten, mutta naisparka tuntui olevan äärimmäisen tosissaan. Hän väitti miehensä kadonneen.

– Uittamon isännänkö?

– Niin juuri. Kertoi miehen tulleen toissapäivänä iltapimeässä viimeisellä linja-autolla kaupungista. Isäntä oli jäänyt Palomäen risteykseen. Eikö se ole siinä suon laidassa täältä noin kymmenen kilometrin päässä?

Nimismiehen mieleen oli jäänyt puisen tolpan päässä sojottanut keltainen tienviitta. Kanslistin nyökkäys vahvisti asian.

Mikkola otti taskustaan Boston-rasian ja ojensi sen kohteliaasti neitosen suuntaan. Tämä valitsi tottuneesti savukkeen ja sai tulen miehen sytyttäjästä. Molempien silmissä tuikahti yhteisymmärryksen pilkahdus. Mikkola oli jo viikon kuluttua saapumisestaan havainnut neitosen polttavan salaa ja kehottanut tätä naurahtaen olemaan aivan vapaasti.

”Olkaa kuin kotonanne”, Mikkola muisti sanoneensa.

”Siellä en uskalla polttaa”, oli neitonen vastannut. ”Enkä ompeluseurassa.”

”Emme ole kummassakaan.” Mikkolan kasvoille oli lennähtänyt hilpeä virnistys ja hän oli iskenyt silmää. ”Ollaan vähän niin kuin vallesmannin virkahuoneessa…”

Molemmat muistivat jälleen yhtä aikaa tuon hetken. Neiti Reinilä oli ennen Mikkolan saapumista ollut jo edellisen nimismiehen kanslistina parisen vuotta. Tämä oli ollut kalju, lihava ja äreä. Samoin oli hän juuri eläkeikää hipoessaan tullut entistäkin tarkemmaksi arvostaan. Mikkola toi tullessaan tuulahduksen piittaamatonta nuoruutta ja huoletonta suorasukaisuutta. Tärkeilylle hän oli irvistellyt ja näytti suhtautuvan asemaansa pitäjän esivaltana – ainakin kahden kesken oltaessa – vain olkapäitään kohautellen.

Tosin hän osasi tarpeen vaatiessa vetää naamalleen hyvin tärkeänkin miinin…

Kaiken tuon muisti neiti Reinilä. Varatuomari Mikkola muisti myös puolestaan jotakin. Ensimmäisenä päivänä virkahuoneessaan tapaamansa vaaleatukkaisen, ujontuntuisen tyttölapsen, jolla oli peijakkaan hyvä vartalo ja joka vierauden jään muutaman päivän jälkeen murruttua osasi hymyillä vallan häikäisevän kauniisti.

Mikkola oli jo parin kuukauden ajan kiroillut sitä seuratapojen sääntöä, joka esti herrasmiehen ehdottamasta lähempää tuttavuutta. Ja neiti Reinilän mielestä nainen taas ei voinut ehdottaa sinunkauppoja esimiehelleen…

Savukkeet syttyivät. Mikkola ei kierähtänytkään omaan tuoliinsa istumaan vaan asettui pöydänkulmalle neitosen läheisyyteen.

– Se äskeinen…, huomautti nainen vienosti.

Mikkola havahtui. Hän oli silmäillyt kiinnostuneena valkoisen nylonpuseron alta häämöttäviä viivoja.

– Juuri niin. Sen verran sain sen emännän nyyhkytyksestä selvää, että Uittamon isäntä oli äkkiä kadonnut. Häipynyt hitto vie, savuna ilmaan. Ollut nyt toista vuorokautta teillä tietymättömillä.

– Mutta se on omituista, nainen huomautti hämmästyneenä.

– Miten niin? Höpötystä koko homma. Ukko on tietysti tuonut kaupungista repussaan lastin viinaa ja lähtenyt juomaan sitä jonnekin mökkiin metsän siimekseen. Ja nyt tutisee siellä kovassa rapulassa ja odottelee kotoisen hirmumyrskyn ohimenoa. Kuin Jukolan Timo aikanaan Ullan jahdatessa häntä luudanvarsi kourassa.

– En usko sitä. – Nimismies huomasi kanslistinsa muuttuneen oudon totiseksi. – Katsokaahan, tunnen Uittamon isännän oikein hyvin. Olen itse kotoisin naapurikylästä, Palokankaalta. Kylät ovat muuten molemmat saaneet nimensä jonkin muinaisen metsäpalon mukaan. Niin, se Uittamon isäntä on täysin raitis. Aivan raivoraitis, kuten sanotaan. Sitä paitsi hän on muutenkin säännöllinen kuin kello.

Mikkolaan luotu katse oli hyvin vakava. Nainen jatkoi:

– Jos hän on luvannut saapua kotiin, hän saapuu myös minuutilleen. Ellei…

Äkkiä keskeytynyt lause jäi kaikumaan ikävänä nimismiehen kor...