MAURI SARIOLA

Susikoski ottaa omansa

Poliisiromaani

1.

Kattojen yllä leijaillut hämärä oli väistymässä leudon elokuisen pimeyden tieltä.

Jo Postitalon luona oli etsivä Lax nähnyt neonvalojen syttyvän kummallekin puolelle Mannerheimintietä. Pian alkoi myös suuri, Cinzano-vermuttia mainostava kuvio hehkua korkean talon katolla Erottajalla, ja kun Lax kääntyi Pohjoisen Esplanadinkadun kulmassa Kauppatorille päin, hän aisti katulyhtyjen helminauhan leimahduksen. Ajoväylät olivat jo hiljentyneet ja vain silloin tällöin laiskasti ohi liukuvat autot ja verkalleen liikuskelevat jalankulkijat todistivat, ettei lauantai-ilta ollut onnistunut karkottamaan kaikkia kivierämaan asukkaita maaseudulle.

Tunnelma etsivän ympärillä oli hämyinen ja leppoisa, mutta samaa ei voinut sanoa hänen mielialastaan. Lax oli juuri saattanut erään neitosen linja-autolle ja palaili nyt pahantuulisena asunnolleen. Vaikka hän oli itse aloittanut neitosen lähtöä edeltäneen riidan, hän kaikkien miesten tapaan katsoi kärsineensä vääryyttä.

Etsivä tuhahti harmistuneena muistaessaan riidan alkusyyn. Neitonen oli ehdottanut lähtöä maaseudulle. Hänen tarkoituksensa oli esitellä Laxille muutamia sukulaisiaan. Etsivä, joka kammosi tämäntapaisia velvollisuuksia, oli jyrkästi kieltäytynyt ja ehdottanut puolestaan, että ilta vietettäisiin jossakin meren ympäröimässä ravintolassa kaupungin ulkopuolella.

– Jälleenkö kapakkaan? oli neitonen tiedustellut nenäänsä nyrpistäen.

– Miten niin jälleen? – Etsivä Lax oli heti pillastunut ja hänen vastakysymyksensä sihahti taistelunhaluisesti.

– Kyllähän sinä tiedät…

– Onko tarkoitus huomauttaa, että minä juon liikaa?

– Ei… Ei niin sitäkään. Mutta maalla olisi näin lauantaiiltana niin ihanaa. Ajattele: sauna, järvi ja…

– Ja kirottu sukulaisjoukko esittämässä tunkeilevia kysymyksiä.

– Sanotko sinä minun sukulaisiani kirotuksi joukoksi?

– Hm…

– Sinä et siis halua lähteä?

– Eikö se jo käynyt selväksi?

– Kävi. Todellakin. Hauskaa iltaa sitten vain sinulle. Siellä tupakansavuisessa krouvissasi, missä sinä grogin ääressä niin erinomaisesti viihdyt.

– No, johan on vallan hitto…

Etsivä Lax pureskeli huuliaan keskustelunpalasten muistuessa hänen mieleensä. Miksi naisten pitikin olla niin kirotun itsepäisiä. Ja mikä nalkutus ja vihjailu heti, kun piti keskustella järkevästi!

Vastoin hyviä tapoja etsivä sylkäisi kiukkuisesti kadulle kuin häivyttääkseen mielestään kiusalliset asiat.

Sattui olemaan niin, että puheet kapakasta ja grogilasin sopimisesta hyvin käteen olivat sittenkin osuneet hyvin arkaan paikkaan. Laxin oli pakko tunnustaa itselleen, että hän oli viime aikoina elellyt reilunlaisesti. Mutta vietävääkö se sivullisiin kuului, kun mies oli vielä nuori ja poikamies? Ja kun hän hoiti työnsä moitteettomasti.

Moitteettomasti?

Lax murahti kirouksen.

Ei kukaan ollut ainakaan tähän mennessä mitään suoraan huomauttanut. Tosin hän oli kuluneen viikon aikana myöhästynyt parikin kertaa työstään, ja juuri samana päivänä oli keskusrikospoliisin apulaispäällikkö katsellut työmääräystä antaessaan nuoren etsivän haaleita silmiä jotenkin tungettelevasti.

Lax potkaisi asfaltilla lojuvan banaaninkuoren katuojaan ja sytytti savukkeen. Epämääräinen katkeruus kaikkea kohtaan oli äkkiä myrkyttänyt hänen mielensä ja ajatukset kääntyivät hiljalleen menneisyyteen.

