1.

– Selvä on. Tätä tietä, olkaa hyvä.

Tullimies ei vaivautunut edes vilkaisemaan vanhan, helteestä huolimatta paksuhkoon päällystakkiin pukeutuneen miehen matkalaukkuja, vielä vähemmän että olisi ryhtynyt niiden sisältöä penkomaan. Hän otti haltuunsa vain sinertävälle paperille painetun valuutanvientiluvan ja viittasi sitten kohteliaasti kädellään.

– Jaha… Että minä saan sitten mennä… ?

– Olkaa hyvä vain.

Vanha mies katsoi kahta matkalaukkua, jotka hän oli laskenut tullihuoneen matalalle, peltilevyllä päällystetylle tiskille. – Eikös näitä tarkastetakaan…?

Tullimies hymyili.

– Kyllä minä uskon, ettei siellä ihmeitä ole…

– Tjaah… Hyvähän se sitten on, että miestä uskotaan.

Vanha mies räpytteli himmeitä silmiään sangattomien silmälasien takana. Hän kumartui varovasti ja tarttui kumpaankin matkalaukkuun. Tullimies seurasi häntä silmännurkastaan ja hymy häipyi hiljalleen kasvoilta. Silti virkailija edelleen hiukan hymyili sisimmässään. Hän oli yhdellä katseella oppinut seulomaan jyvät akanoista ja kokemus oli opettanut häntä, paitsi tuntemaan ’vakituiset asiakkaat’ – jotka joutuivat oikopäätä ruumiintarkastukseen – myös matkustajan ulkomuodosta ja hänen käytöstavastaan erottamaan, kenen matkalaukut olivat lähemmän tutkimisen tarpeessa.

Vanhan miehen, joka juuri oli saanut matkalaukut kohotetuksi ja katseli hieman neuvottomana ympärilleen, tullimiehen silmäys luokitteli heti kuuluvaksi valkoisiin lampaisiin. Tyypillinen turisti, tullimies arveli, ehkä eläkkeellä oleva virkamies, joka on päättänyt lähteä vähän maailmaa katsomaan. Vanhanaikainen palttoo ja kuluneet, myös vanhanaikaista kuosia olevat nahkamatkalaukut. Mutta housut silitetyt, niin että kärpänen katkeaisi ja kengät pikkutarkan huolellisesti kiillotetut. Tullimies huomasi vielä siistin raidallisen paidan, jonka kaulus oli tosin matkustajan ohuen kaulan ympärillä pari numeroa liian suuri, ja solmion, jonka solmu oli suuri ja nelikulmainen. Kun vanhus seisoi edelleen paikallaan, tullimies näki myös hänen hopealle hohtavan, mutta vielä tuuhean tukkansa, terävän nenän ja ohuthuulisen, jonkin verran sisäänpainuneen suun.

– Seuraava, sanoi tullimies.

Vanhus otti askelen eteenpäin, mutta kysyi sitten hyvin kohteliaalla, hiukan särähtävällä äänellä:

– Tuo on kai Cassiopeia?

Tullimies vilkaisi olkansa yli ikkunoista näkyvää keskikokoista, valkoiseksi maalattua alusta, jonka suuntaan vanhus oli nyökännyt.

– Ei. Se on Turun-Tukholman vuorolaiva. Cassiopeia on tuo tuolla kauempana.

– Jaha… Kiitos.

– Ei kestä. Hyvää matkaa vain.

Tullimiehen ystävällinen toivotus sai pienen, kiitollisen hymyn häivähtämään kamreeri Klaus Jaatisen kasvoilla. Hän siirtyi vanhan miehen lyhyin varovaisin askelin tullaustiskin ohi ja jatkoi matkaansa ovelle. Sen lasiruuduin varustetut puoliskot aukenivat työntämällä ja pienen keinottelun jälkeen kamreeri Jaatinen pääsi matkalaukkuineen ulos. Hän lähti vaeltamaan pitkin laituria ja vaikka matka ei ollut pitkä, hän joutui pariin kertaan laskemaan laukkunsa alas. Toisen levähdyshetken aikana hänen oli jo pakko pyyhkäistä kookkaalla, ruudullisella nenäliinalla otsaansa. Matkalaukkujen paino oli kohottanut pienen hien ihon pinnalle.