Lax oli saapunut Helsinkiin kymmenisen vuotta sitten valmistuakseen ennätysajassa tuomariksi. Alussa olivatkin opinnot sujuneet hyvin, sillä Lax oli poikkeuksellisen teräväpäinen. Mutta pian alkoivat muut harrastukset täyttää hänen elämänsä. Maalla asuva isä lähetti auliisti rahaa ja varakkaan opiskelijan ympärillä parveili ystäviä. Elämänmeno oli nuorukaisen huomaamatta jotenkin lipsahtanut sellaiseksi; että hän käväisi nuuhkimassa luentosalien tieteellistä, kuivantuoksuista ilmaa yhä harvemmin ja harvemmin.

”Tenttiin emme me ehtineet kera veljien uurastaneitten…”

Lax oli pysähtynyt Kauppatorin kulmaan ja antoi katseensa viivähtää Havis-Amandan pronssimuodoilla.

”…Mutt valkeus yhden keväisen yön, yks Annikki syleilyllä…”

Lax heitti savukkeensa kadulle ja kirosi uudelleen vaimeasti. Olihan se ollut hauskaa niin kauan kuin se kesti…

Seitsemän vuoden opiskelun jälkeen oli isäukon kärsivällisyys loppunut, ja Lax oli saanut kotoaan rahalähetyksen sijasta opastavan kirjeen, jossa kehotettiin kokeilemaan, miten helposti raha irtosi maailmassa.

Vastoin odotuksia Lax oli heti päässyt alkuun. Hänellä oli huoleton luonne, joka ei turhia surrut, ja lisäksi hänellä oli toden tullessa annos päättäväisyyttä. Pakkotilanteeseen jouduttuaan oli Lax ensin ajatellut kadettikoulua. Siellä olisi saanut ilmaisen koulutuksen ja pientä palkkaakin jo oppiajalta. Vastenmielisyys sotilaallista kuria kohtaan oli kuitenkin tuonut miehen päähän toisen vaihtoehdon, jonka puitteissa toimeentulo oli myös heti alusta asti turvattu.

Lax oli lähtenyt Liikkuvan poliisin alokaskurssille. Siellä oli ylioppilasmiestä katsottu hieman pitkään, mutta siitä Lax välitti viis. Hänellä oli kurssitovereihinsa verrattuna monta kertaa paremmat pohjatiedot ja niinpä hän selvisikin ilman turhaa jännittämistä kurssinsa parhaana. Lyhyen passipoliisinuran jälkeen hänet oli siirretty rikospuolelle, ja nyttemmin Lax oli myös suorittanut Suomenlinnassa sekä poliisivoimien alipäällystö- että päällystöluokan. Vuosi sitten oli eteväksi todettu mies siirretty pääkaupungin poliisista keskusrikospoliisiin ja tie näytti olevan avoinna vaikka hierarkian huipulle, jos miehessä vain olisi ainesta.

Lax rypisti kulmiaan oikaistessaan Kauppatorin poikki.

Ainesta oli. Ja jos sitä hiukan rilluteltiinkin vapaa-aikana, niin se oli miehen oma asia. Ainakaan se ei kuulunut kaiken maailman hameväelle eikä oikeuttanut heitä tekemään idioottimaisia huomautuksia. Tuollainen käytöstapa veti asiat umpisolmuun.

Mutta solmun voi aina avata naista vaihtamalla…

Lax hymähti. Hänen luonteeseensa ei kuulunut hautoa samaa asiaa kauan eikä yleensäkään vaipua kovin syvämietteisiin itse-erittelyihin. Päivä kerrallaan, niin oli paras.

Kiivetessään Mariankadulla sijaitsevan asuntonsa portaita Lax oli jo saanut hyväntuulisuutensa takaisin. Edessä oli sunnuntai ja ympärillä pääkaupunki monine mahdollisuuksineen.

Etsivä vilkaisi kelloa ja ryhtyi viipymättä vaihtamaan asusteita. Hän veti lipaston laatikosta valkoisen paidan ja valitsi komerosta siistin, tumman puvun. Lax oli tunnettu siitä, että hän pukeutui hyvin, jopa siinä määrin, että eräät työtoverit puhuivat etsivän selän takana pikku keikarista. Mikäli joku heistä olisi ollut näkemässä, miten huolellisesti Lax sitoi solmukkeen leukansa alle ja miten arvostellen hän veteli asusteen kumpaakin päätä saadakseen tuloksen millilleen tyydyttäväksi, olisi seremonia antanut aihetta uusiin olankohautuksiin.

Lax kampasi vielä tukkansa ja huolehti jakauksen suoraksi. Vilkaistuaan peiliin etsivä virnisti hyväksyen. Hän totesi – kuten usein ennenkin – ulkomuotonsa vallan mukiinmeneväksi. Hiusvedellä kostutettu tukka kiilteli kaitojen kasvojen yläpuolella, piirteet olivat säännölliset ja hampaat ehjät. Laxin ainoana huolena olikin, että hänen pituudestaan puuttui melko paljon tärkeitä senttejä. Etsivä täytti vain itsensä äärimmäisen suoraksi venyttämällä poliisimiehelle asetetun minimipituuden. Vastapainoksi hänen vartalonsa oli kylläkin solakka ja hyvin muodostunut.

Lax harjasi vielä hampaansa ja mietiskeli samalla, mihin hän suuntaisi askelensa. Paikkoja ei puuttunut, ja hetken tuumiskeltuaan etsivä päätti lähteä keskikaupungilla sijaitsevaan maineikkaaseen cabaret-ravintolaan. Hän oli kuullut kuiskeita, että sen ohjelmassa olisi muun muassa oloissamme melko uskallettu striptease-esitys. Tosin oli Laxin esimies, komisario Susikoski murahtanut, silloin kun asiasta keskusteltiin kahvitunnilla, että verhottu kauneus oli paljon houkuttelevampaa kuin julkea alastomuus, mutta tuollaisen mielipiteen Lax jätti omaan arvoonsa.

Silmäys lompakkoon osoitti, ettei rahatilanne ollut paras mahdollinen. Ohjelmassa seuraisi tällä kertaa vain halvahkoja juomia eikä niitäkään kovin runsaasti. Asiaa harmitellessaan Lax kuitenkin keksi pian hyvän puolen. Olisihan sopimatonta, jos poliisimies vapaa-aikanaankaan nauttisi alkoholia päihtymykseen asti.

Etsivä otti naulakosta popliinitakin käsivarrelleen ja laskeutui portaat. Ripeä kävely vei miehen kymmenessä minuutissa ravintolan eteen. Astuessaan sisään ja vastatessaan nyökkäämällä ovimiehen kumarrukseen Lax kokeili sormenpäillään vielä, että solmukkeen liepeet olivat suorassa ja tasapitkät. Sitten hän oikaisi läpi hallin ja luovutti takkinsa vahtimestarille. Tämäkin tervehti etsivää vanhana kanta-asiakkaana.

Lax oli juuri siirtymäisillään salin puolelle, kun hän kuuli kabinetteihin vievästä käytävästä jonkun huutavan nimeään.

– Lars.. Lars.. He-eeii…

Lax käännähti äkkiä. Äänensävyssä oli ollut jotakin tuttua, ja havaitessaan itseään kohti kiiruhtavan naisen etsivä varmistui päätelmässään. Pieni värähdys kiiti läpi hänen olemuksensa.

Helena…

Nainen oli seisahtunut etsivän eteen ja tarttunut tämän käteen.

– Voi, miten hauska tavata pitkästä aikaa…

– Samoin, Lax vastasi vilpittömästi ilahtuneena. – Tämäpä sattui.

– Tosiaankin…

Lax puristi lämpimästi naisen kättä ja työnsi tämän sitten hieman kauemmaksi.

– Annahan kun katson. Sinähän olet ihan entiselläsi.

Etsivän edessä hymyilevä pitkä, uhkeavartaloinen nainen oli pukeutunut punaiseen pukuun, joka korosti ihon lämmintä väriä. Välkkyvän mustat hiukset oli koottu niskaan ja ruskeat silmät mittelivät etsivää kujeellisesti. Katseensa pyyhkäistessä naista päästä jalkoihin Lax totesi vielä, että puvun kaula-aukko oli rohkean décolletée ja helma muodinmukaisesti lyhyt päästäen pitkät, sorjat sääret täysin oikeuksiinsa.

Muistot tulvahtivat Laxin mieleen.

Hän oli tavannut naisen vuosia sitten osakunnan tanssiaisissa. Helena Ritvala ja silloinen lainopin ylioppilas Lars Lax olivat piankin huomanneet olevansa saman hengen lapsia. T...