Cassiopeiasta laiturille työnnettyjen laskuportaiden alapäässä seisova aluksen stuertti oli nähnyt häntä lähestyvän matkustajan verkkaisen etenemisen ja tulijan levähdystauot. Stuertti viittasi kädellään reelinkiin nojailevalle laivan matruusille. Tämä kiiruhti maihin ja käveli vanhusta vastaan ottaen riuskasti kummankin matkalaukun huostaansa. Rotevan merimiehen käsissä kookkaat laukut vaikuttivat melkein painottomilta.

Kamreeri Jaatinen soi auttajalleen kevyen, vaatimattoman hymyn. Hän siirtyi eteenpäin ja luovutti stuertille neliskulmaisen, numeroidun kartonkipalasen, jonka hän oli saanut esitettyään matkalippunsa seuramatkan johtajalle tullipaviljongin sisäpuolella.

– Tervetuloa, stuertti toivotti kohteliaasti kumartaen. – Mikähän oli hytin numero?

– Kaksikymmentäneljä.

– Jaha. Se on kahden hengen ulkohytti yläkannella laivan peräosassa. Tästä ylös ja vasemmalle. – Porraskaiteen taakse odottelemaan jääneelle matruusille stuertti toisti hytin numeron ja lisäsi vielä kamreeri Jaatiselle: – Olkaa hyvä ja seuratkaa tuota matruusia. Siellä sisäpuolella siivooja kyllä opastaa lähemmin.

Jaatinen lähti nousemaan laskuportaita. Hän katseli tarkkaavasti alusta, joka oli muodostuva hänen kodikseen kymmenen vuorokautta kestävällä Itämeren-risteilyllä.

Cassiopeia oli keskikokoista matkustajalaivaa pienempi. Ehkä parituhatta bruttorekisteritonnia, Jaatinen mietiskeli. Hän oli virkatoimissaan joutunut joskus jonkin verran laivojen kanssa tekemisiin. Aluksen muoto ei aivan täysin tyydyttänyt kamreerin silmää. Cassiopeia oli lyhyehkö ja korkeanlainen ja Jaatinen mietiskeli, että tuulella se mahtaisi keinua melko tavalla. Sen sijaan kaikkialta uhkuva siisteys oli hänelle mieleen. Heinäkuisen illan auringonsäteet välkkyivät salonkien ikkunaruuduissa, pelastusvenekansi hohti valkoisena ja reelingin sisäpuolelle päästyään kamreeri havaitsi, että punainen matto, joka ulottui pitkin laivan sivua keulasta perään asti, oli ehjä, puhdas ja jousti mukavasti jalan alla.

Punaposkinen, valkoiseen takkiin pukeutunut neitonen ilmaantui Jaatisen eteen, kun hän oli ehtinyt peräsalongin luo. Kuultuaan hytin numeron hän pyysi Jaatista seuraamaan ja kamreeri johdatettiin parin käytävän kulman ympäri hytin kapeahkon oven eteen.

Siivooja avasi oven.

– Olkaa hyvä.

– Kiitos. – Jaatinen silmäsi kynnykseltä sisään. – No, eipä tämä ole koolla pilattu.

Siivooja hymyili. – Ilmat ovat erinomaiset. Yleensä eivät matkustajat hyteissä oleskelekaan muuten kuin yön tietämiin.

– Niinpä niin.

Jaatinen kaivoi povitaskustaan esiin lompakon. Toimenpide vei aikaa, sillä kamreerin liikkeet olivat verkkaiset ja hänen oli lompakkoon kiinni päästäkseen avattava palttoon ja puvun takin napit. Hän otti lompakon uumenista sadan markan setelin ja ojensi sen siivoojalle.

– Tässä… hm… olkaa hyvä.

Siivooja pudisti päätään. – Meillä ei ole oikeutta ottaa vastaan palvelurahoja. Toivon, että viihdytte täällä.

– Tietenkin… hm… kiitos vain ystävällisyydestänne. – Jaatinen hymyili hiukan hämillisenä ja pujotti setelin huolellisesti takaisin lompakkoonsa. Hän tunsi olonsa hieman vaivautuneeksi, sillä siivoojaneitonen oli melko sievä ja hänellä oli miellyttävä hymy.

– Voinko olla vielä jotenkin avuksenne? neitonen tiedusteli.

– Ei kiitos. Minä selviän oikein hyvin.

Neitonen kääntyi ja poistui käytävän kulman taakse. Jaatinen astui hyttiin ja silmäsi ympärilleen. Aavistus tyytymättömyyttä häivähti hänen ilmeessään.

Huomattuaan Itämeren-risteilyä koskevan ilmoituksen sanomalehdestä oli Jaatinen ilmoitukseen liitetyn, melkeinpä Queen Maryä muistuttavan uljaan piirroksen nähtyään kuvitellut puitteet laivassa hiukan väljemmiksi ja mukavammiksi. Kun laivassa ei yhden hengen hyttejä ollut, Jaatinen oli kahden hengen hytistä paikan varattuaan sielunsa silmin nähnyt avaran hytin, missä vuoteet oli asetettu vastakkaisille seinustoille, minkä lattiaa oli peittänyt paksu matto ja nurkassa oli ollut pari nojatuolia. Hän oli mielikuvituksessaan nähnyt laajan näköalaikkunan hytin seinässä ja jopa hyttiin yhdistetyn kylpyhuoneenkin.

Todellisuus oli paljon runottomampi. Hytti oli perin kapea ja vuoteet olivat kahdessa kerroksessa sen vasemmalla seinustalla. Niiden vieressä oli matala kaappi, jonka päällystä saattoi käyttää pöytänä mutta jonka alta paljastui pesuallas hanoineen, kun pintalevy vedettiin syrjään. Unelmien nojatuolit kutistuivat todellisuudessa pariksi jakkaraksi ja näköalaikkuna supistui sekin noin kolmenkymmenen sentin läpimittaiseksi, pyöreäksi tuuletusikkunaksi.

Kamreeri Jaatinen hymähti. Hänen pettymyksensä laimeni kuitenkin pian, kun hän koetteli vuoteita ja totesi ne pehmeiksi ja mukaviksi. Siisteys oli myös täällä yhtä mallikelpoinen kuin laivan julkisivussakin. Vuoteitten huovat olivat paksut ja lämpimän näköiset ja lakanat ja tyynynpäälliset hohtivat puhtauttaan. Jalopuuviiluilla päällystetyt seinäpinnat, hillitynvärinen matto lattialla ja tahrattomiksi hangatut metalliosat pesualtaan hanoissa ja seinien vaatekoukuissa puhuivat nekin omaa myönteistä kieltään.

Jaatinen riisui päällysvaatteensa ja ryhtyi sitten purkamaan matkalaukkujaan. Hän asetti vaatteet komeroon ja peseytymisvälineet niitä varten varatulle hyllylle. Melko lailla tapoihinsa piintyneenä miehenä hän antoi ajatustensa kierrellä myös vielä näkymättömissä piileskelevän hyttitoverinsa ympärillä. Jaatisella oli hiukan kiusallinen tunne, kun hän kuvitteli, miten elämä ventovieraan ihmisen kumppanina ahtaissa tiloissa järjestettäisiin. Hän ei tiennyt hyttitoveristaan muuta kuin nimen – Lindqvist – ja sen, että mies oli nuorehko varatuomari. Samassa Jaatinen kuitenkin jo pudisti päätään ja mietiskeli, että huonommankin kumppanin olisi voinut saada. Ilmeisesti Lindqvist oli sivistynyt mies ja varmaan hänen käytöksensä olisi sen mukainen. Ja hyvä sopu antaisi kyllä tilaa.

Pieni hymy vilahti kamreerin suupielessä, kun hän ilokseen muisti, että matkalle tulisi kyllä tuttujakin. Heitä tulisi aivan pian saapuvalla pääkaupungin laivapikajunalla koko joukko. Jaatinen ei voinut pidättää pientä hymähdystä muistaessaan, että hän itse varovaisille tavoilleen uskollisena oli saapunut Helsingistä aikaisemmin bussilla. Laivapikajunan saapumisen ja Cassiopeian ilmoitetun lähtöajan väliin jäi vain puolisen tuntia ja Jaatinen, joka melkein sairaalloisesti kammosi kiirettä ja siihen liittyvää tungosta ja hälinää, onnitteli itseään ratkaisustaan, vaikka hän toisaalta hieman ivallisesti arvosteli omaa pikkutarkkuuttaan.

Laivapikajuna Helsingistä kello 18.30 saapuu raiteelle numero yksi…

Kovaäänisen kuulutus laiturilta kantautui hyttiin vaimeana, mutta kuitenkin niin selvästi, että sanat erotti.

Jaatinen kaivoi sikarin kotelosta ja sytytti sen ni...